Are you over 18 and want to see adult content?
More Annotations
![病院SEにゃんとのパソコン・エクセル活用術 - 病院SEにゃんとのパソコン・エクセル活用術](https://www.archivebay.com/archive/e96998d1-18d3-4df2-8b6f-faa415d3276c.png)
病院SEにゃんとのパソコン・エクセル活用術 - 病院SEにゃんとのパソコン・エクセル活用術
Are you over 18 and want to see adult content?
![the thinking closet - let your creativity splish, splash, & spill](https://www.archivebay.com/archive/83661d1d-afa8-4ece-9629-a867e76ecf1e.png)
the thinking closet - let your creativity splish, splash, & spill
Are you over 18 and want to see adult content?
![My Amazing Things - Your Next Thing To Do](https://www.archivebay.com/archive/754a11c7-8874-482e-8150-f333df720b6d.png)
My Amazing Things - Your Next Thing To Do
Are you over 18 and want to see adult content?
![Sea & City Apartments – Enjoy Your Holidays In Nea Chora Chania](https://www.archivebay.com/archive/c6e00832-3f71-412d-ae38-c72c8b2be001.png)
Sea & City Apartments – Enjoy Your Holidays In Nea Chora Chania
Are you over 18 and want to see adult content?
![Igniter Media | The Complete Church Media Resource](https://www.archivebay.com/archive/42419b04-3f43-4e63-9dba-44f40a9db170.png)
Igniter Media | The Complete Church Media Resource
Are you over 18 and want to see adult content?
![Untold Business - Stories of Untold Business Successes & News](https://www.archivebay.com/archive/5300fb76-306d-4cae-b7c4-99c29a370d2c.png)
Untold Business - Stories of Untold Business Successes & News
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of karso-unterwegs.eu](https://www.archivebay.com/archive/62e02021-833b-488e-abe0-b02856489abf.png)
A complete backup of karso-unterwegs.eu
Are you over 18 and want to see adult content?
Favourite Annotations
![A complete backup of https://baiwanbbs.com](https://www.archivebay.com/archive6/images/17c94930-5c71-4032-bf6c-04a0ffb1fbdb.png)
A complete backup of https://baiwanbbs.com
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://activpayroll.com](https://www.archivebay.com/archive6/images/e425df58-d3ad-4c35-899a-b8c652003304.png)
A complete backup of https://activpayroll.com
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://experiencesar.com.ar](https://www.archivebay.com/archive6/images/cee1fe17-d0ac-4763-94d0-aaf06d4bb677.png)
A complete backup of https://experiencesar.com.ar
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://euclidnetwork.eu](https://www.archivebay.com/archive6/images/cb0c12ff-a233-4d77-9500-435b169aa39d.png)
A complete backup of https://euclidnetwork.eu
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://majesticrealty.com](https://www.archivebay.com/archive6/images/74651ca6-118f-4ba9-b26e-b41230674c5b.png)
A complete backup of https://majesticrealty.com
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://sieps.se](https://www.archivebay.com/archive6/images/f9f9eeb2-cbb9-4fb3-bbd4-691c638df3d9.png)
A complete backup of https://sieps.se
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://goingcrazywannago.com](https://www.archivebay.com/archive6/images/e27dd0a8-2030-416b-9905-cfcda78750a7.png)
A complete backup of https://goingcrazywannago.com
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://mimedx.com](https://www.archivebay.com/archive6/images/09b8c194-3914-425b-941e-e8ff4251f161.png)
A complete backup of https://mimedx.com
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://caranfiles.com](https://www.archivebay.com/archive6/images/4e309ec6-2c20-4e3f-984a-93dac4bbac53.png)
A complete backup of https://caranfiles.com
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://awards.wiki](https://www.archivebay.com/archive6/images/5e87410e-1571-4216-b2ce-8b82c07a5eab.png)
A complete backup of https://awards.wiki
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://countryaircheck.com](https://www.archivebay.com/archive6/images/bf8577e3-02b8-4948-9fdb-6b2085046492.png)
A complete backup of https://countryaircheck.com
Are you over 18 and want to see adult content?
![A complete backup of https://alexanderhotels.co.uk](https://www.archivebay.com/archive6/images/a4075a51-6c7a-459d-8d70-32b0d2cf5a37.png)
A complete backup of https://alexanderhotels.co.uk
Are you over 18 and want to see adult content?
Text
BIOS
BIOS is an independent, multidisciplinary research unit which studies the effects of environmental and resource factors on Finnish society – on economy, politics, culture – and develops the anticipatory skills of citizens and decision-makers. Read more. 2.12.2020. Dashboard for transition politics: a new tool for monitoring theprogress of
BIOSTRANSLATE THIS PAGE BIOS on itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö, joka tutkii ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan – talouteen, politiikkaan, kulttuuriin – ja kehittää kansalaisten ja päättäjien ennakointikykyä. Mitä Dasguptan raportti sanoo luonnosta ja taloudesta? Dasguptan tärkeinyleisö ovat hänen
BIOS - PROBLEMATIC STATEMENTS BY SECRETARY GENERAL OF THE The report Biodiversity, carbon storage and dynamics of old northern forests contains from page 76 on a survey of research on carbon sinks and storage in old forests.. It is good to note that less than 5 percent of Finnish forests are untouched and more than two thirds less than 80 years old.The carbon balance of Finnish forests will be decided in the woods used for forestry and aging is not a ECOLOGICAL RECONSTRUCTION » BIOS: ECOLOGICAL RECONSTRUCTION We are living in the ruins of a fossil-fuelled economy. To phase out fossil fuel use, the material structures and social practices of production, transport and housing must be reconstructed. This necessary transition is analogous to the post-war reconstruction, during which the physical infrastructure was rebuilt and foundations of the welfare society were laid. The EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS Elämme fossiilitalouden raunioissa. On rakennettava uudelleen asumisen, liikkumisen, ruoan ja energiantuotannon infrastruktuuri ja käytännöt, jotta pääsemme eroon fossiilisten polttoaineiden massiivisesta käytöstä. Tarvittava yhteiskunnan muutos on verrattavissa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jossa rakennettiin paitsi uusi fyysinen infrastruktuuri myös ONNISTUNUT IRTIKYTKENTÄ SUOMESSA? Onnistunut irtikytkentä Suomessa? Alue ja ympäristö 1/2019. Tere Vadén, Ville Lähde, Antti Majava, Tero Toivanen, Jussi T. Eronen,Paavo Järvensivu.
SUOMEN ILMASTOPOLITIIKKA KRIISISSÄ Suomen ilmastopolitiikka kriisissä. Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportti vahvistaa, että metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset. VÄESTÖNKASVUN PERUSASIAT HALTUUN Väestönkasvun perusasiat haltuun. "Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla." Väestökysymykset nousivat heinäkuussa Suomessakin näkyvästi julkiseen keskusteluun tuoreiden tutkimusten myötä. Environmental Research Letters -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa nimittäintodettiin, että
BIOS - MAAILMAN AINEKSEN KÄYTTÖ KASVAA …TRANSLATE THIS PAGESEEMORE ON BIOS.FI
TALOUSKASVUN IRTIKYTKENTÄ YMPÄRISTÖN …TRANSLATE THIS PAGE Irtikytkennällä tarkoitetaan talouskasvun ja ympäristökuorman tai resurssien käytön kasvun välisen korrelaation katkaisemista. Keskustelussa erotetaan suhteellinen ja absoluuttinen irtikytkentä. Suhteellinen irtikytkentä kuvaa tilannetta, jossa ympäristökuorma tai resurssien käyttö ei kasva tai kasvaa hitaammin kuin talous. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaa, ettäBIOS
BIOS is an independent, multidisciplinary research unit which studies the effects of environmental and resource factors on Finnish society – on economy, politics, culture – and develops the anticipatory skills of citizens and decision-makers. Read more. 2.12.2020. Dashboard for transition politics: a new tool for monitoring theprogress of
BIOSTRANSLATE THIS PAGE BIOS on itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö, joka tutkii ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan – talouteen, politiikkaan, kulttuuriin – ja kehittää kansalaisten ja päättäjien ennakointikykyä. Mitä Dasguptan raportti sanoo luonnosta ja taloudesta? Dasguptan tärkeinyleisö ovat hänen
BIOS - PROBLEMATIC STATEMENTS BY SECRETARY GENERAL OF THE The report Biodiversity, carbon storage and dynamics of old northern forests contains from page 76 on a survey of research on carbon sinks and storage in old forests.. It is good to note that less than 5 percent of Finnish forests are untouched and more than two thirds less than 80 years old.The carbon balance of Finnish forests will be decided in the woods used for forestry and aging is not a ECOLOGICAL RECONSTRUCTION » BIOS: ECOLOGICAL RECONSTRUCTION We are living in the ruins of a fossil-fuelled economy. To phase out fossil fuel use, the material structures and social practices of production, transport and housing must be reconstructed. This necessary transition is analogous to the post-war reconstruction, during which the physical infrastructure was rebuilt and foundations of the welfare society were laid. The EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS Elämme fossiilitalouden raunioissa. On rakennettava uudelleen asumisen, liikkumisen, ruoan ja energiantuotannon infrastruktuuri ja käytännöt, jotta pääsemme eroon fossiilisten polttoaineiden massiivisesta käytöstä. Tarvittava yhteiskunnan muutos on verrattavissa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jossa rakennettiin paitsi uusi fyysinen infrastruktuuri myös ONNISTUNUT IRTIKYTKENTÄ SUOMESSA? Onnistunut irtikytkentä Suomessa? Alue ja ympäristö 1/2019. Tere Vadén, Ville Lähde, Antti Majava, Tero Toivanen, Jussi T. Eronen,Paavo Järvensivu.
SUOMEN ILMASTOPOLITIIKKA KRIISISSÄ Suomen ilmastopolitiikka kriisissä. Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportti vahvistaa, että metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset. VÄESTÖNKASVUN PERUSASIAT HALTUUN Väestönkasvun perusasiat haltuun. "Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla." Väestökysymykset nousivat heinäkuussa Suomessakin näkyvästi julkiseen keskusteluun tuoreiden tutkimusten myötä. Environmental Research Letters -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa nimittäintodettiin, että
BIOS - MAAILMAN AINEKSEN KÄYTTÖ KASVAA …TRANSLATE THIS PAGESEEMORE ON BIOS.FI
TALOUSKASVUN IRTIKYTKENTÄ YMPÄRISTÖN …TRANSLATE THIS PAGE Irtikytkennällä tarkoitetaan talouskasvun ja ympäristökuorman tai resurssien käytön kasvun välisen korrelaation katkaisemista. Keskustelussa erotetaan suhteellinen ja absoluuttinen irtikytkentä. Suhteellinen irtikytkentä kuvaa tilannetta, jossa ympäristökuorma tai resurssien käyttö ei kasva tai kasvaa hitaammin kuin talous. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaa, ettäINFO – BIOS
BIOS researchers Ville Lähde, Paavo Järvensivu, Emma Hakala, Jussi T. Eronen, Tero Toivanen, Karoliina Lummaa, Tere Vadén and Antti Majava What is BIOS? The material underpinnings of societies are becoming a key issue due to climate change and oth BIOS - PROBLEMATIC STATEMENTS BY SECRETARY GENERAL OF THE The report Biodiversity, carbon storage and dynamics of old northern forests contains from page 76 on a survey of research on carbon sinks and storage in old forests.. It is good to note that less than 5 percent of Finnish forests are untouched and more than two thirds less than 80 years old.The carbon balance of Finnish forests will be decided in the woods used for forestry and aging is not a WE HAVE A PLAN: ECOLOGICAL RECONSTRUCTION We Have a Plan: Ecological Reconstruction Ecological Reconstruction is the next step in a just transition at a national level. To find out more, please visit eco.bios.fi. Press Release 12 November 2019 BIOS Research Unit. Ecological Reconstruction is the next step in a just transition at a national level. BIOS: DASHBOARD FOR TRANSITION POLITICS BIOS Research Unit created the Dashboard for transition politics as a tool for monitoring and guiding ecological reconstruction in Finland.on BIOS: Dashboard
BIOS - DECOUPLING
Decoupling – where it falls short and a call for collecting research Decoupling “environmental bads” from “economic goods” is continuously proposed as a crucial tool that economies should use in the face of critical environmental problems. Two articles recently published by BIOS researchers point to one of the problems with the proposal: so far, the decoupling that has been ECOLOGICAL RECONSTRUCTION » BIOS: ECOLOGICAL RECONSTRUCTION We are living in the ruins of a fossil-fuelled economy. To phase out fossil fuel use, the material structures and social practices of production, transport and housing must be reconstructed. This necessary transition is analogous to the post-war reconstruction, during which the physical infrastructure was rebuilt and foundations of the welfare society were laid. The MIKSI PUHE IRTIKYTKENNÄSTÄ ON HANKALAA? Miksi puhe irtikytkennästä on hankalaa? Irtikytkennän käsittely kaipaa paljon terävöitystä ja tarkennusta. Irtikytkentää on monenlaista, ja keskustelua haittaa, että erilaisia irtikytkennän muotoja ei riittävän täsmällisesti erotella toisistaan. Talouden ja ympäristövaikutusten ja/tai SUOMEN ILMASTOPOLITIIKKA KRIISISSÄ Suomen ilmastopolitiikka kriisissä. Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportti vahvistaa, että metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset. BIOS: SIIRTYMÄPOLITIIKAN KOJELAUTA BIOS-tutkimusyksikön luoma työkalu ekologisen jälleenrakennuksen seurantaan ja arviointiin Suomessa. on BIOS: Siirtymäpolitiikankojelauta
JULKINEN KIRJE 24.3
1 Julkinen kirje 24.3.2017 Tämän julkilausuman allekirjoittajat haluavat ilmaista huolensa Suomen metsänkäyttösuunnitelmien ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksista.BIOS
* FIN
* ENG
______
INFO
PROJEKTIT
JULKAISUT
BLOGI
* FIN
* ENG
BIOS-tutkimusyksikköcontact@bios.fi
AA
BIOS ENNAKOI MONITIETEISESTI YHTEISKUNNAN SOSIO-EKOLOGISIA MUUTOKSIA BIOS on itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö, joka tutkii ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan – talouteen, politiikkaan, kulttuuriin – ja kehittää kansalaisten ja päättäjien ennakointikykyä. Rakennamme yhteiskunnan kokonaiskuvaa erityisesti materiaalisten reunaehtojen näkökulmasta ja luomme yhteyksiä tiedekentän ja muiden toimijoiden välille. Tutkimusyksikön toiminta käynnistyi syksyllä 2015 ja sen päärahoittaja on Koneen Säätiö . BIOS on myös osa Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaaWISE-konsortiota .
Yksikön kaikki kahdeksan tutkijaa ovat vuosien ajan luoneet työkaluja poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen yhteistyöhön ja kehittäneet ympäristötiedon käyttöä yhteiskunnan eri alueilla. Huom! Julkaisimme 7. lokakuuta 2019 uuden sivuston ekologisesta jälleenrakennuksesta osoitteessa eko.bios.fi . Lue, jaa ja kommentoi! 9.4.2020 UUTISKIRJE 4/2020 Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa.UUTISKIRJE 4/2020
Vuoden toinen BIOS-uutiskirje saapuu poikkeuksellisissa oloissa. Toivomme turvaa ja terveyttä kaikille lukijoille. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin . Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
_Vallisaari. Kuva: Paavo Järvensivu._ KORONAVIRUS-PANDEMIA BIOS-tutkimusyksikön väki julkaisi 25.3. yhteisen kannanoton “Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa”.
Kirjoituksessa tarkastelemme nopeiden ohimenevien kriisien ja hitaasti etenevien, kertyvien ympäristö- ja luonnonvarakriisien eroa. Kuvaamme, miksi on ongelmallista vetää hätäisesti yhteyksiä pandemian ja ympäristökriisin välille. Muistutamme myös siitä, että monimutkaisten globaalien järjestelmien maailmassa nopeat ja hitaat kriisit nivoutuvat yhteen ja tekevät toistuvista kriisitilanteista todennäköisempiä. Siksi myös ekologista jälleenrakennusta täytyy suunnitella ja toteuttaa epävarmoissa olosuhteissa. Julkaisimme kirjoituksen englanninkielisen version7.4.
_“Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa.” _ Jatkoimme keskustelua 6.4. kirjoituksella “Koronakriisin taloudellinen hallinta”, jossa
peräänkuulutimme ekologisen siirtymäpolitiikan sisällyttämistä torjuntatoimiin jo varhaisessa vaiheessa. _“Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat__ __ekologisen jälleenrakennuksen_ _ toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival._” Tutkijamme käsittelivät aihetta myös tiedotusvälineissä. Emma Hakala kommentoi 28.3. Ylen artikkelissa pahenevan ilmastonmuutoksen vaikutusta tartuntatautien lisääntymiseen sekä muistutti erityisesti konfliktialueilla elävien ihmisten haavoittuvuudesta. Paavo Järvensivua haastateltiin 3.4. julkaistuun Ylen juttuun, jossa tutkijoilta kysyttiin toimista , joilla ilmastotoimet ja pandemian seurausten torjunta voitaisiin yhdistää. _Kansan Uutiset_ nosti BIOS-linjaukset näkyvästi esiin 6.4. Ville Lähdettä haastateltiin 9.4. ilmestyneeseen _Kauppalehti Option_juttukokonaisuuteen
,
jossa hän puhui ruokajärjestelmän haavoittuvuudesta. Lähde kävi läpi BIOS-tutkimusyksikön näkemyksiä myös _Kansan Uutisten_haastattelussa
9.4.
WISE-hanke , jossa olemme mukana osallistui STN-hankkeiden yhdessä laatimaan tutkijoiden politiikkasuositukseen.
WISE:n johtaja Janne Hukkinen taas muistutti 29.3. Ylen artikkelissa , millaisia vaaroja pandemia tuo myös ilmastonmuutoksen hillinnälle. Nykyiset poikkeustoimet ovat esimakua siitä, millaiseen maailmaan voidaan luisua krooniseksi muuttuvien kriisien maailmassa. _“Tämä on pelottava oppitunti siitä, jos emme rupea uskomaan tieteellisiä raportteja. Tämän pitäisi laukaista hyvin vakava pohdinta, miten täällä eletään ilman, että olemme kroonisissa poikkeusoloissa.”_ Kuten kaikki muutkin, olemme lukeneet paljon pandemiaa koskevaa asiaa. Päivittäisen uutisvirran pyörteistä nousivat esiin esimerkiksi tämä analyysi lisääntyvien epidemioiden ja biodiversiteettikriisinyhteyksistä
,
muistutus siitä, miten puhtaan veden niukkuus on entistä kuolettavampaa pandemian oloissa,
sekä kuvaus “sosiaalisen etäisyyden” mahdottomuudesta köyhissä oloissa esimerkiksi Afrikassa.
Luimme monia analyyseja siitä, kuinka fossiiliteollisuudelle käytässä kriisissä
.
Tieteellinen lukutaito on osoittautunut kriittisen tärkeäksi kansalaistaidoksi tässä tilanteessa: esimerkiksi on tärkeää ymmärtää, millaiseen tarkoitukseen epidemiologisia malleja luodaan.
Tässä artikkelissa muistutetaan, että pandemian aiheuttaman pysähdyksen hetkelliset vaikutukset ilmastopäästöihin ovat rajuudessaan pienempiä kuin millaisia pysyviä nettopäästöjen leikkauksia tarvittaisiin joka vuosi, vuosikymmenten ajan. Suomalaisesta keskustelusta haluamme nostaa esille professori Matti Tuomalan ansiokkaan puheenvuoron siitä, millä keinoin pandemian talousvaikutuksia pitäisi lieventää, sekä _Helsingin Sanomien_ pääkirjoituksen, jossa tartuttiin niihin EU:n ongelmiin, joita myös Suomi on ollutpahentamassa
.
MUUTA MAAILMALTA
_Trooppisten metsien hiilinielu hiipuu_ Alkuvuoden synkimmät ilmastouutiset käsittelivät maaliskuun alussa _Nature_-lehdessä julkaistuatutkimusta , jonka
mukaan trooppisten sademetsien kyky toimia hiilinieluina on heikkenemässä. Taustalla on ennen kaikkea puiden kuolleisuuden lisääntyminen muuttuvien lämpötilojen ja sademäärien myötä, mutta myös metsätuhoilla on merkitys tässä kehityksessä. Helmikuisessa _Naturen_ artikkelissapohdittiin
lisäksi Amazonin sademetsän uhkaavaa ekologista “keikahduspistettä”, joka saisi sen kehittymään hiljalleen kohti savannimaisia olosuhteita (tosin ilman luontaisten savannien biodiversiteettiä). _Rikkaiden kulutus keskittyy kuormittaviin asioihin_ On päivänselvää, että rikkaammat ihmiset kuluttavat muita enemmän energiaa ja luonnonvaroja jo siksi, että heillä on enemmän rahaa käytössään. Tuore _Nature Energy_ -lehdessä julkaistuartikkeli pureutui
kuitenkin siihen, millaisiin asioihin kulutus keskittyy köyhyyden ja vaurauden mukaan. Laajassa vertailussa kävi ilmi, että energiaintensiivisten asioiden kulutus keskittyy vauraammille ihmisille, eli kulutuserot ovat paljon suurempia kuin pelkästään käytetystä rahamäärästä voisi päätellä. Tutkimuksesta voi lukea tästä uutisesta .BIOS
_BIOS-tutkimusyksikön lausunto ympäristövaliokunnalle_ Eduskunnan ympäristövaliokunta kutsui meidät antamaan lausunnon Valtioneuvoston selvityksestä, joka koskee EU:n Vihreän kehityksen ohjelmaa (Green Deal). Lausunnossa toteamme muun muassa seuraavaa: _“On kuitenkin ongelmallista, että vihreän kehityksen ohjelma on ensisijaisesti kasvustrategia ja että valtioneuvoston selvitys hyväksyy sen sellaisena. Globaalissa pohjoisessa talouskasvua on totuttu tavoittelemaan, jotta talous pysyisi elinvoimaisena, jotta ihmisillä olisi mielekästä tekemistä ja erityisesti, jotta julkinen valta voisi jatkossakin taata riittävät hyvinvointipalvelut. Hyvin toimeentulevien osalta tuotannon ja kulutuksen kasvu materiaalisessa mielessä ei ole ollut ensisijainen tavoite. Käytännössä talouskasvu on kuitenkin edelleen tarkoittanut materiaalivirtojen kasvua. Ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen vaatii kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikkaa.”_ _WISE-hankkeen blogissa_ Professori Jussi T. Eronen kirjoitti WISE-hankkeen blogissa systeemiteoreettisesta perspektiivistä, jonka avulla
pyritään hahmottamaan sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien monimutkaisia vuorovaikutussuhteita. Paavo Järvensivu tarkasteli käynnissä olevan pandemian näkökulmasta WISE-hankkeen lanseeraamia “päämajaharjoituksia” ja tarvetta luovan sopeutumiskyvyn kehittämiselle. Hankkeen johtaja Janne Hukkinen taas käsitteli englanninkielisessä kirjoituksessaan sitä, miten ilmastopoliittisesta keskustelusta tuttu hillinnän (mitigation) ja sopeutumisen (adaptation) suhdetulisi
ymmärtää, ja mitä onnettomuuksien ja katastrofien hoidon asiantuntijat voisivat opettaa tässä asiassa. _Lapin Kansan “Jälleenrakennus 2.0” -podcastsarja_ Toimittaja ja tutkija Tapio Nykänen haastatteli alkuvuodesta BIOS-tutkijoita useaan otteeseen ja laati Lapin Kansaan podcast-sarjan “Jälleenrakennus 2.0” sekä sen rinnalla ilmestyneen lehtijuttujen sarjan. Inspiraationa oli viime vuonna esittelemämme ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma. Ensimmäisessä osassa Tere Vadén ja Ville Lähde puhuivat fossiilitalouden lopun ajoista,toisessa osassa
Ville Lähde pohti ruoantuotannon tulevaisuutta, neljännessä osassa Paavo Järvensivu selitti, miksi rahasta ei ole pohjimmiltaan niukkuutta vaikka luonnonvaroista on, ja viidennessä osassa Tere Vadén ja Karoliina Lummaa puhuivat ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurisista ja taiteellisista ulottuvuuksista. BIOS-väen lisäksi sarjassa haastateltiin muita tutkijoita jaammattilaisia.
Taiteesta ja jälkifossiilisesta ajasta puhui myös Paavo Järvensivu Ylen Kulttuuri-ilmastossa 25.3. _Maaseudun toisenlainen tulevaisuus?_ Ylen 29.2. julkaistussa artikkelissa käsiteltiin maaseudun tulevaisuudennäkymiä ja sitä, voisiko kehitys kääntyä maaseutujen elpymiseen kaupungistumisen “megatrendin” rinnalle. Ville Lähde oli yksi haastatelluista tutkijoista, ja hän toi esiin etenkin omavaraisuusasteen nostamisen tärkeyden – aiheesta tulikin pian yllättävän ajankohtainen. Ekologisen jälleenrakennuksen hengessä Lähde kuitenkin muistutti, että globaalin ruokajärjestelmän muutoksiin ja ympäristö- ja luonnonvarakriiseihin sopeutuva suomalainen ruokajärjestelmä ja elpyvä maaseutu eivät synny itsestään, vaan ne vaativat aktiivista siirtymäpolitiikkaa. Ilahduttavasti myös _Maaseudun Tulevaisuus_ huomioi tämän artikkelin.LOPUKSI
niin & näin laittoi useita julkaisusarjansa kirjoja jakoon ilmaiseksi sähköisessä muodossa, ja joukossa on myös niin & näin -kollektiivissa toimivan BIOS-tutkimusyksikön Tere Vadénin ja niin & näin -lehden päätoimittajan Antti Salmisen teos _Energia ja kokemus_(2013).
Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain on myös avannut arkistojaan, josta löytyy mm. BIOSin Karoliina Lummaan artikkeli “Kuinka lukea jätettä. Pois-halutun aineen olemus ja jäsennykset Jukka Viikilän runoudessa”. Suosittelemme
myös tätä Naturessa julkaistua puheenvuoroa tiedekäsitysten uudistamisen tarpeestasekä tätä New
York Magazinen artikkelia Shell-yhtiön sisäisistä keskusteluista.
Onnittelemme tamperelaista Kulttuuritoimitusta vuoden kulttuuriteonpalkinnosta
!
Nauru tekee hyvää ankeina aikoina, ja suosittelemme tätä Ilmastouutisten jaksoa, jota ei voi katsoa vakavalla naamalla.
6.4.2020 Koronakriisin taloudellinen hallinta Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen oikeudenmukaisen siirtymän toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisientaival.
_Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival._ Koronapandemia ja sen vastatoimet ovat saaneet yhteiskunnat pysähdyksiin. Toisistaan tiukasti riippuvaiset, pitkin planeettaa uomansa luoneet energian, materiaalien, ihmisten ja rahojen virrat ovat katkeilleet. Kun jossakin paikassa tuotanto on katkolla, siitä riippuvat lukemattomat muut tuotannot ovat katkolla. Kun ostotapahtumia ei juuri ole, myös ketjutetut velanmaksut ovat vaarassa. Taloudet ovat notkahtaneet rajusti. Juuri tällä hetkellä ihmiset kokevat huolta ja epävarmuutta omasta ja lähimmäistensä terveydestä ja toimeentulosta. Huoli on samaan aikaan käytännönläheistä ja eksistentiaalista: miten maksamme seuraavan lainanlyhennyksen tai vuokramme, ja selviääkö yhteiskuntamme tästä kunnialla vai näemmekö jotakin mitä emme koskaan toivoneet näkevämme? Epävarmuus jatkuu hyvin todennäköisesti vielä pitkään. Ensimmäistä epidemia-aaltoa saattavat seurata uudet aallot. Tiedämme jo, että ensimmäisen aallon aiheuttamat taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset ovat valtavat, mutta vielä on liian aikaista hahmottaa mitä ne todella ovat. Tilanne on kesken, ja nyt tehtävistä päätöksistä ja toimista riippuu, miten tilannekehittyy jatkossa.
Kriisin taloudellisen hallinnan kannalta on syytä erotella kolme aikajännettä sisältöineen: 1) välittömät toimenpiteet, joilla huolehditaan, että kansalaisten turvallisuus ei vaarannu lyhyellä aikavälillä ja epidemia saadaanhallintaan,
2) laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia ja huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta kriisinlientyessä,
3) siirtymäpolitiikka, joka huolehtii ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteiden sekä riittävän yhteiskunnallisen resilienssin toteutumisesta. Aikajänteiden ja toimintakokonaisuuksien eroista huolimatta toimenpiteiden täytyy olla yhteensopivia keskenään, koska kaikki päätökset luovat polkuriippuvuuksia tuleville toimintaedellytyksille. Välittömillä toimenpiteillä vaikutetaan, ketkä selviytyvät toimintakykyisinä akuutin kriisin yli, ketkä voivat osallistua täysimittaisesti seuraavan vaiheen taloudelliseen ohjelmaan. Kriisistä ulos vetävä taloudellinen ohjelma taas määrittää, mihin talouden aktiviteetteihin aletaan panostaa – ovatko ne pidemmän aikavälin siirtymäpolitiikan mukaisia vai eivät, eli luodaanko siirtymäpolitiikalle edellytyksiä vai ei. _1. VAIHE: VÄLITTÖMÄT TOIMENPITEET_ Ensivaiheessa oleellisinta on resursoida terveydenhuolto ja siihen liittyvä asiantuntijuus, osaaminen, työvoima, fasiliteetit, välineistö, lääkkeet ja muut tarvittavat elementit päätetyn ja jatkuvasti tarkistettavan epidemiastrategian mukaisesti. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi henkilöstön pikaista siirtokoulutusta, paikallisen suojavarustetuotannon käynnistämistä tai viruksen leviämisen seuraamiseen tarkoitetun järjestelmän kehittämistä ja käyttöönottoa pikavauhdilla. Myös muut yhteiskunnan perustoiminnan kannalta kriittiset toiminnot on turvattava. Lisäksi on huolehdittava, että velkatalous ei romahda hallitsemattomasti. Kun puhutaan helikopterirahoituksesta tai ylipäänsä likviditeetin ylläpidosta, ollaan huolissaan talouden toimijoiden kyvystä suoriutua veloista ja muista maksuvelvoitteista. Tämä ei ole elvytystä siinä mielessä, jossa reaalinen tuotanto ja kysyntä molemmat kasvavat samanaikaisesti. Tällainen elvytys ei edes olisi mahdollista, koska tavanomainen markkinaehtoinen tuotanto ja kulutus on poliittisesti estetty pandemian torjuntatoimilla. Kysymys on rahankierron ylläpidosta. Vastaava toimenpide olisi jäädyttää velanlyhennykset, vuokrat ja muut vastaavat määräajaksi, jolloin velkaketjut pysähtyisivät eikä velanmaksukyvystä tarvitsisi akuutin kriisin aikana huolehtia. Näiden vaihtoehtojen välinen punninta on pitkälti tekninen kysymys. Mahdollinen politiikkavirhe ensivaiheessa olisi turvata vain joidenkin väestönosien tai talouden toimijoiden toimintakyky. On kuviteltavissa, että maksukyvyn ylläpito kohdistuu vaikkapa lähinnä vain pankkeihin ja suuriin vientiteollisuusyrityksiin, jotka koetaan liian tärkeiksi kaatumaan. Ja jos samalla heikennetään työntekijöiden työehtoja, vaikkapa lomautusehtoja keventämällä, voi käydä niin, että suurteollisuus pärjää hyvin ja voi jopa maksaa kelpo osinkoja omistajilleen, mutta hyvin monet työntekijät menettävät toimeentulonsa ja jäävät pysyvämmin huonojen työolosuhteiden piiriin, tai eivät lopulta pysy työn piirissälainkaan.
Toinen selkeä politiikkavirhe olisi jättää rakentamatta riittävät mekanismit kasvavien julkisten velkojen hoitamiseksi tarkoituksen- ja oikeudenmukaisesti. Mahdollisia mekanismeja ovat euroalueen laajuiset koronabondit ja viime kädessä velkojen mitätöinti keskuspankin kanssa koordinoiden. Julkisten velkojen epäoikeudenmukainen kohtelu saattaa kohdistua valtion sisällä kuntien välille, euroalueella maiden välille tai laajemmin globaalissa taloudessa eri talousalueiden ja maiden välille. _2. VAIHE: LAAJA TALOUDELLINEN OHJELMA_ Toisessa vaiheessa päähuomio on taloudellisen ja sosiaalisen jatkuvuuden turvaamisessa. Laaja taloudellinen ohjelma pitää huolen, että yhteiskunta pääsee taas jaloilleen ja jatkaa toimintaansa demokraattisesti hallittavana kokonaisuutena. Tällainen talouspaketti lienee melko varmasti luvassa – aikaisemmista kriisikokemuksista on opittu, että julkisen talouden leikkaukset vievät vain ojasta allikkoon. On erittäin tärkeää, että paketti on sisällöllisesti yhteensopiva pidemmän aikavälin oikeudenmukaisen siirtymän ja ekologisen jälleenrakennuksen kanssa. Muuten kestävälle tielle pääseminen vaikeutuu entisestään, ja olemme uusien sosio-ekologisten kriisien edessä. Hallituksen tehtävänä on valita ekologisen jälleenrakennuksen rakennuskohteista sellaiset, joihin voidaan ryhtyä välittömästi ja laajamittaisesti ja jotka tukevat kotimaista työllisyyttä ja osaamista. Tässä kohdassa julkinen valta tulee valitettavasti yllätetyksi. Valmiita suunnitelmia ei juuri ole. Viime vuosikymmenet talouden hallintaa ovat ohjanneet vaatimukset markkinaehtoisuudesta ja teknologianeutraaliudesta. Niinpä esimerkiksi ilmastopäästöjä on pyritty vähentämään ilman, että on edes pyritty hahmottamaan, minkälaisia konkreettisia muutoksia rakennetussa ympäristössä, käytetyssä teknologiassa tai arkisissa tottumuksissa tulisi tapahtua. On vaadittu vain hyväksymään, mitä markkinatoimijat omaehtoisesti saavat aikaan, oli se sitten tarkoituksenmukaista tai ei. Lisäksi on pitkään kuviteltu, että valtiot eivät oikeastaan enää voi ohjata yhteiskuntia, koska talous on globaalisti verkottunut. On ajateltu, että valtion suurempi rooli taloudessa johtaisi lopulta kansallisen kilpailukyvyn murenemiseen ja että kansainvälinen taloudellinen toimijuus ylittää kansallisen päätöksentekokyvyn. Koronakriisi on jo osoittanut nämä otaksumat perättömiksi. Valtiot voivat ohjata yhteiskuntia voimakkaasti ja sitä niiltä myös kriisin hetkellä odotetaan. Vaikka osittain vaikuttaa, että valtiot ovat valmistautuneet heikosti koronaviruksen hoitamiseen, ovat ne siihen kuitenkin huomattavasti valmistautuneempia kuin pitkäkestoisen ekologisen kestävyyskriisin hallintaan eli talouden saattamiseen kestävälle polulle. Pandemian hallitsemiseksi on pystytty kasaamaan tutkittua tietoa ja asiantuntijaryhmiä varsin nopeasti, ja tämän asiantuntijatiedon pohjalta on tehty nopeita päätöksiä ja vaikuttavia toimenpiteitä. Koronakriisin taloudellisia vaikutuksia pohtimaan on kutsuttu asiantuntijaryhmä, jonka tehtäväksi on asetettu estää taloudellisia vaurioita ja suunnitella paluuta “kestävän kasvun uralle”. Valtiovarainministeri Katri Kulmunin kokoonkutsuma ja työelämäprofessori Vesa Vihriälän johtama selvitysryhmä koostuu yksinomaan asiantuntijoista, jotka ovat aiemmin osallistuneet hyvin moniin talouden “normaalitilan” selvityksiin ja suosituksiin, joissa nimenomaan valtion ohjaavaan roolin on suhtauduttu penseästi tai kielteisesti. Käsillä oleva kriisitilanne, jossa yhdistyy shokki taloudelle ja pitkäjänteinen vastaaminen ekologisiin kriiseihin, edellyttää kuitenkin juuri tämän “normaalin” ylittämistä ja siten toisenlaista taloustieteellistä asiantuntemusta. Ryhmästä puuttuu myös laajempi monitieteinen osaaminen, joka loisi ymmärrystä talouden, yhteiskunnallisten rakenteiden ja ympäristön välisistä suhteista. Ryhmässä ei ole asiantuntemusta sosiaalisista ja materiaalisista käytännöistä ja infrastruktuureista, jotka olisivat kestäviä siinä mielessä, että ne eivät romuttaisi taloutta kannattelevia luonnonjärjestelmiä. Näistä lähtökohdista on hankala hahmottaa toimenpiteitä, joihin jo kakkosvaiheen laajassa taloudellisessa ohjelmassa tulisi panostaa. Mitä kakkosvaiheen taloudellisen paketin käytännössä tulisi pitää sisällään, eli mitkä olisivat nopeasti käynnistettävissä olevia, laajoja, kotimaista työllisyyttä tukevia ja ekologisen jälleenrakennuksen mukaisia toimenpiteitä? Esimerkiksi parannukset liikenteeseen (raideliikenteen korjaukset ja perusparannukset; sähköautoinfrastruktuurin kehittäminen liikenteen käyttöön), tuulivoiman ja biokaasutuotannon lisärakentaminen vauhditetusti (Vapo Oy:n muuntaminen valtion tuulivoimayhtiöksi?), kuntien korjausvelkojen lyhennykset (vain oikeasti välttämättömät korjaukset kuten väistötiloihin pakottaneiden hometilojen korjaaminen), energiaremontit (erityisesti öljylämmityksen poistaminen ja lämpöpumppujen asennus) ja soiden ja turvemaiden ennallistaminen. Kaikki toimenpiteet on suunniteltava tulevaisuuden muutoksia ennakoiden. Ei rakenneta vain samaa vanhaa uudestaan vaan ennakoidaan muuttuvat käyttötarpeet. Jos varhaiskasvatuslaitoksen tiloja tarvitaan vanhenevan väestön kunnassa pikemminkin vanhuksille, suunnitellaan toimenpiteet sen mukaisesti. Jos joitakin kiinteistöjä tai väyliä ei oikeastaan enää tarvita, ei lähdetä niitä korjaamaan ollenkaan. “Normaalioloissa” monia näistä toimenpiteistä ei ole saatu tehtyä riittävän ripeästi. Nyt asia voidaan hoitaa keskitetyn ja hajautetun lähestymistavan yhdistelmällä. Keskitetysti tarvitaan rahoitus, kestävyyskriteerit (mitkä toimenpiteet oikeasti vähentävät päästöjä ja luonnonvarojen käyttöä) ja projektinhallintaa kaikkialla tehtäville toimenpiteille. Ei ole mielekästä, että vähävaraiset ja mahdollisesti vähäväkiset kunnat omilla ehdoillaan pyrkivät haalimaan rahoitusta, pohtimaan mitkä olisivat vaikuttavimpia remonttitoimia tai neuvottelemaan hankinnoista ylikansallisten yritysten kanssa. Toisaalta taas paikallistietämys ja paikallisen osaamisen ja työvoiman hyödyntäminen on erittäin tärkeää, jotta tehdään oikeaan tarpeeseen ja jotta talousohjelma saavuttaa ja työllistää ihmiset kattavasti ja oikeudenmukaisesti. Edellä mainittujen infrastruktuuriin ja rakennettuun ympäristöön keskittyvien toimien lisäksi ehdotamme laajoja panostuksia sosiaali- ja terveysalaan ja kulttuuriin. Ne ovat aloja, jotka pitävät yllä toimintakykyistä ja mielekästä ihmiselämää, mutta joiden työehdot ovat olleet monin paikoin kestämättömät jo pitkään. Nämä panostukset ovat perusteltuja kestävän yhteiskunnan rakentamisen kannalta myös pidemmällä aikavälillä. Oikein suunnatut kuntaremontit pitävät yllä välttämätöntä infrastruktuuria ja vähentävät ilmastopäästöjä. Hoiva ja kulttuuri taas ovat ulottuvuuksia, joissa yhteiskunta voi kukoistaa nykyistä huomattavasti paremmin myös silloin, kun ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen käyttöä alennetaan merkittävästi. Ne luovat turvaa ja mielekkyyttä monenlaisissa yhteiskunnallisissa murrostilanteissa. _3. VAIHE: EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS_ Kolmas vaihe on se, jossa oikeastaan olimme ennen koronapandemiaa: hallituksen päätehtävänä oli ja on edelleen suunnitella ja käynnistää oikeudenmukainen siirtymä kohti luonnonjärjestelmien rajoissa toimivaa yhteiskuntaa. Koronapandemia on kuitenkin mullistanut poliittiset ja taloudelliset lähtökohdat ja olosuhteet, joiden puitteissa hallitus siirtymää tavoittelee. Koronapandemian myötä on yleisesti tiedossa, että rahaa kyllä löytyy (tai sitä luodaan tyhjästä), kun tarve niin vaatii. Viime kädessä euroalueen julkinen valta voi ostaa kaiken, mitä euroilla on ostettavissa. Raha ei siis rajoita, mutta mikä sitten rajoittaa? Rajoitteet ovat poliittisessa organisointikyvyssä, tiedossa, työvoimassa, teknologiassa ja luonnonvaroissa, aivan kuten terveydenhuollon kapasiteettiongelmat ovat kouriintuntuvastiosoittaneet.
Tiedämme myös, että yhteiskuntaa on nopeasti mutta hallitusti ohjattava tiettyyn suuntaan, ja että julkisella vallalla on tässä keskeinen rooli. Markkinatoimijat ovat toki täysillä mukana pelissä, esimerkiksi suuntaamalla voimakkaammin työvoimaansa ja tuotantokapasiteettiaan julkisen vallan osoittamiin toimenpiteisiin. Ne voivat myös ottaa vastuulleen kokonaisuuteen sopivia osaprojekteja. Koronapandemian aikaan esimerkkinä tällaisesta käy uuden virustestauskapasiteetin luominen. Kollektiiviseen tietoisuuteen on väistämättä nousemassa myös havainto kustannus-hyötyoptimoinnin heikkouksista. Kun taloudessa kaikki osapuolet virittävät kustannus-hyöty-säikeet äärimmilleen, lopputulos on kaikkea muuta kuin resilientti tai sitkeä – kokonaisuudessa ei ole tarpeeksi päällekkäisyyttä ja joustavuutta siltä varalta, että yksittäisille, liian suuren vastuun kantaville osille tai laajemmalle kokonaisuudelle tapahtuu jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Poikkeavuuden ei tarvitse olla odottamaton tai ennakoimaton ollakseen tuhoisa. Tutkijat ovat jo pitkään ennakoineet COVID-19 kaltaista pandemiaa: se on pikemminkin nykyisen tiheästi verkottuneen ja luontoa (yli)kuormittavan globaalin talouden ominaisuus kuin jokin taloudelle ulkoinen poikkeus tai shokki. Silti koronaviruksen kaltaisen pandemian todennäköisyyden pienentäminen (tuotanto- ja kulutusjärjestelmiä hallitusti muuttaen) tai pandemiasta selviytymiseen tarvittavan terveydenhuollon ja muun kapasiteetin merkittävä ennakoiva lisääminen ei ole onnistunut talouskurilinjaan ja lyhyen aikavälin tehokkuusajatteluun viime vuodet vannoneissa läntisissä talouksissa. Nähtäväksi jää, kykenemmekö omaksumaan riskien hallinnan keskeiseksi taloutta ohjaavaksi periaatteeksi ja käytännöksi (paikallisen, osakokonaisuuksia koskettavan) kustannus-hyötyoptimoinnin rinnalle. Tämä olisi välttämätöntä oikeudenmukaisen siirtymän kannalta, johon täytyy kuulua yhteiskunnan resilienssin lisääminen, sillä tiedämme, että uusia viheliäisiä sosio-ekologisen järjestelmän murroksia on tulossa, eikä koronapandemia jää viimeiseksi vakavaksi koettelemukseksi. Tässä yhteydessä emme toista koko ekologisen jälleenrakennuksen aloitetta, mutta sen kaikki tehtäväulottuvuudet pätevät edelleen täysimääräisesti. Tiivistäen sanottuna: koronakriisin talouden hallinnan kolmannessa vaiheessa on hahmotettava ne konkreettiset sosiaaliset ja materiaaliset toimenpiteet, jotka eri talouden sektorilla on toteutettava seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Lisäksi on otettava käyttöön tarvittavat poliittiset ja taloudelliset työkalut, kuten tavoitteellinen innovaatio-ohjelma, valtion työpaikkatakuu, laaja julkinen investointiohjelma ja alakohtainen siirtymätyöllisyysohjelma, konkreettisten toimenpiteiden aikaansaamiseksi. Ekologinen jälleenrakennus vaatii kasvustrategian sijaan _siirtymäpolitiikkaa_. Olemme kuvanneet näiden kahden lähestymistavan erot lausunnossamme Euroopan vihreän kehityksen ohjelmasta (Green Deal). Kolmannessa vaiheessa olisi suuri virhe yrittää elvyttää koronapandemiaa edeltänyt, työn tarjonnan lisäämistä ja julkisen talouden tasapainotusta painottava kasvustrategia. Strategia periytyi Rinteen/Marinin hallitukselle aiemmilta talouskuripolitiikkaan sitoutuneilta hallituksilta. Nykyinen hallitus pyrki ottamaan osittaista pesäeroa tähän strategiaan, mutta kovin pitkälle se ei ennen koronapandemiaa päässyt. Paluu talouskurilinjan mukaiseen kasvustrategiaan olisi looginen valinta, jos ajateltaisiin, että ennen koronapandemiaa olimme jo menossa oikeaan suuntaan, ja että pandemian jälkeen palaamme normaaliaikaan. Kumpikaan oletuksista ei pidä paikkaansa: ilmastopäästöjen vähentämisessä täytyy ottaa radikaaleja, ei vähittäisiä askeleita, ja “normaalin” sijaan edessä on viheliäisiä sosio-ekologisia murroksia, joista jo yksin ilmastonmuutoksen eteneminen pitää huolen, puhumattakaan luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä ja yhteiskuntia ravistelevista poliittisista ja sosiaalisista myllerryksistä. Vuoden 2008 jälkeisen finanssi- ja talouskriisin hoidossa väkinäinen paluu “normaaliin” aiheutti uusia ongelmia kuten markkinakuplia ja julkisen talouden heikennyksiä, jotka osaltaan vaikeuttavat nykyistäshokkia taloudelle.
Aiempi “perusstrategia” olisi potentiaalisesti tuhoisa: sen on helppo nähdä johtavan merkittävästi kasvaneen julkisen velan takia julkisten palveluiden radikaaleihin leikkauksiin ja laajojen työttömäksi ajautuneiden väestönosien aseman heikentämiseen entisestään, työttömyysturvaa ja työehtoja heikentämällä. Näiden sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien lisäksi se ei edelleenkään sisältäisi konkreettisia polkuja kohti kestävää tulevaisuutta. Olisi edelleen vain luotettava, että markkinat ennen pitkää löytävät parhaat mahdolliset ratkaisut, kunhan ilmastopäästöjen hintaa lisätään tahdissa, joka kannustaa päästöjä vähentäviin innovaatioihin ja investointeihin mutta ei hidasta talouskasvua. Ympäristötavoitteiden saavuttaminen työntyisi yhä kauemmas politiikan käsistä. Suomen hallituksella on nyt kiireiset ajat. Sen on kuitenkin maltettava ajatella myös paria kuukautta pidemmälle ja hyödynnettävä koronakriisin hoidossa laajapohjaista, “normaalin” ylittävää asiantuntijuutta. Välittömien kriisitoimenpiteiden jälkeen on käynnistettävä laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia, huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta sekä panee vauhtia koronakriisin taloudellisen hallinnan kolmanteen vaiheeseen eli ekologiseen jälleenrakennukseen. Edessä ei ole vanhan elvytys vaan laadullinen hyppäys yhteiskunnan toiminnoissa kohti kestäviä sosio-ekologisiajärjestelmiä.
25.3.2020 Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa Nyt koetut kriisit ovat tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman systeeminen piirre. Ne eivät ole kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä. Vaikka käynnissä olevan pandemian laajuus sekä torjunta- ja hillintätoimien rajuus on yllättänyt, kriisin käynnistyminen ei ollut itsessään varsinainen yllätys. Jotain tällaista oli odotettutapahtuvaksi
.
Laajoja yhteiskunnallisia järjestelmiä ravisuttavia mullistuksia koskeekin arkisesta näkökulmasta hämmentävä tiedollinen epäsymmetria. Yhtäältä asian äärellä olevat ihmiset ovat tienneet, että kriisi tulee vääjäämättä. Toisaalta kukaan ei ole voinut tietää etukäteen sen tarkkaa luonnetta, tapahtuma-aikaa tai paikkaa. Tässä on pähkinänkuoressa ero _ennustamisen_ ja _ennakoinnin_ välillä. Jokaista nappiin osunutta ennustetta kohden on lukemattomia epäonnistuneita, mutta kriisien yleinen luonne on voitu ennakoida hyvin. Ennakoijat eivät lyö vetoa vaan yrittävät hahmottaa, millä tolalla maailma on.
Kansainvälisesti verkottuneiden ruokajärjestelmien kriisiytyminen vuosina 2006–2008 ja uudelleen vuosina 2010–2011 sekä kansainvälinen talouskriisi 2007–2009 olivat sekä yksityskohdissaan ainutkertaisia ja vaikeasti ennustettavia että kuitenkin pitkään ennakoituja tapahtumaketjuja. Ruoka- ja finanssijärjestelmien sisäsyntyisestä epävakaudesta oli varoitettu lukemattomissa raporteissa ja tutkimuksissa. Vaikka odottamattomia tapahtumia kuvaava _mustan joutsenen_ (black swan) käsite tuli muodikkaaksi talouskriisin aikana – Nassim Nicholas Talebin samanniminen teos oli ilmestynyt parahiksi 2007 – ei raju talouskriisi suinkaan iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kertyneet haavoittuvuudet oli tiedostettu ja niistä oli varoitettu toistuvasti. Niin ikään globaalin pandemian mahdollisuus oli ennakoitu, ja sitä pelättiin joidenkin aiempien epidemioiden kohdalla. Yksityiskohdissaan nykyistä pandemiaa kuitenkin oli mahdotonta ennustaa. Laajoille maantieteellisille alueille levinneitä pandemioita on ollut historiassa lukuisia, mutta todennäköisyys aidosti globaalin pandemian synnylle on kasvanut ihmisten ja tavaroiden liikkumisen yhä kiihtyessä, maailman alueiden verkottuessa tiiviimmin, väestökeskittymien kasvaessa ja ihmistoiminnan levitessä yhä uusille alueille. Ruokajärjestelmien ja talousjärjestelmien alttius globaaleille häiriöille on niin ikään kasvanut niiden monimutkaistuessa ja rakentuessa yhä nopeammin toimivien verkostojen varaan. Tällaiset kriisit ovat siis tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman _systeeminen piirre_. Ne eivät ole
kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä. Systeemisen haavoittuvuuden vähentäminen olisi edellyttänyt perusteellisia muutoksia maailman ruokajärjestelmissä, talousjärjestelmissä, biodiversiteettiä heikentävissä käytännöissä – tiiviisti ilmaisten varmuus- ja varajärjestelmien kehittämistä ja jatkuvan kapeasti hahmotetun taloudellisen tehostamisen sijaan. Yhteiskunnallista tahtoa ja valtaa ei kuitenkaan mobilisoitunut niiden aikaansaamiseksi. Varoitukset eivät niinkään jääneet kuulematta vaan jätettiin kuuntelematta. Muutoksen kustannukset on laskelmoitu liian suureksi, joten kriisialttiuden hinta on suostuttu maksamaan (tai ainakin sälyttämään taakka joidenkin toisten harteille). Järjestelmätason muutosten tarvetta on myös torjuttu toistamalla, että kehitys on kuitenkin kokonaisuutena vienyt koko ajan parempaansuuntaan
.
*
Yksi syy tähän on varmasti se, että tällaisten järjestelmätason kriisien on toivottu olevan nopeita, muutamissa kuukausissa tai parissa vuodessa ohimeneviä. Tilannetta voidaan hallita poikkeustoimin, hätätila voidaan julistaa ja sen jälkeen voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Nopeisiin kriiseihin on suhtauduttu siis ikään kuin sotiin, joiden jälkeen koittaa rauhanaika. Tietysti ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” on aina osittain illuusio: kriisit jättävät jälkeensä traumatisoituneita sukupolvia, tuhoavat omaisuutta ja jakavat sitä väkivalloin uusiksi, mahdollistavat vallan uusjakoa, kiihdyttävät joidenkin elämäntapojen katoamista ja synnyttävät uusia. Maailmansotien kausi oli vuosikymmenien maailmanpalo, joka murskasi aiemman moninapaisen kolonialistisen globalisaation vaiheen ja synnytti uuden, kiihtyvämmän ja kaksinapaisen vaiheen. Kylmän sodan päättäneiden mullistusten jälkeen maailma koki puolestaan ennennäkemättömän kiihtyvän globalisaatiojakson, joka on ajautunut yhä pahenevaan krisiin kuluneen vuosikymmenen aikana. Tietysti työnsä puolesta katastrofiskenaarioita rakentavat ihmiset ovat miettineet myös nopeita ja totaalisen tuhoisia tapahtumia: taivaallisen möhkäleen törmäämistä planeettaamme, supertulivuoren purkautumista, ydinsotaa tai todella tappavaa ja tehokkaasti leviävää kulkutautia. Sellaisiin ei kuitenkaan ole lopulta juuri varautuminen. _Extinction Level Event_ joko tulee tai ei, se on “korkeammassa kädessä”. Elokuvissa, televisiosarjoissa, tietokonepeleissä ja kirjoissa äkilliset maailmanloput ovat suosittuja aiheita. Arkielämässä lähtökohtainen oletus kuitenkin on, että kriisin tai katastrofin jälkeen palataan maailmaan, joka on pääosin tunnistettavissa. Toipumisessa voidaan nojata meille tutun maailman tarjoamiin mahdollisuuksiin. Palataan töihin. Tässä nopeat kriisit eroavat käynnissä olevista ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä, jotka ovat olemukseltaan hitaita. Jopa ilmastonmuutoskeskustelussa tutuiksi tulleet _keikahduspisteet _(tipping
point) ovat verkkaisia prosesseja verrattuna pitkäkestoiseenkin pandemiaan tai vuosikausia jatkuviin sotiin. _Hitaita kriisejä_ ei voida voittaa julistamalla poikkeustila, jonka jälkeen palataan entiseen. Pysyvät järjestelmätason muutokset ovat ainoa mahdollisuus. Juuri tämän vuoksi osa tutkijoista on vierastanut viime aikojen puhetta _ilmastohätätilasta_ (climate emergency) tai sotatilavertauksista.
Ne voivat luoda väärää nopeuden ja ohimenevyyden mielikuvaa. BIOS-tutkimusyksikössä olemmekin puhuneet _ekologisesta jälleenrakennuksesta_ . Hitaat kriisit edellyttävät vuosikymmeniä kestävää, useille sukupolville jakaantuvaa yhteiskunnallista siirtymää. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ei riitä, että tavoitteeksi asetetaan hiilineutraalius vuosisadan puolivälissä, vaan yhteiskuntien muutoksessa täytyy pitää tähtäimessä sitä seuraava pitkä negatiivisten päästöjen vaihe.
Ensimmäisen etapin jälkeen on jatkettava, tehtävä lisää – siksi pitää välttää sellaisia _polkuriippuvuuksia_ (path dependency), jotka tekevät seuraavista tarvittavista askeleista vaikeampia. Laajemminkin päästöjen ja muun ympäristökuormituksen vähentämisen lisäksi tarvitaan vahinkojen korjaamista. Se on väistämättä pitkä prosessi. Hätätilatoimille taas on ominaista kaukokatseisuuden puute. Joitain yksittäisiä asioita voidaan saada aikaan poikkeustilan kaltaisena “mobilisaationa”, kuten energiajärjestelmän uudelleenrakentaminen,
jolla on julmettu kiire. Moneen muuhun tarvittavaan muutokseen tämä ei kuitenkaan päde, vaan tarvitaan pitkäkestoisempaa yhteiskunnallisen organisaation ja elämäntapojen muutosta. Millä tavalla saadaan aikaan yhteiskunnallista kehitystä, jonka myötä luonnonvarojen kokonaiskulutus laskee pysyvästi? (Suomessakin se siisedelleen kasvaa
.) Miten
luonnon monimuotoisuuden eri ulottuvuudet turvataan kestävästi? Hyvä esimerkki on väestönkasvun taittaminen ja väestökehityksen vakiinnuttaminen niillä alueilla, joilla kasvu on edelleen voimakasta. Siihen ei ole “hopealuotia”, vaan se vaatii
köyhyyden, nälän ja turvattomuuden torjuntaa ja säällisen elämän edellytysten rakentamista kokonaisvaltaisesti. Vastaavasti miten vakiintuvan väestökehityksen maissa päästään väistämättömän vanhenevan väestön vaiheen yli tavoittelematta syntyvyyden rajua nousua, joka ei todennäköisestiedes onnistuisi?
Kokonaisvaltainen siirtymä ekologisesti kestäviin yhteiskuntiin ei ole poikkeustilaprojekti, joka päättyy vuonna 2050 tai 2100. Se tähtää pidemmälle. Miten ymmärtää sellainen yhteiskunnallinen muutosprosessi, jolla on välttämättömät välietappinsa (kuten hiilineutraalius vuonna 2050) mutta ei selkeää päätepistettä?*
Samasta syystä on myös harhaanjohtavaa nähdä hopeareunus pandemian mustassa pilvessä ja iloita siitä, että “luonto saa hengähdystauon”. Sosiaalisessa mediassa levisi nopeasti harhatietoa aiheesta, mutta on tietysti selvä, että esimerkiksi ilmastopäästöt vähentyvät hetkellisesti kaikenlaisen toimeliaisuuden laantuessa. Ne voivat tosin palata nopeasti entiselleen. Tärkeimmät ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat kuitenkin _kertyviä_, eivät hetkellisiä. Jokusen vuoden notkahdus ilmastopäästöissä ei merkitse juuri mitään, jos päästöt ovat joka tapauksessa nieluja suuremmat eli kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä nousee. Lisäksi talouskriisien ja sotien historia kertoo, miten romahdusten jälkeen on tullut nousukausi, ja miten kulutus ja päästöt ovat hyvin nopeasti voineet nousta edeltävää korkeammiksi. Romahdusromantiikka ei yksinkertaisesti hahmota sitä, millaisia ilmiöitä suuret ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat. Puhumattakaan siitä, että “hopeareunusten” etsiminen inhimillisestä katastrofista ei ole kovin hedelmällinen perusta kestävämpien yhteiskuntien pohdinnalle. Toimia on pohdittava _ilmiöiden mukaisesti_. Siksi nykyisen pandemian yhteydessä toistuvasti esitetty kysymys “Miksi ilmastonmuutokseen ei reagoida kuten pandemiaan?” menee metsään. Ilmiöitä ei voi mielekkäästi verrata toisiinsa. Ilmastonmuutokseen ei voi kehittää rokotetta, eikä se voi laantua luontaisesti ajan myötä.
Tartuntatauteja tutkitaan jatkuvasti, ja paikallisten epidemioiden sekä laajempien pandemien vastaisista kamppailuista on kosolti onnistuneita esimerkkejä ja niiden pohjalta luotuja valmiusjärjestelmiä. Kuten nykyisen pandemian ympärillä käyty tieteellinen keskustelu osoittaa, uusien tautien käyttäytymisestä on aina epävarmuutta, ja tutkijoiden keskinäiset näkemyserot ovat siksi väistämättömiä. Konsensuksen luominen vie aikaa. Silti on myös yleisiä eri epidemioita ja pandemioita yhdistäviä tekijöitä. Tiedetään, mitä suunnilleen pitäisi tehdä. Ilmastokeskustelussa myös toistuu lausuma “Tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä. On vain käytävä toimeen.” Mutta tiedämmekö todella? Ilmastonmuutoksen tärkeimmät piirteet kyllä tunnetaan erittäin hyvin – paljon paremmin kuin nykyisen pandemian, eikä pääasioista ole mitään relevanttia epävarmuutta. Kasvihuonekaasujen laadut sekä päästöjen lähteet ja mittakaavat ovat tiedossa. Tästä tiedosta ei kuitenkaan saada ohjeita siihen, miten yhteiskunnallinen siirtymä pitäisi tai miten sen voisi toteuttaa. Asia muuttuu vielä kinkkisemmäksi, kun tarkastellaan ympäristö- ja luonnonvarakriisien moninaisuutta. Tarvitaan monia yhtaikaisia yhteiskunnallisten järjestelmien muutoksia, jotka tukevat toisiaan eivätkä toimi toisiaan vastaan. Juuri tällaisia kysymyksiä pohdimme BIOS-tutkimusyksikössä ja WISE-tutkimusprojektissa . Pandemiaa torjumaan voidaan tarvita rajujakin toimenpiteitä, joiden hyväksyttävyys saadaan pitkälti niiden ohimenevyydellä. Tauti menee joskus ohi, ja jos se muuttuukin toistuvaksi, sitä ei enää kohdata vailla kokemusta, lääketieteellisiä hoitokeinoja ja immuniteettia. Siksi uhraukset, myös ihmishenkien, on helpompi hyväksyä (siis myös omalla maalla, ei vain esimerkiksi Euroopan rajoilla, jossa ne hyväksytään myös “normaalioloissa”). Torjuntakeinoilla ei pyritä muokkaamaan yhteiskuntaa pysyvästi – vaikkakin poikkeustoimien jääminen pysyvämmäksi osaksi elämää on aivan reaalinen uhkakuva, eikä
pelkästään jo valmiiksi pakkovaltaisissa maissa. Pitkä muutosprosessi, joka vaikuttaa paitsi omaan loppuelämään myös jälkikasvun koko elämään, on vaikeampi hahmottaa ja voi tuntua uhkaavammalta. Se järisyttää elämäntavan perusteita. Arki muuttuu, ja se muuttuu uudelleen sen jälkeen, ja taas sen jälkeen. Juuri sen takia _oikeudenmukaisen siirtymän_ (just transition) käsitteestä on tullut niin tärkeä – laajoja ja pysyviä yhteiskunnallisia muutoksia ei voida saada aikaan ilman niiden hyväksyttävyyttä. Se on niin BIOS-tutkimusyksikön lanseeraaman ekologisen jälleenrakennuksen kuin monien Green New Deal -hahmotelmien ytimessä. Ekologisen siirtymän on oltava yhteiskuntia yhdistävä, ei jakava projekti. Uhkan torjumisen lisäksi tarvitaan näkymiä siitä, millä tavalla muutokset ovat myös myönteisiä. Siksi esimerkiksi sosiaali- ja terveyskysymyksetovat ekologisen
jälleenrakennuksen ytimessä, eivät mitään ylimääräistä kivaa, joka olisi mukava hoitaa ympäristönsuojelun lisäksi.*
Mutta voidaanko rajaa nopeiden ja hitaiden kriisien välillä vetää noin selkeästi? Tämän tapaisiin kysymyksiin pureudutaan _viheliäisen ongelman_ (wicked problem) käsitteellä, jota työstämme jatkuvasti WISE-tutkimusprojektissa . Kriisit eivät nimittäin pysy erillisinä niin, että niihin voitaisiin kohdistaa räätälöityjä ja rajattuja toimenpiteitä. Edellä kuvatun yhä tiiviimmin verkottuneen, kiihtyneen ja monimutkaisen maailmanjärjestyksen ominaispiirteitä on, että erilaiset ekologiset ja sosiaaliset järjestelmät ovat kytkeytyneet tiukasti toisiinsa. Häiriöiden “eristyminen” yhteen järjestelmään tai yhdelle elämänalueelle käy yhä epätodennäköisemmäksi. Tätä on tavoiteltu myös turvallisuustutkimuksessa puhuttaessa laajennetusta turvallisuuskäsityksestä,
joka ulottuu perinteisiä turvallisuusuhkia ja -toimijoitalaajemmalle.
Viheliäistä tässä ei ole siis pelkästään, että sattuman oikusta monta onnettomuutta osuu yhtä aikaa päälle. Näinkin voi käydä: Zagrebissa on koettu maanjäristys pandemiasta johtuvien poikkeustoimien keskellä. Euroopan ulkorajoilla kärsivien ihmisten ahdinko muuttui kertaheitolla sekä karmeammaksi että näkymättömämmäksi, kun globaali pandemia iski. Mutta ennen kaikkea viheliäistä on se, että yksi kriisi voi myös laukaista muita “pinnan alla olleita”. Kansainvälinen talousjärjestelmä on ollut erityisen haavoittuvassa tilassa ennen nykyisen pandemian käynnistymistä, joten syntyvät taloudelliset mullistukset ovat suurempia kuin väliaikaisista poikkeustoimista itsestään pitäisi seurata. Yksinkertainen syy-seurausketjujen jäljittäminen ei toimi verkostomaisesti leviävissä ja toisiinsa vaikuttavissa sosioekologisissa kriiseissä. Niitä varten ei ole olemassa valmiussuunnitelmia, ja niitä pohtiva tutkimus on vielä lapsenkengissä. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Puhuminen verkostoitumisesta, systeemisyydestä ja kompleksisuudesta ei ole mikään oikotie ymmärrykseen. Löysät heitot perhosen siipien iskuista, pyörremyrskyistä ja kaaosteoriasta eivät lisää ymmärrystä maailman tilasta. Se, että monimutkaiset systeemit voivat muuttua hyppäyksellisesti, ei itsessään kerro, mitä nyt on tapahtumassa. Monimutkaisten järjestelmien toimintaa tarkasteleva systeemiteoreettinenlähestymistapa
ei tee asiasta helpompaa vaan vaikeampaa. Erilaisia monimutkaisiasysteemejä ei voi
verrata toisiinsa ja oppia niistä vain siksi, että ne ovat kaikki monimutkaisia ja systeemejä. Niiden välillä pitää olla merkityksellistä samankaltaisuutta, joka mahdollistaa hyödyllisetanalogiat.
Systeemiteoreettista perspektiiviä koskee samantyyppinen tiedollinen epäsymmetria kuin tekstin alussa mainittu. Koska todellisessa maailmassa eri systeemien (ekologisten ja kulttuuristen) rajat ovat hämäriä, tarkastelukenttää voi alati laajentaa eli ikään kuin liittää yhdestä näkökulmasta erillisiä systeemejä osaksi yhtä laajempaa. Lopulta koko planeettaa voidaan pyrkiä mallintamaan. Tällaisessa tarkastelussa menetetään yksityiskohtia ja saadaan tilalle laajempia vuorovaikutuksia. Globaaleilla malleilla on välttämätön rooli tutkittaessa aidosti globaaleja järjestelmiä kuten ilmastoa, ja ne auttavat ymmärtämään myös esimerkiksi luonnonvarojen käyttöönoton ja kulutuksen virtauksia maailmassa.
Koska paikallisten systeemien “eristykset” toisistaan ovat tulleet yhä heikommiksi, tarkastelutapa on tieteellisesti perusteltu. Tarkastelunäkökulmaa on kuitenkin aina rajattava silloin, kun pyritään puuttumaan johonkin tiettyyn ilmiöön. Vaikka kaikki liittyy kaikkeen, kaikkea ei voi ottaa huomioon.*
Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa. Yhtäältä
reagoinnissa käynnissä oleviin ongelmiin tulisi välttää se, että luodaan esteitä yleisemmälle yhteiskunnalliselle siirtymälle. Toisaalta siirtymässä on pidettävä huolta siitä, että ei heikennetä yhteiskuntien kykyä sopeutua muutoksiin, mukautua uusiin olosuhteisiin, palautua häiriöistä tai muuttua niiden myötä toisenlaisiksi. Tähän kykyjen sikermään viitataan nykyään useimmiten termillä _resilienssi _(resilience). IEA:n pääjohtaja Fatih Birol muistutti tästä yllättävän tiukkasanaisesti maaliskuun puolivälissä: “Sen sijaan että pahentaisimme tragediaa sallimalla sen estää puhtaan energian siirtymiä, meidän on tartuttava tilaisuuteen niiden kiihdyttämiseksi.” Tästä päästäänkin kolmanteen nykyisen pandemian keskellä toistettuun ilmastonäkökulmaan: ehkä nykyinen kriisi herättää ihmiset, kenties se saa aikaan kaivatun asennemuutoksen ja tönää yhteiskunnat kestävämmälle uralle. Tämän ajatuksen voi ymmärtää kahdella tavalla – toiveikkaana ennakointina tai _kehotuksena toimintaan_. Toiveikas ajatus, että havahtuminen kriisin äärellä saisi aikaan yhteiskunnallisen muutoksen, on kuitenkin helposti kovin naiivi. Ympäristötutkimuksen vanha totuus on se, että asennemuutos ei itsessään johda käyttäytymisen muutoksiin. Niiden tiellä voi olla monenlaisia estäviä tekoja: yksilö on monessa pitkälti _perityn tilanteen_eli
olemassa olevien instituutioiden ja infrastruktuurin armoilla, “taloudellisten realiteettien” symbolinen ja aivan konkreettinen valta on suuri, ajatus kansalaisuudesta on kaventunut liiaksi kuluttamiseen ja äänestämiseen – ylipäätään ilman kollektiivista suunnan näyttämistä, ohjausta ja tukea yksilön toimintamahdollisuudet vaikuttavat mitättömiltä. Tällaiset esteet eivät murru itsestään asennemuutosten myötä. Siksi viime aikoina suositut viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan pienen väestönosan asennemuutos voi – tartuntataudin tapaan – saada aikaan kompleksisen järjestelmän _faasimuutoksen_ (phase change) ovat hyvin ongelmallisia. Kuten todettiin, systeemisten analogioiden käyttö edellyttää myös merkityksellisiä samankaltaisuuksia. (Tällaisen yksinkertaistavan soveltamisen vuoksi jotkut pitävät systeemiteoreettista perspektiiviä, kompleksisuustutkimusta tai miten tätä samansukuisten lähestymistapojen joukkoa kutsutaankaan, läpikotaisin epäpoliittisena.) Faasimuutoksia tapahtuu, mutta ne kulkevat jokaisen systeemin luonteen mukaisesti. Ihmisillä se tarkoittaa aktiivista toimintaa sosiaalisina ja poliittisina olentoina. _Kehotus toimintaan_ nojaa tähän. Mikään kriisi ei itsestään tarjoa maaperää juuri tietynlaiselle muutokselle, vaan se voi mahdollistaa siirtymiä moniin eri suuntiin. Nykyisessä poikkeustilassa esimerkiksi yhtäältä on luovuttu väliaikaisesti sellaisista talouspoliittisista rajoitteista, jotka olisivat myös ekologisen jälleenrakennuksen esteitä. Voimakkaat julkiset investoinnit tiettyyn suuntaan ovat yhtäkkiä mahdollisia. Toisaalta jos suuntaa ei etsitä nyt vaan vasta kriisin jälkeen, helposti vain lukitaan paikoilleen vanhaa kehitystä esimerkiksi tukemalla ehdoitta paljon fossiilista energiaa ja luonnonvaroja käyttävää toimintaa. Ja on selvää, että poikkeustoimilla on myös potentiaalia heikentää yleisemmin perusoikeuksia. Mikään näistä kehityslinjoista ei toteudu itsestään. Jos yhteiskunnan halutaan kehittyvän kriisin keskellä kohti parempaa, tarvitaan suurta määrää ihmisiä, jotka toimivat sitä kohti. Systeemiteoreettinen perspektiivi tuo tähän sen olennaisen muistutuksen, että kompleksisten järjestelmien muutoksia on vaikea suunnitella ja ohjata tarkalleen. Juuri siksi tiukat polkuriippuvuudet, kuten sitoutuminen vain tietynlaisissa oloissa toimiviin teknisiin järjestelmiin, ovat riskialttiita. Vapausasteiden auki pitäminen on osa luovaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä.
Tämä vaatii sellaista poliittista mielikuvitusta, jossa tulevaisuuden visiot eivät ole valmiita toisenlaisen yhteiskunnan reseptejä. Ajattelutavan muutos on osoittautunut toistaiseksi yllättävän vaikeaksi.*
Poliittinen mobilisoituminen nykyisen kriisin äärellä voi aivan hyvin, todennäköisestikin, viedä kurjaan suuntaan. Kun nykyisen kaltainen tiiviisti yhteenkietoutunut, nopeaan liikkumiseen ja nopeisiin toimitusaikoihin, vähäisiin varastoihin, kiivaaseen tulevaisuudella spekulointiin ja kapeasta taloudellisesta näkökulmasta äärimmäisen “tehokkaaksi” viritetty globaali järjestelmä sakkaa, on houkuteltavaa kiihdyttää vaatimuksia eristäytymisestä, globalisaation kaikkinaisesta purkautumisesta ja alueellisesta omavaraisuudesta. Tässä kohtaa ajattelu jumittuu helposti yksinkertaiseksi vastakkainasetteluksi: joko globaali tai paikallinen, joko omavaraisuus tai keskinäisriippuvuus, joko eristäytyminen tai vuorovaikutus. Todellisessa maailmassa tällaista kahden puhtaan vaihtoehdon eroa ei ole tietysti koskaan esiintynyt, mutta kaksiarvoinen ajattelu ei koskaan olekaan niin empiirisen todistusaineiston perään. On selvää, että alueellisen omavaraisuuden turvaaminen on kriisioloissa tärkeää. Ja kun erottelu kriisiajan ja normaalin päiväjärjestyksen välillä hämärtyy, asiasta täytyy pitää huolta kaikkina aikoina. Etenkin kansainvälinen ruokajärjestelmä on rakentunut ennustettavien olosuhteiden ja sujuvien toimitusten varaan. Sen toimivuuteen ja taloudellisesti tehokkaaseen (mutta monilla muilla tavoilla ongelmalliseen) työnjakoon ei voida nojata entiseen tapaan. Samaten fossiilitaloudesta luopuminen vaatii paikallisten ja hajautettujen energiajärjestelmien rakentamista. Olemme kuitenkin perineet globaalin maailman, sen olemassa olevat instituutiot ja infrastruktuurin, jotka eivät muutu käden käänteessä, sekä perusluonteeltaan aidosti rajoja ylittävät ja globaalit ongelmat. Niiden ratkaiseminen eristäytymisellä on mahdotonta. Ilmastonmuutoksen hillintä vaatii väistämättä globaalia yhteistyötä paikallisten ratkaisujen rinnalla. Luonnonvarojen globaalien virtausten oikeudenmukaisempi ja kestävämpää tulevaisuutta rakentava järjestäminen vaatii kansainvälisten kaupan käytäntöjen muutosta. Yksittäiset maat eivät voi päästä hyvään lopputulokseen toimimalla vain kapeasta kansallisestaperspektiivistä.
Ainoastaan unelma vapaamatkustamisesta tai karumpi ajatus linnoittautumisesta viimeiseen asti (eli kunnes kriisit puskevat voimalla väliaikaisten vallien yli) voivat oikeuttaa eristäytyvää politiikkaa. Kansallismieliset, muukalaispelkoa ja rasismia hyödyntävät ryhmät haluavat luoda eristäytyvien alueiden maailmaa. Niiden on helppo käyttää hyväkseen globaalien kriisien luomaa epäluuloa ja hämmennystä. Siksikin passiivinen ajatus “herättävästä” kriisistä on naiivi: kehityksen suuntaan täytyy vaikuttaa joukolla, ei vain asennemuutosta odotellen tai vartoen sitä, kun “tämä on ohi”. Toiset vaikuttavat jo, synkeään suuntaan.*
Viheliäisten ongelmien äärellä tarvitaan myös sellaista tiedon tuottamista, joka ei onnistu ilman kansainvälistä tieteellistä yhteistyötä. Se on yksi esimerkki niistä globaalin kommunikaation ja liikkuvuuden puolista, jotka ovat kriisialttiuden sijaan lisänneet resilienssiä. Globaaleihin pandemioihin pystyvät tartuntataudit ylittävät tarkkaankin vartioituja rajoja, ja silloin muualla saatu kokemus ja kehitetty tietämys on kullanarvoinen asia. Ilmastonmuutoksen tilaa ei yksinkertaisesti voida seurata ilman tuhansien tutkijoiden ja valtavan globaalin instrumenttiverkostonyhteistoimintaa.
Tieteellisen tutkimuksen arvostus, tieteellisen lukutaidon edistäminen sekä tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat siksi elintärkeitä asioita. “Tiedeperustaisuus”, jonka perään niin ilmastokeskustelussa kuin nykyisen pandemian keskelläkin huudetaan, ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Viime kuukausilta löytyy kosolti esimerkkejä siitä, miten hyvää tarkoittava kansalaiskeskustelu ja tiedonvälitys voivat mennä pahasti metsään ja pikemmin ruokkia epäluuloa tutkimusta kohtaan. Tässäkin asiassa on helppo lipsahtaa naiiviin yksinkertaistukseen: jos tutkijoiden näkemyksiä ei saa kritisoida, pitääkö sitten luottaa sokeasti asiantuntijoihin? On kuitenkin eronsa sillä, mitä kritisoidaan ja miten. On aika helppo ymmärtää, miten ja miksi omia ilmastonmuutosta koskevia “tupakkiaskilaskemiaan” tekevät ihmiset eivät oikein voi saada aikaan pätevää tieteellistä kritiikkiä. Tämänhetkisen pandemian kohdalla asia on ollut selvästi paljon vaikeampi hahmottaa. On ollut kylmäävää kuunnella samoja “tuo perustuu vain malleihin” -heittoja, joilla ilmastokeskustelua on hämärretty vuosikausia. Tiede ei ole yksittäisten sankarien puurtamista ja maagisten tiedonjyvästen etsimistä vaan kollektiivista toimintaa, tiedeyhteisöiksi rakentuvaa. Kollektiivista toimintaa voivat haitata monet asiat kuten esimerkiksi se, miten Kiina on rajoittanut tiedonvälitystä tai miten Trumpin hallinto unelmoi lääketieteellisen teknologian omimisesta. Tiedeyhteisöt toimivat vain niin hyvin kuin ne toimivat yhteisöinä. Se vaatii muuta yhteiskuntaa, joka tukee ja tarkkailee niiden toimintaa. Ilmastonmuutos tai pandemia ovat joka tapauksessa ilmiöitä, joiden luonteen ymmärtäminen vaatii asiantuntemusta ja tieteen kollektiivisuutta. Siksi, kuten Tiina Raevaara totesi kolumnissaan, epävarmuutta ja tietämättömyyttä tulisi sietää.
Kiihkeä halu viitata ensimmäisenä johonkin tutkimustulokseen ja omien omaksumis- ja tulkintakykyjen yliarviointi eivät auta “tiedeperustaisuutta”. Mutta eivät tartuntatautien tutkijat ja ilmastomallintajat myöskään ole talouden, yhteiskuntatieteiden, psykologian tai sosiaalialan asiantuntijoita. Siksi monitieteisyys on edellytys viheliäisten ongelmien kohtaamiseksi – ja vielä laajemmin tarvitaan lisää sivistynyttä kansalaisyhteiskuntaa,
joka kamppailee siitä, millaista yhteiskunnallista siirtymää halutaan, ja millaista tietämystä sitä varten tarvitaan. BIOS-tutkimusyksikön tutkijat 4.3.2020 Lausunto: Valtioneuvoston selvitys EU:n komission vihreän kehityksen ohjelmasta (Green Deal) Käsittelemme lausunnossa kasvustrategian ongelmakohtia ja kuvaamme mitä vihreän kehityksen ohjelma tarkoittaa siirtymäpolitiikan näkökulmasta ja millaiseksi talouden ohjausta ja mittaristoa tulisi siirtymäpolitiikan mukaisestikehittää.
3.3.2020
Asiantuntijalausunto BIOS-tutkimusyksikkö Eduskunnan ympäristövaliokunta Asia: E 61/2019 vp Valtioneuvoston selvitys: EU:n komission tiedonanto vihreän kehityksen ohjelmasta (Green deal) 11.12.2019 https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/E+61/2019 Kiitämme mahdollisuudesta antaa _monitieteisen ympäristötutkimuksen_ näkökulmasta asiantuntijalausunto Valtioneuvoston selvityksestä Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan. Euroopan vihreän kehityksen ohjelma tukee Suomen hallituksen asettamaa oikeudenmukaisen siirtymän tai ekologisen jälleenrakennuksen tavoitetta lähtökohtaisesti varsin hyvin – aivan kuten valtioneuvoston selvitys toteaa. Suomen ja EU-komission tavoitteiden päälinjat ovat yhteneväiset: ilmastopäästöt ja luonnonvarojen kulutus on saatava ripeästi kestävälle tasolle, huolehtien sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisesta maiden sisällä ja maiden välillä. On kuitenkin ongelmallista, että vihreän kehityksen ohjelma on ensisijaisesti _kasvustrategia _ja että valtioneuvoston selvitys hyväksyy sen sellaisena. Globaalissa pohjoisessa talouskasvua on totuttu tavoittelemaan, jotta talous pysyisi elinvoimaisena, jotta ihmisillä olisi mielekästä tekemistä ja erityisesti, jotta julkinen valta voisi jatkossakin taata riittävät hyvinvointipalvelut. Hyvin toimeentulevien osalta tuotannon ja kulutuksen kasvu materiaalisessa mielessä ei ole ollut ensisijainen tavoite. Käytännössä talouskasvu on kuitenkin edelleen tarkoittanut materiaalivirtojen kasvua. Ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen vaatii kasvustrategian sijaan _siirtymäpolitiikkaa_. Käsittelemme seuraavassa kasvustrategian ongelmakohtia ja kuvaamme sen jälkeen mitä vihreän kehityksen ohjelma tarkoittaa siirtymäpolitiikan näkökulmasta ja millaiseksi talouden ohjausta ja mittaristoa tulisi siirtymäpolitiikan mukaisesti kehittää. KASVUSTRATEGIAN ONGELMANA USKO INKREMENTAALISEEN KEHITYKSEEN JA KASVUN IRTIKYTKENTÄÄN LUONNON KUORMITUKSESTA Kasvustrategian ytimessä on usko siihen, että talouskasvu voidaan irtikytkeä luonnon kuormituksesta. Ei kuitenkaan ole olemassa empiiristä tutkimusnäyttöä siitä, että kasvavan talouden kuormitusta oltaisiin kyetty vähentämään riittävän ripeästi, kattavasti ja pysyvästi – ilman, että kuormitus ulkoistetaan muiden maiden vastuulle. Myös Suomessa luonnonvarojen kokonaiskäyttö on jatkanut kasvuaan, etenkin kun huomioidaan ulkomailta Suomeen suuntautuvat piilovirrat. Siksi kasvun sijaan on tavoiteltava ekologista kestävyyttä. Se vaatii hallittua siirtymää pois nykyisistä fossiilisiin polttoaineisiin ja luonnonvarojen liikakäyttöön nojaavista järjestelmistä. On rakennettava tarkoituksenmukaista uutta infrastruktuuria ja käytäntöjä ihmiselämän perustarpeiden tyydyttämiseksi. Seuraavan 15–30 vuoden aikana toteutettava siirtymä ei ole inkrementaalista “ekotehostamista” vaan vaatii suunnitelmallisia järjestelmämuutoksia yli talouden yksittäisten sektorien. Jos toimitaan kasvustrategian mukaisesti, ratkaistava ongelma jatkaa kasvamistaan. Tällöin ei riitä, että nykyisen laajuisen tuotannon kuormitus saadaan radikaalisti pienemmäksi, vaan ratkaistavana on jatkuvasti kasvava tuotannon kuormitus. Lisäksi on tärkeää nähdä, että kasvustrategia on talouden ja yhteiskunnan ohjaamisen kannalta heikko poliittinen kehys. Se ei ohjaa yksittäisiä talouden toimijoita tai toimialoja ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteiden mukaisesti systemaattisesti oikeaan suuntaan. Talouskasvu on sekundäärinen indikaattori, joka ei kerro, mitä konkreettisia asioita jälleenrakennuksessa tulisi saada aikaan ja miten näissä tehtävissä edistytään. Sama koskee työllisyyden tarkastelua, silloin kun tarkastelussa on abstrakti työllisyysaste tai mitkä tahansa työllisyystoimet ilman, että politiikka antaa huomion työn sisällöille ja kestävyydelle. Talouskasvua ensisijaisesti korostava poliittinen strategia pitää mitä tahansa työtä, tuotantoa ja kulutusta tavoiteltavana asiana. Ekologisessa jälleenrakennuksessa jokin tuotanto ja jokin työ varmasti lisääntyy, mutta sillä ei ole ensisijaisesti tekemistä keskimääräisen talouden kasvun tavoitteen kanssa. Vihreän ohjelman mieltämisestä kasvustrategiaksi seuraa priorisointiongelmia, esimerkiksi taloudellisen kustannustehokkuuden korostamista. Kustannustehokkuus on lausunnossa käsiteltyjen päästökauppa- ja taakanjakosektorien päästövähennystoimien kannalta tärkeä seikka, mutta samalla on kiinnitettävä huomiota kustannustehokkuuden määritelmään ja sen laskutapoihin. Kansainvälisessä tutkimuksessa on kriittisesti tarkasteltu esimerkiksi päästökaupan kustannustehokkuuslaskelmia niissä käytettyjen epärealististen tulevaisuusodotusten mallintamisten vuoksi (odotukset vahingoista, diskonttokorko). Kustannustehokkuudelle vaihtoehtoinen tarkastelutapa on _riskien hallinta._ Se ottaa huomioon paitsi ekosysteemien ennakoimattomat muutokset myös sosiopoliittiset palautekytkennät, jotka yhdessä käytännössä tarkoittavat, että jos nyt emme saa päästövähennyksiä aikaiseksi, tulevaisuuden ekologisessa ja poliittisessa ympäristössä se saattaa olla vielä paljon vaikeampaa. Tämä on päinvastainen havainto kuin monissa kustannustehokkuuteen perustuvissa mallinnuksissa, joissa oletetaan teknologian kehittyvän tulevaisuudessa ja tekevän päästövähennyksistä tuolloin nykyistä halvempaa. Samankaltainen priorisoinnin ongelma sisältyy lausunnon toteamukseen, että “uudistettavan energiatehokkuusdirektiivin tulisi kannustaa ensisijaisesti todelliseen energiatehokkuuteen, ei energian kulutuksen rajoittamiseen.” Joko–tai-asetelman luominen tehokkuuden ja kulutuksen välillä ei ole politiikalle hedelmällinen, vaan pahimmillaan vahingollinen. Tehokkuuden kasvu ei riitä, jos samaan aikaan tehostumisen säästämä energian kulutus korvaantuu lisääntyneellä käytöllä. Tutkimuksessa vallitsee vahva näkemys siitä, että ilmastotavoitteiden ja muiden ympäristövaikutusten hillintätoimien onnistunut toteuttaminen edellyttää, että tehokkuuden parantuessa samalla rajoitetaan materiaalin ja energian kulutusta. Ekologisilta seurauksiltaan kestämättömän suuren energian kulutuksen on vähennyttävä, ja keinona siihen energian kulutuksen vähentäminen on varmempi kuin energiatehokkuudenkohottaminen.
Lausunto myös esittää Suomen näkemyksenä, että “päästövähennykset kohdistetaan ensisijaisesti päästökauppasektorille”. Päästövähennysten aikataulu ja mittakaava eivät mahdollista muiden sektoreiden toissijaisuutta, varsinkaan koska muiden sektoreiden päästövähennyksiin ei ole löydetty päästökaupan tapaan markkinaehtoisesti kiristyvää mekanismia. Pikemminkin näihin sektoreihin pitäisi puuttuvan mekanismin vuoksi kohdistaa erityistä huomiota. Päästökauppasektorilla politiikkajohdonmukaisuus tarkoittaa myös riittävän korkean lattiahinnan asettamista päästöoikeuksille. Ilmastojohtajamaana Suomi voi asettaa tällaisen ennen koko EU:nlattiahintaa.
Saman kaltaista kokonaisvaltaista ajattelutapaa olisi syytä soveltaa myös EU:n kauppapolitiikkaan. Kauppapolitiikan sitominen Pariisin sopimuksen tavoitteisiin on kannatettavaa, mutta samalla kansainvälisen kaupan ehtoihin olisi kyettävä sisällyttämään kaupankäynnin laajemmat materiaaliset ja ekologiset vaikutukset. Yhtälailla tarkasteluun tulisi sisältyä kauppapolitiikan sosiaalinen ja poliittinen puoli: kauppasopimukset eivät voi tukea abstrakteja vapaakaupan periaatteita, jos konkreettiset vaikutukset ovat kauppakumppanimaan ihmisoikeustilanteen ja maapallon elonkehän kannalta negatiivisia, kuten Brasilian ja Amazonin tapauksessa onhavaittu.
SIIRTYMÄPOLITIIKKA KOHDISTAA KATSEEN EKOLOGISEN JÄLLEENRAKENNUKSEN KONKREETTISIIN TEHTÄVIIN JA NIIDEN TOTEUTTAMISEN KANNALTA OLEELLISIINMITTAREIHIN
Siirtymäpolitiikan ydintehtävänä on luoda kuva, minkälaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Politiikkaa pitäisi ohjata näkemys siitä, mitä yhteiskunnan eri sektoreilla tulee saada aikaan. Näille tavoitteille on luotava yhtä tarkat seurannan välineet kuin millä kasvu- ja työllisyystavoitteiden toteutumista ennakoidaan ja arvioidaannykyisin.
Käytännössä yhteiskuntien on uudistettava seuraavien 15–30 vuoden aikana energian, asumisen, liikenteen ja ruoan infrastruktuuri ja käytännöt. Talouskasvu ei mittaa tässä tehtävässä onnistumista – eikä materiaalisesti kasvava talous ainakaan helpota tehtävää. Siksi ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseksi on otettava käyttöön paremmin siirtymäpolitiikan etenemistä kuvaavat mittarit. BIOS-tutkimusyksikkö ehdottaa otettavaksi käyttöön viisi koko talouden suuntaamista koskevaa indikaattoria: hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, osallisuus ja siirtymätyöllisyys. _Hiilitasapainon_ tavoitetaso Suomessa (hiilineutraalius 2035 ja hiilinegatiivisuus pian sen jälkeen) on linjassa ilmastotieteellisen konsensusnäkemyksen kanssa. Euroopan vihreän kehityksen ohjelman tavoitetaso on kuitenkin riittämätön: vuoteen 2050 mennessä Euroopan tulisi olla ollut jo vuosia hiilinegatiivinen, ei vasta saavuttanut hiilineutraaliutta. _Luonnonvarojen kokonaiskäyttö_ indikoi tuotannon ja kulutuksen ekologista kuormitusta. Sen kautta voi seurata luonnon monimuotoisuuden edellytyksiä ja kiertotalouden onnistumista yleisellä tasolla. Talouskasvun irtikytkentä luonnon kuormituksesta osoittautuu entistäkin vaikeammaksi, kun kiinnitetään huomiota luonnonvarojen kokonaiskäyttöön hiilitasapainon lisäksi. Ottaen huomioon Suomen poikkeuksellisen korkean luonnonvarojen kulutuksen tason, sitoutuminen kunnianhimoiseen kiertotalouden ohjelmaan on oikeaaskel.
_Valtion_ _maksukyvystä_ huolehtiminen ja sen kehittymisen ennakointi on irrotettava talouskasvu- ja työllisyystavoitteista omaksi analyysin kohteekseen: kuinka huolehditaan oikeudenmukaisen siirtymän rahoituksesta ja valtion maksukyvystä onnistuneen siirtymän jälkeen? Toisin kuin nykyisin yleisesti käytettävät kestävyysvajelaskelmat, maksukykyindikaattori tunnistaa euromaiden historiallisesti erityisen institutionaalisen ja taloudellisen tilanteen, jota määrittävät esimerkiksi negatiiviset korot ja keskuspankin laajat osto-ohjelmat. Keskuspankkipolitiikan lisäksi maksukyvyn kehittymiseen vaikuttavat keskeisesti maiden välisetvaihtotaseet.
Valtioneuvoston selvitys painottaa yksityisen rahoituksen roolia vihreän kehityksen ohjelmassa. On kuitenkin huomioitava, että yksityisen rahoituksen liikkeellesaanti ei ole välttämätön edellytys riittävälle rahoituksen kokonaismäärälle. Keskuspankin määrällisen elvytyksen ohjelmat ovat osoittaneet, että julkisesta rahasta sinänsä ei ole puutetta. On poliittinen kysymys, voidaanko ja halutaanko julkista rahaa osoittaa juuri oikeudenmukaisen siirtymän toteuttamiseksi. Yksityisen rahoituksen ohjaaminen nimenomaan ekologisen jälleenrakennuksen investointeihin on kuitenkin tärkeää. Tällä hetkellä investoinnit ovat hyvin alhaisella tasolla, eivätkä ne suinkaan kaikki kohdistu siirtymätavoitteidenmukaisesti.
_Osallisuus _tarkastelee kansalaisten kokemusta yhteiskunnan kehityksen oikeudenmukaisuudesta sekä heidän mahdollisuuksiaan ja kykyään vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Laajamittaista yhteiskunnan uudelleensuuntaamista ei voida toteuttaa rauhanomaisesti, uudenlaisia ratkaisuja kehittäen ja eri tahot muutokseen sitouttaen ilman hyvää osallisuuden tasoa. _Siirtymätyöllisyys_ määrittää jälleenrakentaviin töihin osallistuvien työllisten määrän taloudessa. Siirtymäpolitiikan kannalta oleellista ei ole yleinen työllisyysaste vaan työikäisten ohjaaminen ja osallistuminen kestävän yhteiskunnan rakentamiseen. Lopuksi on syytä kysyä, onko vihreän kehityksen ohjelma väistämättä kasvustrategia vai voisiko se jatkossa muuntua koko EU-tason siirtymäpolitiikaksi. Nähdäksemme vihreän kehityksen ohjelma sisältää ekologisen jälleenrakennuksen kannalta oleellisia elementtejä talouden sektorien ja erityisesti investointien ohjaamiseksi. Talouskasvun priorisointi ei ole välttämätön osa ohjelmaa, vaan ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen kulutusta voidaan ripeästi alentaa järjestämällä mielekkäitä, ekologisen jälleenrakennuksen mukaisia töitä, pitämällä huolta kansalaisten osallisuudesta siirtymään ja huolehtimalla valtioiden riittävästä maksukyvystä talouskasvuluvuista riippumatta. Suomen hallitus saa vihreän kehityksen ohjelmasta tukea omalle oikeudenmukaisen siirtymän politiikalleen. Hallitus on peräänkuuluttanut uusia keinoja siirtymän toteuttamiseksi, ja edellä kuvaamamme siirtymäpoliittinen ajattelu ja siihen liittyvän mittariston käyttöönotto olisivat nähdäksemme luonteva seuraavaaskel.
Kunnioittavasti,
BIOS-tutkimusyksikkö 3.2.2020 UUTISKIRJE 2/2020 Tervetuloa lukemaan vuoden 2020 ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Tervetuloa lukemaan vuoden 2020 ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin . Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
Mitä BIOS teki viime vuonna? Sen saat parhaiten selville tutustumalla tähän kirjoitukseen.
_Sininen kiihdytys. Lähde: One Earth / PhysOrg._
MAAILMALTA
_“Sinisen maailman” hyväksikäyttö kiihtyy_ Tukholmalaisen Resilience Centerin tutkijat kartoittavat tuoreessa artikkelissaan “The Blue Acceleration: The Trajectory of Human Expansion into the Ocean”
merten luonnonvarojen teollista hyväksikäyttöä (tiivistelmä).
Viime vuosikymmenten aikana merten luonnonvarojen haltuunotto ja hyödyntäminen on muuttunut yhä intensiivisemmäksi ja levinnyt rannikkoalueilta etäisimmillekin alueille. Tämä “sininen kiihdytys” kohdistaa meriekosysteemeihin ennennäkemätöntä painetta, josta varoitettiin myös syyskuisessa IPCC:n erikoisraportissa. Vanhastaan periytyneet näkemykset, joiden mukaan valtameret ovat liian suuria häiriytyäkseen ihmiskunnan toiminnasta, “too big to fail”, ovat aikansa eläneitä. _Öljy- ja kaasuteollisuuden myrkyllinen perintö_ Justin Nobelin tammikuinen _Rolling Stone_ -lehden artikkeli “America’s Radioactive Secret”
on karua kertomaa fossiiliteollisuuden jätteistä ja niiden puolivillaisesta käsittelystä Yhdysvalloissa. Öljyn ja kaasun pumppaaminen tuottavat vuosittain valtavia määriä myrkyllistä ja usein radioaktiivista nestemäistä jätettä, jonka käsittely on lievästi ilmaistuna villillä tolalla. Ongelma on ollut tiedossa jo vuosikymmeniä sitten, mutta se on räjähtänyt käsiin “särötyksen” levittyä, sillä menetelmään vaaditaan entistäenemmän nesteitä.
Jätteenä kovin kalliisti käsiteltävää nesteestä on kekseliäästi käytetty esimerkiksi teiden pölynsitojana, joka tosin ei vastaa tarkoitustaan ja levittää myrkkyjä samalla laajalle. Turvallisuusraja-arvot ylittävää radioaktiivista jätettä käsittelee asiasta tietämätön työväki ilman kunnon varusteita ja sitä kuljetetaan merkitsemättömissä autoissa. Yhdysvaltain uudella “energiaitsenäisyydellä” on myrkyllinen painolasti.BIOS
_Tero Toivanen Tiede & edistys -lehden päätoimittajaksi_ Koko BIOS-väki onnittelee tutkijaamme Tero Toivasta, joka valittiin Tutkijaliiton _Tiede & edistys_ -lehden uudeksi päätoimittajaksi.
Teron pyrkimyksenä on kehittää lehteä monitieteiseksi keskusteluyhteisöksi, joka pystyy tarttumaan aikakauden polttavimpiinongelmiin.
_”Aikaamme leimaavat vakavat taloudelliset, poliittiset ja ekologiset ongelmat. Tarvitsemme laajan kirjon humanistisia ja yhteiskunnallisia tutkimusaloja ongelmien syvälliseksi ymmärtämiseksi. Akuutista ekologisesta kriisistä huolimatta taloudellinen ja poliittinen ajattelu rakentuu edelleen totunnaisille olettamuksille siitä, miten yhteistä elämää tulisi järjestää. Uutta luova, radikaali ja hankala ajattelu rakentuu paljolti tieteenalojen ja teorioiden rajapinnoilla, ja juuri tällaiselle tutkimukselle ja ajattelulle Tiede & edistys pystyy tarjoamaantilaa.”_
Tavoitteena on myös muuttaa lehti avoimeksi tieteelliseksi julkaisuksi 2021. _Tiede & edistystä _julkaisee vuonna 1976 perustettu monitieteinen tutkimustyön harjoittajien yhdistys Tutkijaliitto – forskarbundet i Finland ry. _Tuhoaako “laboratorioruoka” maatalouden?_ _Guardian_-lehden ympäristökolumnisti, kärkkäistä kannanotoistaan tunnettu tietokirjailija ja aktivisti George Monbiot kävi Suomessa ja innostui täkäläisestä innovaatiosta tuottaa “ruokaa ilmasta”.
Hän ennusti perinteisen maatalouselinkeinon lähes täydellistä tuhoutumista, mikä antaisi mahdollisuuden laajojen alueiden “uudelleenvilliinnyttämiseen” (_rewilding_). Monbiot on pitkään kirjoittanut nykyisen ruoantuotannon ekologisista ongelmista, mutta uudessa tekstissään hän siirtyi poliittisesta kritiikistä täysivaltaiseen teknologiseen utopismiin – itsekin siirtymäänsäihmetellen.
BIOS-tutkija Ville Lähde tarttui Monbiotin kirjoituksen perustavanlaatuisiin ongelmiin Open Democracyssa julkaistussa kirjoituksessaan “If laboratory food is the answer, what is thequestion?
”
Ensinnäkin Monbiotin kuvittelema “maatilavapaa maailma” johtaisi mitä todennäköisimmin nälän ja ruokaturvattomuuden rajuun kasvuun. Nälkä ei ole ensisijaisesti tuotantokysymys – vaikka joillain alueilla tuotanto-ongelmat ovat suuria – vaan liittyy eriarvoisuuteen, vallan puutteeseen, köyhyyteen, sanitaation ja terveydenhuollon ongelmiin ja niin edelleen. Toiseksi kuvatunlainen siirtymä vaikeuttaisi yhteiskuntien siirtymistä puhtaampaan energiatalouteen entisestään. Kolmanneksi Monbiot sivuuttaa tekstissään sellaiset maatalouden (ja kalastuksen) muodot, jotkaovat kestäviä.
Mainitulla suomalaisella pioneeriteknologialla on varmasti suuria mahdollisuuksia, mutta niitä pitää arvioida nykyisessä ekologisessa, poliittisessa ja taloudellisessa asiayhteydessä, ei maailmalle vieraissa kuvitelmissa. _Mitä on luonnonvarojen niukkuus tai runsaus?_ Niukkaa on vähän, runsasta on paljon, sehän on selvä. Arkinen ymmärrys asiasta ei kuitenkaan toimi, kun tarkastellaan luonnonvarojen käyttöä ekologisten järjestelmien piirissä. Tällaista ekologisesti herkkää luonnonvarojen tai resurssien hahmottamista kaivattaisiin kipeästi myös taloustieteessä. _Ikaros Tidskrift_ julkaisi vuodenvaihteessa verkkosivuillaan Ville Lähteen artikkelin “Naturresurssernas knapphet och överflöd”,
jossa hän palasi BIOS-työn kokemuksia rikkaampana vuoden 2013 kirjansa _Niukkuuden maailmassa_ teemoihin. Esseestä julkaistiin tammikuussa BIOS-blogissa pidempi suomenkielinen versio “Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus”. Lähde
muistuttaa siitä, miten ihmistoiminnan ymmärtäminen – myös ongelmissaan – on hedelmällisempää osana yleisiä ekologisia prosesseja. Yhteytemme muuhun luontoon auttaa ymmärtämään ympäristöongelmia ja luonnonvarojen käytön ongelmia paremmin kuin erillisyys. Niinpä niukkuutta ja runsautta ei voi hahmottaa vain luonnonvarojen absoluuttisena määränä vaan suhteessa ihmisyhteiskuntien “aineenvaihduntaan”. _“Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan laadullista muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle.”_ _BIOS-blogissa Suomen ilmastopolitiikan tilasta_ Joulukuussa julkaisimme katsauksemme suomalaisen ilmastopolitiikan tilaan ja edellisen hallituksen jättämään ilmastopoliittiseenperintöön
.
Tuloksena on kasvihuonekaasujen päästöjen nettokasvu, eli nykykehitys vie täysin eri suuntaan kuin julkilausutut tavoitteet hiilineutraalista yhteiskunnasta. Uudella hallituksella on edessään melkoinen urakka, jonka toteutumisessa Katri Kulmunin johtama Keskusta on vaa’ankieliasemassa. _BIOS-puheenvuoro ekologisesta kansanterveydestä_ Sosiaalitieteellisen Aikakauslehden viime vuoden viimeisessä numerossa julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön puheenvuoro “Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys”. Nostamme
kirjoituksessamme esiin merkittävän puutteen ympäristöongelmia ja terveyttä koskevassa keskustelussa. Ympäristömuutosten haitallisista vaikutuksista ja kestävämpien elämäntapojen hyödyistä on puhuttu paljon. Sen sijaan vähemmän on tarkasteltu sitä, millaisia kansanterveydellisiä vaikutuksia siirtymällä ekologisesti kestävämpiin yhteiskuntiin voisi olla. Hillintä- ja sopeutustoimet voivat huonosti toteutettuna lisätä esimerkiksi taloudellista tai alueellista eriarvoisuutta ja siten rapauttaa joidenkin kansanosien terveyden perustaa. Miten kansanterveydestä voidaan pitää huolta ekologisessa jälleenrakennuksessa?
Suosittelemme myös tutustumaan _Alue ja ympäristö_ -lehden artikkeliin “Ekoterveyskasvatuksen luonnos”, jonka
kolmesta kirjoittajasta yksi on BIOS-tutkija Tere Vadén. _“Suomi ja ilmastokriisi” -tilaisuus Pikkuparlamentissa 12.12. _ Apulaisprofessori ja BIOS-tutkija Jussi T. Eronen oli mukana joulukuisessa Eduskunnan pikkuparlamentin tilaisuudessa, jossa käsiteltiin Suomelta tarvittavia toimia ilmastokriisin torjumiseksi. Erosen lisäksi täyden salin keränneessä tilaisuudessa olivat puhumassa kansanedustaja Atte Harjanne (vihr.), Sitran johtaja Mari Pantsar, ja tutkijatohtori Janne M. Korhonen. Tilaisuuden taustamateriaalin voi ladata täältä ja sen tallennetta voi seurata täällä.
_“Suuri systeeminsäätöilta” tammikuussa_ BIOS-tutkija Tere Vadén osallistui tammikuussa Tampereella järjestettyyn keskustelutilaisuuteen “Suuri systeeminsäätöilta”,
jossa pohdittiin siirtymää ekologisesti kestävään yhteiskuntaan.LOPUKSI
Vihdoin ehkä alkavan talven ratoksi suosittelemme Heikki Koposen mainiota itsetutkiskelua “Insinöörin isänmurha”
sekä WWF:n Mari Koistisen kahta kirjoitusta naudanlihantuotantoa koskevista väitteistä ja siitä, miksi laidunnuksen hyödyillä ei voi perustella nykyisen laajuista ja laatuista tuotantoa.
Kuutti Koski selitti _Kehityksen_ joulukuisessa kirjoituksessaan, miten samaan aikaan voidaan puhua eriarvoisuuden kasvusta javähentymisestä .
Tammikuisessa T&Y-lehden jutussaan professorit Jyri Seppälä ja Markku Kanninen selittävät, miksi metsien hakkuiden kasvattaminen eiole ilmastoteko
.
Janne Korhonen käsittelee blogissaan politiikan ja teknologisenkehityksen suhdetta
,
pontimena uutinen SSAB:n aikomuksista ottaa käyttöön vetypelkistystekniikka raudan valmistuksessa. Mainittakoon vielä Teppo Eskelisen tuore kirjoitus, jossa hän selittää “resurssikirouksen”
ongelmaa.
15.1.2020 Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. _Luonnonvarojen kulutuksen jatkuva kasvu on ympäristökriisien ytimessä. Kulutus on kasvanut nopeammin kuin globaali väestö taibruttokansantuote
__ –
itse asiassa näiden kasvuvauhdin hiipuessa luonnonvarojen liikuttelun tahti on vain kiihtynyt. Kasvu ajaa ilmastonmuutoksen muiden globaalien ympäristönmuutosten ohella paikallisia ja alueellisia ympäristöongelmia. Energia- ja materiaalivirroista saatu hyöty jakautuu edelleen hyvin eriarvoisesti samoin kuin niiden kulutuksen kielteiset ympäristövaikutukset ja sosiaaliset seuraukset. Planeetan ekologiset reunaehdot tulevat vastaan – mutta pysäyttääkö luonnonvarojen niukkuus kehityksen? Mitä niukkuus ja runsaus tarkoittavat, kun puhumme luonnonvaroista?_ Sillisaalis. Public domain, Wikimedia commons. Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen taustalla on ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden runsaus – edes nyt tunnettuja ja nykyteknologialla käytettävissä olevia esiintymiä ei tulisi hyödyntää, jotta lämpeneminen voitaisiin pitää jonkinlaisten ”turvarajojen” alapuolella.
Säästeliäisyyden sijaan pitäisi olla hyödyntämättä. Jotta voimme ymmärtää luonnonvarojen runsautta ja niukkuutta kunnolla, käsitteiden merkitystä on lavennettava arkisen näkökulmanulkopuolelle.
Mikään asia ei ole itsestään luonnonvara tai käytettävissä oleva resurssi (1), vaan se muuttuu resurssiksi _käytännöllisissä suhteissa_. Resurssina oleminen on olemista jollekin toiselle. Termiä käytetään pääosin inhimillisestä luonnon hyödyntämisestä, ja maailman olioiden näkeminen resurssina tulkitaankin usein luonnon haltuunoton perspektiiviksi. Tästä näkökulmasta ”resurssi” on hyväksikäytön sanastoa. Jos ei kuitenkaan jäädä jumiin sanatasolle vaan ajatellaan itse asiaa, resurssina oleminen ja resurssien hyödyntäminen on leimallista elämälle ylipäätään. Aiheuttamistaan ongelmista huolimatta ihmistoiminta ei poikkea perustavanlaatuisesti muusta luonnosta – ”luonnottomuus” ei ole hedelmällinen näkökulma.
Osallisuutemme muun luonnon toiminnassa mahdollistaa itse asiassa ympäristökriisien aineellisen perustan ymmärtämisen paremmin kuinerillisyytemme.
*
Elämän peruspiirre on, että se muokkaa ympäristöään itselleen sopivaksi. Vanha _ekologisen lokeron_ käsite luo helposti mielikuvan, että luonnonjärjestyksessä on valmiita rooleja, joita eri lajit voivat omaksua. Tällainen staattinen luontokäsitys olikin voimassa vielä pitkään uudelle ajalle. Evoluutio- ja ekologiatieteiden myötä käsitys muuttui kuitenkin hiljalleen dynaamisemmaksi. Valmiiden lokeroiden sijaan käynnissä on jatkuva _ekologisten lokeroiden rakentumisen_ prosessi. Kokonaisvaltaisen luonnonjärjestyksen sijaan syntyy limittäisiä aika- ja paikkasidonnaisia kokonaisuuksia, joissa eliöt ovat toisilleen resursseja monin erilaisin tavoin. Näiden moninaisten kokonaisuuksien jatkuva muutos on luonnolle leimallista, ja perinteisesti siitä puhutaan kilpailuna. Luonnonhistoria ei kuitenkaan ole pelkkää kilpailua samoista resursseista, vaan se on myös kilpailun välttämistä uusia elämäntapoja ja uusia resursseja löytämällä – niin itseä kuin ympäristöä muokkaamalla. Symbioosi on elämän vuorovaikutusten olennainen muoto, omaa kehoamme myöten. Symbioottisen yhteiselon ja loisimisen välinen raja on sumea. Elämän vuorovaikutussuhteet eivät mahdu yhteen kilpailun tai kamppailun mielikuvaan. Yhtäältä elämän moninaisesta limittäisyydestä ja resurssisuhteiden verkostoista seuraa äärimmäistä säästeliäisyyttä: luonnonjärjestelmissä syntyy kykyjä hyödyntää sellaisia aineen ja energian virtauksia, joita olisi erittäin vaikea hyödyntää ihmistoimin. Yhteyttäminen ja proteiinisynteesi tapahtuvat ”kuin luonnostaan”, kunhan ne mahdolliseksi tekevät mekanismit ovat syntyneet ja vakiintuneet evoluution tuloksena. Tällaiset historiallisesti perityt elämän piirteet ovat osa sitä katettua pöytää, jonka ääreen myös ihmislaji istuu. Tällaisten kykyjen ansiosta elävät olennot voivat myös sopeutua olosuhteisiin, joissa päältä päin katsoen käyttökelpoista energiaa ja ravintoa on tuskin lainkaan. Toisaalta luonnonjärjestelmissä on paljon sellaista, joka ihmissilmin voi näyttää haaskuulta. Kategorisesti ei pidä paikkansa, että ”luonnossa kaikki kiertää”. Jos näin olisi, muinainen elämä ei olisi synnyttänyt fossiilisten polttoaineiden kerrostumia eikä maaperä toimisi joillain alueilla tehokkaana hiilinieluna. Luonnon järjestelmät ovat kaikkiaan alituisessa kehityksen tilassa, ja evoluutioon kuuluva kokeilun ja erehdyksen historia voi sekin näyttää ihmissilmin tuhlailevalta. Ja tietysti kaikkea pyörittää planeetan pinnalle saapuvan Auringon energian siekailematon ”tuhlaus”. On ilmeistä, että säästeliäisyyden ja tuhlaavaisuuden kaltaiset ihmisen taloudenhoitoa kuvaavat käsitteet eivät auta meitä ymmärtämään luonnon järjestelmiä. Puuttuu yhteinen vertailupohja – _minkä suhteen_ asiat ovat runsaita tai niukkoja, ja millä kriteerillä tuhlataan tai säästetään? Luonnon mosaiikissa yhtenäistä vertailupohjaa ei ole. Yhden autiomaa on toisen keidas, yhden saasta toisen ateria. _Laatu_ on kaikelle elämälle keskeistä. Runsaus ja niukkuus ovat aina suhteessa elämisen tapaan, _aineenvaihduntaan_ laajasti ymmärrettynä. Siksi niukkuus voi muuttua runsaudeksi myös elämäntapaa muuttamalla, aiempaa tehokkaammalla käytöllä tai muuttamalla elämän resurssiperustaa. Kilpailu samoista resursseista voi usein olla tätä paljon työläämpi reitti.*
Myös ihmisen yhteiskunnilla on kautta historian ollut omat leimalliset aineenvaihduntansa. Se, että kaikki tarvitsevat energiaa, vettä, ravintoa ja suojaa, ei kerro vielä paljoakaan. Ne tavat, joilla nämä asiat ja monet muut elämän ulottuvuudet järjestetään, määrittelevät aineenvaihdunnan laadulliset piirteet. Aivan samaan tapaan se, että koko planeetan elämän kirjo on mahdollinen Auringon säteilyn jatkuvan virran ansiosta, ei kerro meille sitä, minkälaisia järjestäytymisen tapoja elämä ottaa tietyssä ajassa ja paikassa. Ekologiaa
ei voi palauttaa termodynamiikkaan kuin erittäin korkealla abstraktiotasolla, jolloin menetetään elämän ymmärtämisen kannalta olennainen informaatio. (Ekologisen kriisin selittäminen korkean abstraktiotason termodynaamisilla kuvauksilla on valitettavasti tuskallisen suosittu ympäristöpuheen muoto.) Nykyistä maailmanjärjestystä luonnehtii yhtäältä yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan mittakaavan jatkuva kasvu ja toisaalta sen _laadullinen yhdenmukaistuminen_ globaalisti. Tietyistä asioista on tullut kaikkien avainresursseja, mikä tekee niiden hyödyntämisestä yhä intensiivisempää. Tätä kuvastaa hyvin se, että juuri sopivanlaisesta virtaavan veden muovaamasta ja lajittamasta hiekasta alkaa olla maailmassa pulaa. Aavikoiden
hiekka ei rakentamiseen sovellu, joten hiekkaa kirjaimellisesti ryöstetään. Näin esimerkiksi Mekongin alajuoksulla laillinen ja laiton ruoppaaminen kirjaimellisesti tuhoaa elinoloja ihmisiltä ja lukemattomilta muilta olennoilta. Niukkuus ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sitä, että runsaat luonnonvarat olisivat muuttuneet ylikulutuksen myötä niukoiksi. Erottelu absoluuttisen ja suhteellisen niukkuuden välillä on valaiseva. _Absoluuttisesti niukkaa_ asiaa on suoranaisesti vähän. _Suhteellisesti niukka_ asia taas on niukentunut esimerkiksi suhteessa käytön ympäristöseurauksiin, muiden luonnonjärjestelmien toimintaan, hyödyntämisen vaatimiin muihin resursseihin, hyödyntämisen tapoihin – tai käytön määrään ja sen kasvuvauhtiin. Absoluuttinen niukkuus ei oikeastaan itsessään merkitse paljokaan: vaikka jotain asiaa olisi planeetalla vähän, kysymys sen niukkuudesta ja runsaudesta tulee merkittäväksi vasta sen päädyttyä osaksi _käytännöllistä resurssisuhdetta_. Hiekan hupeneminen on merkittävä ongelma juuri siksi, että käytön määrä kasvaa koko ajan ja siirrytään varantoihin, joiden käyttöönotto on yhä tuhoisampaa.*
_Lähteiden_ (source) ja _nielujen_ (sink) erottelu kuvaa tärkeää ulottuvuutta niukkuuden suhteellisuudesta. _Lähteiden niukkuus_ viittaa luonnonvarojen käyttöönottoon. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin absoluuttinen niukkuus: fossiilisia polttoaineita on valtaisia määriä, mutta vain pieni osa niistä on hyödynnettävissä millään läheisessä tai kaukaisessakaan tulevaisuudessa kuviteltavissa olevalla menetelmällä. Tuotanto käy lisäksi esiintymien heiketessä yhä työläämmäksi ja saastuttavammaksi sekä vaatii yhä suuremman siivun energiasta. Valtamerissä on edelleen paljon kalaa, mutta kalakantoja hyödynnetään niin intensiivisesti, että ne uhkaavat romahtaa laajalti, ja samansuuruisen kalansaaliin haalimiseen tarvitaan yhä suurempi kalastuslaivasto.
Amazonin sademetsässä riittää kaadettavaa, mutta on selvää, että ekologisesta näkökulmasta ne ovat puuresursseina niukkoja. _Nielujen niukkuudella_ tarkoitetaan sitä, että ympäristön järjestelmien kyky ottaa vastaan luonnonvarojen hyödyntämisen seurauksia muuttumatta radikaalisti osoittautuu rajalliseksi. Nykyään nieluista puhutaan varmasti eniten ilmastonmuutoksen yhteydessä. Ilmakehän hiilidioksidinielun rajallisuus ilmenee ilmastonmuutoksena ja merten hiilidioksidinielun rajallisuus happamoitumisena (myös merten lämpönieluilmenee
monenlaisina ongelmina). Kasvillisuuden ja maaperän muodostamat hiilidioksidinielut taas eivät näyttäydy ongelmina vaan pikemmin osaratkaisuna – paitsi jos ekologiset muutokset kääntävät niiden hiilinielut hiilen lähteiksi. Ylipäätään ”saastuminen” eri muodoissaan on ymmärrettävissä nielujen niukkuudeksi, kriittisten raja-arvojen ylittämiseksi. Saasteen ei siis tarvitse olla ”luonnotonta” tai ”keinotekoista” ollakseen harmillista, eikä edes ”väärässä paikassa” yhden kuluneen ja ongelmallisen määritelmän mukaan. Se voi juontua myös siitä, että jotain tuttua asiaa on vallan oikeassa paikassa, mutta liikaa, liian nopeassa tahdissa, erityisen hankalina aikoina ja niin edelleen. Ilmastonmuutos kuvastaa hyvin, miten nielujen niukkuus on nykyisen luonnonvarojen niukkuuden merkittävimpiä muotoja. Fossiilisia polttoaineita on runsain mitoin, mutta niiden käyttöön ei ole varaa. ”Nieluongelmien” rinnalla myös ”lähdeongelmat” ovat kuitenkin mittavia. Biodiversiteetin heikkeneminen juontuu molemmista: voimaperäinen luonnonvarojen otto köyhdyttää ekosysteemien resurssilähteitä, ja köyhtyneet ekosysteemin kyky toimia erilaisten vaikutusten ”nieluna” heikkenee. Näin korkean abstraktiotason kuvaus ei paljoa kerro, mutta se muistuttaa, kuinka vahvasti biodiversiteetin katoa määrittää ihmistoiminnan mittakaava, luonnonvarojen käytön alueellinen laajuus ja käytönintensiivisyys.
Luonnonvarat voivat myös muuttua niukoiksi suhteessa luonnonvarojen hyödyntämisen muodostamaan laajempaan toimeliaisuuden verkostoon. Esimerkiksi makean veden varantoja käytetään monilla maapallon alueilla nopeammin kuin sekä pinta- että pohjavedet uusiutuvat (joskus käytetään myös käytännössä uusiutumatonta hyvin syvältä porattavaa ”fossiilista vettä”). Vesi on välttämätöntä tietysti jokaisen ihmisen hengissä pysymiselle ja ravinnon tuottamiselle, mutta sitä hyödynnetään paljon myös ”sekundäärisenä resurssina” kaivannaisteollisuudessa, jalostustoiminnassa ja monissa muissa teollisissa prosesseissa. Vesivarojen hupeneminen voi tehdä siis jonkin toisen luonnonvaran hyödyntämisestä hankalampaa – tai pikemmin asettaa kilpasille yhtäältä ei-inhimilliset ja inhimilliset tarpeet tai eri yhteiskunnalliset veden käyttömuodot. Niinpä esimerkiksi sinänsä riittävän runsaiden vesivarojen äärellä etenkin köyhemmät ihmiset ja asuinalueet voivat kärsiä talousveden niukkuudesta tai veden laadun heikkenemisestä.*
Viimeisen parin vuosisadan kehitystä luonnehtii yhä laajemmalle levinnyt käsitys _luonnosta itsenäistymisestä_. Teknologisen ja taloudellisen kehityksen on unelmoitu katkaisevan ihmiskunnan primitiiviset siteet raadantaan ja minimoivan kytköksen muuhun aineelliseen luontoon. Näin karkeassa muodossa ajatus esiintyy nykyään enää teknologiautopistisimmissa unelmissa, joissa ihmiskunta karistaa planeetan ekologiset kahleet yltään ja leviäätähtiin
.
Unelma on kuitenkin voimissaan _irtikytkennän_ (decoupling) ideassa, jonka
mukaan jatkuva taloudellinen kasvu on mahdollista kytkeä irti luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tieteellinen tutkimus kuitenkin on osoittanut ajatuksen perin juurin ongelmalliseksi – puhumattakaan siitä, että jo nykyinen kulutustaso on kestämätön.
Illuusiota luonnosta itsenäistymisestä on pidetty yllä monin ajattelutavoin. Näistä merkittävimpiä on sellainen vulgääri käsitys luonnonvaroista, jossa maailma on ikään kuin pilkottu toisistaan erillisiksi käyttöään odottaviksi raaka-aineiksi. Maailman aines vain odottelee, että ihminen löytäisi sen. Kun yksi resurssi hupenee, inhimillisen luovuuden ja markkinoiden kiihokkeen avulla _korvaava resurssi_ löytyy historian viisaudella. Tästä on esimerkkejä, mutta yhtä lailla on olennaisesti korvaamattomia luonnonvaroja kuten puhdas vesi ja viljelysmaa. Ja kokonaiskuva parin viime vuosisadan kehityksestä ei ole resurssien korvautuminen toisilla vaan uusien käyttöönotto toisten rinnalle ja koko kulutuksen mittakaavan kasvu. Illuusiota ylläpidetään myös siten, että edellä kuvatut resurssien käytön laajemmat vaikutukset on suljettu tarkastelun ulkopuolelle ja nimetty taloustieteellisellä kielellä _ulkoisvaikutuksiksi_ (externality), joiden ongelmana ei ole niiden olemassaolo vaan puutteellisesti määritelty hinta. Ulkoisvaikutukset eivät kuitenkaan pysy ”ulkoisina” vaan vaikuttavat suoraan aineellisella voimallaan inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän mahdollisuuksiin – lopulta kaiken mielekkään hinnoittelun tuolle puolen. Ulkoisvaikutuksen käsite sulkee pois ekologisen perusajatuksen vuorovaikutuksen verkostoista, joiden ansiosta ekosysteemit ovat ylipäätään mahdollisia ja joiden toimintaan myös inhimillinen luonnonvarojen hyödyntäminen perustuu. Kirjassa _Niukkuuden maailmassa_kutsuin tätä
”ympäristön yhteishyväksi”. Vulgääri käsitys resursseista myös keskittää huomion varsinaiseen käyttöön otettuun ja jalostettuun raaka-aineeseen – öljytynnyriin, puuvillapaaliin, metalliharkkoon tai kalajauhosäkkiin. Sen taustalta löytyvä aineellisen toimeliaisuuden verkosto häipyy näkymättömiin. Esimerkiksi jokaista maailmankaupassa kuljetettavaa materiaalitonnia vastaa 2,5–3 -kertainen määrä luonnonvarojen kulutusta tuottajamaassa. Tuotannon negatiiviset ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset jäävät tuotantoalueelle (lukuun ottamatta esimerkiksi ilmastopäästöjä, jotka vaikuttavat globaalisti). Tähän pohjaa toinen illuusion ylläpitämisen tapa, vaikutusten ”ulkoistaminen” muualle maailmaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Vaikka kaupan virrat kulkevat ristiin rastiin maailmassa, kokonaisuudessaan luonnonvaroista saatava hyöty virtaa voittopuolisesti maailman vauraammille alueille.
Tuotannon ”tehokkuutta” eivät pääosin säätele tuotannolle edullisemmat ilmasto-olot tai muut ympäristötekijät, kuten nykyistä järjestystä usein legitimoidaan. Maailman materiaalista työnjakoa määrittävät ennen kaikkea heikot palkat, työsuojeluolot, sosiaaliset turvaverkot ja ympäristölainsäädäntö. Tällaisissa oloissa elävät ihmiset ja alueiden ekosysteemit ovat ekologisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti kestämättömällä tavalla hyödynnettyjä resursseja toisilleihmisille.
Globaalia eriarvoisuutta oikeutetaan sillä ajatuksella, että kehityksen lopputuloksena olisi lopulta samanlainen korkea aineellinen hyvinvointi kaikkialla – mutta tämä olisi mahdollista vain, jos talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä onnistuisi. Sillä nykyisten vauraiden alueiden luonnonvarojen kulutuksen taso ei voi yleistyä kaikkialle. Aineellisesta irtikytkennästä ei kuitenkaan ole merkkejä tarvittavassa suuruusluokassa ja aikamittakaavassa. Pikemmin on niin, että ”globaali työnjako” eli taloudellisen ja ekologisen riiston asetelma vahvistaa ja pitääitseään yllä.
*
Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan_ laadullista_ muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle. Juuri tässä ihmiselämän perimmäinen samankaltaisuus muun luonnon kanssa on hyödyllisempi näkökulma kuin vahva erottelu luonnon ja kulttuurin välillä. Ympäristön hyödyntäminen on välttämätöntä elämälle, eikä ole mitään syytä nähdä elämää lähtökohtaiseksi nollasummapeliksi ihmisen ja muun maailman välillä. Tällainen näkökulma paitsi sivuuttaa ekologian perusteet myös tekisi minkään sortin kestävän elämänmahdottomaksi.
Tämä korostaa myös sitä, että ”luonnollisuus” ja ”luonnottomuus” ei ole mikään kiistämätön moraalisten arvostelmien mittari. Esimerkiksi yhä uudestaan toisteltu ”luonnossa on tapahtunut suuria muutoksia ennenkin” ei ole minkään sortin perustelu sille, että ihmistoiminnan vaikutuksista ei kannattaisi kantaa huolta. Pikemmin luonnonhistoria antaa osviittaa siitä, _miksi_ omat toimemme voivat saada aikaan katastrofaalisiamuutoksia
.
Pätevä toimiemme arvioinnin perusta ei ole niiden luonnollisuus tailuonnottomuus
vaan _se, mitä niistä seuraa_. Maailmanhistoriassa on ollut useita joukkosukupuuttoja. Haluammeko, että sellainen seuraa omasta toiminnastamme? Historian kaukaiset ilmastonmuutokset ovat mullistaneet planeettaa. Haluammeko, että ilmastojärjestelmä siirtyy aikaan, joka on äärimmäisen epäystävällinen meille ja luvuttomille muille olioille? Haluammeko, että merten ekosysteemit romahtavat kenties vuosimiljooniksi, kuten ennenkin on käynyt? Ja niin edelleen. Sitkeä yritys löytää luonnosta ja luonnottomuudesta moraalin kivijalkaa sivuuttaa sen, _mitä maailmassa tapahtuuoikeasti_.
*
Säällistä inhimillistä hyvinvointia on mahdollista tuottaa koko maailman väestölle kestävämmin, mutta se vaatii muutoksia paitsi tarpeentyydyttämisen tavoissa myös esimerkiksi kansainvälisen kaupan suhteissa ja vauraampien ihmisryhmien ylikulutuksessa. Köyhyyden, nälän, sukupuolten eriarvoisuuden ja turvattomuuden voittaminen on myös välttämätöntä, jotta voidaan kääntää väestökehitys tasaiseksi ja lopulta laskuun myös siellä, missä väestö edelleen kasvaa voimakkaasti.
Tätä kuitenkin estää _peritty tilanne_: jatkuvaa materiaalista kasvua ajava teknologinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen infrastruktuuri teknisistä laitteista hallinnon tapoihin ja ajattelutaipumuksiin. Juuri peritty tilanne ajaa meitä ”niukkuuden maailmaan” – luonnonvarat muuttuvat yhä niukemmiksi _suhteessa perittyihin tuotannon ja kulutuksen tapoihimme_, ja vanhan järjestyksen inertia toimii muutospyrkimyksiä vastaan. Ei ole minkäänlaista kehityksen välttämättömyyttä, jonka vuoksi nykyisen yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan peruspiirteet pysyvät ennallaan. Perimämme yhteiskunnallisen tilan keskeinen oletus on, että sivilisaation rakentaminen vaatii aina vain enemmän energiaa ja ainetta – jolloin sen on lopulta laajennuttava planeetan rajojen ulkopuolelle. Tällöin kuitenkin sulautetaan yhteen _inhimilliset tarpeet_ ja niiden _tyydyttämisen tavat_.
Tarpeista ei tarvitse eikä niistä voidakaan luopua, mutta niitä täytyy oppia tyydyttämään toisin tavoin. Joissain asioissa ensimmäiset askeleet ovat periaatteessa yksinkertaisia, vaikka niitä vastaan toimiikin voimakkaita intressejä. Eläintuotannon osuuden vähentäminen tarkoittaisi, että ruokaa voitaisiin tuottaa pienemmällä maa-alalla ja vähäisemmällä luonnonvarojen kuluttamisella. Liikkuminen hitaammin ja joukolla kuluttaa vähemmän energiaa ja materiaaleja kuin nopeasti ja yksin. Kulutustavaroiden nopea elinkaari ja korjaamisen hankaluus ei ilmiselvästi ole välttämätöntä. Energiankulutuksen mittaluokka on sekin osin laadullista perintöä eikä kerro vain inhimillisen toimeliaisuuden määrästä. Fossiilisten polttoaineiden sisältämästä energiasta irti saatavan työn osuus (eksergia) jää edelleen tolkuttoman pieneksi. Polttomoottorin sitkeästi heikko hyötysuhde on tästä näkyvä esimerkki. Juuri siksi sähköistäminen voi mahdollistaa kokonaisenergian kulutuksen määrää vähentämättä käyttötarkoituksia samassa suhteessa. Määrän ja laadun muutokset kohtaavat. Nämä eivät ole pelkästään teknologisia vaan mittavia poliittis-taloudellisia haasteita. Vaadittava muutos menee kuitenkin vielä syvemmälle elämäntapaan: aineelliseen kilvoitteluun perustuvan elämäntavan sijaan esimerkiksi menestyksen, omanarvontunnon, tunnustuksen, oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän kaltaisia asioita on etsittävä uudella tavalla. Vasta näin voidaan löytää polkuja uhkaavasta ekologisesta niukkuudesta toisenlaiseen runsauteen. Tämä voi osoittautua kaikkea rakennettua infrastruktuuria sitkeämmäksi osaksi perittyä tilannettamme.Ville Lähde
(Kirjoitus pohjautuu _Ikaros Tidskrift_in numerossa julkaistuun esseeseeni ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”.
Toimitus pyysi teemaan ”Slöseri”, tuhlaus, kirjani _Niukkuuden maailmassa_ teemoja luotaavaa tekstiä. Kiitän toimitusta innoituksesta palata näiden aiheiden äärelle BIOS-työn kokemusten rikastuttamana.) (1) Mineraalivaroista puhuttaessa käytetään teknistä erottelua resurssi (potentiaalisesti käytettävissä olevat varannot) ja reservi (tällä hetkellä taloudellisesti, teknisesti, juridisesti jne. käytettävissä olevat varannot). Tässä kirjoituksessa käytän kuitenkin termiä ”resurssi” laajemmassa luonnonvaroihin viittaavassa merkityksessä, joka on myös tieteellisessä käytössä (_natural resources_). 7.1.2020 BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2019 Kulunut vuosi oli varmaankin aktiivisin ja ainakin tuloksiltaan runsain BIOS-tutkimusyksikön pian viisivuotisessa historiassa. Kulunut vuosi oli varmaankin aktiivisin ja ainakin tuloksiltaan runsain BIOS-tutkimusyksikön pian viisivuotisessa historiassa. Ekologinen jälleenrakennus -sivuston julkaisu oli varsinainen merkkipaalu, ja WISE-projektissa kulunut vuosi oli osaltamme hyvin aktiivinen. Lisäksi tutkijoiltamme ilmestyi kymmenen tieteellistä artikkelia ja yli viisikymmentä muuta tekstiä, ja luennoimme tai esiinnyimme julkisesti enemmän kuin koskaanaikaisemmin.
Yksityiskohta Berkeleyn yliopiston kampuslehdestä, kevät 2019. Toimintaamme voi seurata Facebook-sivullamme ja uutiskirjeestämme,
jota julkaistaan myös tässä blogissa. Viime vuoden tapaankokoamme
tässä kirjoituksessa yhteen kuluneen vuoden toimintaamme. EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön lanseeraama näkemys siitä, mitä siirtymä ekologisesti kestävämpään yhteiskuntaan vaatisi Suomessa. Mitä esteitä muutoksella on, ja minkä pitäisi etenkin talousajattelussa ja -politiikassa muuttua, jotta päästäisiin eteenpäin? Mitä olisivat konkreettisetrakennuskohteet?
Ekologisella jälleenrakennuksella on yhtäläisyyksiä viime aikoina paljon puhutun _Green New Deal_in kanssa. Erona on kuitenkin vahvempi taustoitus yhteiskuntien ekologisiin ja materiaalisiin reunaehtoihin ja täten myös kriittisempi näkymä aineellisen kasvun mahdollisuuksiin ja muutoksen energiatalouteen. Vertauskuvallisesti ekologinen jälleenrakennus viittaa maailmansotien jälkeiseen kauteen, jolloin konfliktien traumoista ja vaurioituneen infrastruktuurin keskeltä järjestäydyttiin luomaan uutta ja tasavertaisempaa yhteiskuntaa. Fossiilisen yhteiskunnan infrastruktuuri ei ole konkreettisesti raunioina, mutta sen käytöstä täytyy luopua pian ja tilalle on rakennettava uutta. Miten tästä voidaan synnyttää yhdistävä poliittinen projekti? Ekologinen jälleenrakennus -sivusto avattiin 7.10., ja englanninkielinen versio 12.11. Kansallisteatterissa järjestettiin 5.12. täydelle salille tilaisuus ”Suomalaisen yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”, jossa äänessä olivat BIOS-tutkijoiden lisäksi ministerit Li Andersson (vas.) ja Krista Mikkonen (vihr.) sekä puoluesihteeri Antton Rönnholm (sd.) ja etujärjestöjen asiantuntijat Matti Kahra (EK) ja Patrizio Laina (STTK). Historioitsija Juha Siltala asetti ekologisen jälleenrakennuksen laajempaan historialliseen kehykseen. Tilaisuuden videotallenteen voi katsella täältä.
Kansallisteatteri valikoitui tilaisuuden pitopaikaksi luontevasti, olihan BIOS ollut näkyvästi läsnä myös Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmässä _Yhdestoista hetki_, jota tutkijaväkemme kävi katsomassa. Tere Vadén kirjoitti ntamon julkaisemaan kirjaan jälkilauseen.
Kuluneena vuonna esittelimme myös angloamerikkalaista Green New Deal -keskustelua, joka sai etenkin Yhdysvalloissa mutta myös Euroopassa tuulta purjeisiinsa. Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Tere Vadén kirjoittivat aiheesta helmikuussa Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla.
_Politiikasta.fi_ julkaisi toukokuussa Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kirjoituksen ”Onko Green New Dealista Euroopanpelastajaksi?
”
Järjestimme myös toukokuussa yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa yhdysvaltalaisen Zack Exleyn vierailun Helsinkiin 13–14.5. Vierailu piti sisällään kaksi tilaisuutta, joissa keskusteltiin Green New Dealin mahdollisuuksista Euroopassa ja Suomessa. TIETEELLISET ARTIKKELIT Huhtikuussa _Sustainability_-lehdessä ilmestyi kaksi BIOS-tutkijoiden yhteisartikkelia, jotka oli laadittu Emma Hakalan johdolla ja hänen tutkimustyöhönsä nojaten: ”Northern Warning Lights: Ambiguities of Environmental Security in Finland and Sweden ” sekä ”A Lot of Talk But Little Action: The Blind Spots of Nordic Environmental SecurityPolicy ”. Hakala
käsitteli näitä teemoja läpi vuoden kirjoituksissaan BIOS-blogissa,
Puheenaihe-sivustolla (Tero Toivasen kanssa), Wider Security -sivustollaja
Nesslingin Säätiön blogissa.
BIOS-tutkija ja Helsingin yliopiston kestävyystieteen professori Jussi Eronen oli mukana kahdessa kansainvälisessä artikkelissa: _Sciencessa_ julkaistu ”Reorganization of surviving mammal communities after the end-Pleistocene megafaunal extinction” ja _Journal
of Biogeographyssa_ julkaistu ”Land mammals form eight functionally and climatically distinct faunas in North America but only one inEurope
”.
_Alue ja ympäristö_ -lehden vuoden ensimmäisessä numerossajulkaistiin kaksi
BIOS-artikkelia. ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” esittää
laajan tutkimuskatsauksen pohjalta, että ajatus luonnonvarojen kulutuksen ja talouskasvun absoluuttisesta irtikytkennästä on vailla empiiristä pohjaa. _Versus_-lehdessä julkaistiin maaliskuussa artikkelin ajatuksia tiivistävä teksti ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?”
Ville Lähteen katsausartikkeli ”Mitä maailman nälän voittaminenvaatii? ” tuo
yhteen kriittisen tutkimuksen eri juonteita ja osoittaa tuotantokeskeisen ruokapolitiikan perustavat ongelmat. Hän tiivisti artikkelin viestin _Versus_-lehden heinäkuisessa jutussa ”Miten maailman nälkä voitetaan?”
Tere Vadén oli myös kirjoittajana lehden numerossa 2/2019 ilmestyneessä artikkelissa ”Ekoterveyskasvatuksen luonnos”.
Helsingin kaukolämpökeskustelua koskeva BIOS-tutkijoiden yhteisartikkeli ”To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating inHelsinki, Finland
”
ilmestyi julkaisussa _Energy Research & Social Science_. Karoliina Lummaalta ilmestyi kaksi artikkelia, ”Kuinka lukea jätettä? ” _Avaimen_ numerossa 2/2019 ja ”Elonkirjoa lukemassa – heikot signaalit ja muuttuva ympäristörunous” _Futuran_ numerossa 3/2019. TYÖ WISE-HANKKEESSA WISE-tutkimushankkeessamme vuosi oli hyvin kiireinen. Tammikuussa Paavo Järvensivu johti Tiedekulmassa pidettyä seminaaria ”Miten Suomi varautuu viheliäisiin murroksiin?”.
Hanke järjesti myös helmikuussa toimittajatilaisuuden ”Hiilinielut ja -varastot yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä”.
Ennen kaikkea olimme rakentamassa ensimmäistä varautumisharjoitusta, niin sanottua politiikkapäämajaa, jotka ovat koko WISE-projektinkeskeisin osa.
WISE-blogissa julkaistiin lukuisia kiintoisia tekstejä, mukaan lukien Tere Vadénin vapaamatkustamista käsittelevä ”Miten rationaalista on ajatella, että suomalaisen elinkeinoelämän kilpailukykyä ei pidä heikentää ilmastonmuutostoimilla?”, Ville Lähteen yksioikoista edistysajattelua ruotiva ”Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan”
sekä Emma Hakalan ”Voisiko huoltovarmuus auttaa ilmastonmuutokseenvarautumisessa?
”
BIOS MAAILMALLA
BIOS-tutkijat tekivät kaksi pitkää ulkomaanvierailua, jotka oli pakattu täyteen tapaamisia ja tehtävää. Huhtikuussa ryhmä tutkijoitamme vieraili kaksi viikkoa Yhdysvaltain länsirannikolla. Matka alkoi Oregonin osavaltion Portlandista, jossa Paavo Järvensivu osallistui Lewis & Clark Collegen symposiumiin ”Challenges to Status Quo: A System Unraveling?”
julkisessa väittelyssä Environmental Defense Fundin Aasian johtajan Dan Dudekin kanssa otsikolla ”An environmentally sustainable future: can capitalism supply it?”. Matkan varrella tutkijat vierailivat Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen luonnonsuojelualueella professori Anthony Barnoskyn opastamina. Stanfordissa BIOS-tutkijat vierailivat myös Sustainable Finance Initiative -projektin, Zero Degree -projektin ja uusiutuvan energian mallinnuksistaan tunnetun professori Mark Jacobsonin luona. Sacramentossa he tapasivat Kalifornian uuden kuvernöörin Gavin Newsomin ympäristöneuvonantajaryhmän, ja Berkeleyn yliopistossa he keskustelivat Energy and Environmental Policy Labin tutkijoidenkanssa.
Yhdysvaltain vierailu tuotti myös Paavo Järvensivun haastattelun _Truthout_-julkaisussa. Se ilmestyi myös _Global Policyn_ sivuilla ja _Znetissä_.
Marraskuussa tutkijajoukkomme taas vieraili Pekingissä professori Feng Lianyongin ja hänen työryhmänsä kutsumana. Fengin tutkimusryhmä työskentelee taloustieteen laitoksella China University of Petroleumissa Pekingissä. Vierailuun kuului myös osallistuminen Ecological Economics and Ecological Civilization-konferenssiin.
BIOSin oma esitys otsikolla “Ecological economics in policy practice: ecological reconstruction in Finland” esitteli ekologisen jälleenrakennuksen ehdotustamme. BIOS-tutkijat tapasivat myös Kiinan tiedeakatemian Tiede ja kehitys -instituuttien kansainvälisten suhteiden johtajan professori Guo Jianfengin ja keskustelivat Business Finlandin järjestämällä tapaamisella China District Heating Associationin ja Beijing District Heating Companyn edustajien kanssa. Lisäksi he vierailivat muun muassa Renmin University of Chinan kansainvälisen politiikan laitoksella ja Suomen suurlähetystössä. KESKUSTELU METSISTÄ JA SUOMEN ILMASTOPOLITIIKASTA BIOS jatkoi aktiivista keskustelua metsätalouden suunnasta, hiilinielujen ja -varastojen huomioon ottamisesta sekä laajemmin suomalaisen ilmastopolitiikan suunnasta. Maaliskuussa tartuimme BIOS-blogin kirjoituksessa ”Metsäteollisuuden sivuvirrat, onkoniitä? ”
Sipilän hallituksen bioenergiasuunnitelmien taustalla olleisiin raaka-ainelaskelmiin. WMO:n johtajan Petteri Taalaksen julkiset puheenvuorot herättivät hämmennystä niin tutkijoiden kesken kuin laajemminkin julkisuudessa, ja BIOS peräsi maaliskuussa ilmastotutkijan vastuuta . Paavo Järvensivun kirjoitus ”Biotalous ohitti ilmastotavoitteet: arvio Sipilän hallituksen ilmastopolitiikasta”
ilmestyi huhtikuussa _Politiikasta.fi_ -lehdessä. Toukokuussa kommentoimme BIOS-blogissa uusia tehdashankkeita kirjoituksessa ”Uudet biotuotetehtaat pakottavat luopumaan metsäbioenergianlisäämisestä
”.
Toukokuussa Antti Majava ja Tere Vadén kirjoittivat Tuomo Kalliokosken kanssa tämän blogissa hiilinielujen vertailutasonasettamisesta
,
ja BIOS-blogissa kommentoimme hiilinielulaskelmissa tehtyjen virheidensarjaa
.
Joulukuussa tarkastelimme suomalaisen ilmastopolitiikan tilannetta tuoreiden Tilastokeskuksen julkaisemien päästölukujen valossa.
Tuotimme myös yhteistyössä Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) kanssa infovideon siitä, miksi päästövähennyksiä ei tule viivytellä.
RUOANTUOTANNOSTA
Edellä mainitun vertaisarvioidun katsausartikkelin lisäksi BIOS-tutkija Ville Lähde osallistui aktiivisesti keskusteluun ruoantuotannosta niin suomalaisittain kuin suhteessa kehityskysymyksiin ja kansainväliseen ruokajärjestelmään. Helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Lähteen laaja kirjoitus ”Ruokajärjestelmän kohtalokysymyksiä – Miten niitä pitäisikysyä?
”,
jossa hän suhteuttaa toisiinsa ruoan tuotantoon, kulutukseen, nälkään ja ruokaturvaan ja ruokapolitiikkaan liittyviä ongelmia, joita tarkastellaan liian usein erillään toisistaan. Helmikuussa hän kirjoitti tutkija Galina Kallion kanssa _Helsingin Sanomien_ vieraskynän paikallisen tuotannon merkityksestä.
Lähde oli myös tuottamassa kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön Fingo ry:n ruokaturvaryhmän kannanottoa ”Ruokaratkaisijana
”,
joka peräänkuulutti pientuottajien tukea ja oikeudenmukaisten ruokajärjestelmän arvoketjujen luomista. Syyskuussa BIOS-blogissa julkaistiin Lähteen kirjoitus ”Ruoantuotannon synkkä utopia”, joka kritisoi
ruokakeskustelun yksiulotteisia näkemyksiä teknologiasta ja kehityksestä sekä niiden synnyttämiä yhtä yksisilmäisiä vastareaktioita. Jatkuvasti ”kulttuurisodan” asetelmiin jumittuvan ruokakeskustelun turhautumia Lähde puki sanoiksi marraskuisessa kirjoituksessaan ”Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä meneekoko ajan pieleen?
”
TALOUDESTA JA TALOUSPOLITIIKASTA Taloustieteelliset näkemykset, laajempi talousajattelu ja talouspolitiikan suuntaviivat ovat BIOS-tutkimusyksikön työn tärkeimpiä päälinjoja, ja kuten todettua, ne ovat olennainen ulottuvuus ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmassa. Vuoden mittaan tutkijamme ovat osallistuneet aihetta koskevaan keskusteluun niin Suomessa kuin maailmalla. _Terra_-lehden vuoden ensimmäisessä numerossakeskusteltiin
BIOS-tutkimusyksikön näkemyksistä vuonna 2018 YK:n kestävän kehityksen raporttia varten laatimamme dokumentin pohjalta. Kuten BIOS-työtä seuraavat muistavat, dokumentti herätti jopa hämmentävän laajaa keskustelua kansainvälisesti, ja tämä keskustelu jatkui myös kuluneena vuonna _Business Insiderin_elokuisessa jutussa
.
Paavo Järvensivu kirjoitti aiheesta myös _London School of Economic Business Review_ -julkaisussa.
Toukokuussa kommentoimme BIOS-blogissa suomalaista talouskeskustelua ja etenkin toimittaja Heikki Pursiaisen esittämiä näkemyksiä,
ja lokakuussa esitimme asiantuntijalausuntomme uuden hallituksen talousarvioesitykseen vuodelle 2020.
MUITA KIRJOITUKSIA
BIOS-tekstejä päätyi moniin kansiin. Paavo Järvensivun kirjoitus ”Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti?”
ilmestyi Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa _Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet_. Antti Majavan essee ”Residing in Trouble” ilmestyi teoksessa _Contemporary Artist Residencies and Reclaiming Time and Space_. Emma Hakala
osallistui FIIA-raportin _Suomen huoltovarmuus ja Baltian alue_ja
UM:n _Afrikan megatrendit_ -raportin laatimiseen sekä kirjoitti ORF Issue Briefin ”India and the global geoeconomics of climate change: Gains from cooperation?”
Karoliiina Lummaa oli kirjoittajana artikkeleissa ”Reconfiguring Human, Nonhuman and Posthuman: Striving for More Ethical Cohabitation” ja ”Posthumanist Reading: Witnessing Ghosts, Summoning Nonhuman Powers” teoksessa _Reconfiguring Human, Nonhuman and Posthuman in Literature and Culture_(Toim. S.
Karkulehto, A-K Koistinen & E. Varis; Routledge, 2019). Hänen artikkelinsa ”Miltä maailmanloppu kuulostaa? Postapokalyptinen ambient antroposeenin musiikkina” ilmestyi teoksessa _Musiikki ja luonto. Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella_(toim. Juha
Torvinen & Susanna Välimäki; Utu-kirjat, 2019). Lisäksi hänen esseensä ”Ihmisen aika” julkaistiin Kansallisteatterin _Sapiens_-näytelmän käsiohjelmassa ja essee ”On sharing soot, spikes and dust” Venetsian biennaalissa Weather Report: Forecasting Future” -katalogissa. Huhtikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Ville Lähteen ja muiden BIOS-tutkijoiden laatima etenkin vaalikeskustelua ruotiva essee ”Kulutuksen vähentämien – vaatimus ja vastareaktio”.
Kesäkuussa Karoliina Lummaa jatkoi BIOS-blogin esseessään ”Tekojen ja valintojen merkityksestä” samasta
aihepiiristä laajemmalla kulttuurisella otteella. Toukokuussa Ville Lähteen essee ”Mitä on sivistys ekologisten kriisien aikakaudella?”
ilmestyi Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla ja kirjoitus ”Tulevaisuus ei ole vaakakupissa”
_Maailman kuvalehdessä_. _Kulttuurivihkojen_ kesänumerossa julkaistiin Tere Vadénin teksti ”Modernin kulutusyhteiskunnan loppu” ja _niin & näin_ -lehden numerossa 2/2019 essee ”Öljynpaisumuksesta vedenpaisumukseen”. _niin & näin_ -lehden numeron 3/2019 verkkoteksteinä taas julkaistiin Ville Lähteen ja Ilja Lehtisen kirjeenvaihto toivosta, toivottomuudesta ja tulevaisuudesta.
Ville Lähde kommentoi elokuussa _Politiikasta.fi_-lehdessä IPCC:n maankäyttöraporttia ja sen suomalaista vastaanottoa.
Joulukuussa _Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti_ julkaisi BIOS-puheenvuoron ”Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys ”. Ekosäätiön sivuilla ilmestyi Tere Vadénin kirjoitus ”Ekologisten kriisien torjuntaMarsista katsoen
”,
ja Emma Hakala osallistui _Politiikasta.fi_ -lehden ilmastokriisin pedagogiaa käsitelleeseen raatiin.
Ville Lähteen kirjoitus ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”
ilmestyi _Ikaros Tidskriftin_ vuoden viimeisessä numerossa.YHTEISTYÖHANKKEITA
BIOS-tutkijat Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén osallistuivat Nuuksiossa järjestetyn Nielu-taidenäyttelyn luomiseen mentoroimalla taiteilijajoukkoa koko työprosessin ajan sekä esiintymällä taidenäyttelyn yhteydessä Haltian luontokeskuksella. BIOS järjesti FIIA:n, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa yhteistyössä Ympäristöturvallisuutta käsitelleen työpajan ja 19.6. pidetyn seminaarin. Tuloksena syntyneeseen politiikkapaperiin voi tutustua täällä ja seminaarin luentoihin täällä.
Professori Jussi Eronen osallistui Pikkuparlamentissa 12.12. pidettyyn tilaisuuteen ”Suomi ja ilmastokriisi”
sekä sen taustadokumentin _Suomen on varauduttava ilmastokriisiin_laatimiseen.
Edellä mainittujen lisäksi tutkijamme ovat tehneet asiantuntijatyötä muun muassa Sitran talousfoorumissa, Ilmastopaneelissa, Pekka Haaviston ilmaston pyöreässä pöydässä ja rakennusten energiasäästön politiikkasuositusten laadinnassa.
PODCASTIT
Kuluneen vuoden aikana julkaistiin kolme BIOS-podcastia. Podcastien juontajana toimii Tero Toivanen, joka keskusteli ensimmäisessä lähetyksessä Tere Vadénin kanssa ilmastopolitiikasta ja suomalaisesta elinkeinoelämästä.
Toisessa lähetyksessä hän pohti Ville Lähteen kanssa kysymystä ”meneekö maailmassa kaikki paremmin?”.
Kolmannessa lähetyksessä BIOS-väki ruoti ilmastovaaleja.
Tutkijamme olivat äänessä myös monissa muissa podcasteissa. Tammikuussa Paavo Järvensivu esiintyi 360:n lähetyksessä ”Entä jos tyytyisimme 70-luvun elintasoon?”
Helmikuussa Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen puhuivat Poliittinen talous -podcastissa ilmastopopulismista.
Maaliskuussa Paavo Järvensivu oli mukana Tiedekulman ”Sopeudusuomalainen ”
-keskustelussa (videoversio). Huhtikuussa Tero
Toivanen puhui Oikeus tulevaisuuteen-podcastissa ja
toukokuussa Antti Majava Puhetta taiteesta -lähetyksessä. Tere Vadén keskusteli kestävästä kehityksestä YK-liiton podcastissalokakuussa.
LUENNOT, PANEELIT JA MUUT ESIINTYMISET Vuosi oli aktiivisin BIOS-tutkimusyksikön historiassa, sillä omien luentokurssiensa lisäksi tutkijamme esiintyivät vuoden aikana kaikkiaan 100 tilaisuudessa. Esiintymisten videotallenteita vuosien varrelta on koottu Youtube-kanavallemme.
Tammikuussa Paavo Järvensivu luennoi Lääkäripäivillä ja Ville Lähde keskusteli Tieteiden yössä toiminnan ja puheen suhteesta ilmastotoiminnassa. Helmikuussa Ville Lähde esiintyi Eduskunnan kansalaisinfossa Ilmastomenu-kampanjan avajaistilaisuudessa ja Antti Majava tilaisuudessa ”Taide ekokriisinaikakaudella ”.
Maaliskuussa Paavo Järvensivu osallistui etänä American Museum of Natural Historyn paneelikeskusteluun.
Huhtikuussa Tere Vadén osallistui Riihimäellä Meidän Metsämme -metsädialogiin. Karoliina Lummaa esiintyi Kansallisteatterin”Seuraava esitys
”-tilaisuudessa
ja Ville Lähde keskusteli Eija-Riitta Korholan kanssa ilmastonmuutoksesta Veritas-dialogissaTampereella.
Toukokuussa Emma Hakala esiintyi Helsingissä Maailmanparannusklubilla ja Ville Lähde luennoi Kansallisten museopäivien tapahtumassa Tampereella. Kesäkuussa Tere Vadén osallistui Saksassa Jenassa järjestettyyn biotalouskonferenssiin. Syyskuussa Ville Lähde osallistui Tiedekulman tilaisuuteen”Talouden uusjako
”.
Karoliina Lummaa piti Vaasassa konferenssipuheenvuoron kulutuksen vähentämisestä sekä osallistui Nordic Energy Equality Networkin julkistustilaisuuteen. Lokakuussa Tero Toivanen esiintyi Pikkuparlamentin tilaisuudessa ”Ilmastonmuutos, talouspolitiikka ja sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus” ja piti keynote-esitelmän ”How dare we? Consensual climate politics, social conflicts and the socio-ecological crisis of capitalism” Joensuussa Sosiaalipolitiikanpäivillä.
Marraskuussa Tero Toivanen esiintyi ministerien Andersson, Mikkonen ja Kosonen järjestämässä Nuoret ja ilmasto -pyöreän pöydän tilaisuudessa ja Paavo Järvensivu luennoi Turun yliopistossa kurssilla Ilmastonmuutoksen totuudet. Joulukuussa Karoliina Lummaa osallistui Tampereella Kulttuuritutkimuksen päivillä paneelikeskusteluun tutkimuskeskustelun muutoksista. BIOS TIEDOTUSVÄLINEISSÄ Tutkijamme olivat vuoden mittaan haastateltavina tai asiantuntijoina kolmessakymmenessä lehti- tai radiojutussa. Alkuvuodesta ilmestyi Aino-lehden tekemä Paavo Järvensivun henkilökuva ”Paavo poikkiteloin ”. Tere Vadén oli helmikuussa äänessä Ylen Kultuuriykkösellä . Antti Majava kommentoi maaliskuisessa Ylen verkkojutussa puun energiakäyttöä, ja Paavo Järvensivu puhui _Maan suolassa_ kirkon ilmastostrategiasta.
Huhtikuisessa _Voimassa_ Ville Lähde puhui ilmastokriisistä.
Toukokuussa Paavo Järvensivu selitti _Suomen Kuvalehdessä_, miten käsitys rahan niukkuudesta peittää ymmärrystä luonnonvarojenniukkuudesta
.
Toukokuussa _Helsingin Sanomissa_ ensin Tere Vadén puhui öljyn merkityksestä yhteiskunnille ja Tero Toivanen ekologisesta jälleenrakennuksestaja
työstä.
Heinäkuussa Ville Lähde selitti _Suomen Kuvalehdessä_ luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen välttämättömyyttä ja elokuussa Lännen Median artikkelissa sitä, miksi ilmastopäästöt eivät näytä vähentyvän Suomessakaan.
Emma Hakala kommentoi elokuisessa Ylen jutussa Bolsonaron politiikkaa . Syyskuussa Paavo Järvensivu esiintyi _Yhteishyvän_ artikkelissa ja peräänkuulutti päästöjen vähentämisen mahdollisuuksia myös elämän mielekkyydenlisäämiseen
.
Lokakuisessa _Kirkko ja kaupunki_ -lehden jutussa Tere Vadén puntaroi öljyriippuvuuden henkisiä ulottuvuuksia.
Emma Hakala taas oli haastateltavana South Asia Fast Trackissa.
Karoliina Lummaa kommentoi Ylen verkkojutussa kulutuksen ja elämäntapojen muutosta . Ville Lähde selitti ekologisen jalanjäljen ja muiden ympäristömittarien problematiikkaa _Suomen Luonnon_ artikkelissa.
Marraskuussa Tere Vadén esiintyi _Suomen Kuvalehden_ kapitalismikritiikkiä käsittelevässä artikkelissa.
2.12.2019 UUTISKIRJE 12/2019 Ekologinen jälleenrakennus Kansallisteatterissa, fossiilisten tuotantokuilu, ilmaston keikahduspisteet, lausuntomme talousarvioesitykseen, suomalaistaruokakeskustelua...
Tervetuloa lukemaan joulukuun 2019 uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin . Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
_“Wäinö Aaltosen veistossarja _Työ ja tulevaisuus_ viitoittaa eduskunnan ohjelmatyötä.” Kuva Tiina Tuukkanen – CC BY-SA 4.0_ SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS _Keskustelutilaisuus Kansallisteatterissa 5.12. klo 13–15. Vapaapääsy!_
Olemme BIOS-tutkimusyksikössä puhuneet pitkään ekologisesta jälleenrakennuksesta. Jotta Suomessa, Euroopassa ja muualla maailmassa voitaisiin siirtyä fossiilitalouden jälkeiseen aikaan, tarvitaan kokonaisvaltaisia poliittisia visioita ja ohjelmia. Ohjelmat on myös pystyttävä yhdistämään käytännön toimiin. Asumisen, liikkumisen, ravinnontuotannon, kulutuksen ja energiantuotannon rakenteet ja käytännöt täytyy rakentaa uudelleen, sovittaa ne ekologisten reunaehtojen piiriin. Yhdysvaltalaisessa keskustelussa historialliseksi vertailukohdaksi on noussut 1930-luvun New Deal. Me löysimme vertailukohtamme sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Raunioituneen infrastruktuurin keskeltä pyrittiin rakentamaan tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Fossiilinen infrastruktuuri ei ole konkreettisesti raunioina, mutta sen käyttö raunioittaa maailmaa, joten siitä on päästävä irti. Erona historialliseen jälleenrakennukseen tietysti on, että nyt ei voida tukeutua yltäkylläiseen energiaan ja luonnonvarojen kulutukseen. Tässä näkemyksemme eroaa myös monista Green New Deal -näkemyksistä, joissa aineellisen kulutuksen kasvun ongelma ei saa aina perusteellista huomiota. Ekologinen jälleenrakennus -verkkosivusto avattiin lokakuun alussa. Siellä esitellään ohjelman taustalla oleva synteesi nykyisistä ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä sekä poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset tekijät, jotka yhtäältä luovat edellytyksiä muutokselle ja toisaalta estävät sitä. Mikä tärkeintä, esittelemme joukon konkreettisia rakennuskohteita, joista lähteä liikkeelle, sekä sellaisia julkisen vallan työkaluja, joilla muutosta voidaan ajaa. Englanninkielinenversio sivustosta
avattiin marraskuun puolivälissä. BIOS ja Kansallisteatteri järjestävät Helsingissä, Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, torstaina 5.12. klo 13–15 tilaisuuden “Suomalaisen yhteiskunnan ekologinenjälleenrakennus”
.
Paikalla keskustelemassa ohjelman toteuttamisen mahdollisuuksista ja ongelmista ovat ministerit LI ANDERSSON ja KRISTA MIKKONEN, EK:n johtava asiantuntija MATTI KAHRA ja STTK:n pääekonomisti PATRIZIO LAINÁ. Professori JUHA SILTALA asettaa edessä olevan muutoksen osaksi laajempaa historian kaarta. Tervetuloa mukaan! Tilaisuuteen onvapaa pääsy.
MAAILMALTA
_YK:n ympäristöohjelma varoittaa fossiilituotannon suunnitelmista_ UNEP eli YK:n ympäristöohjelma on julkaissut jo kymmenen vuoden ajan Emissions Gap -raporttejaan, joissa on arvioitu globaalien ilmastotoimien riittämättömyyttä suhteessa ilmastonmuutoksen“turvarajoihin
”.
Etenkin Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen raporttien viesti on ollut karu: luvatut toimet ovat riittämättömiä, eikä niitäkään ole saatu aikaiseksi. Marraskuussa UNEP julkaisi ensimmäisen TheProduction Gap
-raporttinsa, jossa huomio kiinnitettiin maailman maiden suunnitelmiin jatkaa fossiilisten polttoaineiden tuotantoa. Lopputulema on selvä: toteutuessaan nykyiset tuotantosuunnitelmat veisivät maailman reippaasti ilmastonmuutoksen turvarajojen tuolle puolen. “Tuotantokuilu” eli ero tuotantosuunnitelmien ja ilmastopoliittisten tavoitteiden välillä on “päästökuilua” leveämpi. Nimittäin toteutuessaan suunnitelmat tekisivät myös Pariisin ilmastosopimukseen liittyvät (riittämättömät) kansalliset sitoumukset mahdottomiksi. Maat “lukitsevat” kehitystä fossiiliselle polulle jatkuvilla uusilla investoinneilla. Elokuun uutiskirjeessä viittasimme tutkimukseen, joka sanoo saman toisesta näkökulmasta. Jo nyt olemassa oleva fossiili-infrastruktuuri vaarantaa ilmastotavoitteet, jos sitä käytetään elinikänsä loppuun – uusista investoinneista puhumattakaan. Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, luonnonvarojen liikakulutus ja monet muut merkittävät ympäristöongelmat vaativat yhteiskunnilta perustavanlaatuisia muutoksia. Näin myös Suomessa. BIOS on käynyt viime vuosina hedelmällistä ja uutta luovaa keskustelua eri tieteenalojen edustajien ja monenlaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Yhä selvempää on, että tämän mittaluokan haasteiden selättäminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä. Kuitenkin keskustelu taloustieteen edustajien kanssa on osoittautunut työlääksi. Ilahduttavia poikkeuksia on, mutta taloustieteen puolelta on esitetty toistuvasti myös ärhäköitä ja vähätteleviä kannanottoja. Monitieteellisyyden sijaan keskustelussa törmätään toistuvasti sitkeään valtavirran puolustamiseen ja vaihtoehtojen väheksyntään. _Käynnistyvät keikahduspisteet?_ Samoihin aikoihin Nature-lehdessä ilmestyi tutkijapuheenvuoro,
jossa varoitettiin erilaisten ilmastonmuutoksen “keikahduspisteiden” (tipping point) käynnistymisestä. Ilmastopoliittisessa keskustelussa keikahduspisteitä pidetään usein sen verran epätodennäköisinä, että niiden vaikutus päämäärien asettamiseen ja toimintakehotuksiin on jäänyt vähäiseksi. Niiden vakavuutta ei myöskään ole huomioitu alkuunkaan tarpeeksi ilmastonmuutoksen taloudellisten vaikutusten arvioissa. Kirjoituksessaan tutkijat kuitenkin tuovat yhteen tuoretta tutkimusta, jonka mukaan keikahduspisteiden käynnistyminen voi olla arveltua todennäköisempää ja saattaa tapahtua jo alhaisemmilla ilmaston lämpenemisen tasoilla. He antavat tukensa viime aikoina yleistyneelle puheelle “ilmastohätätilasta”. Ilmastonmuutos ei ole hätätila siinä mielessä, että se olisi ohimenevä kriisi. Hätätilan muodostaa se, että on yhä vähemmän aikaa estää keikahduspisteiden toisiaan vahvistava “dominovaikutus”. Taloudelliset arviot 3 asteen lämpenemisen kustannus-hyöty-optimaalisuudesta ovat tällaista taustaa vasten vaarallista ajattelua. Jotkut keikahduspisteisiin liittyvät prosessit ovat tutkijoiden mukaan jo käynnissä. Vaikka tämä on synkeä sanoma, ilmastonmuutosta vahvistava prosessit eivät kuitenkaan käynnistyttyään vie väistämättömästi katastrofaaliseen ilmastonmuutokseen. Päästöjen vähentämisellä voidaan edelleen välttää joitain keikahduspisteitä, heikentää käynnistyneiden vaikutusta ja ennen kaikkea torjua toisiaan vahvistavien muutosten eteneminen, joka veisi kohti “pannuhuoneplaneettaa”.
BIOS
_BIOS-TUTKIJAT KIINASSA_ Ryhmä BIOS-tutkijoita vieraili Pekingissä marraskuussa professori Feng Lianyongin ja hänen työryhmänsä (China University of Petroleum) kutsumana. Fengin työryhmä on tutkinut laajasti taloudellisen kehityksen ja resurssien käytön välistä yhteyttä keskittyen yliopiston fokuksen mukaisesti fossiilisten polttoaineiden, kuten öljyn ja kaasun, tuotannon ja saatavuuden kysymyksiin. Vierailuun kuului myös osallistuminen Ecological Economics and Ecological Civilization -konferenssiin, jonka järjesti Pekingin yliopiston taloustieteen laitos. Ekologisen sivilisaation käsite on viime vuosina nostettu Kiinassa erääksi yhteiskunnan kehitystä ohjaavaksi tavoitteeksi. Kansainvälisen, kiinalaisia ja länsimaisia tutkijoita yhteenkokoavan foorumin tarkoituksena oli tarkastella ekologisen taloustieteen mahdollisuuksia tarjota teoreettista perustaa ekologisen sivilisaation ajatukselle. BIOS-tutkijoiden oma esitys otsikolla “Ecological economics in policy practice: ecological reconstruction in Finland” esitteli ekologisen jälleenrakennuksen kansainvälisesti merkittäviä ulottuvuuksia. Vierailulla tutkijamme tapasivat myös Kiinan tiedeakatemian Tiede ja kehitys -instituuttien kansainvälisten suhteiden johtajan professori Guo Jianfengin. Professori Guon johtama tiedeakatemian tutkimusryhmä tutkii energiantuotannon kysymyksiä soveltaen ekologisen taloustieteen käsitteistöä ja käyttäytymistaloustieteen malleja. Kiinassa käynnisteillä oleva päästökauppa on luonnollisesti keskeinen tutkimuskohde, jota Guon ryhmä tarkastelee tutkimalla myös eurooppalaisen päästökaupan kokemuksia. BIOSia jo pidempään kiinnostaneista kaukolämmön kysymyksistä päästiin keskustelemaan Business Finlandin järjestämällä tapaamisella China District Heating Associationin ja Beijing District Heating Groupin edustajien kanssa. Lämmitys on eri kokoluokan haaste Pekingissä kuin Helsingissä, mutta yhteisiä ongelmia on tunnistettavissa fossiilisista irtautumisessa ja vaihtoehtoisten lämmönlähteiden käyttöönotossa. Lisäksi BIOS-tutkijat vierailivat muun muassa Renmin University of Chinan kansainvälisen politiikan laitoksella ja Suomen suurlähetystössä. _BIOS-TUTKIMUSYKSIKÖN ASIANTUNTIJALAUSUNTO HALLITUKSEN TALOUSARVIOESITYKSESTÄ_ Tutkimusyksiköltämme pyydettiin asiantuntijalausunto hallituksen esityksestä valtion talousarvioksi vuodelle 2020.
Meitä pyydettiin keskittymään erityisesti hiilineutraaliin talouteen ja toimenpiteisiin ilmastotavoitteiden edistämiseksi TEM:n hallinnonalalla. Lausunnossa toteamme muun muassa: _“Talousarvio ei anna riittävää kuvaa päästötilanteesta ja päästöjen arvioidusta sektorikohtaisesta ja kokonaistason kehityksestä. Ilmastopaneelin arvion (4.10.2019) mukaan valtaosaan tavoitelluista vuotuisista päästövähennyksistä (19,2Mt / 35Mt) ei toistaiseksi kohdistu minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä toimenpidevaje ei nouse valtion talousarviossa lainkaan esiin. Tällainen huolimattomuus ei olisi kuviteltavissa esimerkiksi työllisyysasteen osalta – sen kehitystä seurataan ja ennakoidaan erittäin tarkasti. On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävien toimenpiteiden ja niiden seurannan osalta talousarvio ei ole likimainkaan samalla laadullisella tasolla perinteisiksi miellettyjen talousindikaattoreiden kanssa.”_ Lausuntomme nousi esiin Helsingin Sanomien artikkelissa, joka käsitteli ilmastokysymysten huomioon ottamista niin budjetissa kuin valtion omistajaohjauksessakin. _BIOS-BLOGISSA SUOMALAISESTA RUOKAKESKUSTELUSTA_ Tutkija Ville Lähteen pitkä kirjoitus “Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?”
ilmestyi BIOS-blogissa marraskuussa. Laajalle levinnyt ja paljon keskustelua herättänyt teksti puuttuu ruoantuotantoa ja kulutustapoja käsittelevässä keskustelussa toistuvaan tyhmistävään vastakkainasetteluun, viholliskuvien luomiseen ja tutkimustiedon väheksyntään. Kuten Lähde toteaa: _“Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.”_ Näistä asetelmista irti pääseminen on kuitenkinvälttämätöntä:
_“Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakkomuuttua.”_
_BIOS ON MUKANA HELSINKI BIENNAALISSA 2020_ Lokakuussa julkaistiin tieto ensi vuoden Helsinki Biennaalin osanottajista, ja iloksemme saatoimme vihdoin kertoa, että BIOS on yksi tapahtuman “taiteilijoista”!
Mitä tästä seuraa, emme oikein osaa vielä itsekään sanoa. _Paljon uutta WISE-hankkeen blogissa_ BIOS-tutkimusyksikön Emma Hakala kirjoitti lokakuussa WISE-tutkimushankkeen blogissa suomalaisesta huoltovarmuuskeskustelusta. Hakala kritisoi vallitsevaa huoltovarmuusnäkökulmaa ajattelutavasta, jossa pitäydytään kiinni vallitsevassa järjestyksessä eikä kyetä ottamaan huomioon järjestelmää haastavia muutoksia. WISE-blogissa on muutenkin ilmestynyt loppuvuoden mittaan paljon kiinnostavia tekstejä kuten Roope Kaarosen kirjoitus “Kestävyyskriisi on myös suunnittelukriisi”
ja Helmi Räisäsen “Varautuminen vääjäämättömään – Tulevan influenssapandemian hallinta Suomessa”.
_BIOS tiedotusvälineissä_ Suomen Luonnon syysnumeron 8/2019 artikkeli “Luonnonvarojen ylikulutuspäivä onkin aliarvio”
käsitteli BIOS-teksteistä ja -esitelmistä tuttua aihetta: miten yhteiskuntien ympäristövaikutuksia voidaan mitata ja vertailla? Riikka Kaartinen käy artikkelissaan ansiokkaasti läpi tunnetuimpien ympäristömittarien ansioita ja ongelmia. Ville Lähde kommentoi jutussa etenkin tunnettua ekologista jalanjälkeä sekä selittää, miksi menneiltä vuosikymmeniltä ei voida suoraan etsiä esimerkkiä kestävästä suomalaisesta yhteiskunnasta. Ville Lähdettä haastateltiin myös Reitti-lehden syysnumerossa 9/2019.
Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelissa “Ekologinen kriisi onihmismielen kriisi
”
(10.10.) Tere Vadén pohti öljyn historiallista roolia ja fossiiliyhteiskuntien lyhytikäisyyttä historiallisessa katsannossa: _“Luulemme olevamme tosi taitavia, mutta itse asiassa menestymisemme perustuu satunnaiseen luonnonhistorialliseen seikkaan. Ilmastonmuutoksen edessä osaamistasomme on osoittautunut kovin huonoksi. Tämä asia ei ole vielä kunnolla jysähtänyt ihmistentietoisuuteen.”_
Tere Vadén esiintyi myös YK-liiton kestävää kehitystä käsittelevässä podcastissa sekä Voima-lehden Uusi utopia -sarjan kolmannessa osassa.
Ylen verkkoartikkelissa 18.10. esiteltiin BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaa ja tartuttiin kysymykseen kulutustapojen muutoksesta. BIOS-tutkija Karoliina Lummaa muistutti vähentyvän aineellisen kulutuksen mahdollisuuksista lisätä vapaa-aikaa, hoivaa ja itsetoteutukseen liittyvää tyytyväisyyttä. Karoliina Lummaata haastateltiin myös Kuvataideakatemianverkkojulkaisuun
.
Artikkelissa kerrotaan 9.-11.12. järjestettävistä Kuvataideakatemian tutkimuspäivistä,
joiden aiheena ovat muun muassa ympäristö- ja resurssikriisien sekä posthumanistisen ajattelun vaikutukset taiteeseen.LOPUKSI
Vuoden vaihteen lukemistoksi suosittelemme Jani-Petri Martikaisen diskonttokorkoa käsittelevää kirjoitusta “Välität siis tulevista sukupolvista. Missä se näkyy?”,
Minna Santaojan ja Mikko Jauhon Versus-lehden tekstiä “Ruokapolitiikka etsii linjaansa”,
Aurora Rämön ilmastonmuutoksen kieltäjiä käsittelevää juttua Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomien juttua verotuksenepäkohdista
sekä professori Duncan McLarenin Conversation-vieraskynää,
jossa hän kritisoi “nettonegatiivisuutta” päämääränä ja peräänkuuluttaa päästövähennysten ja hiilen talteenoton käsittelyä erikseen. Erityisesti suosittelemme Pauliina Haasjoen teosta Himmeä sininenpiste
(Poesia, 2019), jonka sivuilla törmätään myös BIOS-tutkimusyksikköön monta kertaa! 20.11.2019 Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen? Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti. Olen viime vuodet keskittynyt työssäni ruoantuotannon ympäristövaikutuksiin, nälkään ja ruokaturvattomuuteen sekä ruokajärjestelmien muutosta koskevaan tutkimukseen. Näinä vuosina olen onnekseni saanut tutustua lukuisiin suomalaisiin ja ulkomaisiin tutkijoihin, virkamiehiin ja
järjestöaktiiveihin,
jotka kantavat huolta samoista asioista ja tekevät paljon työtä niiden eteen. Se luo uskoa työn tärkeyteen. Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa. Vaalien aikaan ruokakeskustelun kärjistyminenei
ollut järin yllättävää, vaikka retoriikka menikin välillä aika absurdiksi, kun pihvejä oltiin mukamas riistämässä väkipakolla suomalaisten lautasilta. Ymmärtämättömyys maaseudusta ja ruoantuotannon ekologisista perusteista tuottaa sekin joskus älyttömiä näkökantoja, joissa maaseutu muuttuu ihan pian tarpeettomaksi ja kaikki elävät kaupungeissa. Minulla on vahva tuntu siitä, että yleinen käänne huonompaan on tapahtunut. Käytetyt argumentit ovat yhä äkkiväärempiä ja asenne tutkimustietoon puolivillaistuu yhä pahemmin. Jollei näitä ajattelun ja puhumisen tapoja saada muuttumaan, asiat eivät etene. Pakko on kuitenkin yrittää, sillä ruokajärjestelmien muutos on välttämätön ja aivan keskeinen osa ekologista jälleenrakennusta . Julkisen ruokakeskustelun kentälle tarvitaan kipeästi ymmärryksen, oppimisen, itsekritiikin ja näkemystenvaihdon halua.
KASVISMAFIOSOT JA LIHAIDEOLOGIT Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötäsyvällisemmin.
Tällaisessa pelissä on sitä parempi, mitä kärkevimpiin kantoihin turvautuu. Niinpä joku voi aikuisten oikeasti valittaa, että nykyään lehmästä on tehty syypää kaikkeen, myös Kiinan kaupunkien saasteongelmiin. Tai leukaillaan, että alkutuottajia puolustavat asenteet kaikuvat navetan ylisiltä. Tai voidaan tokaista, että eihän parin tuhannen tuottajan elanto ole merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Yksittäisen ravintolatoimijan myyntipäätöksessä heijastuu ”kasvismafia”, tai toiset ovat ”lihaideologian” vallassa. Niin, syytös ”lihaideologiasta” ei ole yhtään sen viisaampi kuin syytös ”punavihreästä ideologiasta”. Tuollainen käsitys ideologiasta kuvastaa palikkamaista ymmärrystä siitä, miten ihmiset ja yhteiskunnat toimivat. Se jakaa ihmisiä erittelemättömiin ryhmiin, joilla on valmis pakettiratkaisu maailmankuvana. ”Nuo” katsovat maailmaa vääristävien ideologisten linssien läpi, ”meidän” linssimme ovat kirkkaat. (Tällaisessa ideologiakäsityksessä ideologia on aina paha asia, mistä ideologiatutkijoilla voisi olla sanomista .) Silti fiksut ja muutoin empaattiset ihmiset saattavat ilkamoiden jakaa verkossa vyörymäisesti leviävää ”hyvää läppää” lihaideologiasta, koska se sattuu käymään yksiin heidän näkemystensä tai ruokavalionsa kanssa. Näin he kuitenkin, myös tahtomattaan, tulevat tukeneeksi yksinkertaistavaa vastakkainasettelua. Taannoinen julkinen mylläkkä Unicafen päätöksestä lopettaa naudanlihan tarjoaminen kuvasti tätä oivallisesti. Yhtäältä etenkin Suomen Keskustan, Perussuomalaisten ja MTK:n edustajien kannanotot ja varoittelu kasvismafiasta menivät älyttömyyksiin. Reaktio myös paljasti hyvin, miten samojen tahojen toistama vaade ”muutoksen täytyy lähteä kuluttajista, vastuuta ei saa sysätä tuottajille” on ontto. Myös yritykset vähentää eläintuotteiden osuutta kulutuksessa ja monipuolistaa ruokavaliota herättävät vihaa ja vastustusta, kuten on nähty koulujen kasvisruokapäivien ja armeijan ”kukkakaalipirtelöiden” kohdalla. Elintapojen pitäisi muuttua, mutta ne eivät saa muuttua. Sisäinen ristiriitaisuus ei tällaisessa keskustelussa paljon paina. PTT:n maatalousekonomisti Tapani Yrjölän tuore kirjoitus aiheesta oli ilahduttava valonpilkahdus keskustelussa. Myös MTK:n Juha Marttilan kannanotot_Helsingin
Sanomien_ haastattelussa pyrkivät irti konfliktiasetelmasta – joskin jutussa lihantuotannon vähentämisen tarve kiistetään sillä, että lihansyönti ei lopu _kokonaan_. Vähentyminen on eri asia kuin lopettaminen, mutta näiden sotkeminen on suomalaisen ruokakeskustelun toistuvia temppuja. Hämärtävä argumentti on harmillinen särö muuten onnistuneessa jutussa. Se muistuttaa toistuvaa väitettä, että vähentyvä eläintuotteiden tuotanto Suomessa vain heijastuisi lisääntyvänä tuontina. Kulutustapojen muuttuminen vain oletetaan ohimennen mahdottomaksi. Toisaalta älyttömiin kannanottoihin vastataan etenkin sosiaalisessa mediassa samantasoisella ilkamoinnilla, jossa ”vastapuolesta” luodaan karrikoitu kuva. Samalla tullaan alentuvasti olettaneeksi, että joka ainoa alkutuottaja jakaa etujärjestön tai puolueen edustajan kannan. Ikään kuin maaseutu olisi asenteellisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen möykky. Tällainen retoriikka vain ”nostaa panoksia” ja vie keskustelua yhä pidemmälle kulttuurisotien maastoon. Tutkijoille tämä on tietysti äärimmäisen turhauttavaa, sillä keskusteluun on erittäin vaikeaa puuttua tai ylipäätään osallistua ilman, että kannanotto työnnetään valmiiseen lokeroon ”näiden” tai ”noiden” puolelle. Tosin myöskään kokeneet tutkijat eivät ole immuuneja tällaiselle leiriytymiselle ja kannanotoille, joilla ei ole paljoakaan tekemistä tutkimustiedon kanssa. Tunteet käyvät kuumina. OIKEUDENMUKAINEN EKOLOGINEN SIIRTYMÄ Tämä on surullista etenkin siksi, että kaksinapaistuvan keskustelun alle hautautuu tärkeitä kysymyksiä. Miten yhteiskunnallista muutosta kestävämpään elämäntapaan voitaisiin saada aikaan niin, että jotkin alueet tai väestöryhmät eivät kärsi kohtuuttomasti muiden kustannuksella? Keskustelua _oikeudenmukaisesta siirtymästä_ (just transition) käydään nyt yhä laajemmin maailmalla, ja samanlaista ymmärrystä tarvitaan myös pohdittaessa ruoantuotannon ja ympäristön suhdetta. Tällaista keskustelua yritetään saada alkuun myös JUST FOOD -hankkeessa, jonka avausseminaariin osallistuin (https://www.syke.fi/hankkeet/justfood). Tilaisuuden keskusteluissa kuuluivat niin ymmärrys muutoksen tarpeesta kuin taustalla piilevätjännitteet.
Viljelijä Pekka Moisio toi oikeudenmukaisen siirtymän problematiikkaa oivasti esiin lokakuisessa Twitter-ketjussaan. Hän ei
hyökännyt tuotannon muutosvaatimuksia vastaan vaan perusteli, miksi muutos on vaikea ja voi pelottaa. (Kirjoitus myös muistuttaa siitä, että alkutuottajilla on oma äänensä ja omat näkemyksensä, jotka eivät aina kulje yksiin etujärjestöjen kanssa.) Ruoan alkutuotanto on omaleimainen elinkeino siksi, että tuottajat ovat sitoutuneet paitsi merkittäviin laiteinvestointeihin myös paikallisiin ekologisiin edellytyksiin. Kaikki maaperä ei sovellu kaikkeen tuotantoon, ja toisaalta edeltävä tuotanto on muokannut sitä tietynlaiseksi. Lämpimien ja valoisien päivien määrä, sateisuus ja lukemattomat muut tekijät määrittävät, mitä on mahdollista tuottaa. Toisaalta yhteiskunnassa vallitsevat elintavat ja näkemykset tulevasta kehityksestä ovat ohjanneet sitä, millaiseen tuotantoon on investoitu – ja millainen velkataakka on otettu. Tästä syntyy ”polkuriippuvuuksia”: suuntaa ei voi muuttaa kädenkäänteessä.
Koska kuitenkin elämäntavan ja tuotantotapojen pitää muuttua ja vieläpä suhteellisen nopeasti, tuotannon muutosta täytyy tukea. Luonnontieteellinen tieto kestävämmän tuotannon mahdollisuuksista lisääntyy koko ajan, mutta se ei koskaan yksinään riitä osoittamaan tietä kestävämpään ruokajärjestelmään. Tarvitaan yhteiskuntatieteellistä, taloustieteellistä, käytännön tuotantotyöhön ja poliittiseen päätöksentekoon liittyvää ymmärrystä siitä, miten yhdenlaisesta järjestelmästä voidaan siirtyä toisenlaiseen. Täytyy siis olla ymmärrystä siitä, miten yhteiskunnallisia muutoksia voidaan tehdä ottaen huomioon aiemman kehityksen luoma ”peritty tilanne” – sen ekologiset, taloudelliset, teknologiset, poliittiset ja kulttuuriset polkuriippuvuudet. Juuri tällaisista asioista BIOS-tutkimusyksikössä olemme puhuneet kehitellessämme ajatusta _ekologisesta jälleenrakennuksesta_ . Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Osa ihmisistä tuntuu olettavan, että kokonaisten ammattikuntien tuhoutumisella ei ole väliä tai että se on vain merkki edistyksestä. On täysin selvää, että tällä tavoin toteutettu ”ekologinen siirtymä” tuottaisi katkeruutta ja murentaisi yhteiskunnallista luottamusta.
Jos tällaiset yhteiskunnalliset reaktiot romuttavat ympäristötoimia, ne ovat
aivan yhtä vaarallisia kuin esimerkiksi ilmastonmuutosta entisestään kiihdyttävät ympäristömuutokset. Ylipäätään tällainen ajatus ”luovasta tuhosta” ei yksinkertaisesti sovellu ruoantuotantoon, joka on poikkeuksellisen paljon kiinni luonnonolosuhteista, hankituista taidoista ja paikallistuntemuksesta sekä muokatusta ympäristöstä. Kerran romuttunutta tuotantoa ei noin vain rakenneta tyhjästä. Nykyinen keskustelukulttuuri kuitenkin tarjoaa ensisijaisesti kaksi mahdollisuutta: muutosten vaatimisen tai niiden vastustamisen. Tästä poikkeavat puheenvuorot tahtovat jäädä ääniksi korvessa. Tästä sain taannoin omakohtaisen kokemuksen. Keskustelin ministeriötasolla työskentelevän ihmisen kanssa ja yritin kuvata hänelle, että kasvissyönnistä puhuvat ihmiset eivät väistämättä vaadi kiiluvasilmäisesti kaiken eläintuotannon alasajoa vaan eläintuotteiden osuuden pienentämistä samalla, kun tuotantoa muokataan ylipäätään kestävämmäksi. Kerroin, miten olin luennoinut Vegemessujen yleisölle ruoantuotannon ympäristövaikutuksista ja kuvannut, miten nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi hyvin olla merkittävä ja ekologisestikin hyödyllinen osa tuotannossa. Kukaan yleisössä ei älähtänyt, vaikka vissiin sen piti koostua niistä luonnosta vieraantuneista vegaaneista, joista on tullut hämmentävä mörkö keskustelussa. Ministeriön edustajan vastaus oli hämmentävä: ”Helppohan se on yrittää miellyttää kaikkia.” Taustalta kuuluu näkemys politiikasta valmiiden intressien kamppailuna, jossa intressiryhmien välinen oppiminen ja myös omien näkemysten aktiivinen muuttaminen ei ole mahdollista. Etujen puolustaminen on ensisijaista, ja kompromissi on aina tappio. Minkäänlaista ekologisen jälleenrakennuksen kaltaista kokonaisnäkemystä yhteiskunnallisesta muutoksesta ei voi olla, on vain häviäjiä ja voittajia. KESKUSTELUN KOMMERVENKIT Kirjassani _Paljon liikkuvia osia_kuvaan edesmenneen
ystäväni ja opettajani Chuck Dyken metaforaa kaksinapaistuvasta keskustelusta. Täynnä olevasta ammeesta irrotetaan kaksi tulppaa, ja kiihtyvien vesipyörteiden välissä on turha räpistellä. Tällaisessa ympäristössä on melko tuskaista yrittää puhua siitä, miten ruokajärjestelmää voitaisiin muuttaa hallitusti niin, että sen ympäristövaikutukset vähentyvät, että se sopeutuu tuleviin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin muutoksiin ja että se tuottaa paitsi ruokaa myös elantoa tekijöilleen. Tavoitteena ei ole jonkinlainen ”keskitien kanta” vaan se, että _ihan kaikki joutuvat ottamaan ekologisten kriisien edellyttämät muutokset tosissaan_. Se vaatii monipuolisen tutkimustiedon hyväksymistä sekä sen ymmärtämistä ja tulkintaa niin, että sitä voidaan soveltaa suomalaisen ruokajärjestelmän muutoksiin. Se edellyttää kykyä ja halua ottaa tosissaan muutoksen tarve ja luopua puolin ja toisin totunnaisista oletuksista. Tällaisen keskustelun ja ajattelun tielle asettuu kuitenkin joukko toistuvia väittämiä, joilla hämärretään ymmärrystä ja estetään itsekritiikkiä. Tämä ei ole ”pelkkää retoriikkaa”, vaan tällaisilla tempuilla pusketaan ajattelua ja keskustelua vastakkainasetteluihin, jotka tyhmentävät meitä kollektiivisesti. Ensimmäinen temppu on pelkistää keskustelu toisensa poissulkeviksi äärimmäisiksi vaihtoehdoiksi. Joko puolustat nykyistä ruoantuotantoa ja kulutustapaa tai haluat tuhota sen. Joko olet lihaa vastaan tai sen puolesta. Tällainen tarkoitushakuinen liioittelu on muuttunut normaaliksi. Koska kasvisten osuutta ravinnossa halutaan kasvattaa, kohta halutaan ”totaalikieltää”
kaikki. Enää lihaa ei saa syödä missään. Vaikka kukaan ei esitä lihansyönnin kieltämistä, niin voi huoletta väittää, koska näin asiat koetaan. Tolkuttomien muutosvaatimusten vastakohdaksi asettuu tolkullinen normaali – jossa mitään ei tarvitse muuttaa. Toinen temppu on laajemmasta ilmastokeskustelusta tuttu valitus ”miksi vain tästä asiasta syyllistetään, miksi ei puhuta mistään muusta?” Vuosikymmenten varrella ympäristötuhon ainoaksi syntipukiksi on valitettu milloin lentämistä, milloin autoilua. Nyt väitetään, että koko syntitaakka kaadetaan lihansyöjien ja naudankasvattajien niskaan. Mutta jokainen voi vuorollaan valittaa olevansa kaiken pahan syntipukki, jolloin lopulta mistään ei saisi syyttää ketään eikä mitään. Koko syyllistämiskeskustelu ei kuitenkaan tavoita sitä, että edessä on väistämättä kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen muutos. Tuotannon ja kulutuksen muutosta tarvitaan ihan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, sillä pelkästään ilmastopäästöjä täytyy leikatapaljon ja nopeasti
,
luonnonvarojen kulutuksesta puhumattakaan.
Kuten esimerkiksi Suomen ilmastopaneeli on esittänyt,
yksikään yhteiskunnan sektori ei voi välttää vastuuta, jos halutaan estää kaikkein pahimmat muutokset. Tätä taustaa vasten jatkuva valitus siitä, että juuri ”meitä” syyllistetään eikä ”noita”, kääntyy lopulta ympäristötoimien vastustamiseksi – pukee sen miten vastuullisin sanankääntein tahansa. Tästä argumentista ei ole hyvää muotoa. Tuntuikin hurjalta lukea, kun Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas veti maton alta esimerkiksi IPCC:n tuoreen maankäyttöraportin keskeiseltä viestiltä (ja lukemattomilta muilta tutkimuksilta) todeten: ”Ruokavalion osalta isot ja pienet asiat ovat täysin sekaisin. Suurimmat metaanipäästöt tulevat trooppisilta soilta eikä naudanlihasta.”
Tällaisella rinnastuksella ei ole mitään mieltä, se vain hämärtää keskustelua. Kun ilmastotoimilla on näin hurja kiire, pienemmilläkin asioilla on väliä, ei vain isoimmilla. Taalas on todennut tässä ja useassa muussa tilanteessa, että fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on pääasia. Niin se tietysti onkin. Vaalimalla ja tukemalla biologisia nieluja voidaan helpottaa pääsyä hiilineutraaliuteen, ja ne ovat välttämättömiä hiilinegatiivisuuden tavoittelussa,
mutta nieluilla ei korvata päästövähennyksiä. Tätä viestiä ei kuitenkaan edistä niiden asioiden luetteleminen, joista puhuminen muka on ”sivuasia”. Vaikka fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on ykkösasia, se ei tee ruokajärjestelmän muutoksesta eikä metsäkysymyksestä lillukanvarsia. Kolmas temppu on väittää, että kaikki lähellä ja kotimaassa on aina hyvää, ja kääntäen kaikki kaukana on pielessä. Suomessa toimitaan niin hyvin, että mitään ei pitäisi muuttaa, koska suhteessa muuhun maailmaan olemme ykkösiä. Viime eduskuntavaalien aikaan lanseerattiin poliittiseen kielenkäyttöön lause ”suomalainen liha on ekoteko”. Lausuman juuret ulottuvat ainakin vuoteen 2017, jolloin mainonnan, journalismin ja tieteen rajoja hämärtänyt Newsbrokers Oy:n ”raportti” kuvasi suomalaisten tutkijoiden näkemyksiä siekailematta väärin.
Edellä mainitun Unicafe-jupakan myötä lausuma on saanut jopa muodon ”kotimainen liha on _aina_ ekoteko”. Mikään tutkimus ei anna moiselle kattoväitteelle tukea. Nykyistä pienempi eläintuotanto on mahdollista integroida osaksi kestävämpää tuotantoa, ja eläimillä voi olla siinä tähdellinen ja jopa korvaamaton rooli. Tällainen tuotanto poikkeaisi kuitenkin merkittävästi nykyisestä. Tätä asiaa hämärretään keskustelussa tietoisesti. Laidunmaiden biodiversiteettiä ylläpitävä laiduntava nautakarja on tästä ehkä paras esimerkki tällä hetkellä. Perinteisen laiduntamisen osuus vähentyy koko ajan vaikka tuotanto ei vähene. Toisin sanoen yhtä lailla eliörikkaiden laidunten määrää voitaisiin lisätä, vaikka tuotannon kokonaismäärä laskisi. Nykyistä tuotantomallia ei siis voida puolustaa sillä, että laiduntavilla eläimillä on positiivisia vaikutuksia. Näin kuitenkin tehdään toistuvasti: nykyisen tuotantotavan mannekiineiksi otetaan kestävämmillä menetelmillä kokeilevat pioneerit, jotka poikkeavat reilusti valtavirrasta. Ekoteko-väitettä perustellaan myös sillä, että muualla maailmassa asiat tehdään huonommin. Mikä on ”muu maailma”? Onko Brasilia sama kuin Yhdysvallat, Puola ja Ruotsi? Suomalaiset tutkijat ovat muistuttaneet yhä uudestaan, että suomalainen tuotanto ei juuri poikkea muusta eurooppalaisesta. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi brasilialainen tuotanto on paljon kuormittavampaa – tuonti Suomeen on onneksi kuitenkin suhteellisen vähäistä. Samoin yhdysvaltalainen voimakkaaseen soija- ja maissiruokintaan pohjaava tuotanto on ihan eri luokassa kuin suurin osa eurooppalaisesta. Silti: koska ihan kaikkialla maailmassa olisi saatava ympäristökuormitusta alas, ei vertailu vielä pahempiin riitä. Tutkijat ovat myös muistuttaneet, että kuljetuskustannusten osuutta helposti liioitellaan, jos katsotaan energiankulutusta tai kasvihuonekaasujen päästöjä. Toisaalta kuljetusten roolia ei myöskään voi sivuuttaa, sillä niiden energiankulutus on vain osa kuviota. Tuonnin kautta valtaosa suomalaisten ruoankulutuksen biodiversiteettivaikutuksista ja kestämättömästä vedenkulutuksesta tapahtuu muualla maailmassa. Onkin tuskastuttavaa huomata, miten jotkut keskustelijat pyyhkäisevät maailmankauppaan liittyvät kysymykset sivuun vain siksi, että he voisivat hyökätä edellä kuvattua ”Suomessa on kaikki paremmin” -väitettä vastaan. Pölhöt väitteet tarvitsevattoisiaan.
Neljäs temppu on sekin yleisestä ympäristökeskustelusta tuttu ja on jännässä suhteessa edellä kuvattuun. ”Suomi on liian pieni”, sanotaan. ”Suomalaisella ruoantuotannolla ei ole koko maailman mittapuussa merkitystä .” Pysähtyvätkö tuon väitteen esittäjät koskaan miettimään, mitä tuli sanottua? Jos suomalaisella ei ole merkitystä, ei sen hyveitä myöskään kannata kehua. Jos olemme kärpäsen pieru Saharassa, on turha ylistää suomalaisen tuotannon (väitetysti) kevyempää ympäristökuormaa. Tämän väitteen ytimessä on lopulta itsekkyys ja haluvapaamatkustaa
.
Se perustuu toivolle, että jotkut muut jossain hoitavat homman kotiin, ja pieni ja sisukas Suomi voi pärjätä tekemättä yhtään mitään. On kuitenkin päivänselvää, että jos Suomi ja muu EU eivät toimi näissä asioissa kunnolla, ei edistystä saada aikaan muuallakaan maailmassa. Suomi ei voi yksin ”pelastaa maailmaa”, mutta esimerkillään se voi rohkaista muita sekä kestävämpään toimintaan että vastuun välttelyyn. TIEDE ALTAVASTAAJANA Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan. Viime vuosien ehkä tunnetuin ja siteeratuin ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskeva tutkimusvahvisti kaksi
keskeistä asiaa. Ensinnäkin saman asian tuottamisen ympäristövaikutuksilla voi olla monikymmenkertaiset erot riippuen siitä, missä ja miten ruokaa tuotetaan. Toiseksi näistä tuotantotapaeroista huolimatta iso kuvio on se, että keskimäärin eläintuotanto kuormittaa laajalla ympäristövaikutusten tarkastelujoukolla huomattavasti enemmän kuin ruokakasvien viljely. Tästä asiasta ei ole minkäänlaista merkittävää erimielisyyttä tutkimuksen piirissä. Tästä voi vetää kaksi yhtä pätevää johtopäätöstä. Yhtäältä eläintuotannon osuuden vähentäminen on välttämätöntä, jotta ruokajärjestelmien ympäristökuormitusta voidaan laskea. Toisaalta globaalin tason laskelmia ei voi suoraan soveltaa mihinkään paikalliseen kontekstiin, vaan on tarkasteltava, miten asioita tuotetaan tietyllä alueella ja mitkä ovat luonnonedellytykset. Kumpikin johtopäätös pitää paikkansa, ja kumpikin tulisi kyetä ottamaan huomioon yhtaikaa. Tämä on osoittautunut suomalaisessa keskustelussa tuskaisen vaikeaksi. Pikemmin on niin, että yhtäältä eläintuotantoa kritisoidaan soveltamalla globaaleja laskelmia yksi yhteen täkäläiseen ympäristöön tai ”paikallisen kontekstin huomioimisella” käytännössä vastustetaan muutoksia. Viimeisen parin kolmen vuoden aikana Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tutkijoita on kritisoitu paljon ruoka- ja ympäristökysymyksen tiimoilta. Kieltämättä heidän viestintänsä ei aina ole ollut selkeintä mahdollista, kun samassa haastattelussa heiltä voi tulla ristiriitaiselta vaikuttavia kannanottoja. Uskon itse, että ongelmana on pääosin ollut epäonnistuminen viestinnässä: liian monet toimittajat kaipaavat räväkkää puolesta ja vastaan -asetelmaa, ja edellä kuvatun kaltainen monisyisyys hukkuu sen alle. Liian helposti kuitenkin äidytään kritisoimaan Luken tutkijoita ”tuottajajärjestöjen äänitorvena” toimimisesta. Suosittelen tuoretta Helsingin Sanomien artikkelia, jossa näistä asioista paljon julkisuudessa ollut Luken Juha-Matti Katajajuuri saa esittäänäkemyksensä
rauhassa ilman konfliktinhakuista journalistista kehystystä. Tällaista jälkeä syntyy, kun toimittajien ja tutkijoiden kommunikaatio toimii. Niin ikään Luken tutkimusprofessori Heikki Lehtonen totesi taannoisen elämäntapamuutoksia peräänkuuluttavan ilmastoselvityksen pohjalta: ”Mutta tuottajien on pakko seurata kulutusta. Ei ole muuta vaihtoehtoa.”
Kuten sanottua, kaiken tutkimustiedon valossa on päivänselvää, että eläintuotteiden tuotannon ja kulutuksen vähentäminen on välttämätöntä, jos ympäristökuormaa halutaan vähentää. Samalla on ihan selvää, että kaikki tuotanto ei ole samalla viivalla ja että nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi olla hyvinkin positiivinen rooli kestävässä tuotannossa. Yhtä selvää on, että kestävämmän ruokajärjestelmän tavoittelussa ei pidä tehdä liian nopeita kokonaisvaltaisia toimia, jotka tuhoavat kokonaisia elinkeinoaloja. Silloin ei ole ketään, joka tekisi työn kestävämmin. Ympäristömuutosten takia on kuitenkin samalla kiire. Ruokajärjestelmien ekologisen jälleenrakennuksen haaste on aidosti vaikea ja monisyinen kysymys.
Se vaatii tutkimustyötä mutta myös kaikilta keskustelun osapuolilta siviilirohkeutta ja jaksamista viestiä tavalla, joka välttää tyhmistävän vastakkainasettelun. Tämä ei edellytä haaleaa kompromissihalua vaan pyrkimystä ymmärtää ruoantuotanto uudella tavalla, uudessa maailmantilanteessa. Tutkijoilla on velvollisuus selittää, että ”ekotekoa” ei voi perustella miten tahansa. Jos puhutaan ilmastopäästöistä, pitää hahmottaa, mikä on kriittinen aikataulu ja onko näköpiirissä hiilineutraalius vai -negatiivisuus. Eivätkä nämä ole vain mielipidekysymyksiä. Pitää olla selvää, tarkastellaanko yhteiskunnan kokonaispäästöjä tai tehdäänkö vertailuja eri tuotantomuotojen välillä. Otetaanko julkilausutut ympäristötavoitteet tosissaan ja etsitäänkö niiden toteuttamiseen keinoja – vai niiden välttelyynperusteita?
Niin ikään esimerkiksi ”kokonaisvaltainen kestävyys” ei tarkoita, että kaikki näkökulmat ovat samalla viivalla. Kyllä, ruokajärjestelmän muutoksessa täytyy ottaa huomion ympäristökuormituksen vähentäminen, sopeutuminen ympäristömuutoksiin, sopeutuminen kansainvälisen ruokajärjestelmän murrokseen, tuottajien elanto ja huoltovarmuus (suomalaisessa keskustelussa menevät muuten sivumennen sanoen iloisesti sekaisin huoltovarmuus, omavaraisuusaste ja ruokaturva, jotka ovat ihan eri asioita). Mutta jos ruoantuotannon ekologinen perusta murentuu, ei sosiaalista kestävyyttäkään saada kuntoon, ei taloudesta saada pidettyä huolta eikä totutusta kulttuurisesta identiteetistä kiinni pitäminen juuri lohduta. Ekologisten kriisien äärellä prioriteetteja täytyy olla. Säilyttäminen vaatii myösmuuttumista.
_Se, millaisia kysymyksiä kysytään, määrittää, millaiset vastaukset ovat mielekkäitä_. Tämä on ehkä vaikein asia ymmärtää tieteen roolista julkisessa keskustelussa. Ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksia voidaan tutkia tuotekohtaisesti, yksilökulutuskohtaisesti, tuotannonaloja verraten, kansallisia vertailuja tehden, globaalein laskelmin ja monilla muilla tavoilla. Siksi tieteen tulokset voivat myös vaikuttaa ristiriitaisilta. (On myös huonoja kysymyksiä: lehtisalaatin ja pekonin vertailu keskenään ei käy järkeen, koska aika harva korvaa yhden toisella.) Tutkijoiden olisi siis viestinnässään selitettävä, millaiseen käyttöön tutkimustieto soveltuu tai ei sovellu. Tieteen rooli ei pelkisty vain ”faktojen tarjoajaksi”, vaan tieteellisillä toimijoilla on myös vastuu olla mukana tieteen tulosten tulkinnassa ja soveltamisessa. Olen kuullut monta kertaa politiikassa ja virkamiestyössä toimivilta ihmisiltä, että ”tarvitsemme selviä numeroita, jotta voimme toimia”. Mutta ”selviä numeroita” ei voi antaa, jollei tiedetä, mikä on päämäärä. Kompassi ei auta maastossa, jos ei ole karttaa tai maastotuntemusta eikä käsitystä, missä itse on tällä hetkellä. Ruoka- ja ympäristökeskustelussa on juututtusumuun.
* * *
Koko ruokajärjestelmän pitäisi valmistautua maailmaan, jota ei vielä ole olemassa. Koska ruoantuotanto ei sopeudu notkean elastisesti muutoksiin ja koska toimintatapojen muuttamisella on kiire, ei voida vain seurata passiivisesti kuluttajasignaaleja. Tarvitaan väistämättä sekä kulutusta että tuotantoa ohjaavaa politiikkaa. Yksi iso ongelma on, että kulutusta ohjaavaa politiikkaa karsastetaan edelleen. Kuluttajien itseohjautuvuuteen taas ei voi nojata, sillä ympäristö on edelleen ruokatottumuksissa makua, hintaa ja terveellisyyttä vähäisempi kriteeri. Lisäksi yksilöiden on hyvin vaikea arvioida kestävyyttä ja vaikuttaa siihen, sillä he ovat monimutkaisen ruokajärjestelmän pieni osa. Hinta pysynee voimakkaimpana vaikuttavana tekijänä yksilöille, ja siinä teollisuuden ja kaupan rooli on alkutuottajia monin verroin suurempi. Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakko muuttua. Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin. Ensimmäinen hyvä askel olisi luopua sellaisista harhauttavista ja hämärtävistä puhetavoista, joita olen kuvannut tässä tekstissä.Ville Lähde
25.10.2019 BIOS:n asiantuntijalausunto: Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020 Asiantuntijalausunto BIOS-tutkimusyksikkö24.10.2019
Asia: HE 29/2019 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020 https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/HE+29/2019 Teema: Pl 32 – Hiilineutraalitalous ja toimenpiteet ilmastotavoitteiden edistämiseksi Erityisesti; Vuoden 2020 valtion talousarvioehdotuksen toimenpiteet ja haasteet ilmastotavoitteiden ja hiilineutraalin Suomen edistämiseksi erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla (PL 32) Kiitämme mahdollisuudesta antaa asiantuntijalausunto valtion talousarvioon sisältyvien ilmastotavoitteiden toimenpiteistä ja haasteista _monitieteisen ympäristötutkimuksen_ näkökulmasta, erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla. Tuoreiden kansainvälisten luonnontieteellisten konsensusraporttien (IPCC, IPBES, GSDR, IRP) valossa on selvää, että välttääksemme yhteiskuntien elinvoiman kannalta välttämättömien luonnonjärjestelmien romahtamisen, niin Suomen kuin muidenkin maiden on toteutettava nopea ja tavoitteellinen siirtymä, jonka myötä maat kuluttavat radikaalisti vähemmän luonnonvaroja ja sitovat hiiltä enemmän kuin päästävät ilmakehään. Suomen hiilineutraaliustavoite vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuus pian sen jälkeen on linjassa tämän kokonaistavoitteen kanssa. Välineet hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseksi kuitenkin vielä pitkälti puuttuvat. Valtion talousarviossa on hyviä yksittäisiä toimenpiteitä, kuten panostukset energiatehokkuuteen (s. 600, 604), biokaasu- ja sähköliikennejärjestelmiin (s. 610) ja tuulivoiman lisäämiseen (s. 612). Työ- ja elinkeinoministeriön toimintatavoista mainitaan lisäksi esimerkiksi “ekosysteeminen lähestymistapa”, joka “korostaa erikokoisten yritysten ja tutkimusorganisaatioiden verkottumista ja keskinäistä vuorovaikutusta” (s. 564). Toimenpiteiden mittakaava on kuitenkin liian pieni, eivätkä yksittäiset politiikkatoimet yhdisty selkeäksi ja voimakkaaksi strategiseksi ohjelmaksi. Nopea ja tavoitteellinen siirtymä vähäpäästöiseen yhteiskuntaan vaatii kokonaisvaltaista tarkastelua: työ- ja elinkeinopolitiikka, ja talouspolitiikka laajemmin, on tästä hetkestä vuoteen 2050 asti radikaaleihin päästövähennyksiin tähtäävää oikeudenmukaisen siirtymän politiikkaa. Samoin kuin hallitusohjelma, BIOS-tutkimusyksikkö on kutsunut tarvittavaa siirtymää _ekologiseksi jälleenrakennukseksi_. Historiallisesti se viittaa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jossa uudistettiin fyysinen infrastruktuuri ja luotiin edellytykset tulevien vuosikymmenten hyvinvointivaltiokehitykselle. Valtiovetoisella kollektiivisella politiikalla on jälleenrakennuksessa keskeinen rooli: julkinen valta muodostaa kokonaisvaltaisen näkemyksen yhteiskunnan tulevasta suunnasta sekä koordinoi ja osaltaan rahoittaa tarvittavat toimenpiteet. Talous ei sanele yhteiskunnan tavoitteita ja reunaehtoja vaan toteuttaa poliittisesti päätettävät toimenpiteet. Tarkempi kuvaus ekologisesta jälleenrakennuksesta on luettavissa sivustolta https://eko.bios.fi. Politiikkakokonaisuuden kehystäminen selkeällä tavalla on tärkeää, jotta yhteiskunnan eri toimijat, yritykset, virkahenkilöt, järjestöt ja kansalaiset, hahmottavat roolinsa kokonaisuudessa ja jotta eri tavoitteet ja toimenpiteet osoittavat mahdollisimman laajasti samaan suuntaan. Siirtymäpolitiikan ja erityisesti päästöjen ripeän vähentämisen näkökulmasta työ- ja elinkeinopolitiikan kehystäminen _kasvupolitiikaksi _(s. 564), joka kytkee yhteen yksittäiset politiikka-alueet, on harhaanjohtavaa (ks. OECD 2019). Talouskasvu on sekundäärinen indikaattori, joka ei kerro, miten oikeudenmukaisessa ekologisessa siirtymässä edistytään. Kasvupolitiikan nostamisella kärkeen on voimakkaita vaikutuksia, jotka ovat ristiriidassa ekologisen jälleenrakennuksen kanssa: yksityisen kulutuksen kasvu ja minkä tahansa työn ja tuotannon lisääntyminen nähdään tavoiteltavana. Näiden tavoitteiden toteutuminen ei lähtökohtaisesti edistä ekologista jälleenrakennusta, eivätkä ne siten ole mielekkäitä lähtökohtia yksittäisten politiikka-alueiden suuntaamiselle. Ekologisessa jälleenrakennuksessa jokin tuotanto ja jokin työ varmasti kasvaa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä keskimääräisen kasvun tavoitteen kanssa. Valtion maksukyvystä huolehtiminen ja sen kehittymisen ennakointi on irrotettava yleisestä talouskasvutavoitteesta omaksi analyysin kohteekseen. Analyysin tulee tunnistaa Suomen historiallisesti erityinen asema suhteessa euroalueen epätavanomaiseen rahapolitiikkaan, johon kuuluvat negatiiviset korot ja keskuspankin laajat osto-ohjelmat ja joka yhä enemmän kannustaa elvyttävään finanssipolitiikkaan. Ehdotamme, että tulevissa talousarvioissa työ- ja elinkeinopolitiikan kokoavaksi tavoitteeksi otetaan ekologinen jälleenrakennus tai vaihtoehtoisesti _oikeudenmukainen siirtymä hiilinegatiiviseen yhteiskuntaan pian 2035 jälkeen_. Tälle tavoitteelle on luotava yhtä tarkat talouden seurannan välineet kuin nyt kasvu- ja työllisyystavoitteille. Valtion talousarviossa talouden materiaalista nyky- ja tavoitetilaa tarkastellaan erityisesti päästökaupan ulkopuolisten kasvihuonekaasupäästöjen vähentymisenä (s. 600), uusiutuvan energian käytön loppukulutusosuuden lisääntymisenä (s. 600) ja energian loppukäytön määrän vähentymisenä (s. 601). Ilmastonmuutoksen hillinnän osalta tärkeintä olisi arvioida päästölähteiden ja -nielujen kehitystä päästökauppasektorilla, päästökaupan ulkopuolisella sektorilla ja maankäyttösektorilla. On säännöllisesti arvioitava, mitkä tekijät vaikuttavat eniten päästöjen kehitykseen nettotasolla ja mitä toimenpiteitä tarvitaan päästöjen vähentämiseksi. Talousarvio ei anna riittävää kuvaa päästötilanteesta ja päästöjen arvioidusta sektorikohtaisesta ja kokonaistason kehityksestä. Ilmastopaneelin arvion (4.10.2019) mukaan valtaosaan tavoitelluista vuotuisista päästövähennyksistä (19,2Mt / 35Mt) ei toistaiseksi kohdistu minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä toimenpidevaje ei nouse valtion talousarviossa lainkaan esiin. Tällainen huolimattomuus ei olisi kuviteltavissa esimerkiksi työllisyysasteen osalta – sen kehitystä seurataan ja ennakoidaan erittäin tarkasti. On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävien toimenpiteiden ja niiden seurannan osalta talousarvio ei ole likimainkaan samalla laadullisella tasolla perinteisiksi miellettyjen talousindikaattoreiden kanssa. Innovaatiotutkimuksesta nouseva keskeinen työkalu t&k&i-toiminnan suuntaamiseksi yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti on _tavoitteellinen innovaatiopolitiikka_ (Mariana Mazzucato ym.). Siinä julkinen valta antaa innovaatiotoiminnalle pitkän aikavälin tavoitteen, saattaa relevantit julkiset ja yksityiset toimijat yhteen ja huolehtii väistämättä riskipitoisesta, pitkäjänteisestä rahoituksesta. Näin on aikoinaan syntynyt muun muassa internet, ja suomalaisittain voimme ajatella telekommunikaatioklusterin menestystarinaa. Nyky-Suomessa esimerkiksi kaupunkien vähäpäästöiset lämmitysratkaisut voivat muodostaa yhden tavoitteellisen innovaatiopolitiikan alueen. Valtion talousarviossa työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalaan kuuluvat politiikka-alueet eivät kuitenkaan yhdisty tavoitteellisiksi kokonaisuuksiksi. Esimerkiksi työllisyyttä, teollisuutta ja tutkimusta ei juurikaan ohjata sisällöllisesti vaan lähes yksinomaan määrällisesti, esimerkiksi suhteessa yritysten kasvutavoitteisiin. Sisällöllinen ohjaus keskittyy kiertotalouteen, mutta sen määrittely jää hyvin vajaaksi ja voi sisältää käytännössä minkä tahansa materiaalivirtoja sisältävän taloudellisen toiminnan. Ehdotamme, että tulevaisuudessa talousarvioihin sisällytetään tavoitteellisen innovaatiopolitiikan mukainen eri politiikka-alat yhdistävä taloudellisen toiminnan kehityksen sisällöllinen ohjaus, talouden sektorit ylittävä koordinointi ja rahoitus. Kun ilmastonmuutoksen torjuntaan sisältyvien toimenpiteiden kokonaisuus hahmotetaan, voidaan työ- ja elinkeinopolitiikassa muodostaa tietoinen politiikkaohjelma siirtymän oikeudenmukaisuudesta huolehtimiseen: ketkä hyötyvät ja ketkä kärsivät toimenpiteistä; minkälainen jakopolitiikka takaa, että kaikilla on mahdollisuus perusoikeuksien mukaiseen elämään; miten uudelleenkoulutetaan ja työllistetään työntekijät siirtymän myötä katoavilta aloilta. On myös huomattava, että valtion talousarvio ei muodosta johdonmukaista kantaa ilmastonmuutokseen _varautumiseen_, vaikka ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat olemaan Suomessakin väistämättä merkittävät ja ne koskettavat eri alueita, organisaatioita ja ihmisryhmiä ei tavoin. Tavanomainen poikkeusoloihin keskittyvä huoltovarmuuspolitiikka (s. 573) ei varautumiseen riitä. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat luonteeltaan pitkäkestoisia ja koettelevat yhteiskunnan kaikkia osa-alueita. Yhteiskunta ei myöskään voi palautua niistä ennalleen vaan on löydettävä luovia, eteenpäin katsovia politiikkatoimenpiteitä (ks. STN-rahoitteinen WISE-hanke: https://wiseproject.fi). Kaikkiaan hiilineutraaliustavoitteen kannalta on tärkeää, että ilmastopäästöt ja -nielut otetaan suoraan mukaan kehysmenettelyyn. Niitä on ennakoitava yhtä tarkasti kuin valtion euromääräisen budjetin ja tulevaisuuden maksukyvyn kehittymistä. Kuinka paljon _ilmastotase _on ensi vuonna alijäämäinen ja miten sen arvioidaan kehittyvän vuoteen 2035 mennessä? On arvioitava miten suunnitellut toimenpiteet riittävät ilmastokestävyysvajeen umpeenkuromiseksi ja mitä jatkotoimenpiteitä tarvitaan.Kunnioittavasti,
BIOS-tutkimusyksikköcontact@bios.fi
https://bios.fi
OECD: Accelerating Climate Action – Refocusing Policies through a Well-Being lens, 20. syyskuuta 2019, http://www.oecd.org/environment/accelerating-climate-action-2f4c8c9a-en.htm Mazzucato, “Keynote”, Suomen EU-puheenjohtajuuskausi, kilpailukyvystä vastaavien ministerien kokous 4. heinäkuuta 2019, https://areena.yle.fi/1-50228170INFO
Info
MIKÄ BIOS ON?
Yhteiskuntien materiaaliset reunaehdot ovat nousemassa ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien takia ydinkysymykseksi. On ymmärrettävä yhä tiheämmin yhteenkietoutuneita ekosysteemejä ja kulttuureja. Tiedollinen ja kokemuksellinen haaste on valtava, kun kehitetään energiantuotannon, ruoantuotannon, asumisen ja liikkumisen infrastruktuuria ja käytäntöjä vuosikymmeniksi eteenpäin. Kansalaisten ja päättäjien lisäksi myös tieteentekijöiden on ollut vaikeaa muodostaa kokonaiskuvaa keskeisistä ympäristö- ja resurssitekijöistä ja niiden kulttuurisista, taloudellisista ja poliittisista vaikutuksista. Näihin kysymyksiin voidaan vastata vain yksittäiset tieteenalat ylittäen. BIOS-tutkimusyksikkö ennakoi yhteiskuntaa syvästi koskettavia sosio-ekologisia muutoksia monitieteisesti, yhteisen pöydän ääressä. Tutkimuksen lisäksi varaamme paljon aikaa tiedon ymmärrettäväksi tekemiseen. Seuraavina vuosina pyrimme vakiinnuttamaan BIOS:n tahona, joka kantaa tutkittua tietoa ja näkemyksiä sosio-ekologisista kehityspoluista kvartaalien javaalikausien yli.
BIOS perustettiin vuonna 2015. Tällä hetkellä toiminnan rahoittaaKoneen Säätiö.
Yksikön kaikki kahdeksan tutkijaa ovat vuosien ajan luoneet työkaluja poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen yhteistyöhön ja vieneet ympäristötietoa yhteiskunnan eri alueiden käyttöön. Suomalaisen tiedeyhteisön lisäksi teemme tutkimusyhteistyötä kansainvälisten tutkimuslaitosten kanssa. BIOS:lla on tiiviit suhteet mm. Stanfordin yliopistoon Yhdysvalloissa (erityisesti professorit Anthony Barnosky ja Elizabeth Hadly sekä Consensus for Action -tutkimusryhmä) sekä Frankfurtissa toimivaan Biodiversiteetin ja ilmastotutkimuksen keskukseen. BIOS-tutkijat: Antti Majava, Tere Vadén, Karoliina Lummaa, Paavo Järvensivu, Tero Toivanen, Jussi T. Eronen, Ville Lähde (+ Emma Hakala, joka liittyi BIOSiin toukokuussa 2018) Jussi T. Eronen, FT, dosentti Ekosysteemit ja ilmasto Jussi T. Eronen on erikoistunut ekosysteemien ja ilmaston tutkimukseen. Hän on tutkinut menneisyyden olosuhteita, nykyhetkeä, ja myös tulevaisuuden skenaarioita erityisesti maaekosysteemien ja ilmaston osalta. Eronen pitää tutkimusyksikön ajan tasalla luonnontieteen tuoreimmasta tutkimuksesta. Kesäkuusta 2018 alkaen hän toimii kestävyystieteen apulaisprofessorina Helsingin yliopiston kestävyystieteiden instituutissa (HELSUS) ja
osallistuu tutkimusyksikön toimintaan tapauskohtaisesti. jussi.t.eronen@bios.fiEmma Hakala, VTT
Ympäristöturvallisuus Emma Hakala käsitteli poliittisen historian väitöskirjassaan ympäristöturvallisuuden käsitettä ja kansainvälisten järjestöjen roolia sen edistäjinä Länsi-Balkanilla 1990-luvun konfliktien jälkeen. Hän on perehtynyt turvallistamisteoriaan ja tarkastelee sen avulla, miten ja millaisin seurauksin ympäristö ja ilmastonmuutos on yhdistetty turvallisuuskeskusteluun. Hakala on aikaisemmin työskennellyt ympäristöyhteistyön parissa muun muassa YK:lla. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta Ulkopoliittisessainstituutissa .
emma.hakala@bios.fi
Paavo Järvensivu, KTTTalous ja kulttuuri
Paavo Järvensivu tutki väitöskirjassaan organisaatiokulttuuria ja yritysstrategiaa ja on sen jälkeen keskittynyt erityisesti talouden ja ympäristön suhteisiin. Hän on kehittänyt taiteen ja tieteen yhteistyömuotoja Mustarinda-seurassa ja kirjoittanut taloustieteen, ympäristötutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen näkemyksiä syntetisoivan tietokirjan _Rajattomasti rahaa niukkuudessa_ (Like). Tutkimusyksikössä hän on käsitellyt erityisesti julkisen ja yksityisen talouden käytäntöjä ja kehityspolkuja. paavo.jarvensivu@bios.fi Karoliina Lummaa, FT, dosentti Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus Karoliina Lummaa on erikoistunut humanistiseen ympäristötutkimukseen ja kehittänyt monitieteisen ympäristötutkimuksen menetelmiä yhteistoimittamissaan kirjoissa _Monitieteinen ympäristötutkimus_ (Gaudeamus) ja _Posthumanismi_ (Eetos). Näiden menetelmien avulla tutkimusyksikössä tutkitaan, miten media, taide ja populaarikulttuuri ilmentävät ja muokkaavat ympäristökäsityksiä. karoliina.lummaa@bios.fiVille Lähde, FT
Ympäristöfilosofia ja -politiikka Ville Lähde on toiminut ympäristöfilosofian ja ympäristöpolitiikan tutkijana ja osallistunut useiden alan teosten kirjoittamiseen. Hän on ollut _niin & näin_ -lehden toimittaja vuosituhannen alusta lähtien (päätoimittaja vuosina 2011–2012). Tietokirjoissaan _Niukkuuden maailmassa_ (niin & näin, http://www.villelahde.fi/niukkuuden-maailmassa/) ja _Paljon
liikkuvia osia_ (Savukeidas, http://www.villelahde.fi/paljon-liikkuvia-osia/) hän on luonut
ajattelun työkaluja monimutkaisten, ympäristöön ja politiikkaan liittyvien ilmiöiden tarkasteluun. Tutkimusyksikössä hän on yleistajuistanut ja syntetisoinut luonnontieteellistä ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.ville.lahde@bios.fi
Antti Majava, KuM, tohtorikandidaatti Kuvataide, monitieteinen ympäristötutkimus Antti Majava on työskentelyssään tuonut pitkäjänteisesti yhteen tieteen, taiteen ja muiden alojen osaajia ja näkökulmia. Hän on Mustarinda-seuran perustajajäsen ja sen kautta luonut alustan materiaaliset reunaehdot huomioivien taiteellisten ja arkisten käytäntöjen kokeilulle ja vakiinnuttamiselle. Sosioekologisia menetelmiä hyödyntävässä väitöskirjatyössään hän tutkii luonnon, yhteiskunnan ja tieteen vaikutusta taideilmiöiden kehittymisessä ja vastaavasti taiteen roolia sosioekologisissa ja tieteellisissä murroksissa. Tutkimusyksikössä hän on käsitellyt erityisesti metsiä ja biotaloutta sekä kehittänyt yhteistyömuotoja median ja taiteen edustajien kanssa. Antin tekstejä on julkaistu niin tieteellisissä kuin populaarijulkaisuissakin, ja kirjoittamisen rinnalla hän jatkaa myös visuaalista taiteellista työskentelyä. antti.majava@bios.fiTero Toivanen, VTT
Poliittinen talous ja historia Tero Toivanen on tutkinut poliittista taloutta ja taloushistoriaa sekä kehittänyt yhteiskuntatieteellisiä menetelmiä materiaalisen maailman analysoimiseksi ja kuvaamiseksi. Hän on tutkimuksen lisäksi toiminut pitkään opetustehtävissä esimerkiksi historian didaktikkona ja koulutusasiantuntijana. Tutkimusyksikössä hän on kytkenyt ajankohtaiset ympäristöilmiöt historiallisiin talouden ja politiikan kehityskaariin. tero.toivanen@bios.fi Tere Vadén, FT, dosentti Energia ja filosofia Tere Vadén on filosofina tarkastellut politiikan ja kulttuurin materiaalisia ja henkisiä edellytyksiä, erityisesti energian kokemuksellisia ulottuvuuksia. Lisäksi hän on perehtynyt digitaalisen maailman potentiaalisiin kehityspolkuihin. Tutkimusyksikön jatkuvaan toimintaan hän tulee mukaan 2018.tere.vaden@bios.fi
PROJEKTIT
Projektit
Jatkuvaluonteisena perustehtävänämme on syntetisoida tuoreinta tutkimustietoa globaaleista ympäristö- ja resurssipaineista ja tutkia niiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan. Lisäksi kehitämme työkaluja näiden vaikutusten ennakointiin. Tämä työ tuottaa tieteellisiä artikkeleita, julkisia raportteja sekä soveltavaa tietoa yksityisten ja julkisten organisaatioidenkäyttöön.
KEHITÄMME WISE-PROJEKTISSA (STN) YHTEISKUNNAN LUOVAA SOPEUTUMISTA EKOSOSIAALISIIN MURROKSIIN. BIOS on osa Strategisen tutkimuksen neuvoston(STN)
rahoittamaa WISE-konsortiota (Creative Adaptation to Wicked Socio-Environmental Disruptions). Konsortion työpakettien johtajat ovat Janne I. Hukkinen (Helsingin yliopisto, konsortion johtaja), Turo-Kimmo Lehtonen (Tampereen yliopisto, konsortion varajohtaja), Sakari Kuikka (Helsingin yliopisto), Peter Lund (Aalto-yliopisto), Markku Wilenius (Turun yliopisto) ja Paavo Järvensivu (BIOS-tutkimusyksikkö, konsortion vuorovaikutusvastaava). WISE:n työskentely käynnistyi 1. tammikuuta 2018. WISE pyrkii 1) parantamaan viheliäisiä ekososiaalisia murroksia koskevaa päätöksentekoa ja arviointia ja 2) parantamaan Suomen sietokykyä ja sopeutumista murroksiin. WISE kehittää ja testaa uutta kansallisen tason integroitua politiikkamekanismia, politiikkapäämajaa (Policy Operations Room, POR), jossa kehitetään nopeita ja näyttöön perustuvia sopeutumistapoja odottamattomiin ekososiaalisiin murroksiin (kuten samanaikainen ilmastopakolaisuus, energiakriisi ja poliittinen epävakaus). POR on todellista päämajaa matkiva harjoitusalusta, jossa päätöksentekijät pyrkivät toimimaan kuten toimisivat todellisessa kriisissä. POR on kehitettävissä harjoitusalustasta pysyväksi politiikkamekanismiksi. Se voi tarjota nopeaa, laaja-alaista ja tutkimustietoon perustuvaa tukea monimutkaisiin päätöksenteon haasteisiin, joihin Suomen kaltainen pieni ja avoin kansallisvaltio vääjäämättömästi altistuu lähitulevaisuudessa. TUOTAMME TIETEELLISIÄ TAUSTOITUKSIA ESIMERKIKSI YLIOPISTOJEN, TAITEELLISTEN TUOTANTOJEN JA MEDIAN KÄYTTÖÖN. Viimeaikaiset luentomme kursseilla ja erilaisissa tilaisuuksissa ovat käsitelleet esimerkiksi:*
* väestönkasvua, ruokaturvallisuutta, nälkää ja köyhyyttä, kalastusta ja vesiviljelyä, ympäristösiirtolaisuutta, luonnonresurssien hupenemista ja konflikteja * kestävää työtä, talouden ja ympäristön suhdetta, luonnonresurssien hallintaa, liiketoimintaa fossiilitalouden murrosvaiheessa, talouspolitiikan mahdollisuuksia käynnistää ja ohjata ekologinen jälleenrakennus * ympäristökasvatusta * antroposeenia luonnontieteellisenä, yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä * uutta turvallisuusajattelua * luonnonsuojelua, luonnonjärjestelmien nykytilaa, menneisyyden ja nykyilmaston kehitystä, tulevaisuuden ilmasto- ja ekosysteemiolosuhteita ja niiden asettamia yhteiskunnan haasteita * jälkifossiilista kulttuuria Luentojen lisäksi olemme tehneet monimuotoista yhteistyötä eri tahojen kanssa, kuten Sitra, Tiedekeskus Heureka, Dodo ry, Kehys ry ja Smart Energy Transition -hanke. Alkuvuodesta 2017 aloitimme yhteistyön Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkasen työryhmän kanssa. Järjestimme koulutuspäivän ja olemme osallistuneet sekä haastateltavina että neuvonantajina kirjaprojektiin _Hyvän säänaikana_ . Kirja
ilmestyy syksyllä 2017. KÄYMME MONITIETEISTÄ VUOROPUHELUA TIEDEYHTEISÖN KANSSA. Poimintoja tähän mennessä käydystä vuoropuhelusta tieteellisten artikkeleiden ja muiden tekstien lisäksi: Olimme mukana järjestämässä 32nd Nordic Geological Winter Meeting -symposiumia Helsingissä 2016 otsikolla “What is the Anthropocene”. Esittelimme BIOS:n toimintaa Sosiologipäivillä Jyväskylässä 2016. Järjestimme työryhmän “Mielen tila: ympäristökatastrofin politiikka, talous ja kulttuuri” Kulttuurintutkimuksen päivillä Jyväskylässä 2017. Järjestimme työryhmän “Post-COP21: Transition to sustainable well-being in Nordic welfare states” yhdessä Tuuli Hirvilammin ja Pernilla Hagbertin kanssa Nordic Environmental Social Sciences -konferenssissaTampereella 2017.
Maaliskuussa 2017 julkaistiin 68 suomalaisen tutkijan allekirjoittama julkilausuma , joka selvensi tieteen näkemystä Suomen biotalouslinjausten vaikutuksista ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. BIOS fasilitoi julkilausuman kirjoittamista ja viestintää.
Huhtikuussa 2017 BIOS järjesti yhteistyössä Tampereen yliopiston ja Yliopisto-lehden (HY) kanssa toimittaja ja tutkija Nafeez Ahmedinvierailun Suomeen .
Kesäkuussa professori Anthony Barnosky vieraili Suomessa . BIOS järjesti hänen esiintymisensä Metsätalolla ja osallistui Koneen säätiön järjestämään ekologista kompensaatiota käsittelevään tapahtumaan Barnoskyn kanssa BIOS:n tutkijat ovat olleet aktiivisesti mukana Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestetyissä tilaisuuksissa: ”Ilmasto muuttaa kaiken ” -sarjassa, Tieteiden yön 2017 ”Vapauden tulevaisuus”
-keskustelussa sekä ”Kestävä planeetta”
-sarjassa keväällä 2017 RAKENNAMME KAIKILLE AVOINTA DYNAAMISTA, INTERNET-POHJAISTA TIETOPANKKIA YMPÄRISTÖTEKIJÖIHIN KYTKEYTYVIEN SYY-SEURAUSSUHTEIDEN JA TULEVAISUUKSIEN HAHMOTTAMISEKSI. Tarkoitus on, että tutkijat, opettajat, toimittajat ja kansalaiset voivat hyödyntää sovellusta omassa työssään ja arkisissa päätöksissään. Pyrimme julkaisemaan sovelluksen ensimmäisen version vuoden 2018 aikana. OSALLISTUMME VALTIONEUVOSTON KANSLIAN JA SITRAN VETÄMÄÄN KANSALLISEEN ENNAKOINTIVERKOSTOON. Pyrimme tuomaan materiaalisten reunaehtojen systemaattisen käsittelynosaksi ennakointia
.
TUOMME YMPÄRISTÖTEEMOJA OSAKSI KOKONAISTURVALLISUUDEN PROSESSEJA. BIOS:n tutkijat ovat jo usean vuoden ajan kartoittaneet turvallisuussektorin globaaleja ympäristöriskejä koskevaa asiantuntemusta. Kehitämme parhaillaan eri yhteistyötahojen kanssa välineitä riskien kokonaisvaltaisen analyysin ja hallinnantarpeisiin.
PILOTTIPROJEKTISSAMME 2015–2017 KEHITIMME YMPÄRISTÖ- JA RESURSSITEKIJÖITÄ KÄSITTELEVÄÄ JOURNALISMIA YLEN YHTEISKUNTATOIMITUKSEN KANSSA. Yhteistyö Ylen kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi oli BIOS-tutkimusyksikön pilottiprojekti, joka sai rahoituksen tutkijoiden ja toimittajien välistä yhteistyötä tukevasta Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi -hausta. Ensimmäisessä vaiheessa syksystä 2015 lähtien tapasimme toimittajatiimiä säännöllisesti, tuotimme laajoja taustaraportteja väestönkasvun, ruoantuotannon, vesikriisien ja talouden kaltaisista teemoista sekä järjestimme toimittajille koulutuspäivän. Taustoituksen pohjalta ilmestyi artikkeleita muun muassa ympäristöpakolaisuudesta , maaperän hiilivarastoista ja metsien hiilinieluista.
Yhteistyöprojektin tärkein tulos oli monimediallinen “Tehtävänä tulevaisuus” -kokonaisuus , joka ilmestyi syksyn 2017 mittaan. Suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta käsittelevä keskustelujen, kuunnelmien, haastatteluiden ja uutisjuttujen kokoelma toteutettiin yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön sekä Ylen yhteiskuntatoimituksen ja draamatoimituksen kesken. Projekti päättyi vuoden 2017 lopussa.JULKAISUT
Julkaisut
BIOS-tutkijoiden julkaisuja. Jos et pääse käsiksi haluaamasi julkaisuun, olethan yhteydessä: contact@bios.fiKAIKKI
ARTIKKELI
KIRJA
MUUT
KAIKKI
ARTIKKELI
KIRJA
MUUT
Artikkeli
RESIDING IN TROUBLE
_Contemporary Artist Residencies. Reclaiming Time and Space_.
Edited by Taru Elfving, Irmeli Kokko and Pascal Gielen. Antennae-Arts in Society, Valiz, Amsterdam. 2019Antti Majava
Artikkeli
TO CONTINUE TO BURN SOMETHING? TECHNOLOGICAL, ECONOMIC AND POLITICAL PATH T DEPENDENCIES IN DISTRICT HEATING IN HELSINKI, FINLAND _Energy Research & Social Science_ 58 (2019).
T. Vadén, A. Majava, T. Toivanen, P. Järvensivu, E. Hakala, J.T.Eronen.
Artikkeli
LAND MAMMALS FORM EIGHT FUNCTIONALLY AND CLIMATICALLY DISTINCT FAUNAS IN NORTH AMERICA BUT ONLY ONE IN EUROPE _Journal of Biogeography_ 46(1) Kari Lintulaakso, P. David Polly and Jussi T. EronenArtikkeli
A LOT OF TALK BUT LITTLE ACTION: THE BLIND SPOTS OF NORDIC ENVIRONMENTAL SECURITY POLICY _Sustainability_ 2019, _11_(8) Emma Hakala, Ville Lähde, Antti Majava, Tero Toivanen, Tere Vadén, Paavo Järvensivu, Jussi T. EronenArtikkeli
NORTHERN WARNING LIGHTS: AMBIGUITIES OF ENVIRONMENTAL SECURITY INFINLAND AND SWEDEN
_Sustainability_ 2019, _11_(8).
Emma Hakala, Ville Lähde, Antti Majava, Tero Toivanen, Tere Vadén, Paavo Järvensivu, Jussi T. EronenArtikkeli
DEMOKRATISOITUMINEN JA YMPÄRISTÖPOLITIIKKA EU:N ITÄISISSÄJÄSENMAISSA
Teoksessa K. Miklossy ja J. Nikula (toim.) _Demokratian karikot. Itäinen Eurooppa suuntaa etsimässä_ . Gaudeamus, Helsinki2018.
Emma Hakala
Kirja
INTERNATIONAL ORGANISATIONS AND THE SECURITIZATION OF THE ENVIRONMENT IN POST-CONFLICT WESTERN BALKANS University of Helsinki (Doctoral dissertation), 2018
Emma Hakala
Kirja
ELO JA ANERGIA
niin & näin -kirjat , 2018 Antti Salminen ja Tere VadénArtikkeli
MITEN JÄRJESTÄÄ TYÖ JA TYÖLLISYYS EKOLOGISEN JÄLLEENRAKENNUKSENAIKAKAUDELLA?
Teoksessa A. Suoranta & S. Leinikki (toim.)_ Rapautuvan palkkatyönyhteiskunta_
.
Vastapaino 2018
Paavo Järvensivu ja Tero ToivanenArtikkeli
ANTROPOSEENI: IHMISEN AIKA GEOLOGIASSA JA KIRJALLISUUDENTUTKIMUKSESSA _Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti __Avain_ 1/2017Karoliina Lummaa
Artikkeli
TÄMÄ IHMISEN MAAILMA? PLANEETAN HÄTÄTILA, ANTROPOSEENIKERTOMUKSEN KRITIIKKI JA ANTROPOSEENIN VAIHTOEHTOINEN HISTORIA _Tiede & edistys_ 1/2017,
s. 6–35.
Tero Toivanen ja Mikko Pelttari.Artikkeli
MITÄ MAAILMAN NÄLÄN VOITTAMINEN VAATII? _Alue ja ympäristö_ 1/2019.
Ville Lähde
Artikkeli
ONNISTUNUT IRTIKYTKENTÄ SUOMESSA? _Alue ja ympäristö _1/2019 Tere Vadén, Ville Lähde, Antti Majava, Tero Toivanen, Jussi T. Eronen, Paavo JärvensivuArtikkeli
KUINKA LUKEA JÄTETTÄ: POIS-HALUTUN AINEEN OLEMUS JA JÄSENNYKSET JUKKA VIIKILÄN RUNOUDESSA Avain. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti , Vol 16 Nro 2 (2019).Karoliina Lummaa
Artikkeli
EUROOPAN VILLIT KORTIT JA MUSTAT JOUTSENET Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 6/2018Paavo Järvensivu
ECONOMIC TRANSITION GOVERNANCE 2018, background document to UN GLOBAL SUSTAINABLE DEVELOPMENT REPORT2019
Paavo Järvensivu, Tero Toivanen et al.Artikkeli
THE MANY ANTHROPOCENES: A CHALLENGE FOR THE DISCIPLINES 2017, The Anthropocene Review4,
183-198
Tero Toivanen, Karoliina Lummaa, Antti Majava et al.Artikkeli
FEEDING ECOLOGY AND MORPHOLOGY MAKE A BAMBOO SPECIALIST VULNERABLE TOCLIMATE CHANGE
2017, Current Biology27, 3384-3389
Jussi T. Eronen et al.Artikkeli
A POST-FOSSIL FUEL TRANSITION EXPERIMENT: EXPLORING CULTURAL DIMENSIONS FROM A PRACTICE-THEORETICAL PERSPECTIVE 2017, Journal of Cleaner Production169,
143-151
Paavo Järvensivu
Artikkeli
ANTROPOSEENI: IHMISEN AIKA GEOLOGIASSA JA KIRJALLISUUDENTUTKIMUKSESSA 2017, Avain 1, 68-77Karoliina Lummaa
Artikkeli
PRODUCTIVITY, BIODIVERSITY, AND PATHOGENS INFLUENCE THE GLOBAL HUNTER-GATHERER POPULATION DENSITY 2017, Proceedings of the National Academy of Sciences Tallavaara, M., Eronen, J.T., Luoto, M. TÄMÄ IHMISEN MAAILMA? PLANEETAN HÄTÄTILA, ANTROPOSEENIKERTOMUKSEN KRITIIKKI JA ANTROPOSEENIN VAIHTOEHTOINEN HISTORIA 2017, Tiede & edistys1: 42, 6–35
Tero Toivanen, Mikko Pelttari (toim.)Artikkeli
MERGING PALEOBIOLOGY WITH CONSERVATION BIOLOGY TO GUIDE THE FUTURE OF TERRESTRIAL ECOSYSTEMS2017, Science
355
A.D. Barnosky et al.Artikkeli
KENEN ANTROPOSEENI? MAAPALLOJÄRJESTELMÄTIETEEN PARADIGMAMUUTOS, IHMISTIETEIDEN ANTROPOSEENI JA KÄSITTEIDEN MONINAISUUS 2016, Kosmopolis 46, 3, 41–54 Jussi T. Eronen, Karoliina Lummaa, Tero Toivanen et al.Kirja
RAJATTOMASTI RAHAA NIUKKUUDESSA2016, Like
Paavo Järvensivu
Artikkeli
HOLOCENE SHIFTS IN THE ASSEMBLY OF PLANT AND ANIMAL COMMUNITIES IMPLICATE HUMAN IMPACTS2016, Nature
529, 80–83
S.K. Lyons et al.
Kirja
PALJON LIIKKUVIA OSIA2015, Savukeidas
Ville Lähde
Artikkeli
POLITICS IN A WORLD OF SCARCITY 2015, Politics of Ecosocialism, Routledge
Ville Lähde
Kirja
POSTHUMANISMI
2014, Eetos
Lea Rojola, Karoliina Lummaa (toim.)Artikkeli
INTRODUCING THE SCIENTIFIC CONSENSUS ON MAINTAINING HUMANITY’S LIFE SUPPORT SYSTEMS IN THE 21ST CENTURY: INFORMATION FOR POLICY MAKERS 2014, The Anthropocene Review1,
78–109
A.D. Barnosky et al.Kirja
NIUKKUUDEN MAAILMASSA2013, niin & näin
Ville Lähde
Kirja
ENERGIA JA KOKEMUS
2013, niin & näin
Antti Salminen, Tere VadénArtikkeli
CONVERGE IN DISTRIBUTION PATTERNS OF EUROPE’S PLANTS AND MAMMALS IS DUE TO ENVIRONMENTAL FORCING 2012, Journal of Biogeography39, 1633–1644
H. Heikinheimo, J.T. Eronen et al.Kirja
MONITIETEINEN YMPÄRISTÖTUTKIMUS2012, Gaudeamus
Karoliina Lummaa, Mia Rönkä, Timo Vuorisalo (toim.)Artikkeli
NATURE IN OUR MIDST
2010, The Havoc of Capitalism,
Sense Publishers
Ville Lähde
Artikkeli
ECOMETRICS: THE TRAITS THAT BIND THE PAST AND PRESENT TOGETHER 2010, Integrative Zoology5, 88–101
Jussi T. Eronen et al.Artikkeli
GARDENS, CLIMATE CHANGES AND CULTURES 2006, How Nature Speaks, Duke University PressVille Lähde
Kirja
LUONNON POLITIIKKA
2003, Vastapaino
Yrjö Haila, Ville Lähde (toim.)BLOGI
Blogi
9.4.2020 UUTISKIRJE 4/2020 Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa.UUTISKIRJE 4/2020
Vuoden toinen BIOS-uutiskirje saapuu poikkeuksellisissa oloissa. Toivomme turvaa ja terveyttä kaikille lukijoille. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin . Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
_Vallisaari. Kuva: Paavo Järvensivu._ KORONAVIRUS-PANDEMIA BIOS-tutkimusyksikön väki julkaisi 25.3. yhteisen kannanoton “Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa”.
Kirjoituksessa tarkastelemme nopeiden ohimenevien kriisien ja hitaasti etenevien, kertyvien ympäristö- ja luonnonvarakriisien eroa. Kuvaamme, miksi on ongelmallista vetää hätäisesti yhteyksiä pandemian ja ympäristökriisin välille. Muistutamme myös siitä, että monimutkaisten globaalien järjestelmien maailmassa nopeat ja hitaat kriisit nivoutuvat yhteen ja tekevät toistuvista kriisitilanteista todennäköisempiä. Siksi myös ekologista jälleenrakennusta täytyy suunnitella ja toteuttaa epävarmoissa olosuhteissa. Julkaisimme kirjoituksen englanninkielisen version7.4.
_“Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa.” _ Jatkoimme keskustelua 6.4. kirjoituksella “Koronakriisin taloudellinen hallinta”, jossa
peräänkuulutimme ekologisen siirtymäpolitiikan sisällyttämistä torjuntatoimiin jo varhaisessa vaiheessa. _“Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat__ __ekologisen jälleenrakennuksen_ _ toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival._” Tutkijamme käsittelivät aihetta myös tiedotusvälineissä. Emma Hakala kommentoi 28.3. Ylen artikkelissa pahenevan ilmastonmuutoksen vaikutusta tartuntatautien lisääntymiseen sekä muistutti erityisesti konfliktialueilla elävien ihmisten haavoittuvuudesta. Paavo Järvensivua haastateltiin 3.4. julkaistuun Ylen juttuun, jossa tutkijoilta kysyttiin toimista , joilla ilmastotoimet ja pandemian seurausten torjunta voitaisiin yhdistää. _Kansan Uutiset_ nosti BIOS-linjaukset näkyvästi esiin 6.4. Ville Lähdettä haastateltiin 9.4. ilmestyneeseen _Kauppalehti Option_juttukokonaisuuteen
,
jossa hän puhui ruokajärjestelmän haavoittuvuudesta. Lähde kävi läpi BIOS-tutkimusyksikön näkemyksiä myös _Kansan Uutisten_haastattelussa
9.4.
WISE-hanke , jossa olemme mukana osallistui STN-hankkeiden yhdessä laatimaan tutkijoiden politiikkasuositukseen.
WISE:n johtaja Janne Hukkinen taas muistutti 29.3. Ylen artikkelissa , millaisia vaaroja pandemia tuo myös ilmastonmuutoksen hillinnälle. Nykyiset poikkeustoimet ovat esimakua siitä, millaiseen maailmaan voidaan luisua krooniseksi muuttuvien kriisien maailmassa. _“Tämä on pelottava oppitunti siitä, jos emme rupea uskomaan tieteellisiä raportteja. Tämän pitäisi laukaista hyvin vakava pohdinta, miten täällä eletään ilman, että olemme kroonisissa poikkeusoloissa.”_ Kuten kaikki muutkin, olemme lukeneet paljon pandemiaa koskevaa asiaa. Päivittäisen uutisvirran pyörteistä nousivat esiin esimerkiksi tämä analyysi lisääntyvien epidemioiden ja biodiversiteettikriisinyhteyksistä
,
muistutus siitä, miten puhtaan veden niukkuus on entistä kuolettavampaa pandemian oloissa,
sekä kuvaus “sosiaalisen etäisyyden” mahdottomuudesta köyhissä oloissa esimerkiksi Afrikassa.
Luimme monia analyyseja siitä, kuinka fossiiliteollisuudelle käytässä kriisissä
.
Tieteellinen lukutaito on osoittautunut kriittisen tärkeäksi kansalaistaidoksi tässä tilanteessa: esimerkiksi on tärkeää ymmärtää, millaiseen tarkoitukseen epidemiologisia malleja luodaan.
Tässä artikkelissa muistutetaan, että pandemian aiheuttaman pysähdyksen hetkelliset vaikutukset ilmastopäästöihin ovat rajuudessaan pienempiä kuin millaisia pysyviä nettopäästöjen leikkauksia tarvittaisiin joka vuosi, vuosikymmenten ajan. Suomalaisesta keskustelusta haluamme nostaa esille professori Matti Tuomalan ansiokkaan puheenvuoron siitä, millä keinoin pandemian talousvaikutuksia pitäisi lieventää, sekä _Helsingin Sanomien_ pääkirjoituksen, jossa tartuttiin niihin EU:n ongelmiin, joita myös Suomi on ollutpahentamassa
.
MUUTA MAAILMALTA
_Trooppisten metsien hiilinielu hiipuu_ Alkuvuoden synkimmät ilmastouutiset käsittelivät maaliskuun alussa _Nature_-lehdessä julkaistuatutkimusta , jonka
mukaan trooppisten sademetsien kyky toimia hiilinieluina on heikkenemässä. Taustalla on ennen kaikkea puiden kuolleisuuden lisääntyminen muuttuvien lämpötilojen ja sademäärien myötä, mutta myös metsätuhoilla on merkitys tässä kehityksessä. Helmikuisessa _Naturen_ artikkelissapohdittiin
lisäksi Amazonin sademetsän uhkaavaa ekologista “keikahduspistettä”, joka saisi sen kehittymään hiljalleen kohti savannimaisia olosuhteita (tosin ilman luontaisten savannien biodiversiteettiä). _Rikkaiden kulutus keskittyy kuormittaviin asioihin_ On päivänselvää, että rikkaammat ihmiset kuluttavat muita enemmän energiaa ja luonnonvaroja jo siksi, että heillä on enemmän rahaa käytössään. Tuore _Nature Energy_ -lehdessä julkaistuartikkeli pureutui
kuitenkin siihen, millaisiin asioihin kulutus keskittyy köyhyyden ja vaurauden mukaan. Laajassa vertailussa kävi ilmi, että energiaintensiivisten asioiden kulutus keskittyy vauraammille ihmisille, eli kulutuserot ovat paljon suurempia kuin pelkästään käytetystä rahamäärästä voisi päätellä. Tutkimuksesta voi lukea tästä uutisesta .BIOS
_BIOS-tutkimusyksikön lausunto ympäristövaliokunnalle_ Eduskunnan ympäristövaliokunta kutsui meidät antamaan lausunnon Valtioneuvoston selvityksestä, joka koskee EU:n Vihreän kehityksen ohjelmaa (Green Deal). Lausunnossa toteamme muun muassa seuraavaa: _“On kuitenkin ongelmallista, että vihreän kehityksen ohjelma on ensisijaisesti kasvustrategia ja että valtioneuvoston selvitys hyväksyy sen sellaisena. Globaalissa pohjoisessa talouskasvua on totuttu tavoittelemaan, jotta talous pysyisi elinvoimaisena, jotta ihmisillä olisi mielekästä tekemistä ja erityisesti, jotta julkinen valta voisi jatkossakin taata riittävät hyvinvointipalvelut. Hyvin toimeentulevien osalta tuotannon ja kulutuksen kasvu materiaalisessa mielessä ei ole ollut ensisijainen tavoite. Käytännössä talouskasvu on kuitenkin edelleen tarkoittanut materiaalivirtojen kasvua. Ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen vaatii kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikkaa.”_ _WISE-hankkeen blogissa_ Professori Jussi T. Eronen kirjoitti WISE-hankkeen blogissa systeemiteoreettisesta perspektiivistä, jonka avulla
pyritään hahmottamaan sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien monimutkaisia vuorovaikutussuhteita. Paavo Järvensivu tarkasteli käynnissä olevan pandemian näkökulmasta WISE-hankkeen lanseeraamia “päämajaharjoituksia” ja tarvetta luovan sopeutumiskyvyn kehittämiselle. Hankkeen johtaja Janne Hukkinen taas käsitteli englanninkielisessä kirjoituksessaan sitä, miten ilmastopoliittisesta keskustelusta tuttu hillinnän (mitigation) ja sopeutumisen (adaptation) suhdetulisi
ymmärtää, ja mitä onnettomuuksien ja katastrofien hoidon asiantuntijat voisivat opettaa tässä asiassa. _Lapin Kansan “Jälleenrakennus 2.0” -podcastsarja_ Toimittaja ja tutkija Tapio Nykänen haastatteli alkuvuodesta BIOS-tutkijoita useaan otteeseen ja laati Lapin Kansaan podcast-sarjan “Jälleenrakennus 2.0” sekä sen rinnalla ilmestyneen lehtijuttujen sarjan. Inspiraationa oli viime vuonna esittelemämme ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma. Ensimmäisessä osassa Tere Vadén ja Ville Lähde puhuivat fossiilitalouden lopun ajoista,toisessa osassa
Ville Lähde pohti ruoantuotannon tulevaisuutta, neljännessä osassa Paavo Järvensivu selitti, miksi rahasta ei ole pohjimmiltaan niukkuutta vaikka luonnonvaroista on, ja viidennessä osassa Tere Vadén ja Karoliina Lummaa puhuivat ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurisista ja taiteellisista ulottuvuuksista. BIOS-väen lisäksi sarjassa haastateltiin muita tutkijoita jaammattilaisia.
Taiteesta ja jälkifossiilisesta ajasta puhui myös Paavo Järvensivu Ylen Kulttuuri-ilmastossa 25.3. _Maaseudun toisenlainen tulevaisuus?_ Ylen 29.2. julkaistussa artikkelissa käsiteltiin maaseudun tulevaisuudennäkymiä ja sitä, voisiko kehitys kääntyä maaseutujen elpymiseen kaupungistumisen “megatrendin” rinnalle. Ville Lähde oli yksi haastatelluista tutkijoista, ja hän toi esiin etenkin omavaraisuusasteen nostamisen tärkeyden – aiheesta tulikin pian yllättävän ajankohtainen. Ekologisen jälleenrakennuksen hengessä Lähde kuitenkin muistutti, että globaalin ruokajärjestelmän muutoksiin ja ympäristö- ja luonnonvarakriiseihin sopeutuva suomalainen ruokajärjestelmä ja elpyvä maaseutu eivät synny itsestään, vaan ne vaativat aktiivista siirtymäpolitiikkaa. Ilahduttavasti myös _Maaseudun Tulevaisuus_ huomioi tämän artikkelin.LOPUKSI
niin & näin laittoi useita julkaisusarjansa kirjoja jakoon ilmaiseksi sähköisessä muodossa, ja joukossa on myös niin & näin -kollektiivissa toimivan BIOS-tutkimusyksikön Tere Vadénin ja niin & näin -lehden päätoimittajan Antti Salmisen teos _Energia ja kokemus_(2013).
Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain on myös avannut arkistojaan, josta löytyy mm. BIOSin Karoliina Lummaan artikkeli “Kuinka lukea jätettä. Pois-halutun aineen olemus ja jäsennykset Jukka Viikilän runoudessa”. Suosittelemme
myös tätä Naturessa julkaistua puheenvuoroa tiedekäsitysten uudistamisen tarpeestasekä tätä New
York Magazinen artikkelia Shell-yhtiön sisäisistä keskusteluista.
Onnittelemme tamperelaista Kulttuuritoimitusta vuoden kulttuuriteonpalkinnosta
!
Nauru tekee hyvää ankeina aikoina, ja suosittelemme tätä Ilmastouutisten jaksoa, jota ei voi katsoa vakavalla naamalla.
6.4.2020 Koronakriisin taloudellinen hallinta Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen oikeudenmukaisen siirtymän toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisientaival.
_Myös keskellä akuuteinta pandemiakriisiä on pidettävä huolta, että poliittiset päätökset luovat vain sellaisia polkuriippuvuuksia, jotka edesauttavat ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamista. Esittelemme kolmivaiheisen taloudellisen hallinnan aloitteen, jonka myötä Suomi voi nousta kriisistä niin, että kaikki kansanosat ovat edelleen toimintakykyisiä ja olemme jo edistyneet ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävästi. Jos yritämme vain palata “normaaliin”, edessä on syvenevien kriisien taival._ Koronapandemia ja sen vastatoimet ovat saaneet yhteiskunnat pysähdyksiin. Toisistaan tiukasti riippuvaiset, pitkin planeettaa uomansa luoneet energian, materiaalien, ihmisten ja rahojen virrat ovat katkeilleet. Kun jossakin paikassa tuotanto on katkolla, siitä riippuvat lukemattomat muut tuotannot ovat katkolla. Kun ostotapahtumia ei juuri ole, myös ketjutetut velanmaksut ovat vaarassa. Taloudet ovat notkahtaneet rajusti. Juuri tällä hetkellä ihmiset kokevat huolta ja epävarmuutta omasta ja lähimmäistensä terveydestä ja toimeentulosta. Huoli on samaan aikaan käytännönläheistä ja eksistentiaalista: miten maksamme seuraavan lainanlyhennyksen tai vuokramme, ja selviääkö yhteiskuntamme tästä kunnialla vai näemmekö jotakin mitä emme koskaan toivoneet näkevämme? Epävarmuus jatkuu hyvin todennäköisesti vielä pitkään. Ensimmäistä epidemia-aaltoa saattavat seurata uudet aallot. Tiedämme jo, että ensimmäisen aallon aiheuttamat taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset ovat valtavat, mutta vielä on liian aikaista hahmottaa mitä ne todella ovat. Tilanne on kesken, ja nyt tehtävistä päätöksistä ja toimista riippuu, miten tilannekehittyy jatkossa.
Kriisin taloudellisen hallinnan kannalta on syytä erotella kolme aikajännettä sisältöineen: 1) välittömät toimenpiteet, joilla huolehditaan, että kansalaisten turvallisuus ei vaarannu lyhyellä aikavälillä ja epidemia saadaanhallintaan,
2) laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia ja huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta kriisinlientyessä,
3) siirtymäpolitiikka, joka huolehtii ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteiden sekä riittävän yhteiskunnallisen resilienssin toteutumisesta. Aikajänteiden ja toimintakokonaisuuksien eroista huolimatta toimenpiteiden täytyy olla yhteensopivia keskenään, koska kaikki päätökset luovat polkuriippuvuuksia tuleville toimintaedellytyksille. Välittömillä toimenpiteillä vaikutetaan, ketkä selviytyvät toimintakykyisinä akuutin kriisin yli, ketkä voivat osallistua täysimittaisesti seuraavan vaiheen taloudelliseen ohjelmaan. Kriisistä ulos vetävä taloudellinen ohjelma taas määrittää, mihin talouden aktiviteetteihin aletaan panostaa – ovatko ne pidemmän aikavälin siirtymäpolitiikan mukaisia vai eivät, eli luodaanko siirtymäpolitiikalle edellytyksiä vai ei. _1. VAIHE: VÄLITTÖMÄT TOIMENPITEET_ Ensivaiheessa oleellisinta on resursoida terveydenhuolto ja siihen liittyvä asiantuntijuus, osaaminen, työvoima, fasiliteetit, välineistö, lääkkeet ja muut tarvittavat elementit päätetyn ja jatkuvasti tarkistettavan epidemiastrategian mukaisesti. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi henkilöstön pikaista siirtokoulutusta, paikallisen suojavarustetuotannon käynnistämistä tai viruksen leviämisen seuraamiseen tarkoitetun järjestelmän kehittämistä ja käyttöönottoa pikavauhdilla. Myös muut yhteiskunnan perustoiminnan kannalta kriittiset toiminnot on turvattava. Lisäksi on huolehdittava, että velkatalous ei romahda hallitsemattomasti. Kun puhutaan helikopterirahoituksesta tai ylipäänsä likviditeetin ylläpidosta, ollaan huolissaan talouden toimijoiden kyvystä suoriutua veloista ja muista maksuvelvoitteista. Tämä ei ole elvytystä siinä mielessä, jossa reaalinen tuotanto ja kysyntä molemmat kasvavat samanaikaisesti. Tällainen elvytys ei edes olisi mahdollista, koska tavanomainen markkinaehtoinen tuotanto ja kulutus on poliittisesti estetty pandemian torjuntatoimilla. Kysymys on rahankierron ylläpidosta. Vastaava toimenpide olisi jäädyttää velanlyhennykset, vuokrat ja muut vastaavat määräajaksi, jolloin velkaketjut pysähtyisivät eikä velanmaksukyvystä tarvitsisi akuutin kriisin aikana huolehtia. Näiden vaihtoehtojen välinen punninta on pitkälti tekninen kysymys. Mahdollinen politiikkavirhe ensivaiheessa olisi turvata vain joidenkin väestönosien tai talouden toimijoiden toimintakyky. On kuviteltavissa, että maksukyvyn ylläpito kohdistuu vaikkapa lähinnä vain pankkeihin ja suuriin vientiteollisuusyrityksiin, jotka koetaan liian tärkeiksi kaatumaan. Ja jos samalla heikennetään työntekijöiden työehtoja, vaikkapa lomautusehtoja keventämällä, voi käydä niin, että suurteollisuus pärjää hyvin ja voi jopa maksaa kelpo osinkoja omistajilleen, mutta hyvin monet työntekijät menettävät toimeentulonsa ja jäävät pysyvämmin huonojen työolosuhteiden piiriin, tai eivät lopulta pysy työn piirissälainkaan.
Toinen selkeä politiikkavirhe olisi jättää rakentamatta riittävät mekanismit kasvavien julkisten velkojen hoitamiseksi tarkoituksen- ja oikeudenmukaisesti. Mahdollisia mekanismeja ovat euroalueen laajuiset koronabondit ja viime kädessä velkojen mitätöinti keskuspankin kanssa koordinoiden. Julkisten velkojen epäoikeudenmukainen kohtelu saattaa kohdistua valtion sisällä kuntien välille, euroalueella maiden välille tai laajemmin globaalissa taloudessa eri talousalueiden ja maiden välille. _2. VAIHE: LAAJA TALOUDELLINEN OHJELMA_ Toisessa vaiheessa päähuomio on taloudellisen ja sosiaalisen jatkuvuuden turvaamisessa. Laaja taloudellinen ohjelma pitää huolen, että yhteiskunta pääsee taas jaloilleen ja jatkaa toimintaansa demokraattisesti hallittavana kokonaisuutena. Tällainen talouspaketti lienee melko varmasti luvassa – aikaisemmista kriisikokemuksista on opittu, että julkisen talouden leikkaukset vievät vain ojasta allikkoon. On erittäin tärkeää, että paketti on sisällöllisesti yhteensopiva pidemmän aikavälin oikeudenmukaisen siirtymän ja ekologisen jälleenrakennuksen kanssa. Muuten kestävälle tielle pääseminen vaikeutuu entisestään, ja olemme uusien sosio-ekologisten kriisien edessä. Hallituksen tehtävänä on valita ekologisen jälleenrakennuksen rakennuskohteista sellaiset, joihin voidaan ryhtyä välittömästi ja laajamittaisesti ja jotka tukevat kotimaista työllisyyttä ja osaamista. Tässä kohdassa julkinen valta tulee valitettavasti yllätetyksi. Valmiita suunnitelmia ei juuri ole. Viime vuosikymmenet talouden hallintaa ovat ohjanneet vaatimukset markkinaehtoisuudesta ja teknologianeutraaliudesta. Niinpä esimerkiksi ilmastopäästöjä on pyritty vähentämään ilman, että on edes pyritty hahmottamaan, minkälaisia konkreettisia muutoksia rakennetussa ympäristössä, käytetyssä teknologiassa tai arkisissa tottumuksissa tulisi tapahtua. On vaadittu vain hyväksymään, mitä markkinatoimijat omaehtoisesti saavat aikaan, oli se sitten tarkoituksenmukaista tai ei. Lisäksi on pitkään kuviteltu, että valtiot eivät oikeastaan enää voi ohjata yhteiskuntia, koska talous on globaalisti verkottunut. On ajateltu, että valtion suurempi rooli taloudessa johtaisi lopulta kansallisen kilpailukyvyn murenemiseen ja että kansainvälinen taloudellinen toimijuus ylittää kansallisen päätöksentekokyvyn. Koronakriisi on jo osoittanut nämä otaksumat perättömiksi. Valtiot voivat ohjata yhteiskuntia voimakkaasti ja sitä niiltä myös kriisin hetkellä odotetaan. Vaikka osittain vaikuttaa, että valtiot ovat valmistautuneet heikosti koronaviruksen hoitamiseen, ovat ne siihen kuitenkin huomattavasti valmistautuneempia kuin pitkäkestoisen ekologisen kestävyyskriisin hallintaan eli talouden saattamiseen kestävälle polulle. Pandemian hallitsemiseksi on pystytty kasaamaan tutkittua tietoa ja asiantuntijaryhmiä varsin nopeasti, ja tämän asiantuntijatiedon pohjalta on tehty nopeita päätöksiä ja vaikuttavia toimenpiteitä. Koronakriisin taloudellisia vaikutuksia pohtimaan on kutsuttu asiantuntijaryhmä, jonka tehtäväksi on asetettu estää taloudellisia vaurioita ja suunnitella paluuta “kestävän kasvun uralle”. Valtiovarainministeri Katri Kulmunin kokoonkutsuma ja työelämäprofessori Vesa Vihriälän johtama selvitysryhmä koostuu yksinomaan asiantuntijoista, jotka ovat aiemmin osallistuneet hyvin moniin talouden “normaalitilan” selvityksiin ja suosituksiin, joissa nimenomaan valtion ohjaavaan roolin on suhtauduttu penseästi tai kielteisesti. Käsillä oleva kriisitilanne, jossa yhdistyy shokki taloudelle ja pitkäjänteinen vastaaminen ekologisiin kriiseihin, edellyttää kuitenkin juuri tämän “normaalin” ylittämistä ja siten toisenlaista taloustieteellistä asiantuntemusta. Ryhmästä puuttuu myös laajempi monitieteinen osaaminen, joka loisi ymmärrystä talouden, yhteiskunnallisten rakenteiden ja ympäristön välisistä suhteista. Ryhmässä ei ole asiantuntemusta sosiaalisista ja materiaalisista käytännöistä ja infrastruktuureista, jotka olisivat kestäviä siinä mielessä, että ne eivät romuttaisi taloutta kannattelevia luonnonjärjestelmiä. Näistä lähtökohdista on hankala hahmottaa toimenpiteitä, joihin jo kakkosvaiheen laajassa taloudellisessa ohjelmassa tulisi panostaa. Mitä kakkosvaiheen taloudellisen paketin käytännössä tulisi pitää sisällään, eli mitkä olisivat nopeasti käynnistettävissä olevia, laajoja, kotimaista työllisyyttä tukevia ja ekologisen jälleenrakennuksen mukaisia toimenpiteitä? Esimerkiksi parannukset liikenteeseen (raideliikenteen korjaukset ja perusparannukset; sähköautoinfrastruktuurin kehittäminen liikenteen käyttöön), tuulivoiman ja biokaasutuotannon lisärakentaminen vauhditetusti (Vapo Oy:n muuntaminen valtion tuulivoimayhtiöksi?), kuntien korjausvelkojen lyhennykset (vain oikeasti välttämättömät korjaukset kuten väistötiloihin pakottaneiden hometilojen korjaaminen), energiaremontit (erityisesti öljylämmityksen poistaminen ja lämpöpumppujen asennus) ja soiden ja turvemaiden ennallistaminen. Kaikki toimenpiteet on suunniteltava tulevaisuuden muutoksia ennakoiden. Ei rakenneta vain samaa vanhaa uudestaan vaan ennakoidaan muuttuvat käyttötarpeet. Jos varhaiskasvatuslaitoksen tiloja tarvitaan vanhenevan väestön kunnassa pikemminkin vanhuksille, suunnitellaan toimenpiteet sen mukaisesti. Jos joitakin kiinteistöjä tai väyliä ei oikeastaan enää tarvita, ei lähdetä niitä korjaamaan ollenkaan. “Normaalioloissa” monia näistä toimenpiteistä ei ole saatu tehtyä riittävän ripeästi. Nyt asia voidaan hoitaa keskitetyn ja hajautetun lähestymistavan yhdistelmällä. Keskitetysti tarvitaan rahoitus, kestävyyskriteerit (mitkä toimenpiteet oikeasti vähentävät päästöjä ja luonnonvarojen käyttöä) ja projektinhallintaa kaikkialla tehtäville toimenpiteille. Ei ole mielekästä, että vähävaraiset ja mahdollisesti vähäväkiset kunnat omilla ehdoillaan pyrkivät haalimaan rahoitusta, pohtimaan mitkä olisivat vaikuttavimpia remonttitoimia tai neuvottelemaan hankinnoista ylikansallisten yritysten kanssa. Toisaalta taas paikallistietämys ja paikallisen osaamisen ja työvoiman hyödyntäminen on erittäin tärkeää, jotta tehdään oikeaan tarpeeseen ja jotta talousohjelma saavuttaa ja työllistää ihmiset kattavasti ja oikeudenmukaisesti. Edellä mainittujen infrastruktuuriin ja rakennettuun ympäristöön keskittyvien toimien lisäksi ehdotamme laajoja panostuksia sosiaali- ja terveysalaan ja kulttuuriin. Ne ovat aloja, jotka pitävät yllä toimintakykyistä ja mielekästä ihmiselämää, mutta joiden työehdot ovat olleet monin paikoin kestämättömät jo pitkään. Nämä panostukset ovat perusteltuja kestävän yhteiskunnan rakentamisen kannalta myös pidemmällä aikavälillä. Oikein suunnatut kuntaremontit pitävät yllä välttämätöntä infrastruktuuria ja vähentävät ilmastopäästöjä. Hoiva ja kulttuuri taas ovat ulottuvuuksia, joissa yhteiskunta voi kukoistaa nykyistä huomattavasti paremmin myös silloin, kun ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen käyttöä alennetaan merkittävästi. Ne luovat turvaa ja mielekkyyttä monenlaisissa yhteiskunnallisissa murrostilanteissa. _3. VAIHE: EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS_ Kolmas vaihe on se, jossa oikeastaan olimme ennen koronapandemiaa: hallituksen päätehtävänä oli ja on edelleen suunnitella ja käynnistää oikeudenmukainen siirtymä kohti luonnonjärjestelmien rajoissa toimivaa yhteiskuntaa. Koronapandemia on kuitenkin mullistanut poliittiset ja taloudelliset lähtökohdat ja olosuhteet, joiden puitteissa hallitus siirtymää tavoittelee. Koronapandemian myötä on yleisesti tiedossa, että rahaa kyllä löytyy (tai sitä luodaan tyhjästä), kun tarve niin vaatii. Viime kädessä euroalueen julkinen valta voi ostaa kaiken, mitä euroilla on ostettavissa. Raha ei siis rajoita, mutta mikä sitten rajoittaa? Rajoitteet ovat poliittisessa organisointikyvyssä, tiedossa, työvoimassa, teknologiassa ja luonnonvaroissa, aivan kuten terveydenhuollon kapasiteettiongelmat ovat kouriintuntuvastiosoittaneet.
Tiedämme myös, että yhteiskuntaa on nopeasti mutta hallitusti ohjattava tiettyyn suuntaan, ja että julkisella vallalla on tässä keskeinen rooli. Markkinatoimijat ovat toki täysillä mukana pelissä, esimerkiksi suuntaamalla voimakkaammin työvoimaansa ja tuotantokapasiteettiaan julkisen vallan osoittamiin toimenpiteisiin. Ne voivat myös ottaa vastuulleen kokonaisuuteen sopivia osaprojekteja. Koronapandemian aikaan esimerkkinä tällaisesta käy uuden virustestauskapasiteetin luominen. Kollektiiviseen tietoisuuteen on väistämättä nousemassa myös havainto kustannus-hyötyoptimoinnin heikkouksista. Kun taloudessa kaikki osapuolet virittävät kustannus-hyöty-säikeet äärimmilleen, lopputulos on kaikkea muuta kuin resilientti tai sitkeä – kokonaisuudessa ei ole tarpeeksi päällekkäisyyttä ja joustavuutta siltä varalta, että yksittäisille, liian suuren vastuun kantaville osille tai laajemmalle kokonaisuudelle tapahtuu jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Poikkeavuuden ei tarvitse olla odottamaton tai ennakoimaton ollakseen tuhoisa. Tutkijat ovat jo pitkään ennakoineet COVID-19 kaltaista pandemiaa: se on pikemminkin nykyisen tiheästi verkottuneen ja luontoa (yli)kuormittavan globaalin talouden ominaisuus kuin jokin taloudelle ulkoinen poikkeus tai shokki. Silti koronaviruksen kaltaisen pandemian todennäköisyyden pienentäminen (tuotanto- ja kulutusjärjestelmiä hallitusti muuttaen) tai pandemiasta selviytymiseen tarvittavan terveydenhuollon ja muun kapasiteetin merkittävä ennakoiva lisääminen ei ole onnistunut talouskurilinjaan ja lyhyen aikavälin tehokkuusajatteluun viime vuodet vannoneissa läntisissä talouksissa. Nähtäväksi jää, kykenemmekö omaksumaan riskien hallinnan keskeiseksi taloutta ohjaavaksi periaatteeksi ja käytännöksi (paikallisen, osakokonaisuuksia koskettavan) kustannus-hyötyoptimoinnin rinnalle. Tämä olisi välttämätöntä oikeudenmukaisen siirtymän kannalta, johon täytyy kuulua yhteiskunnan resilienssin lisääminen, sillä tiedämme, että uusia viheliäisiä sosio-ekologisen järjestelmän murroksia on tulossa, eikä koronapandemia jää viimeiseksi vakavaksi koettelemukseksi. Tässä yhteydessä emme toista koko ekologisen jälleenrakennuksen aloitetta, mutta sen kaikki tehtäväulottuvuudet pätevät edelleen täysimääräisesti. Tiivistäen sanottuna: koronakriisin talouden hallinnan kolmannessa vaiheessa on hahmotettava ne konkreettiset sosiaaliset ja materiaaliset toimenpiteet, jotka eri talouden sektorilla on toteutettava seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Lisäksi on otettava käyttöön tarvittavat poliittiset ja taloudelliset työkalut, kuten tavoitteellinen innovaatio-ohjelma, valtion työpaikkatakuu, laaja julkinen investointiohjelma ja alakohtainen siirtymätyöllisyysohjelma, konkreettisten toimenpiteiden aikaansaamiseksi. Ekologinen jälleenrakennus vaatii kasvustrategian sijaan _siirtymäpolitiikkaa_. Olemme kuvanneet näiden kahden lähestymistavan erot lausunnossamme Euroopan vihreän kehityksen ohjelmasta (Green Deal). Kolmannessa vaiheessa olisi suuri virhe yrittää elvyttää koronapandemiaa edeltänyt, työn tarjonnan lisäämistä ja julkisen talouden tasapainotusta painottava kasvustrategia. Strategia periytyi Rinteen/Marinin hallitukselle aiemmilta talouskuripolitiikkaan sitoutuneilta hallituksilta. Nykyinen hallitus pyrki ottamaan osittaista pesäeroa tähän strategiaan, mutta kovin pitkälle se ei ennen koronapandemiaa päässyt. Paluu talouskurilinjan mukaiseen kasvustrategiaan olisi looginen valinta, jos ajateltaisiin, että ennen koronapandemiaa olimme jo menossa oikeaan suuntaan, ja että pandemian jälkeen palaamme normaaliaikaan. Kumpikaan oletuksista ei pidä paikkaansa: ilmastopäästöjen vähentämisessä täytyy ottaa radikaaleja, ei vähittäisiä askeleita, ja “normaalin” sijaan edessä on viheliäisiä sosio-ekologisia murroksia, joista jo yksin ilmastonmuutoksen eteneminen pitää huolen, puhumattakaan luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä ja yhteiskuntia ravistelevista poliittisista ja sosiaalisista myllerryksistä. Vuoden 2008 jälkeisen finanssi- ja talouskriisin hoidossa väkinäinen paluu “normaaliin” aiheutti uusia ongelmia kuten markkinakuplia ja julkisen talouden heikennyksiä, jotka osaltaan vaikeuttavat nykyistäshokkia taloudelle.
Aiempi “perusstrategia” olisi potentiaalisesti tuhoisa: sen on helppo nähdä johtavan merkittävästi kasvaneen julkisen velan takia julkisten palveluiden radikaaleihin leikkauksiin ja laajojen työttömäksi ajautuneiden väestönosien aseman heikentämiseen entisestään, työttömyysturvaa ja työehtoja heikentämällä. Näiden sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien lisäksi se ei edelleenkään sisältäisi konkreettisia polkuja kohti kestävää tulevaisuutta. Olisi edelleen vain luotettava, että markkinat ennen pitkää löytävät parhaat mahdolliset ratkaisut, kunhan ilmastopäästöjen hintaa lisätään tahdissa, joka kannustaa päästöjä vähentäviin innovaatioihin ja investointeihin mutta ei hidasta talouskasvua. Ympäristötavoitteiden saavuttaminen työntyisi yhä kauemmas politiikan käsistä. Suomen hallituksella on nyt kiireiset ajat. Sen on kuitenkin maltettava ajatella myös paria kuukautta pidemmälle ja hyödynnettävä koronakriisin hoidossa laajapohjaista, “normaalin” ylittävää asiantuntijuutta. Välittömien kriisitoimenpiteiden jälkeen on käynnistettävä laaja taloudellinen ohjelma, joka työllistää kansalaisia, huolehtii taloudellisesta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta sekä panee vauhtia koronakriisin taloudellisen hallinnan kolmanteen vaiheeseen eli ekologiseen jälleenrakennukseen. Edessä ei ole vanhan elvytys vaan laadullinen hyppäys yhteiskunnan toiminnoissa kohti kestäviä sosio-ekologisiajärjestelmiä.
25.3.2020 Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa Nyt koetut kriisit ovat tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman systeeminen piirre. Ne eivät ole kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä. Vaikka käynnissä olevan pandemian laajuus sekä torjunta- ja hillintätoimien rajuus on yllättänyt, kriisin käynnistyminen ei ollut itsessään varsinainen yllätys. Jotain tällaista oli odotettutapahtuvaksi
.
Laajoja yhteiskunnallisia järjestelmiä ravisuttavia mullistuksia koskeekin arkisesta näkökulmasta hämmentävä tiedollinen epäsymmetria. Yhtäältä asian äärellä olevat ihmiset ovat tienneet, että kriisi tulee vääjäämättä. Toisaalta kukaan ei ole voinut tietää etukäteen sen tarkkaa luonnetta, tapahtuma-aikaa tai paikkaa. Tässä on pähkinänkuoressa ero _ennustamisen_ ja _ennakoinnin_ välillä. Jokaista nappiin osunutta ennustetta kohden on lukemattomia epäonnistuneita, mutta kriisien yleinen luonne on voitu ennakoida hyvin. Ennakoijat eivät lyö vetoa vaan yrittävät hahmottaa, millä tolalla maailma on.
Kansainvälisesti verkottuneiden ruokajärjestelmien kriisiytyminen vuosina 2006–2008 ja uudelleen vuosina 2010–2011 sekä kansainvälinen talouskriisi 2007–2009 olivat sekä yksityskohdissaan ainutkertaisia ja vaikeasti ennustettavia että kuitenkin pitkään ennakoituja tapahtumaketjuja. Ruoka- ja finanssijärjestelmien sisäsyntyisestä epävakaudesta oli varoitettu lukemattomissa raporteissa ja tutkimuksissa. Vaikka odottamattomia tapahtumia kuvaava _mustan joutsenen_ (black swan) käsite tuli muodikkaaksi talouskriisin aikana – Nassim Nicholas Talebin samanniminen teos oli ilmestynyt parahiksi 2007 – ei raju talouskriisi suinkaan iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kertyneet haavoittuvuudet oli tiedostettu ja niistä oli varoitettu toistuvasti. Niin ikään globaalin pandemian mahdollisuus oli ennakoitu, ja sitä pelättiin joidenkin aiempien epidemioiden kohdalla. Yksityiskohdissaan nykyistä pandemiaa kuitenkin oli mahdotonta ennustaa. Laajoille maantieteellisille alueille levinneitä pandemioita on ollut historiassa lukuisia, mutta todennäköisyys aidosti globaalin pandemian synnylle on kasvanut ihmisten ja tavaroiden liikkumisen yhä kiihtyessä, maailman alueiden verkottuessa tiiviimmin, väestökeskittymien kasvaessa ja ihmistoiminnan levitessä yhä uusille alueille. Ruokajärjestelmien ja talousjärjestelmien alttius globaaleille häiriöille on niin ikään kasvanut niiden monimutkaistuessa ja rakentuessa yhä nopeammin toimivien verkostojen varaan. Tällaiset kriisit ovat siis tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman _systeeminen piirre_. Ne eivät ole
kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä. Systeemisen haavoittuvuuden vähentäminen olisi edellyttänyt perusteellisia muutoksia maailman ruokajärjestelmissä, talousjärjestelmissä, biodiversiteettiä heikentävissä käytännöissä – tiiviisti ilmaisten varmuus- ja varajärjestelmien kehittämistä ja jatkuvan kapeasti hahmotetun taloudellisen tehostamisen sijaan. Yhteiskunnallista tahtoa ja valtaa ei kuitenkaan mobilisoitunut niiden aikaansaamiseksi. Varoitukset eivät niinkään jääneet kuulematta vaan jätettiin kuuntelematta. Muutoksen kustannukset on laskelmoitu liian suureksi, joten kriisialttiuden hinta on suostuttu maksamaan (tai ainakin sälyttämään taakka joidenkin toisten harteille). Järjestelmätason muutosten tarvetta on myös torjuttu toistamalla, että kehitys on kuitenkin kokonaisuutena vienyt koko ajan parempaansuuntaan
.
*
Yksi syy tähän on varmasti se, että tällaisten järjestelmätason kriisien on toivottu olevan nopeita, muutamissa kuukausissa tai parissa vuodessa ohimeneviä. Tilannetta voidaan hallita poikkeustoimin, hätätila voidaan julistaa ja sen jälkeen voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. Nopeisiin kriiseihin on suhtauduttu siis ikään kuin sotiin, joiden jälkeen koittaa rauhanaika. Tietysti ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” on aina osittain illuusio: kriisit jättävät jälkeensä traumatisoituneita sukupolvia, tuhoavat omaisuutta ja jakavat sitä väkivalloin uusiksi, mahdollistavat vallan uusjakoa, kiihdyttävät joidenkin elämäntapojen katoamista ja synnyttävät uusia. Maailmansotien kausi oli vuosikymmenien maailmanpalo, joka murskasi aiemman moninapaisen kolonialistisen globalisaation vaiheen ja synnytti uuden, kiihtyvämmän ja kaksinapaisen vaiheen. Kylmän sodan päättäneiden mullistusten jälkeen maailma koki puolestaan ennennäkemättömän kiihtyvän globalisaatiojakson, joka on ajautunut yhä pahenevaan krisiin kuluneen vuosikymmenen aikana. Tietysti työnsä puolesta katastrofiskenaarioita rakentavat ihmiset ovat miettineet myös nopeita ja totaalisen tuhoisia tapahtumia: taivaallisen möhkäleen törmäämistä planeettaamme, supertulivuoren purkautumista, ydinsotaa tai todella tappavaa ja tehokkaasti leviävää kulkutautia. Sellaisiin ei kuitenkaan ole lopulta juuri varautuminen. _Extinction Level Event_ joko tulee tai ei, se on “korkeammassa kädessä”. Elokuvissa, televisiosarjoissa, tietokonepeleissä ja kirjoissa äkilliset maailmanloput ovat suosittuja aiheita. Arkielämässä lähtökohtainen oletus kuitenkin on, että kriisin tai katastrofin jälkeen palataan maailmaan, joka on pääosin tunnistettavissa. Toipumisessa voidaan nojata meille tutun maailman tarjoamiin mahdollisuuksiin. Palataan töihin. Tässä nopeat kriisit eroavat käynnissä olevista ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä, jotka ovat olemukseltaan hitaita. Jopa ilmastonmuutoskeskustelussa tutuiksi tulleet _keikahduspisteet _(tipping
point) ovat verkkaisia prosesseja verrattuna pitkäkestoiseenkin pandemiaan tai vuosikausia jatkuviin sotiin. _Hitaita kriisejä_ ei voida voittaa julistamalla poikkeustila, jonka jälkeen palataan entiseen. Pysyvät järjestelmätason muutokset ovat ainoa mahdollisuus. Juuri tämän vuoksi osa tutkijoista on vierastanut viime aikojen puhetta _ilmastohätätilasta_ (climate emergency) tai sotatilavertauksista.
Ne voivat luoda väärää nopeuden ja ohimenevyyden mielikuvaa. BIOS-tutkimusyksikössä olemmekin puhuneet _ekologisesta jälleenrakennuksesta_ . Hitaat kriisit edellyttävät vuosikymmeniä kestävää, useille sukupolville jakaantuvaa yhteiskunnallista siirtymää. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta ei riitä, että tavoitteeksi asetetaan hiilineutraalius vuosisadan puolivälissä, vaan yhteiskuntien muutoksessa täytyy pitää tähtäimessä sitä seuraava pitkä negatiivisten päästöjen vaihe.
Ensimmäisen etapin jälkeen on jatkettava, tehtävä lisää – siksi pitää välttää sellaisia _polkuriippuvuuksia_ (path dependency), jotka tekevät seuraavista tarvittavista askeleista vaikeampia. Laajemminkin päästöjen ja muun ympäristökuormituksen vähentämisen lisäksi tarvitaan vahinkojen korjaamista. Se on väistämättä pitkä prosessi. Hätätilatoimille taas on ominaista kaukokatseisuuden puute. Joitain yksittäisiä asioita voidaan saada aikaan poikkeustilan kaltaisena “mobilisaationa”, kuten energiajärjestelmän uudelleenrakentaminen,
jolla on julmettu kiire. Moneen muuhun tarvittavaan muutokseen tämä ei kuitenkaan päde, vaan tarvitaan pitkäkestoisempaa yhteiskunnallisen organisaation ja elämäntapojen muutosta. Millä tavalla saadaan aikaan yhteiskunnallista kehitystä, jonka myötä luonnonvarojen kokonaiskulutus laskee pysyvästi? (Suomessakin se siisedelleen kasvaa
.) Miten
luonnon monimuotoisuuden eri ulottuvuudet turvataan kestävästi? Hyvä esimerkki on väestönkasvun taittaminen ja väestökehityksen vakiinnuttaminen niillä alueilla, joilla kasvu on edelleen voimakasta. Siihen ei ole “hopealuotia”, vaan se vaatii
köyhyyden, nälän ja turvattomuuden torjuntaa ja säällisen elämän edellytysten rakentamista kokonaisvaltaisesti. Vastaavasti miten vakiintuvan väestökehityksen maissa päästään väistämättömän vanhenevan väestön vaiheen yli tavoittelematta syntyvyyden rajua nousua, joka ei todennäköisestiedes onnistuisi?
Kokonaisvaltainen siirtymä ekologisesti kestäviin yhteiskuntiin ei ole poikkeustilaprojekti, joka päättyy vuonna 2050 tai 2100. Se tähtää pidemmälle. Miten ymmärtää sellainen yhteiskunnallinen muutosprosessi, jolla on välttämättömät välietappinsa (kuten hiilineutraalius vuonna 2050) mutta ei selkeää päätepistettä?*
Samasta syystä on myös harhaanjohtavaa nähdä hopeareunus pandemian mustassa pilvessä ja iloita siitä, että “luonto saa hengähdystauon”. Sosiaalisessa mediassa levisi nopeasti harhatietoa aiheesta, mutta on tietysti selvä, että esimerkiksi ilmastopäästöt vähentyvät hetkellisesti kaikenlaisen toimeliaisuuden laantuessa. Ne voivat tosin palata nopeasti entiselleen. Tärkeimmät ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat kuitenkin _kertyviä_, eivät hetkellisiä. Jokusen vuoden notkahdus ilmastopäästöissä ei merkitse juuri mitään, jos päästöt ovat joka tapauksessa nieluja suuremmat eli kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä nousee. Lisäksi talouskriisien ja sotien historia kertoo, miten romahdusten jälkeen on tullut nousukausi, ja miten kulutus ja päästöt ovat hyvin nopeasti voineet nousta edeltävää korkeammiksi. Romahdusromantiikka ei yksinkertaisesti hahmota sitä, millaisia ilmiöitä suuret ympäristö- ja luonnonvarakriisit ovat. Puhumattakaan siitä, että “hopeareunusten” etsiminen inhimillisestä katastrofista ei ole kovin hedelmällinen perusta kestävämpien yhteiskuntien pohdinnalle. Toimia on pohdittava _ilmiöiden mukaisesti_. Siksi nykyisen pandemian yhteydessä toistuvasti esitetty kysymys “Miksi ilmastonmuutokseen ei reagoida kuten pandemiaan?” menee metsään. Ilmiöitä ei voi mielekkäästi verrata toisiinsa. Ilmastonmuutokseen ei voi kehittää rokotetta, eikä se voi laantua luontaisesti ajan myötä.
Tartuntatauteja tutkitaan jatkuvasti, ja paikallisten epidemioiden sekä laajempien pandemien vastaisista kamppailuista on kosolti onnistuneita esimerkkejä ja niiden pohjalta luotuja valmiusjärjestelmiä. Kuten nykyisen pandemian ympärillä käyty tieteellinen keskustelu osoittaa, uusien tautien käyttäytymisestä on aina epävarmuutta, ja tutkijoiden keskinäiset näkemyserot ovat siksi väistämättömiä. Konsensuksen luominen vie aikaa. Silti on myös yleisiä eri epidemioita ja pandemioita yhdistäviä tekijöitä. Tiedetään, mitä suunnilleen pitäisi tehdä. Ilmastokeskustelussa myös toistuu lausuma “Tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä. On vain käytävä toimeen.” Mutta tiedämmekö todella? Ilmastonmuutoksen tärkeimmät piirteet kyllä tunnetaan erittäin hyvin – paljon paremmin kuin nykyisen pandemian, eikä pääasioista ole mitään relevanttia epävarmuutta. Kasvihuonekaasujen laadut sekä päästöjen lähteet ja mittakaavat ovat tiedossa. Tästä tiedosta ei kuitenkaan saada ohjeita siihen, miten yhteiskunnallinen siirtymä pitäisi tai miten sen voisi toteuttaa. Asia muuttuu vielä kinkkisemmäksi, kun tarkastellaan ympäristö- ja luonnonvarakriisien moninaisuutta. Tarvitaan monia yhtaikaisia yhteiskunnallisten järjestelmien muutoksia, jotka tukevat toisiaan eivätkä toimi toisiaan vastaan. Juuri tällaisia kysymyksiä pohdimme BIOS-tutkimusyksikössä ja WISE-tutkimusprojektissa . Pandemiaa torjumaan voidaan tarvita rajujakin toimenpiteitä, joiden hyväksyttävyys saadaan pitkälti niiden ohimenevyydellä. Tauti menee joskus ohi, ja jos se muuttuukin toistuvaksi, sitä ei enää kohdata vailla kokemusta, lääketieteellisiä hoitokeinoja ja immuniteettia. Siksi uhraukset, myös ihmishenkien, on helpompi hyväksyä (siis myös omalla maalla, ei vain esimerkiksi Euroopan rajoilla, jossa ne hyväksytään myös “normaalioloissa”). Torjuntakeinoilla ei pyritä muokkaamaan yhteiskuntaa pysyvästi – vaikkakin poikkeustoimien jääminen pysyvämmäksi osaksi elämää on aivan reaalinen uhkakuva, eikä
pelkästään jo valmiiksi pakkovaltaisissa maissa. Pitkä muutosprosessi, joka vaikuttaa paitsi omaan loppuelämään myös jälkikasvun koko elämään, on vaikeampi hahmottaa ja voi tuntua uhkaavammalta. Se järisyttää elämäntavan perusteita. Arki muuttuu, ja se muuttuu uudelleen sen jälkeen, ja taas sen jälkeen. Juuri sen takia _oikeudenmukaisen siirtymän_ (just transition) käsitteestä on tullut niin tärkeä – laajoja ja pysyviä yhteiskunnallisia muutoksia ei voida saada aikaan ilman niiden hyväksyttävyyttä. Se on niin BIOS-tutkimusyksikön lanseeraaman ekologisen jälleenrakennuksen kuin monien Green New Deal -hahmotelmien ytimessä. Ekologisen siirtymän on oltava yhteiskuntia yhdistävä, ei jakava projekti. Uhkan torjumisen lisäksi tarvitaan näkymiä siitä, millä tavalla muutokset ovat myös myönteisiä. Siksi esimerkiksi sosiaali- ja terveyskysymyksetovat ekologisen
jälleenrakennuksen ytimessä, eivät mitään ylimääräistä kivaa, joka olisi mukava hoitaa ympäristönsuojelun lisäksi.*
Mutta voidaanko rajaa nopeiden ja hitaiden kriisien välillä vetää noin selkeästi? Tämän tapaisiin kysymyksiin pureudutaan _viheliäisen ongelman_ (wicked problem) käsitteellä, jota työstämme jatkuvasti WISE-tutkimusprojektissa . Kriisit eivät nimittäin pysy erillisinä niin, että niihin voitaisiin kohdistaa räätälöityjä ja rajattuja toimenpiteitä. Edellä kuvatun yhä tiiviimmin verkottuneen, kiihtyneen ja monimutkaisen maailmanjärjestyksen ominaispiirteitä on, että erilaiset ekologiset ja sosiaaliset järjestelmät ovat kytkeytyneet tiukasti toisiinsa. Häiriöiden “eristyminen” yhteen järjestelmään tai yhdelle elämänalueelle käy yhä epätodennäköisemmäksi. Tätä on tavoiteltu myös turvallisuustutkimuksessa puhuttaessa laajennetusta turvallisuuskäsityksestä,
joka ulottuu perinteisiä turvallisuusuhkia ja -toimijoitalaajemmalle.
Viheliäistä tässä ei ole siis pelkästään, että sattuman oikusta monta onnettomuutta osuu yhtä aikaa päälle. Näinkin voi käydä: Zagrebissa on koettu maanjäristys pandemiasta johtuvien poikkeustoimien keskellä. Euroopan ulkorajoilla kärsivien ihmisten ahdinko muuttui kertaheitolla sekä karmeammaksi että näkymättömämmäksi, kun globaali pandemia iski. Mutta ennen kaikkea viheliäistä on se, että yksi kriisi voi myös laukaista muita “pinnan alla olleita”. Kansainvälinen talousjärjestelmä on ollut erityisen haavoittuvassa tilassa ennen nykyisen pandemian käynnistymistä, joten syntyvät taloudelliset mullistukset ovat suurempia kuin väliaikaisista poikkeustoimista itsestään pitäisi seurata. Yksinkertainen syy-seurausketjujen jäljittäminen ei toimi verkostomaisesti leviävissä ja toisiinsa vaikuttavissa sosioekologisissa kriiseissä. Niitä varten ei ole olemassa valmiussuunnitelmia, ja niitä pohtiva tutkimus on vielä lapsenkengissä. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Puhuminen verkostoitumisesta, systeemisyydestä ja kompleksisuudesta ei ole mikään oikotie ymmärrykseen. Löysät heitot perhosen siipien iskuista, pyörremyrskyistä ja kaaosteoriasta eivät lisää ymmärrystä maailman tilasta. Se, että monimutkaiset systeemit voivat muuttua hyppäyksellisesti, ei itsessään kerro, mitä nyt on tapahtumassa. Monimutkaisten järjestelmien toimintaa tarkasteleva systeemiteoreettinenlähestymistapa
ei tee asiasta helpompaa vaan vaikeampaa. Erilaisia monimutkaisiasysteemejä ei voi
verrata toisiinsa ja oppia niistä vain siksi, että ne ovat kaikki monimutkaisia ja systeemejä. Niiden välillä pitää olla merkityksellistä samankaltaisuutta, joka mahdollistaa hyödyllisetanalogiat.
Systeemiteoreettista perspektiiviä koskee samantyyppinen tiedollinen epäsymmetria kuin tekstin alussa mainittu. Koska todellisessa maailmassa eri systeemien (ekologisten ja kulttuuristen) rajat ovat hämäriä, tarkastelukenttää voi alati laajentaa eli ikään kuin liittää yhdestä näkökulmasta erillisiä systeemejä osaksi yhtä laajempaa. Lopulta koko planeettaa voidaan pyrkiä mallintamaan. Tällaisessa tarkastelussa menetetään yksityiskohtia ja saadaan tilalle laajempia vuorovaikutuksia. Globaaleilla malleilla on välttämätön rooli tutkittaessa aidosti globaaleja järjestelmiä kuten ilmastoa, ja ne auttavat ymmärtämään myös esimerkiksi luonnonvarojen käyttöönoton ja kulutuksen virtauksia maailmassa.
Koska paikallisten systeemien “eristykset” toisistaan ovat tulleet yhä heikommiksi, tarkastelutapa on tieteellisesti perusteltu. Tarkastelunäkökulmaa on kuitenkin aina rajattava silloin, kun pyritään puuttumaan johonkin tiettyyn ilmiöön. Vaikka kaikki liittyy kaikkeen, kaikkea ei voi ottaa huomioon.*
Yhä kriisialttiimmassa ja toisiinsa kytkeytyvien nopeiden ja hitaiden kriisien maailmassa koko ajatus “normaalista päiväjärjestyksestä” kyseenalaistuu. Ei voida enää ajatella, että nopea kriisi on hoidettava ensin alta, jotta voidaan palata miettimään hitaita kriisejä ja niiden edellyttämiä yhteiskunnallisia siirtymiä sekä yleisen kriisialttiuden vähentämistä. Perustavanlaatuisen, pitkälle tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava jatkuvissa mukautumisen ja sopeutumisen oloissa. Yhtäältä
reagoinnissa käynnissä oleviin ongelmiin tulisi välttää se, että luodaan esteitä yleisemmälle yhteiskunnalliselle siirtymälle. Toisaalta siirtymässä on pidettävä huolta siitä, että ei heikennetä yhteiskuntien kykyä sopeutua muutoksiin, mukautua uusiin olosuhteisiin, palautua häiriöistä tai muuttua niiden myötä toisenlaisiksi. Tähän kykyjen sikermään viitataan nykyään useimmiten termillä _resilienssi _(resilience). IEA:n pääjohtaja Fatih Birol muistutti tästä yllättävän tiukkasanaisesti maaliskuun puolivälissä: “Sen sijaan että pahentaisimme tragediaa sallimalla sen estää puhtaan energian siirtymiä, meidän on tartuttava tilaisuuteen niiden kiihdyttämiseksi.” Tästä päästäänkin kolmanteen nykyisen pandemian keskellä toistettuun ilmastonäkökulmaan: ehkä nykyinen kriisi herättää ihmiset, kenties se saa aikaan kaivatun asennemuutoksen ja tönää yhteiskunnat kestävämmälle uralle. Tämän ajatuksen voi ymmärtää kahdella tavalla – toiveikkaana ennakointina tai _kehotuksena toimintaan_. Toiveikas ajatus, että havahtuminen kriisin äärellä saisi aikaan yhteiskunnallisen muutoksen, on kuitenkin helposti kovin naiivi. Ympäristötutkimuksen vanha totuus on se, että asennemuutos ei itsessään johda käyttäytymisen muutoksiin. Niiden tiellä voi olla monenlaisia estäviä tekoja: yksilö on monessa pitkälti _perityn tilanteen_eli
olemassa olevien instituutioiden ja infrastruktuurin armoilla, “taloudellisten realiteettien” symbolinen ja aivan konkreettinen valta on suuri, ajatus kansalaisuudesta on kaventunut liiaksi kuluttamiseen ja äänestämiseen – ylipäätään ilman kollektiivista suunnan näyttämistä, ohjausta ja tukea yksilön toimintamahdollisuudet vaikuttavat mitättömiltä. Tällaiset esteet eivät murru itsestään asennemuutosten myötä. Siksi viime aikoina suositut viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan pienen väestönosan asennemuutos voi – tartuntataudin tapaan – saada aikaan kompleksisen järjestelmän _faasimuutoksen_ (phase change) ovat hyvin ongelmallisia. Kuten todettiin, systeemisten analogioiden käyttö edellyttää myös merkityksellisiä samankaltaisuuksia. (Tällaisen yksinkertaistavan soveltamisen vuoksi jotkut pitävät systeemiteoreettista perspektiiviä, kompleksisuustutkimusta tai miten tätä samansukuisten lähestymistapojen joukkoa kutsutaankaan, läpikotaisin epäpoliittisena.) Faasimuutoksia tapahtuu, mutta ne kulkevat jokaisen systeemin luonteen mukaisesti. Ihmisillä se tarkoittaa aktiivista toimintaa sosiaalisina ja poliittisina olentoina. _Kehotus toimintaan_ nojaa tähän. Mikään kriisi ei itsestään tarjoa maaperää juuri tietynlaiselle muutokselle, vaan se voi mahdollistaa siirtymiä moniin eri suuntiin. Nykyisessä poikkeustilassa esimerkiksi yhtäältä on luovuttu väliaikaisesti sellaisista talouspoliittisista rajoitteista, jotka olisivat myös ekologisen jälleenrakennuksen esteitä. Voimakkaat julkiset investoinnit tiettyyn suuntaan ovat yhtäkkiä mahdollisia. Toisaalta jos suuntaa ei etsitä nyt vaan vasta kriisin jälkeen, helposti vain lukitaan paikoilleen vanhaa kehitystä esimerkiksi tukemalla ehdoitta paljon fossiilista energiaa ja luonnonvaroja käyttävää toimintaa. Ja on selvää, että poikkeustoimilla on myös potentiaalia heikentää yleisemmin perusoikeuksia. Mikään näistä kehityslinjoista ei toteudu itsestään. Jos yhteiskunnan halutaan kehittyvän kriisin keskellä kohti parempaa, tarvitaan suurta määrää ihmisiä, jotka toimivat sitä kohti. Systeemiteoreettinen perspektiivi tuo tähän sen olennaisen muistutuksen, että kompleksisten järjestelmien muutoksia on vaikea suunnitella ja ohjata tarkalleen. Juuri siksi tiukat polkuriippuvuudet, kuten sitoutuminen vain tietynlaisissa oloissa toimiviin teknisiin järjestelmiin, ovat riskialttiita. Vapausasteiden auki pitäminen on osa luovaa sopeutumis- ja mukautumiskykyä.
Tämä vaatii sellaista poliittista mielikuvitusta, jossa tulevaisuuden visiot eivät ole valmiita toisenlaisen yhteiskunnan reseptejä. Ajattelutavan muutos on osoittautunut toistaiseksi yllättävän vaikeaksi.*
Poliittinen mobilisoituminen nykyisen kriisin äärellä voi aivan hyvin, todennäköisestikin, viedä kurjaan suuntaan. Kun nykyisen kaltainen tiiviisti yhteenkietoutunut, nopeaan liikkumiseen ja nopeisiin toimitusaikoihin, vähäisiin varastoihin, kiivaaseen tulevaisuudella spekulointiin ja kapeasta taloudellisesta näkökulmasta äärimmäisen “tehokkaaksi” viritetty globaali järjestelmä sakkaa, on houkuteltavaa kiihdyttää vaatimuksia eristäytymisestä, globalisaation kaikkinaisesta purkautumisesta ja alueellisesta omavaraisuudesta. Tässä kohtaa ajattelu jumittuu helposti yksinkertaiseksi vastakkainasetteluksi: joko globaali tai paikallinen, joko omavaraisuus tai keskinäisriippuvuus, joko eristäytyminen tai vuorovaikutus. Todellisessa maailmassa tällaista kahden puhtaan vaihtoehdon eroa ei ole tietysti koskaan esiintynyt, mutta kaksiarvoinen ajattelu ei koskaan olekaan niin empiirisen todistusaineiston perään. On selvää, että alueellisen omavaraisuuden turvaaminen on kriisioloissa tärkeää. Ja kun erottelu kriisiajan ja normaalin päiväjärjestyksen välillä hämärtyy, asiasta täytyy pitää huolta kaikkina aikoina. Etenkin kansainvälinen ruokajärjestelmä on rakentunut ennustettavien olosuhteiden ja sujuvien toimitusten varaan. Sen toimivuuteen ja taloudellisesti tehokkaaseen (mutta monilla muilla tavoilla ongelmalliseen) työnjakoon ei voida nojata entiseen tapaan. Samaten fossiilitaloudesta luopuminen vaatii paikallisten ja hajautettujen energiajärjestelmien rakentamista. Olemme kuitenkin perineet globaalin maailman, sen olemassa olevat instituutiot ja infrastruktuurin, jotka eivät muutu käden käänteessä, sekä perusluonteeltaan aidosti rajoja ylittävät ja globaalit ongelmat. Niiden ratkaiseminen eristäytymisellä on mahdotonta. Ilmastonmuutoksen hillintä vaatii väistämättä globaalia yhteistyötä paikallisten ratkaisujen rinnalla. Luonnonvarojen globaalien virtausten oikeudenmukaisempi ja kestävämpää tulevaisuutta rakentava järjestäminen vaatii kansainvälisten kaupan käytäntöjen muutosta. Yksittäiset maat eivät voi päästä hyvään lopputulokseen toimimalla vain kapeasta kansallisestaperspektiivistä.
Ainoastaan unelma vapaamatkustamisesta tai karumpi ajatus linnoittautumisesta viimeiseen asti (eli kunnes kriisit puskevat voimalla väliaikaisten vallien yli) voivat oikeuttaa eristäytyvää politiikkaa. Kansallismieliset, muukalaispelkoa ja rasismia hyödyntävät ryhmät haluavat luoda eristäytyvien alueiden maailmaa. Niiden on helppo käyttää hyväkseen globaalien kriisien luomaa epäluuloa ja hämmennystä. Siksikin passiivinen ajatus “herättävästä” kriisistä on naiivi: kehityksen suuntaan täytyy vaikuttaa joukolla, ei vain asennemuutosta odotellen tai vartoen sitä, kun “tämä on ohi”. Toiset vaikuttavat jo, synkeään suuntaan.*
Viheliäisten ongelmien äärellä tarvitaan myös sellaista tiedon tuottamista, joka ei onnistu ilman kansainvälistä tieteellistä yhteistyötä. Se on yksi esimerkki niistä globaalin kommunikaation ja liikkuvuuden puolista, jotka ovat kriisialttiuden sijaan lisänneet resilienssiä. Globaaleihin pandemioihin pystyvät tartuntataudit ylittävät tarkkaankin vartioituja rajoja, ja silloin muualla saatu kokemus ja kehitetty tietämys on kullanarvoinen asia. Ilmastonmuutoksen tilaa ei yksinkertaisesti voida seurata ilman tuhansien tutkijoiden ja valtavan globaalin instrumenttiverkostonyhteistoimintaa.
Tieteellisen tutkimuksen arvostus, tieteellisen lukutaidon edistäminen sekä tutkijoiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat siksi elintärkeitä asioita. “Tiedeperustaisuus”, jonka perään niin ilmastokeskustelussa kuin nykyisen pandemian keskelläkin huudetaan, ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Viime kuukausilta löytyy kosolti esimerkkejä siitä, miten hyvää tarkoittava kansalaiskeskustelu ja tiedonvälitys voivat mennä pahasti metsään ja pikemmin ruokkia epäluuloa tutkimusta kohtaan. Tässäkin asiassa on helppo lipsahtaa naiiviin yksinkertaistukseen: jos tutkijoiden näkemyksiä ei saa kritisoida, pitääkö sitten luottaa sokeasti asiantuntijoihin? On kuitenkin eronsa sillä, mitä kritisoidaan ja miten. On aika helppo ymmärtää, miten ja miksi omia ilmastonmuutosta koskevia “tupakkiaskilaskemiaan” tekevät ihmiset eivät oikein voi saada aikaan pätevää tieteellistä kritiikkiä. Tämänhetkisen pandemian kohdalla asia on ollut selvästi paljon vaikeampi hahmottaa. On ollut kylmäävää kuunnella samoja “tuo perustuu vain malleihin” -heittoja, joilla ilmastokeskustelua on hämärretty vuosikausia. Tiede ei ole yksittäisten sankarien puurtamista ja maagisten tiedonjyvästen etsimistä vaan kollektiivista toimintaa, tiedeyhteisöiksi rakentuvaa. Kollektiivista toimintaa voivat haitata monet asiat kuten esimerkiksi se, miten Kiina on rajoittanut tiedonvälitystä tai miten Trumpin hallinto unelmoi lääketieteellisen teknologian omimisesta. Tiedeyhteisöt toimivat vain niin hyvin kuin ne toimivat yhteisöinä. Se vaatii muuta yhteiskuntaa, joka tukee ja tarkkailee niiden toimintaa. Ilmastonmuutos tai pandemia ovat joka tapauksessa ilmiöitä, joiden luonteen ymmärtäminen vaatii asiantuntemusta ja tieteen kollektiivisuutta. Siksi, kuten Tiina Raevaara totesi kolumnissaan, epävarmuutta ja tietämättömyyttä tulisi sietää.
Kiihkeä halu viitata ensimmäisenä johonkin tutkimustulokseen ja omien omaksumis- ja tulkintakykyjen yliarviointi eivät auta “tiedeperustaisuutta”. Mutta eivät tartuntatautien tutkijat ja ilmastomallintajat myöskään ole talouden, yhteiskuntatieteiden, psykologian tai sosiaalialan asiantuntijoita. Siksi monitieteisyys on edellytys viheliäisten ongelmien kohtaamiseksi – ja vielä laajemmin tarvitaan lisää sivistynyttä kansalaisyhteiskuntaa,
joka kamppailee siitä, millaista yhteiskunnallista siirtymää halutaan, ja millaista tietämystä sitä varten tarvitaan. BIOS-tutkimusyksikön tutkijat 4.3.2020 Lausunto: Valtioneuvoston selvitys EU:n komission vihreän kehityksen ohjelmasta (Green Deal) Käsittelemme lausunnossa kasvustrategian ongelmakohtia ja kuvaamme mitä vihreän kehityksen ohjelma tarkoittaa siirtymäpolitiikan näkökulmasta ja millaiseksi talouden ohjausta ja mittaristoa tulisi siirtymäpolitiikan mukaisestikehittää.
3.3.2020
Asiantuntijalausunto BIOS-tutkimusyksikkö Eduskunnan ympäristövaliokunta Asia: E 61/2019 vp Valtioneuvoston selvitys: EU:n komission tiedonanto vihreän kehityksen ohjelmasta (Green deal) 11.12.2019 https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/E+61/2019 Kiitämme mahdollisuudesta antaa _monitieteisen ympäristötutkimuksen_ näkökulmasta asiantuntijalausunto Valtioneuvoston selvityksestä Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan. Euroopan vihreän kehityksen ohjelma tukee Suomen hallituksen asettamaa oikeudenmukaisen siirtymän tai ekologisen jälleenrakennuksen tavoitetta lähtökohtaisesti varsin hyvin – aivan kuten valtioneuvoston selvitys toteaa. Suomen ja EU-komission tavoitteiden päälinjat ovat yhteneväiset: ilmastopäästöt ja luonnonvarojen kulutus on saatava ripeästi kestävälle tasolle, huolehtien sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisesta maiden sisällä ja maiden välillä. On kuitenkin ongelmallista, että vihreän kehityksen ohjelma on ensisijaisesti _kasvustrategia _ja että valtioneuvoston selvitys hyväksyy sen sellaisena. Globaalissa pohjoisessa talouskasvua on totuttu tavoittelemaan, jotta talous pysyisi elinvoimaisena, jotta ihmisillä olisi mielekästä tekemistä ja erityisesti, jotta julkinen valta voisi jatkossakin taata riittävät hyvinvointipalvelut. Hyvin toimeentulevien osalta tuotannon ja kulutuksen kasvu materiaalisessa mielessä ei ole ollut ensisijainen tavoite. Käytännössä talouskasvu on kuitenkin edelleen tarkoittanut materiaalivirtojen kasvua. Ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen vaatii kasvustrategian sijaan _siirtymäpolitiikkaa_. Käsittelemme seuraavassa kasvustrategian ongelmakohtia ja kuvaamme sen jälkeen mitä vihreän kehityksen ohjelma tarkoittaa siirtymäpolitiikan näkökulmasta ja millaiseksi talouden ohjausta ja mittaristoa tulisi siirtymäpolitiikan mukaisesti kehittää. KASVUSTRATEGIAN ONGELMANA USKO INKREMENTAALISEEN KEHITYKSEEN JA KASVUN IRTIKYTKENTÄÄN LUONNON KUORMITUKSESTA Kasvustrategian ytimessä on usko siihen, että talouskasvu voidaan irtikytkeä luonnon kuormituksesta. Ei kuitenkaan ole olemassa empiiristä tutkimusnäyttöä siitä, että kasvavan talouden kuormitusta oltaisiin kyetty vähentämään riittävän ripeästi, kattavasti ja pysyvästi – ilman, että kuormitus ulkoistetaan muiden maiden vastuulle. Myös Suomessa luonnonvarojen kokonaiskäyttö on jatkanut kasvuaan, etenkin kun huomioidaan ulkomailta Suomeen suuntautuvat piilovirrat. Siksi kasvun sijaan on tavoiteltava ekologista kestävyyttä. Se vaatii hallittua siirtymää pois nykyisistä fossiilisiin polttoaineisiin ja luonnonvarojen liikakäyttöön nojaavista järjestelmistä. On rakennettava tarkoituksenmukaista uutta infrastruktuuria ja käytäntöjä ihmiselämän perustarpeiden tyydyttämiseksi. Seuraavan 15–30 vuoden aikana toteutettava siirtymä ei ole inkrementaalista “ekotehostamista” vaan vaatii suunnitelmallisia järjestelmämuutoksia yli talouden yksittäisten sektorien. Jos toimitaan kasvustrategian mukaisesti, ratkaistava ongelma jatkaa kasvamistaan. Tällöin ei riitä, että nykyisen laajuisen tuotannon kuormitus saadaan radikaalisti pienemmäksi, vaan ratkaistavana on jatkuvasti kasvava tuotannon kuormitus. Lisäksi on tärkeää nähdä, että kasvustrategia on talouden ja yhteiskunnan ohjaamisen kannalta heikko poliittinen kehys. Se ei ohjaa yksittäisiä talouden toimijoita tai toimialoja ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteiden mukaisesti systemaattisesti oikeaan suuntaan. Talouskasvu on sekundäärinen indikaattori, joka ei kerro, mitä konkreettisia asioita jälleenrakennuksessa tulisi saada aikaan ja miten näissä tehtävissä edistytään. Sama koskee työllisyyden tarkastelua, silloin kun tarkastelussa on abstrakti työllisyysaste tai mitkä tahansa työllisyystoimet ilman, että politiikka antaa huomion työn sisällöille ja kestävyydelle. Talouskasvua ensisijaisesti korostava poliittinen strategia pitää mitä tahansa työtä, tuotantoa ja kulutusta tavoiteltavana asiana. Ekologisessa jälleenrakennuksessa jokin tuotanto ja jokin työ varmasti lisääntyy, mutta sillä ei ole ensisijaisesti tekemistä keskimääräisen talouden kasvun tavoitteen kanssa. Vihreän ohjelman mieltämisestä kasvustrategiaksi seuraa priorisointiongelmia, esimerkiksi taloudellisen kustannustehokkuuden korostamista. Kustannustehokkuus on lausunnossa käsiteltyjen päästökauppa- ja taakanjakosektorien päästövähennystoimien kannalta tärkeä seikka, mutta samalla on kiinnitettävä huomiota kustannustehokkuuden määritelmään ja sen laskutapoihin. Kansainvälisessä tutkimuksessa on kriittisesti tarkasteltu esimerkiksi päästökaupan kustannustehokkuuslaskelmia niissä käytettyjen epärealististen tulevaisuusodotusten mallintamisten vuoksi (odotukset vahingoista, diskonttokorko). Kustannustehokkuudelle vaihtoehtoinen tarkastelutapa on _riskien hallinta._ Se ottaa huomioon paitsi ekosysteemien ennakoimattomat muutokset myös sosiopoliittiset palautekytkennät, jotka yhdessä käytännössä tarkoittavat, että jos nyt emme saa päästövähennyksiä aikaiseksi, tulevaisuuden ekologisessa ja poliittisessa ympäristössä se saattaa olla vielä paljon vaikeampaa. Tämä on päinvastainen havainto kuin monissa kustannustehokkuuteen perustuvissa mallinnuksissa, joissa oletetaan teknologian kehittyvän tulevaisuudessa ja tekevän päästövähennyksistä tuolloin nykyistä halvempaa. Samankaltainen priorisoinnin ongelma sisältyy lausunnon toteamukseen, että “uudistettavan energiatehokkuusdirektiivin tulisi kannustaa ensisijaisesti todelliseen energiatehokkuuteen, ei energian kulutuksen rajoittamiseen.” Joko–tai-asetelman luominen tehokkuuden ja kulutuksen välillä ei ole politiikalle hedelmällinen, vaan pahimmillaan vahingollinen. Tehokkuuden kasvu ei riitä, jos samaan aikaan tehostumisen säästämä energian kulutus korvaantuu lisääntyneellä käytöllä. Tutkimuksessa vallitsee vahva näkemys siitä, että ilmastotavoitteiden ja muiden ympäristövaikutusten hillintätoimien onnistunut toteuttaminen edellyttää, että tehokkuuden parantuessa samalla rajoitetaan materiaalin ja energian kulutusta. Ekologisilta seurauksiltaan kestämättömän suuren energian kulutuksen on vähennyttävä, ja keinona siihen energian kulutuksen vähentäminen on varmempi kuin energiatehokkuudenkohottaminen.
Lausunto myös esittää Suomen näkemyksenä, että “päästövähennykset kohdistetaan ensisijaisesti päästökauppasektorille”. Päästövähennysten aikataulu ja mittakaava eivät mahdollista muiden sektoreiden toissijaisuutta, varsinkaan koska muiden sektoreiden päästövähennyksiin ei ole löydetty päästökaupan tapaan markkinaehtoisesti kiristyvää mekanismia. Pikemminkin näihin sektoreihin pitäisi puuttuvan mekanismin vuoksi kohdistaa erityistä huomiota. Päästökauppasektorilla politiikkajohdonmukaisuus tarkoittaa myös riittävän korkean lattiahinnan asettamista päästöoikeuksille. Ilmastojohtajamaana Suomi voi asettaa tällaisen ennen koko EU:nlattiahintaa.
Saman kaltaista kokonaisvaltaista ajattelutapaa olisi syytä soveltaa myös EU:n kauppapolitiikkaan. Kauppapolitiikan sitominen Pariisin sopimuksen tavoitteisiin on kannatettavaa, mutta samalla kansainvälisen kaupan ehtoihin olisi kyettävä sisällyttämään kaupankäynnin laajemmat materiaaliset ja ekologiset vaikutukset. Yhtälailla tarkasteluun tulisi sisältyä kauppapolitiikan sosiaalinen ja poliittinen puoli: kauppasopimukset eivät voi tukea abstrakteja vapaakaupan periaatteita, jos konkreettiset vaikutukset ovat kauppakumppanimaan ihmisoikeustilanteen ja maapallon elonkehän kannalta negatiivisia, kuten Brasilian ja Amazonin tapauksessa onhavaittu.
SIIRTYMÄPOLITIIKKA KOHDISTAA KATSEEN EKOLOGISEN JÄLLEENRAKENNUKSEN KONKREETTISIIN TEHTÄVIIN JA NIIDEN TOTEUTTAMISEN KANNALTA OLEELLISIINMITTAREIHIN
Siirtymäpolitiikan ydintehtävänä on luoda kuva, minkälaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Politiikkaa pitäisi ohjata näkemys siitä, mitä yhteiskunnan eri sektoreilla tulee saada aikaan. Näille tavoitteille on luotava yhtä tarkat seurannan välineet kuin millä kasvu- ja työllisyystavoitteiden toteutumista ennakoidaan ja arvioidaannykyisin.
Käytännössä yhteiskuntien on uudistettava seuraavien 15–30 vuoden aikana energian, asumisen, liikenteen ja ruoan infrastruktuuri ja käytännöt. Talouskasvu ei mittaa tässä tehtävässä onnistumista – eikä materiaalisesti kasvava talous ainakaan helpota tehtävää. Siksi ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseksi on otettava käyttöön paremmin siirtymäpolitiikan etenemistä kuvaavat mittarit. BIOS-tutkimusyksikkö ehdottaa otettavaksi käyttöön viisi koko talouden suuntaamista koskevaa indikaattoria: hiilitasapaino, luonnonvarojen kokonaiskäyttö, valtion maksukyky, osallisuus ja siirtymätyöllisyys. _Hiilitasapainon_ tavoitetaso Suomessa (hiilineutraalius 2035 ja hiilinegatiivisuus pian sen jälkeen) on linjassa ilmastotieteellisen konsensusnäkemyksen kanssa. Euroopan vihreän kehityksen ohjelman tavoitetaso on kuitenkin riittämätön: vuoteen 2050 mennessä Euroopan tulisi olla ollut jo vuosia hiilinegatiivinen, ei vasta saavuttanut hiilineutraaliutta. _Luonnonvarojen kokonaiskäyttö_ indikoi tuotannon ja kulutuksen ekologista kuormitusta. Sen kautta voi seurata luonnon monimuotoisuuden edellytyksiä ja kiertotalouden onnistumista yleisellä tasolla. Talouskasvun irtikytkentä luonnon kuormituksesta osoittautuu entistäkin vaikeammaksi, kun kiinnitetään huomiota luonnonvarojen kokonaiskäyttöön hiilitasapainon lisäksi. Ottaen huomioon Suomen poikkeuksellisen korkean luonnonvarojen kulutuksen tason, sitoutuminen kunnianhimoiseen kiertotalouden ohjelmaan on oikeaaskel.
_Valtion_ _maksukyvystä_ huolehtiminen ja sen kehittymisen ennakointi on irrotettava talouskasvu- ja työllisyystavoitteista omaksi analyysin kohteekseen: kuinka huolehditaan oikeudenmukaisen siirtymän rahoituksesta ja valtion maksukyvystä onnistuneen siirtymän jälkeen? Toisin kuin nykyisin yleisesti käytettävät kestävyysvajelaskelmat, maksukykyindikaattori tunnistaa euromaiden historiallisesti erityisen institutionaalisen ja taloudellisen tilanteen, jota määrittävät esimerkiksi negatiiviset korot ja keskuspankin laajat osto-ohjelmat. Keskuspankkipolitiikan lisäksi maksukyvyn kehittymiseen vaikuttavat keskeisesti maiden välisetvaihtotaseet.
Valtioneuvoston selvitys painottaa yksityisen rahoituksen roolia vihreän kehityksen ohjelmassa. On kuitenkin huomioitava, että yksityisen rahoituksen liikkeellesaanti ei ole välttämätön edellytys riittävälle rahoituksen kokonaismäärälle. Keskuspankin määrällisen elvytyksen ohjelmat ovat osoittaneet, että julkisesta rahasta sinänsä ei ole puutetta. On poliittinen kysymys, voidaanko ja halutaanko julkista rahaa osoittaa juuri oikeudenmukaisen siirtymän toteuttamiseksi. Yksityisen rahoituksen ohjaaminen nimenomaan ekologisen jälleenrakennuksen investointeihin on kuitenkin tärkeää. Tällä hetkellä investoinnit ovat hyvin alhaisella tasolla, eivätkä ne suinkaan kaikki kohdistu siirtymätavoitteidenmukaisesti.
_Osallisuus _tarkastelee kansalaisten kokemusta yhteiskunnan kehityksen oikeudenmukaisuudesta sekä heidän mahdollisuuksiaan ja kykyään vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Laajamittaista yhteiskunnan uudelleensuuntaamista ei voida toteuttaa rauhanomaisesti, uudenlaisia ratkaisuja kehittäen ja eri tahot muutokseen sitouttaen ilman hyvää osallisuuden tasoa. _Siirtymätyöllisyys_ määrittää jälleenrakentaviin töihin osallistuvien työllisten määrän taloudessa. Siirtymäpolitiikan kannalta oleellista ei ole yleinen työllisyysaste vaan työikäisten ohjaaminen ja osallistuminen kestävän yhteiskunnan rakentamiseen. Lopuksi on syytä kysyä, onko vihreän kehityksen ohjelma väistämättä kasvustrategia vai voisiko se jatkossa muuntua koko EU-tason siirtymäpolitiikaksi. Nähdäksemme vihreän kehityksen ohjelma sisältää ekologisen jälleenrakennuksen kannalta oleellisia elementtejä talouden sektorien ja erityisesti investointien ohjaamiseksi. Talouskasvun priorisointi ei ole välttämätön osa ohjelmaa, vaan ilmastopäästöjä ja luonnonvarojen kulutusta voidaan ripeästi alentaa järjestämällä mielekkäitä, ekologisen jälleenrakennuksen mukaisia töitä, pitämällä huolta kansalaisten osallisuudesta siirtymään ja huolehtimalla valtioiden riittävästä maksukyvystä talouskasvuluvuista riippumatta. Suomen hallitus saa vihreän kehityksen ohjelmasta tukea omalle oikeudenmukaisen siirtymän politiikalleen. Hallitus on peräänkuuluttanut uusia keinoja siirtymän toteuttamiseksi, ja edellä kuvaamamme siirtymäpoliittinen ajattelu ja siihen liittyvän mittariston käyttöönotto olisivat nähdäksemme luonteva seuraavaaskel.
Kunnioittavasti,
BIOS-tutkimusyksikkö 3.2.2020 UUTISKIRJE 2/2020 Tervetuloa lukemaan vuoden 2020 ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Tervetuloa lukemaan vuoden 2020 ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin . Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
Mitä BIOS teki viime vuonna? Sen saat parhaiten selville tutustumalla tähän kirjoitukseen.
_Sininen kiihdytys. Lähde: One Earth / PhysOrg._
MAAILMALTA
_“Sinisen maailman” hyväksikäyttö kiihtyy_ Tukholmalaisen Resilience Centerin tutkijat kartoittavat tuoreessa artikkelissaan “The Blue Acceleration: The Trajectory of Human Expansion into the Ocean”
merten luonnonvarojen teollista hyväksikäyttöä (tiivistelmä).
Viime vuosikymmenten aikana merten luonnonvarojen haltuunotto ja hyödyntäminen on muuttunut yhä intensiivisemmäksi ja levinnyt rannikkoalueilta etäisimmillekin alueille. Tämä “sininen kiihdytys” kohdistaa meriekosysteemeihin ennennäkemätöntä painetta, josta varoitettiin myös syyskuisessa IPCC:n erikoisraportissa. Vanhastaan periytyneet näkemykset, joiden mukaan valtameret ovat liian suuria häiriytyäkseen ihmiskunnan toiminnasta, “too big to fail”, ovat aikansa eläneitä. _Öljy- ja kaasuteollisuuden myrkyllinen perintö_ Justin Nobelin tammikuinen _Rolling Stone_ -lehden artikkeli “America’s Radioactive Secret”
on karua kertomaa fossiiliteollisuuden jätteistä ja niiden puolivillaisesta käsittelystä Yhdysvalloissa. Öljyn ja kaasun pumppaaminen tuottavat vuosittain valtavia määriä myrkyllistä ja usein radioaktiivista nestemäistä jätettä, jonka käsittely on lievästi ilmaistuna villillä tolalla. Ongelma on ollut tiedossa jo vuosikymmeniä sitten, mutta se on räjähtänyt käsiin “särötyksen” levittyä, sillä menetelmään vaaditaan entistäenemmän nesteitä.
Jätteenä kovin kalliisti käsiteltävää nesteestä on kekseliäästi käytetty esimerkiksi teiden pölynsitojana, joka tosin ei vastaa tarkoitustaan ja levittää myrkkyjä samalla laajalle. Turvallisuusraja-arvot ylittävää radioaktiivista jätettä käsittelee asiasta tietämätön työväki ilman kunnon varusteita ja sitä kuljetetaan merkitsemättömissä autoissa. Yhdysvaltain uudella “energiaitsenäisyydellä” on myrkyllinen painolasti.BIOS
_Tero Toivanen Tiede & edistys -lehden päätoimittajaksi_ Koko BIOS-väki onnittelee tutkijaamme Tero Toivasta, joka valittiin Tutkijaliiton _Tiede & edistys_ -lehden uudeksi päätoimittajaksi.
Teron pyrkimyksenä on kehittää lehteä monitieteiseksi keskusteluyhteisöksi, joka pystyy tarttumaan aikakauden polttavimpiinongelmiin.
_”Aikaamme leimaavat vakavat taloudelliset, poliittiset ja ekologiset ongelmat. Tarvitsemme laajan kirjon humanistisia ja yhteiskunnallisia tutkimusaloja ongelmien syvälliseksi ymmärtämiseksi. Akuutista ekologisesta kriisistä huolimatta taloudellinen ja poliittinen ajattelu rakentuu edelleen totunnaisille olettamuksille siitä, miten yhteistä elämää tulisi järjestää. Uutta luova, radikaali ja hankala ajattelu rakentuu paljolti tieteenalojen ja teorioiden rajapinnoilla, ja juuri tällaiselle tutkimukselle ja ajattelulle Tiede & edistys pystyy tarjoamaantilaa.”_
Tavoitteena on myös muuttaa lehti avoimeksi tieteelliseksi julkaisuksi 2021. _Tiede & edistystä _julkaisee vuonna 1976 perustettu monitieteinen tutkimustyön harjoittajien yhdistys Tutkijaliitto – forskarbundet i Finland ry. _Tuhoaako “laboratorioruoka” maatalouden?_ _Guardian_-lehden ympäristökolumnisti, kärkkäistä kannanotoistaan tunnettu tietokirjailija ja aktivisti George Monbiot kävi Suomessa ja innostui täkäläisestä innovaatiosta tuottaa “ruokaa ilmasta”.
Hän ennusti perinteisen maatalouselinkeinon lähes täydellistä tuhoutumista, mikä antaisi mahdollisuuden laajojen alueiden “uudelleenvilliinnyttämiseen” (_rewilding_). Monbiot on pitkään kirjoittanut nykyisen ruoantuotannon ekologisista ongelmista, mutta uudessa tekstissään hän siirtyi poliittisesta kritiikistä täysivaltaiseen teknologiseen utopismiin – itsekin siirtymäänsäihmetellen.
BIOS-tutkija Ville Lähde tarttui Monbiotin kirjoituksen perustavanlaatuisiin ongelmiin Open Democracyssa julkaistussa kirjoituksessaan “If laboratory food is the answer, what is thequestion?
”
Ensinnäkin Monbiotin kuvittelema “maatilavapaa maailma” johtaisi mitä todennäköisimmin nälän ja ruokaturvattomuuden rajuun kasvuun. Nälkä ei ole ensisijaisesti tuotantokysymys – vaikka joillain alueilla tuotanto-ongelmat ovat suuria – vaan liittyy eriarvoisuuteen, vallan puutteeseen, köyhyyteen, sanitaation ja terveydenhuollon ongelmiin ja niin edelleen. Toiseksi kuvatunlainen siirtymä vaikeuttaisi yhteiskuntien siirtymistä puhtaampaan energiatalouteen entisestään. Kolmanneksi Monbiot sivuuttaa tekstissään sellaiset maatalouden (ja kalastuksen) muodot, jotkaovat kestäviä.
Mainitulla suomalaisella pioneeriteknologialla on varmasti suuria mahdollisuuksia, mutta niitä pitää arvioida nykyisessä ekologisessa, poliittisessa ja taloudellisessa asiayhteydessä, ei maailmalle vieraissa kuvitelmissa. _Mitä on luonnonvarojen niukkuus tai runsaus?_ Niukkaa on vähän, runsasta on paljon, sehän on selvä. Arkinen ymmärrys asiasta ei kuitenkaan toimi, kun tarkastellaan luonnonvarojen käyttöä ekologisten järjestelmien piirissä. Tällaista ekologisesti herkkää luonnonvarojen tai resurssien hahmottamista kaivattaisiin kipeästi myös taloustieteessä. _Ikaros Tidskrift_ julkaisi vuodenvaihteessa verkkosivuillaan Ville Lähteen artikkelin “Naturresurssernas knapphet och överflöd”,
jossa hän palasi BIOS-työn kokemuksia rikkaampana vuoden 2013 kirjansa _Niukkuuden maailmassa_ teemoihin. Esseestä julkaistiin tammikuussa BIOS-blogissa pidempi suomenkielinen versio “Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus”. Lähde
muistuttaa siitä, miten ihmistoiminnan ymmärtäminen – myös ongelmissaan – on hedelmällisempää osana yleisiä ekologisia prosesseja. Yhteytemme muuhun luontoon auttaa ymmärtämään ympäristöongelmia ja luonnonvarojen käytön ongelmia paremmin kuin erillisyys. Niinpä niukkuutta ja runsautta ei voi hahmottaa vain luonnonvarojen absoluuttisena määränä vaan suhteessa ihmisyhteiskuntien “aineenvaihduntaan”. _“Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan laadullista muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle.”_ _BIOS-blogissa Suomen ilmastopolitiikan tilasta_ Joulukuussa julkaisimme katsauksemme suomalaisen ilmastopolitiikan tilaan ja edellisen hallituksen jättämään ilmastopoliittiseenperintöön
.
Tuloksena on kasvihuonekaasujen päästöjen nettokasvu, eli nykykehitys vie täysin eri suuntaan kuin julkilausutut tavoitteet hiilineutraalista yhteiskunnasta. Uudella hallituksella on edessään melkoinen urakka, jonka toteutumisessa Katri Kulmunin johtama Keskusta on vaa’ankieliasemassa. _BIOS-puheenvuoro ekologisesta kansanterveydestä_ Sosiaalitieteellisen Aikakauslehden viime vuoden viimeisessä numerossa julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön puheenvuoro “Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys”. Nostamme
kirjoituksessamme esiin merkittävän puutteen ympäristöongelmia ja terveyttä koskevassa keskustelussa. Ympäristömuutosten haitallisista vaikutuksista ja kestävämpien elämäntapojen hyödyistä on puhuttu paljon. Sen sijaan vähemmän on tarkasteltu sitä, millaisia kansanterveydellisiä vaikutuksia siirtymällä ekologisesti kestävämpiin yhteiskuntiin voisi olla. Hillintä- ja sopeutustoimet voivat huonosti toteutettuna lisätä esimerkiksi taloudellista tai alueellista eriarvoisuutta ja siten rapauttaa joidenkin kansanosien terveyden perustaa. Miten kansanterveydestä voidaan pitää huolta ekologisessa jälleenrakennuksessa?
Suosittelemme myös tutustumaan _Alue ja ympäristö_ -lehden artikkeliin “Ekoterveyskasvatuksen luonnos”, jonka
kolmesta kirjoittajasta yksi on BIOS-tutkija Tere Vadén. _“Suomi ja ilmastokriisi” -tilaisuus Pikkuparlamentissa 12.12. _ Apulaisprofessori ja BIOS-tutkija Jussi T. Eronen oli mukana joulukuisessa Eduskunnan pikkuparlamentin tilaisuudessa, jossa käsiteltiin Suomelta tarvittavia toimia ilmastokriisin torjumiseksi. Erosen lisäksi täyden salin keränneessä tilaisuudessa olivat puhumassa kansanedustaja Atte Harjanne (vihr.), Sitran johtaja Mari Pantsar, ja tutkijatohtori Janne M. Korhonen. Tilaisuuden taustamateriaalin voi ladata täältä ja sen tallennetta voi seurata täällä.
_“Suuri systeeminsäätöilta” tammikuussa_ BIOS-tutkija Tere Vadén osallistui tammikuussa Tampereella järjestettyyn keskustelutilaisuuteen “Suuri systeeminsäätöilta”,
jossa pohdittiin siirtymää ekologisesti kestävään yhteiskuntaan.LOPUKSI
Vihdoin ehkä alkavan talven ratoksi suosittelemme Heikki Koposen mainiota itsetutkiskelua “Insinöörin isänmurha”
sekä WWF:n Mari Koistisen kahta kirjoitusta naudanlihantuotantoa koskevista väitteistä ja siitä, miksi laidunnuksen hyödyillä ei voi perustella nykyisen laajuista ja laatuista tuotantoa.
Kuutti Koski selitti _Kehityksen_ joulukuisessa kirjoituksessaan, miten samaan aikaan voidaan puhua eriarvoisuuden kasvusta javähentymisestä .
Tammikuisessa T&Y-lehden jutussaan professorit Jyri Seppälä ja Markku Kanninen selittävät, miksi metsien hakkuiden kasvattaminen eiole ilmastoteko
.
Janne Korhonen käsittelee blogissaan politiikan ja teknologisenkehityksen suhdetta
,
pontimena uutinen SSAB:n aikomuksista ottaa käyttöön vetypelkistystekniikka raudan valmistuksessa. Mainittakoon vielä Teppo Eskelisen tuore kirjoitus, jossa hän selittää “resurssikirouksen”
ongelmaa.
15.1.2020 Luonnonvarojen niukkuus ja runsaus Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. _Luonnonvarojen kulutuksen jatkuva kasvu on ympäristökriisien ytimessä. Kulutus on kasvanut nopeammin kuin globaali väestö taibruttokansantuote
__ –
itse asiassa näiden kasvuvauhdin hiipuessa luonnonvarojen liikuttelun tahti on vain kiihtynyt. Kasvu ajaa ilmastonmuutoksen muiden globaalien ympäristönmuutosten ohella paikallisia ja alueellisia ympäristöongelmia. Energia- ja materiaalivirroista saatu hyöty jakautuu edelleen hyvin eriarvoisesti samoin kuin niiden kulutuksen kielteiset ympäristövaikutukset ja sosiaaliset seuraukset. Planeetan ekologiset reunaehdot tulevat vastaan – mutta pysäyttääkö luonnonvarojen niukkuus kehityksen? Mitä niukkuus ja runsaus tarkoittavat, kun puhumme luonnonvaroista?_ Sillisaalis. Public domain, Wikimedia commons. Arkisesti ajatellen niukkuus on sitä, että jotain on käytettävissä liian vähän. On toimittava säästeliäästi, eikä saa tuhlata. Luonnonvaraongelmien ymmärtämiseen arkikäsitys ei kuitenkaan pure kunnolla. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen taustalla on ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden runsaus – edes nyt tunnettuja ja nykyteknologialla käytettävissä olevia esiintymiä ei tulisi hyödyntää, jotta lämpeneminen voitaisiin pitää jonkinlaisten ”turvarajojen” alapuolella.
Säästeliäisyyden sijaan pitäisi olla hyödyntämättä. Jotta voimme ymmärtää luonnonvarojen runsautta ja niukkuutta kunnolla, käsitteiden merkitystä on lavennettava arkisen näkökulmanulkopuolelle.
Mikään asia ei ole itsestään luonnonvara tai käytettävissä oleva resurssi (1), vaan se muuttuu resurssiksi _käytännöllisissä suhteissa_. Resurssina oleminen on olemista jollekin toiselle. Termiä käytetään pääosin inhimillisestä luonnon hyödyntämisestä, ja maailman olioiden näkeminen resurssina tulkitaankin usein luonnon haltuunoton perspektiiviksi. Tästä näkökulmasta ”resurssi” on hyväksikäytön sanastoa. Jos ei kuitenkaan jäädä jumiin sanatasolle vaan ajatellaan itse asiaa, resurssina oleminen ja resurssien hyödyntäminen on leimallista elämälle ylipäätään. Aiheuttamistaan ongelmista huolimatta ihmistoiminta ei poikkea perustavanlaatuisesti muusta luonnosta – ”luonnottomuus” ei ole hedelmällinen näkökulma.
Osallisuutemme muun luonnon toiminnassa mahdollistaa itse asiassa ympäristökriisien aineellisen perustan ymmärtämisen paremmin kuinerillisyytemme.
*
Elämän peruspiirre on, että se muokkaa ympäristöään itselleen sopivaksi. Vanha _ekologisen lokeron_ käsite luo helposti mielikuvan, että luonnonjärjestyksessä on valmiita rooleja, joita eri lajit voivat omaksua. Tällainen staattinen luontokäsitys olikin voimassa vielä pitkään uudelle ajalle. Evoluutio- ja ekologiatieteiden myötä käsitys muuttui kuitenkin hiljalleen dynaamisemmaksi. Valmiiden lokeroiden sijaan käynnissä on jatkuva _ekologisten lokeroiden rakentumisen_ prosessi. Kokonaisvaltaisen luonnonjärjestyksen sijaan syntyy limittäisiä aika- ja paikkasidonnaisia kokonaisuuksia, joissa eliöt ovat toisilleen resursseja monin erilaisin tavoin. Näiden moninaisten kokonaisuuksien jatkuva muutos on luonnolle leimallista, ja perinteisesti siitä puhutaan kilpailuna. Luonnonhistoria ei kuitenkaan ole pelkkää kilpailua samoista resursseista, vaan se on myös kilpailun välttämistä uusia elämäntapoja ja uusia resursseja löytämällä – niin itseä kuin ympäristöä muokkaamalla. Symbioosi on elämän vuorovaikutusten olennainen muoto, omaa kehoamme myöten. Symbioottisen yhteiselon ja loisimisen välinen raja on sumea. Elämän vuorovaikutussuhteet eivät mahdu yhteen kilpailun tai kamppailun mielikuvaan. Yhtäältä elämän moninaisesta limittäisyydestä ja resurssisuhteiden verkostoista seuraa äärimmäistä säästeliäisyyttä: luonnonjärjestelmissä syntyy kykyjä hyödyntää sellaisia aineen ja energian virtauksia, joita olisi erittäin vaikea hyödyntää ihmistoimin. Yhteyttäminen ja proteiinisynteesi tapahtuvat ”kuin luonnostaan”, kunhan ne mahdolliseksi tekevät mekanismit ovat syntyneet ja vakiintuneet evoluution tuloksena. Tällaiset historiallisesti perityt elämän piirteet ovat osa sitä katettua pöytää, jonka ääreen myös ihmislaji istuu. Tällaisten kykyjen ansiosta elävät olennot voivat myös sopeutua olosuhteisiin, joissa päältä päin katsoen käyttökelpoista energiaa ja ravintoa on tuskin lainkaan. Toisaalta luonnonjärjestelmissä on paljon sellaista, joka ihmissilmin voi näyttää haaskuulta. Kategorisesti ei pidä paikkansa, että ”luonnossa kaikki kiertää”. Jos näin olisi, muinainen elämä ei olisi synnyttänyt fossiilisten polttoaineiden kerrostumia eikä maaperä toimisi joillain alueilla tehokkaana hiilinieluna. Luonnon järjestelmät ovat kaikkiaan alituisessa kehityksen tilassa, ja evoluutioon kuuluva kokeilun ja erehdyksen historia voi sekin näyttää ihmissilmin tuhlailevalta. Ja tietysti kaikkea pyörittää planeetan pinnalle saapuvan Auringon energian siekailematon ”tuhlaus”. On ilmeistä, että säästeliäisyyden ja tuhlaavaisuuden kaltaiset ihmisen taloudenhoitoa kuvaavat käsitteet eivät auta meitä ymmärtämään luonnon järjestelmiä. Puuttuu yhteinen vertailupohja – _minkä suhteen_ asiat ovat runsaita tai niukkoja, ja millä kriteerillä tuhlataan tai säästetään? Luonnon mosaiikissa yhtenäistä vertailupohjaa ei ole. Yhden autiomaa on toisen keidas, yhden saasta toisen ateria. _Laatu_ on kaikelle elämälle keskeistä. Runsaus ja niukkuus ovat aina suhteessa elämisen tapaan, _aineenvaihduntaan_ laajasti ymmärrettynä. Siksi niukkuus voi muuttua runsaudeksi myös elämäntapaa muuttamalla, aiempaa tehokkaammalla käytöllä tai muuttamalla elämän resurssiperustaa. Kilpailu samoista resursseista voi usein olla tätä paljon työläämpi reitti.*
Myös ihmisen yhteiskunnilla on kautta historian ollut omat leimalliset aineenvaihduntansa. Se, että kaikki tarvitsevat energiaa, vettä, ravintoa ja suojaa, ei kerro vielä paljoakaan. Ne tavat, joilla nämä asiat ja monet muut elämän ulottuvuudet järjestetään, määrittelevät aineenvaihdunnan laadulliset piirteet. Aivan samaan tapaan se, että koko planeetan elämän kirjo on mahdollinen Auringon säteilyn jatkuvan virran ansiosta, ei kerro meille sitä, minkälaisia järjestäytymisen tapoja elämä ottaa tietyssä ajassa ja paikassa. Ekologiaa
ei voi palauttaa termodynamiikkaan kuin erittäin korkealla abstraktiotasolla, jolloin menetetään elämän ymmärtämisen kannalta olennainen informaatio. (Ekologisen kriisin selittäminen korkean abstraktiotason termodynaamisilla kuvauksilla on valitettavasti tuskallisen suosittu ympäristöpuheen muoto.) Nykyistä maailmanjärjestystä luonnehtii yhtäältä yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan mittakaavan jatkuva kasvu ja toisaalta sen _laadullinen yhdenmukaistuminen_ globaalisti. Tietyistä asioista on tullut kaikkien avainresursseja, mikä tekee niiden hyödyntämisestä yhä intensiivisempää. Tätä kuvastaa hyvin se, että juuri sopivanlaisesta virtaavan veden muovaamasta ja lajittamasta hiekasta alkaa olla maailmassa pulaa. Aavikoiden
hiekka ei rakentamiseen sovellu, joten hiekkaa kirjaimellisesti ryöstetään. Näin esimerkiksi Mekongin alajuoksulla laillinen ja laiton ruoppaaminen kirjaimellisesti tuhoaa elinoloja ihmisiltä ja lukemattomilta muilta olennoilta. Niukkuus ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sitä, että runsaat luonnonvarat olisivat muuttuneet ylikulutuksen myötä niukoiksi. Erottelu absoluuttisen ja suhteellisen niukkuuden välillä on valaiseva. _Absoluuttisesti niukkaa_ asiaa on suoranaisesti vähän. _Suhteellisesti niukka_ asia taas on niukentunut esimerkiksi suhteessa käytön ympäristöseurauksiin, muiden luonnonjärjestelmien toimintaan, hyödyntämisen vaatimiin muihin resursseihin, hyödyntämisen tapoihin – tai käytön määrään ja sen kasvuvauhtiin. Absoluuttinen niukkuus ei oikeastaan itsessään merkitse paljokaan: vaikka jotain asiaa olisi planeetalla vähän, kysymys sen niukkuudesta ja runsaudesta tulee merkittäväksi vasta sen päädyttyä osaksi _käytännöllistä resurssisuhdetta_. Hiekan hupeneminen on merkittävä ongelma juuri siksi, että käytön määrä kasvaa koko ajan ja siirrytään varantoihin, joiden käyttöönotto on yhä tuhoisampaa.*
_Lähteiden_ (source) ja _nielujen_ (sink) erottelu kuvaa tärkeää ulottuvuutta niukkuuden suhteellisuudesta. _Lähteiden niukkuus_ viittaa luonnonvarojen käyttöönottoon. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin absoluuttinen niukkuus: fossiilisia polttoaineita on valtaisia määriä, mutta vain pieni osa niistä on hyödynnettävissä millään läheisessä tai kaukaisessakaan tulevaisuudessa kuviteltavissa olevalla menetelmällä. Tuotanto käy lisäksi esiintymien heiketessä yhä työläämmäksi ja saastuttavammaksi sekä vaatii yhä suuremman siivun energiasta. Valtamerissä on edelleen paljon kalaa, mutta kalakantoja hyödynnetään niin intensiivisesti, että ne uhkaavat romahtaa laajalti, ja samansuuruisen kalansaaliin haalimiseen tarvitaan yhä suurempi kalastuslaivasto.
Amazonin sademetsässä riittää kaadettavaa, mutta on selvää, että ekologisesta näkökulmasta ne ovat puuresursseina niukkoja. _Nielujen niukkuudella_ tarkoitetaan sitä, että ympäristön järjestelmien kyky ottaa vastaan luonnonvarojen hyödyntämisen seurauksia muuttumatta radikaalisti osoittautuu rajalliseksi. Nykyään nieluista puhutaan varmasti eniten ilmastonmuutoksen yhteydessä. Ilmakehän hiilidioksidinielun rajallisuus ilmenee ilmastonmuutoksena ja merten hiilidioksidinielun rajallisuus happamoitumisena (myös merten lämpönieluilmenee
monenlaisina ongelmina). Kasvillisuuden ja maaperän muodostamat hiilidioksidinielut taas eivät näyttäydy ongelmina vaan pikemmin osaratkaisuna – paitsi jos ekologiset muutokset kääntävät niiden hiilinielut hiilen lähteiksi. Ylipäätään ”saastuminen” eri muodoissaan on ymmärrettävissä nielujen niukkuudeksi, kriittisten raja-arvojen ylittämiseksi. Saasteen ei siis tarvitse olla ”luonnotonta” tai ”keinotekoista” ollakseen harmillista, eikä edes ”väärässä paikassa” yhden kuluneen ja ongelmallisen määritelmän mukaan. Se voi juontua myös siitä, että jotain tuttua asiaa on vallan oikeassa paikassa, mutta liikaa, liian nopeassa tahdissa, erityisen hankalina aikoina ja niin edelleen. Ilmastonmuutos kuvastaa hyvin, miten nielujen niukkuus on nykyisen luonnonvarojen niukkuuden merkittävimpiä muotoja. Fossiilisia polttoaineita on runsain mitoin, mutta niiden käyttöön ei ole varaa. ”Nieluongelmien” rinnalla myös ”lähdeongelmat” ovat kuitenkin mittavia. Biodiversiteetin heikkeneminen juontuu molemmista: voimaperäinen luonnonvarojen otto köyhdyttää ekosysteemien resurssilähteitä, ja köyhtyneet ekosysteemin kyky toimia erilaisten vaikutusten ”nieluna” heikkenee. Näin korkean abstraktiotason kuvaus ei paljoa kerro, mutta se muistuttaa, kuinka vahvasti biodiversiteetin katoa määrittää ihmistoiminnan mittakaava, luonnonvarojen käytön alueellinen laajuus ja käytönintensiivisyys.
Luonnonvarat voivat myös muuttua niukoiksi suhteessa luonnonvarojen hyödyntämisen muodostamaan laajempaan toimeliaisuuden verkostoon. Esimerkiksi makean veden varantoja käytetään monilla maapallon alueilla nopeammin kuin sekä pinta- että pohjavedet uusiutuvat (joskus käytetään myös käytännössä uusiutumatonta hyvin syvältä porattavaa ”fossiilista vettä”). Vesi on välttämätöntä tietysti jokaisen ihmisen hengissä pysymiselle ja ravinnon tuottamiselle, mutta sitä hyödynnetään paljon myös ”sekundäärisenä resurssina” kaivannaisteollisuudessa, jalostustoiminnassa ja monissa muissa teollisissa prosesseissa. Vesivarojen hupeneminen voi tehdä siis jonkin toisen luonnonvaran hyödyntämisestä hankalampaa – tai pikemmin asettaa kilpasille yhtäältä ei-inhimilliset ja inhimilliset tarpeet tai eri yhteiskunnalliset veden käyttömuodot. Niinpä esimerkiksi sinänsä riittävän runsaiden vesivarojen äärellä etenkin köyhemmät ihmiset ja asuinalueet voivat kärsiä talousveden niukkuudesta tai veden laadun heikkenemisestä.*
Viimeisen parin vuosisadan kehitystä luonnehtii yhä laajemmalle levinnyt käsitys _luonnosta itsenäistymisestä_. Teknologisen ja taloudellisen kehityksen on unelmoitu katkaisevan ihmiskunnan primitiiviset siteet raadantaan ja minimoivan kytköksen muuhun aineelliseen luontoon. Näin karkeassa muodossa ajatus esiintyy nykyään enää teknologiautopistisimmissa unelmissa, joissa ihmiskunta karistaa planeetan ekologiset kahleet yltään ja leviäätähtiin
.
Unelma on kuitenkin voimissaan _irtikytkennän_ (decoupling) ideassa, jonka
mukaan jatkuva taloudellinen kasvu on mahdollista kytkeä irti luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tieteellinen tutkimus kuitenkin on osoittanut ajatuksen perin juurin ongelmalliseksi – puhumattakaan siitä, että jo nykyinen kulutustaso on kestämätön.
Illuusiota luonnosta itsenäistymisestä on pidetty yllä monin ajattelutavoin. Näistä merkittävimpiä on sellainen vulgääri käsitys luonnonvaroista, jossa maailma on ikään kuin pilkottu toisistaan erillisiksi käyttöään odottaviksi raaka-aineiksi. Maailman aines vain odottelee, että ihminen löytäisi sen. Kun yksi resurssi hupenee, inhimillisen luovuuden ja markkinoiden kiihokkeen avulla _korvaava resurssi_ löytyy historian viisaudella. Tästä on esimerkkejä, mutta yhtä lailla on olennaisesti korvaamattomia luonnonvaroja kuten puhdas vesi ja viljelysmaa. Ja kokonaiskuva parin viime vuosisadan kehityksestä ei ole resurssien korvautuminen toisilla vaan uusien käyttöönotto toisten rinnalle ja koko kulutuksen mittakaavan kasvu. Illuusiota ylläpidetään myös siten, että edellä kuvatut resurssien käytön laajemmat vaikutukset on suljettu tarkastelun ulkopuolelle ja nimetty taloustieteellisellä kielellä _ulkoisvaikutuksiksi_ (externality), joiden ongelmana ei ole niiden olemassaolo vaan puutteellisesti määritelty hinta. Ulkoisvaikutukset eivät kuitenkaan pysy ”ulkoisina” vaan vaikuttavat suoraan aineellisella voimallaan inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän mahdollisuuksiin – lopulta kaiken mielekkään hinnoittelun tuolle puolen. Ulkoisvaikutuksen käsite sulkee pois ekologisen perusajatuksen vuorovaikutuksen verkostoista, joiden ansiosta ekosysteemit ovat ylipäätään mahdollisia ja joiden toimintaan myös inhimillinen luonnonvarojen hyödyntäminen perustuu. Kirjassa _Niukkuuden maailmassa_kutsuin tätä
”ympäristön yhteishyväksi”. Vulgääri käsitys resursseista myös keskittää huomion varsinaiseen käyttöön otettuun ja jalostettuun raaka-aineeseen – öljytynnyriin, puuvillapaaliin, metalliharkkoon tai kalajauhosäkkiin. Sen taustalta löytyvä aineellisen toimeliaisuuden verkosto häipyy näkymättömiin. Esimerkiksi jokaista maailmankaupassa kuljetettavaa materiaalitonnia vastaa 2,5–3 -kertainen määrä luonnonvarojen kulutusta tuottajamaassa. Tuotannon negatiiviset ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset jäävät tuotantoalueelle (lukuun ottamatta esimerkiksi ilmastopäästöjä, jotka vaikuttavat globaalisti). Tähän pohjaa toinen illuusion ylläpitämisen tapa, vaikutusten ”ulkoistaminen” muualle maailmaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Vaikka kaupan virrat kulkevat ristiin rastiin maailmassa, kokonaisuudessaan luonnonvaroista saatava hyöty virtaa voittopuolisesti maailman vauraammille alueille.
Tuotannon ”tehokkuutta” eivät pääosin säätele tuotannolle edullisemmat ilmasto-olot tai muut ympäristötekijät, kuten nykyistä järjestystä usein legitimoidaan. Maailman materiaalista työnjakoa määrittävät ennen kaikkea heikot palkat, työsuojeluolot, sosiaaliset turvaverkot ja ympäristölainsäädäntö. Tällaisissa oloissa elävät ihmiset ja alueiden ekosysteemit ovat ekologisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti kestämättömällä tavalla hyödynnettyjä resursseja toisilleihmisille.
Globaalia eriarvoisuutta oikeutetaan sillä ajatuksella, että kehityksen lopputuloksena olisi lopulta samanlainen korkea aineellinen hyvinvointi kaikkialla – mutta tämä olisi mahdollista vain, jos talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen irtikytkentä onnistuisi. Sillä nykyisten vauraiden alueiden luonnonvarojen kulutuksen taso ei voi yleistyä kaikkialle. Aineellisesta irtikytkennästä ei kuitenkaan ole merkkejä tarvittavassa suuruusluokassa ja aikamittakaavassa. Pikemmin on niin, että ”globaali työnjako” eli taloudellisen ja ekologisen riiston asetelma vahvistaa ja pitääitseään yllä.
*
Ainoa ekologisesti ja inhimillisesti kestävä tie eteenpäin on luonnonvarojen kulutuksen volyymin lasku ja aineenvaihdunnan muuttaminen toisenlaiseksi. Niukkuutta ei siis voi välttää vain säästeliäisyydellä eli kulutusta vähentämällä, vaan tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntavan muutosta – elämän resurssiperustan_ laadullista_ muuttamista toisenlaiseksi. Joistain resurssisuhteista kuten fossiilisista polttoaineista on luovuttava, ja jotain muuta on löydettävä tilalle. Juuri tässä ihmiselämän perimmäinen samankaltaisuus muun luonnon kanssa on hyödyllisempi näkökulma kuin vahva erottelu luonnon ja kulttuurin välillä. Ympäristön hyödyntäminen on välttämätöntä elämälle, eikä ole mitään syytä nähdä elämää lähtökohtaiseksi nollasummapeliksi ihmisen ja muun maailman välillä. Tällainen näkökulma paitsi sivuuttaa ekologian perusteet myös tekisi minkään sortin kestävän elämänmahdottomaksi.
Tämä korostaa myös sitä, että ”luonnollisuus” ja ”luonnottomuus” ei ole mikään kiistämätön moraalisten arvostelmien mittari. Esimerkiksi yhä uudestaan toisteltu ”luonnossa on tapahtunut suuria muutoksia ennenkin” ei ole minkään sortin perustelu sille, että ihmistoiminnan vaikutuksista ei kannattaisi kantaa huolta. Pikemmin luonnonhistoria antaa osviittaa siitä, _miksi_ omat toimemme voivat saada aikaan katastrofaalisiamuutoksia
.
Pätevä toimiemme arvioinnin perusta ei ole niiden luonnollisuus tailuonnottomuus
vaan _se, mitä niistä seuraa_. Maailmanhistoriassa on ollut useita joukkosukupuuttoja. Haluammeko, että sellainen seuraa omasta toiminnastamme? Historian kaukaiset ilmastonmuutokset ovat mullistaneet planeettaa. Haluammeko, että ilmastojärjestelmä siirtyy aikaan, joka on äärimmäisen epäystävällinen meille ja luvuttomille muille olioille? Haluammeko, että merten ekosysteemit romahtavat kenties vuosimiljooniksi, kuten ennenkin on käynyt? Ja niin edelleen. Sitkeä yritys löytää luonnosta ja luonnottomuudesta moraalin kivijalkaa sivuuttaa sen, _mitä maailmassa tapahtuuoikeasti_.
*
Säällistä inhimillistä hyvinvointia on mahdollista tuottaa koko maailman väestölle kestävämmin, mutta se vaatii muutoksia paitsi tarpeentyydyttämisen tavoissa myös esimerkiksi kansainvälisen kaupan suhteissa ja vauraampien ihmisryhmien ylikulutuksessa. Köyhyyden, nälän, sukupuolten eriarvoisuuden ja turvattomuuden voittaminen on myös välttämätöntä, jotta voidaan kääntää väestökehitys tasaiseksi ja lopulta laskuun myös siellä, missä väestö edelleen kasvaa voimakkaasti.
Tätä kuitenkin estää _peritty tilanne_: jatkuvaa materiaalista kasvua ajava teknologinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen infrastruktuuri teknisistä laitteista hallinnon tapoihin ja ajattelutaipumuksiin. Juuri peritty tilanne ajaa meitä ”niukkuuden maailmaan” – luonnonvarat muuttuvat yhä niukemmiksi _suhteessa perittyihin tuotannon ja kulutuksen tapoihimme_, ja vanhan järjestyksen inertia toimii muutospyrkimyksiä vastaan. Ei ole minkäänlaista kehityksen välttämättömyyttä, jonka vuoksi nykyisen yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan peruspiirteet pysyvät ennallaan. Perimämme yhteiskunnallisen tilan keskeinen oletus on, että sivilisaation rakentaminen vaatii aina vain enemmän energiaa ja ainetta – jolloin sen on lopulta laajennuttava planeetan rajojen ulkopuolelle. Tällöin kuitenkin sulautetaan yhteen _inhimilliset tarpeet_ ja niiden _tyydyttämisen tavat_.
Tarpeista ei tarvitse eikä niistä voidakaan luopua, mutta niitä täytyy oppia tyydyttämään toisin tavoin. Joissain asioissa ensimmäiset askeleet ovat periaatteessa yksinkertaisia, vaikka niitä vastaan toimiikin voimakkaita intressejä. Eläintuotannon osuuden vähentäminen tarkoittaisi, että ruokaa voitaisiin tuottaa pienemmällä maa-alalla ja vähäisemmällä luonnonvarojen kuluttamisella. Liikkuminen hitaammin ja joukolla kuluttaa vähemmän energiaa ja materiaaleja kuin nopeasti ja yksin. Kulutustavaroiden nopea elinkaari ja korjaamisen hankaluus ei ilmiselvästi ole välttämätöntä. Energiankulutuksen mittaluokka on sekin osin laadullista perintöä eikä kerro vain inhimillisen toimeliaisuuden määrästä. Fossiilisten polttoaineiden sisältämästä energiasta irti saatavan työn osuus (eksergia) jää edelleen tolkuttoman pieneksi. Polttomoottorin sitkeästi heikko hyötysuhde on tästä näkyvä esimerkki. Juuri siksi sähköistäminen voi mahdollistaa kokonaisenergian kulutuksen määrää vähentämättä käyttötarkoituksia samassa suhteessa. Määrän ja laadun muutokset kohtaavat. Nämä eivät ole pelkästään teknologisia vaan mittavia poliittis-taloudellisia haasteita. Vaadittava muutos menee kuitenkin vielä syvemmälle elämäntapaan: aineelliseen kilvoitteluun perustuvan elämäntavan sijaan esimerkiksi menestyksen, omanarvontunnon, tunnustuksen, oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän kaltaisia asioita on etsittävä uudella tavalla. Vasta näin voidaan löytää polkuja uhkaavasta ekologisesta niukkuudesta toisenlaiseen runsauteen. Tämä voi osoittautua kaikkea rakennettua infrastruktuuria sitkeämmäksi osaksi perittyä tilannettamme.Ville Lähde
(Kirjoitus pohjautuu _Ikaros Tidskrift_in numerossa julkaistuun esseeseeni ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”.
Toimitus pyysi teemaan ”Slöseri”, tuhlaus, kirjani _Niukkuuden maailmassa_ teemoja luotaavaa tekstiä. Kiitän toimitusta innoituksesta palata näiden aiheiden äärelle BIOS-työn kokemusten rikastuttamana.) (1) Mineraalivaroista puhuttaessa käytetään teknistä erottelua resurssi (potentiaalisesti käytettävissä olevat varannot) ja reservi (tällä hetkellä taloudellisesti, teknisesti, juridisesti jne. käytettävissä olevat varannot). Tässä kirjoituksessa käytän kuitenkin termiä ”resurssi” laajemmassa luonnonvaroihin viittaavassa merkityksessä, joka on myös tieteellisessä käytössä (_natural resources_). 7.1.2020 BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2019 Kulunut vuosi oli varmaankin aktiivisin ja ainakin tuloksiltaan runsain BIOS-tutkimusyksikön pian viisivuotisessa historiassa. Kulunut vuosi oli varmaankin aktiivisin ja ainakin tuloksiltaan runsain BIOS-tutkimusyksikön pian viisivuotisessa historiassa. Ekologinen jälleenrakennus -sivuston julkaisu oli varsinainen merkkipaalu, ja WISE-projektissa kulunut vuosi oli osaltamme hyvin aktiivinen. Lisäksi tutkijoiltamme ilmestyi kymmenen tieteellistä artikkelia ja yli viisikymmentä muuta tekstiä, ja luennoimme tai esiinnyimme julkisesti enemmän kuin koskaanaikaisemmin.
Yksityiskohta Berkeleyn yliopiston kampuslehdestä, kevät 2019. Toimintaamme voi seurata Facebook-sivullamme ja uutiskirjeestämme,
jota julkaistaan myös tässä blogissa. Viime vuoden tapaankokoamme
tässä kirjoituksessa yhteen kuluneen vuoden toimintaamme. EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön lanseeraama näkemys siitä, mitä siirtymä ekologisesti kestävämpään yhteiskuntaan vaatisi Suomessa. Mitä esteitä muutoksella on, ja minkä pitäisi etenkin talousajattelussa ja -politiikassa muuttua, jotta päästäisiin eteenpäin? Mitä olisivat konkreettisetrakennuskohteet?
Ekologisella jälleenrakennuksella on yhtäläisyyksiä viime aikoina paljon puhutun _Green New Deal_in kanssa. Erona on kuitenkin vahvempi taustoitus yhteiskuntien ekologisiin ja materiaalisiin reunaehtoihin ja täten myös kriittisempi näkymä aineellisen kasvun mahdollisuuksiin ja muutoksen energiatalouteen. Vertauskuvallisesti ekologinen jälleenrakennus viittaa maailmansotien jälkeiseen kauteen, jolloin konfliktien traumoista ja vaurioituneen infrastruktuurin keskeltä järjestäydyttiin luomaan uutta ja tasavertaisempaa yhteiskuntaa. Fossiilisen yhteiskunnan infrastruktuuri ei ole konkreettisesti raunioina, mutta sen käytöstä täytyy luopua pian ja tilalle on rakennettava uutta. Miten tästä voidaan synnyttää yhdistävä poliittinen projekti? Ekologinen jälleenrakennus -sivusto avattiin 7.10., ja englanninkielinen versio 12.11. Kansallisteatterissa järjestettiin 5.12. täydelle salille tilaisuus ”Suomalaisen yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”, jossa äänessä olivat BIOS-tutkijoiden lisäksi ministerit Li Andersson (vas.) ja Krista Mikkonen (vihr.) sekä puoluesihteeri Antton Rönnholm (sd.) ja etujärjestöjen asiantuntijat Matti Kahra (EK) ja Patrizio Laina (STTK). Historioitsija Juha Siltala asetti ekologisen jälleenrakennuksen laajempaan historialliseen kehykseen. Tilaisuuden videotallenteen voi katsella täältä.
Kansallisteatteri valikoitui tilaisuuden pitopaikaksi luontevasti, olihan BIOS ollut näkyvästi läsnä myös Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmässä _Yhdestoista hetki_, jota tutkijaväkemme kävi katsomassa. Tere Vadén kirjoitti ntamon julkaisemaan kirjaan jälkilauseen.
Kuluneena vuonna esittelimme myös angloamerikkalaista Green New Deal -keskustelua, joka sai etenkin Yhdysvalloissa mutta myös Euroopassa tuulta purjeisiinsa. Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Tere Vadén kirjoittivat aiheesta helmikuussa Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla.
_Politiikasta.fi_ julkaisi toukokuussa Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kirjoituksen ”Onko Green New Dealista Euroopanpelastajaksi?
”
Järjestimme myös toukokuussa yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa yhdysvaltalaisen Zack Exleyn vierailun Helsinkiin 13–14.5. Vierailu piti sisällään kaksi tilaisuutta, joissa keskusteltiin Green New Dealin mahdollisuuksista Euroopassa ja Suomessa. TIETEELLISET ARTIKKELIT Huhtikuussa _Sustainability_-lehdessä ilmestyi kaksi BIOS-tutkijoiden yhteisartikkelia, jotka oli laadittu Emma Hakalan johdolla ja hänen tutkimustyöhönsä nojaten: ”Northern Warning Lights: Ambiguities of Environmental Security in Finland and Sweden ” sekä ”A Lot of Talk But Little Action: The Blind Spots of Nordic Environmental SecurityPolicy ”. Hakala
käsitteli näitä teemoja läpi vuoden kirjoituksissaan BIOS-blogissa,
Puheenaihe-sivustolla (Tero Toivasen kanssa), Wider Security -sivustollaja
Nesslingin Säätiön blogissa.
BIOS-tutkija ja Helsingin yliopiston kestävyystieteen professori Jussi Eronen oli mukana kahdessa kansainvälisessä artikkelissa: _Sciencessa_ julkaistu ”Reorganization of surviving mammal communities after the end-Pleistocene megafaunal extinction” ja _Journal
of Biogeographyssa_ julkaistu ”Land mammals form eight functionally and climatically distinct faunas in North America but only one inEurope
”.
_Alue ja ympäristö_ -lehden vuoden ensimmäisessä numerossajulkaistiin kaksi
BIOS-artikkelia. ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?” esittää
laajan tutkimuskatsauksen pohjalta, että ajatus luonnonvarojen kulutuksen ja talouskasvun absoluuttisesta irtikytkennästä on vailla empiiristä pohjaa. _Versus_-lehdessä julkaistiin maaliskuussa artikkelin ajatuksia tiivistävä teksti ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?”
Ville Lähteen katsausartikkeli ”Mitä maailman nälän voittaminenvaatii? ” tuo
yhteen kriittisen tutkimuksen eri juonteita ja osoittaa tuotantokeskeisen ruokapolitiikan perustavat ongelmat. Hän tiivisti artikkelin viestin _Versus_-lehden heinäkuisessa jutussa ”Miten maailman nälkä voitetaan?”
Tere Vadén oli myös kirjoittajana lehden numerossa 2/2019 ilmestyneessä artikkelissa ”Ekoterveyskasvatuksen luonnos”.
Helsingin kaukolämpökeskustelua koskeva BIOS-tutkijoiden yhteisartikkeli ”To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating inHelsinki, Finland
”
ilmestyi julkaisussa _Energy Research & Social Science_. Karoliina Lummaalta ilmestyi kaksi artikkelia, ”Kuinka lukea jätettä? ” _Avaimen_ numerossa 2/2019 ja ”Elonkirjoa lukemassa – heikot signaalit ja muuttuva ympäristörunous” _Futuran_ numerossa 3/2019. TYÖ WISE-HANKKEESSA WISE-tutkimushankkeessamme vuosi oli hyvin kiireinen. Tammikuussa Paavo Järvensivu johti Tiedekulmassa pidettyä seminaaria ”Miten Suomi varautuu viheliäisiin murroksiin?”.
Hanke järjesti myös helmikuussa toimittajatilaisuuden ”Hiilinielut ja -varastot yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä”.
Ennen kaikkea olimme rakentamassa ensimmäistä varautumisharjoitusta, niin sanottua politiikkapäämajaa, jotka ovat koko WISE-projektinkeskeisin osa.
WISE-blogissa julkaistiin lukuisia kiintoisia tekstejä, mukaan lukien Tere Vadénin vapaamatkustamista käsittelevä ”Miten rationaalista on ajatella, että suomalaisen elinkeinoelämän kilpailukykyä ei pidä heikentää ilmastonmuutostoimilla?”, Ville Lähteen yksioikoista edistysajattelua ruotiva ”Ei hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan”
sekä Emma Hakalan ”Voisiko huoltovarmuus auttaa ilmastonmuutokseenvarautumisessa?
”
BIOS MAAILMALLA
BIOS-tutkijat tekivät kaksi pitkää ulkomaanvierailua, jotka oli pakattu täyteen tapaamisia ja tehtävää. Huhtikuussa ryhmä tutkijoitamme vieraili kaksi viikkoa Yhdysvaltain länsirannikolla. Matka alkoi Oregonin osavaltion Portlandista, jossa Paavo Järvensivu osallistui Lewis & Clark Collegen symposiumiin ”Challenges to Status Quo: A System Unraveling?”
julkisessa väittelyssä Environmental Defense Fundin Aasian johtajan Dan Dudekin kanssa otsikolla ”An environmentally sustainable future: can capitalism supply it?”. Matkan varrella tutkijat vierailivat Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen luonnonsuojelualueella professori Anthony Barnoskyn opastamina. Stanfordissa BIOS-tutkijat vierailivat myös Sustainable Finance Initiative -projektin, Zero Degree -projektin ja uusiutuvan energian mallinnuksistaan tunnetun professori Mark Jacobsonin luona. Sacramentossa he tapasivat Kalifornian uuden kuvernöörin Gavin Newsomin ympäristöneuvonantajaryhmän, ja Berkeleyn yliopistossa he keskustelivat Energy and Environmental Policy Labin tutkijoidenkanssa.
Yhdysvaltain vierailu tuotti myös Paavo Järvensivun haastattelun _Truthout_-julkaisussa. Se ilmestyi myös _Global Policyn_ sivuilla ja _Znetissä_.
Marraskuussa tutkijajoukkomme taas vieraili Pekingissä professori Feng Lianyongin ja hänen työryhmänsä kutsumana. Fengin tutkimusryhmä työskentelee taloustieteen laitoksella China University of Petroleumissa Pekingissä. Vierailuun kuului myös osallistuminen Ecological Economics and Ecological Civilization-konferenssiin.
BIOSin oma esitys otsikolla “Ecological economics in policy practice: ecological reconstruction in Finland” esitteli ekologisen jälleenrakennuksen ehdotustamme. BIOS-tutkijat tapasivat myös Kiinan tiedeakatemian Tiede ja kehitys -instituuttien kansainvälisten suhteiden johtajan professori Guo Jianfengin ja keskustelivat Business Finlandin järjestämällä tapaamisella China District Heating Associationin ja Beijing District Heating Companyn edustajien kanssa. Lisäksi he vierailivat muun muassa Renmin University of Chinan kansainvälisen politiikan laitoksella ja Suomen suurlähetystössä. KESKUSTELU METSISTÄ JA SUOMEN ILMASTOPOLITIIKASTA BIOS jatkoi aktiivista keskustelua metsätalouden suunnasta, hiilinielujen ja -varastojen huomioon ottamisesta sekä laajemmin suomalaisen ilmastopolitiikan suunnasta. Maaliskuussa tartuimme BIOS-blogin kirjoituksessa ”Metsäteollisuuden sivuvirrat, onkoniitä? ”
Sipilän hallituksen bioenergiasuunnitelmien taustalla olleisiin raaka-ainelaskelmiin. WMO:n johtajan Petteri Taalaksen julkiset puheenvuorot herättivät hämmennystä niin tutkijoiden kesken kuin laajemminkin julkisuudessa, ja BIOS peräsi maaliskuussa ilmastotutkijan vastuuta . Paavo Järvensivun kirjoitus ”Biotalous ohitti ilmastotavoitteet: arvio Sipilän hallituksen ilmastopolitiikasta”
ilmestyi huhtikuussa _Politiikasta.fi_ -lehdessä. Toukokuussa kommentoimme BIOS-blogissa uusia tehdashankkeita kirjoituksessa ”Uudet biotuotetehtaat pakottavat luopumaan metsäbioenergianlisäämisestä
”.
Toukokuussa Antti Majava ja Tere Vadén kirjoittivat Tuomo Kalliokosken kanssa tämän blogissa hiilinielujen vertailutasonasettamisesta
,
ja BIOS-blogissa kommentoimme hiilinielulaskelmissa tehtyjen virheidensarjaa
.
Joulukuussa tarkastelimme suomalaisen ilmastopolitiikan tilannetta tuoreiden Tilastokeskuksen julkaisemien päästölukujen valossa.
Tuotimme myös yhteistyössä Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) kanssa infovideon siitä, miksi päästövähennyksiä ei tule viivytellä.
RUOANTUOTANNOSTA
Edellä mainitun vertaisarvioidun katsausartikkelin lisäksi BIOS-tutkija Ville Lähde osallistui aktiivisesti keskusteluun ruoantuotannosta niin suomalaisittain kuin suhteessa kehityskysymyksiin ja kansainväliseen ruokajärjestelmään. Helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Lähteen laaja kirjoitus ”Ruokajärjestelmän kohtalokysymyksiä – Miten niitä pitäisikysyä?
”,
jossa hän suhteuttaa toisiinsa ruoan tuotantoon, kulutukseen, nälkään ja ruokaturvaan ja ruokapolitiikkaan liittyviä ongelmia, joita tarkastellaan liian usein erillään toisistaan. Helmikuussa hän kirjoitti tutkija Galina Kallion kanssa _Helsingin Sanomien_ vieraskynän paikallisen tuotannon merkityksestä.
Lähde oli myös tuottamassa kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön Fingo ry:n ruokaturvaryhmän kannanottoa ”Ruokaratkaisijana
”,
joka peräänkuulutti pientuottajien tukea ja oikeudenmukaisten ruokajärjestelmän arvoketjujen luomista. Syyskuussa BIOS-blogissa julkaistiin Lähteen kirjoitus ”Ruoantuotannon synkkä utopia”, joka kritisoi
ruokakeskustelun yksiulotteisia näkemyksiä teknologiasta ja kehityksestä sekä niiden synnyttämiä yhtä yksisilmäisiä vastareaktioita. Jatkuvasti ”kulttuurisodan” asetelmiin jumittuvan ruokakeskustelun turhautumia Lähde puki sanoiksi marraskuisessa kirjoituksessaan ”Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä meneekoko ajan pieleen?
”
TALOUDESTA JA TALOUSPOLITIIKASTA Taloustieteelliset näkemykset, laajempi talousajattelu ja talouspolitiikan suuntaviivat ovat BIOS-tutkimusyksikön työn tärkeimpiä päälinjoja, ja kuten todettua, ne ovat olennainen ulottuvuus ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmassa. Vuoden mittaan tutkijamme ovat osallistuneet aihetta koskevaan keskusteluun niin Suomessa kuin maailmalla. _Terra_-lehden vuoden ensimmäisessä numerossakeskusteltiin
BIOS-tutkimusyksikön näkemyksistä vuonna 2018 YK:n kestävän kehityksen raporttia varten laatimamme dokumentin pohjalta. Kuten BIOS-työtä seuraavat muistavat, dokumentti herätti jopa hämmentävän laajaa keskustelua kansainvälisesti, ja tämä keskustelu jatkui myös kuluneena vuonna _Business Insiderin_elokuisessa jutussa
.
Paavo Järvensivu kirjoitti aiheesta myös _London School of Economic Business Review_ -julkaisussa.
Toukokuussa kommentoimme BIOS-blogissa suomalaista talouskeskustelua ja etenkin toimittaja Heikki Pursiaisen esittämiä näkemyksiä,
ja lokakuussa esitimme asiantuntijalausuntomme uuden hallituksen talousarvioesitykseen vuodelle 2020.
MUITA KIRJOITUKSIA
BIOS-tekstejä päätyi moniin kansiin. Paavo Järvensivun kirjoitus ”Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti?”
ilmestyi Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa _Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet_. Antti Majavan essee ”Residing in Trouble” ilmestyi teoksessa _Contemporary Artist Residencies and Reclaiming Time and Space_. Emma Hakala
osallistui FIIA-raportin _Suomen huoltovarmuus ja Baltian alue_ja
UM:n _Afrikan megatrendit_ -raportin laatimiseen sekä kirjoitti ORF Issue Briefin ”India and the global geoeconomics of climate change: Gains from cooperation?”
Karoliiina Lummaa oli kirjoittajana artikkeleissa ”Reconfiguring Human, Nonhuman and Posthuman: Striving for More Ethical Cohabitation” ja ”Posthumanist Reading: Witnessing Ghosts, Summoning Nonhuman Powers” teoksessa _Reconfiguring Human, Nonhuman and Posthuman in Literature and Culture_(Toim. S.
Karkulehto, A-K Koistinen & E. Varis; Routledge, 2019). Hänen artikkelinsa ”Miltä maailmanloppu kuulostaa? Postapokalyptinen ambient antroposeenin musiikkina” ilmestyi teoksessa _Musiikki ja luonto. Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella_(toim. Juha
Torvinen & Susanna Välimäki; Utu-kirjat, 2019). Lisäksi hänen esseensä ”Ihmisen aika” julkaistiin Kansallisteatterin _Sapiens_-näytelmän käsiohjelmassa ja essee ”On sharing soot, spikes and dust” Venetsian biennaalissa Weather Report: Forecasting Future” -katalogissa. Huhtikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Ville Lähteen ja muiden BIOS-tutkijoiden laatima etenkin vaalikeskustelua ruotiva essee ”Kulutuksen vähentämien – vaatimus ja vastareaktio”.
Kesäkuussa Karoliina Lummaa jatkoi BIOS-blogin esseessään ”Tekojen ja valintojen merkityksestä” samasta
aihepiiristä laajemmalla kulttuurisella otteella. Toukokuussa Ville Lähteen essee ”Mitä on sivistys ekologisten kriisien aikakaudella?”
ilmestyi Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla ja kirjoitus ”Tulevaisuus ei ole vaakakupissa”
_Maailman kuvalehdessä_. _Kulttuurivihkojen_ kesänumerossa julkaistiin Tere Vadénin teksti ”Modernin kulutusyhteiskunnan loppu” ja _niin & näin_ -lehden numerossa 2/2019 essee ”Öljynpaisumuksesta vedenpaisumukseen”. _niin & näin_ -lehden numeron 3/2019 verkkoteksteinä taas julkaistiin Ville Lähteen ja Ilja Lehtisen kirjeenvaihto toivosta, toivottomuudesta ja tulevaisuudesta.
Ville Lähde kommentoi elokuussa _Politiikasta.fi_-lehdessä IPCC:n maankäyttöraporttia ja sen suomalaista vastaanottoa.
Joulukuussa _Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti_ julkaisi BIOS-puheenvuoron ”Ilmastokriisiin sopeutuminen on kansanterveydellinen kysymys ”. Ekosäätiön sivuilla ilmestyi Tere Vadénin kirjoitus ”Ekologisten kriisien torjuntaMarsista katsoen
”,
ja Emma Hakala osallistui _Politiikasta.fi_ -lehden ilmastokriisin pedagogiaa käsitelleeseen raatiin.
Ville Lähteen kirjoitus ”Naturresurssernas knapphet och överflöd”
ilmestyi _Ikaros Tidskriftin_ vuoden viimeisessä numerossa.YHTEISTYÖHANKKEITA
BIOS-tutkijat Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén osallistuivat Nuuksiossa järjestetyn Nielu-taidenäyttelyn luomiseen mentoroimalla taiteilijajoukkoa koko työprosessin ajan sekä esiintymällä taidenäyttelyn yhteydessä Haltian luontokeskuksella. BIOS järjesti FIIA:n, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa yhteistyössä Ympäristöturvallisuutta käsitelleen työpajan ja 19.6. pidetyn seminaarin. Tuloksena syntyneeseen politiikkapaperiin voi tutustua täällä ja seminaarin luentoihin täällä.
Professori Jussi Eronen osallistui Pikkuparlamentissa 12.12. pidettyyn tilaisuuteen ”Suomi ja ilmastokriisi”
sekä sen taustadokumentin _Suomen on varauduttava ilmastokriisiin_laatimiseen.
Edellä mainittujen lisäksi tutkijamme ovat tehneet asiantuntijatyötä muun muassa Sitran talousfoorumissa, Ilmastopaneelissa, Pekka Haaviston ilmaston pyöreässä pöydässä ja rakennusten energiasäästön politiikkasuositusten laadinnassa.
PODCASTIT
Kuluneen vuoden aikana julkaistiin kolme BIOS-podcastia. Podcastien juontajana toimii Tero Toivanen, joka keskusteli ensimmäisessä lähetyksessä Tere Vadénin kanssa ilmastopolitiikasta ja suomalaisesta elinkeinoelämästä.
Toisessa lähetyksessä hän pohti Ville Lähteen kanssa kysymystä ”meneekö maailmassa kaikki paremmin?”.
Kolmannessa lähetyksessä BIOS-väki ruoti ilmastovaaleja.
Tutkijamme olivat äänessä myös monissa muissa podcasteissa. Tammikuussa Paavo Järvensivu esiintyi 360:n lähetyksessä ”Entä jos tyytyisimme 70-luvun elintasoon?”
Helmikuussa Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen puhuivat Poliittinen talous -podcastissa ilmastopopulismista.
Maaliskuussa Paavo Järvensivu oli mukana Tiedekulman ”Sopeudusuomalainen ”
-keskustelussa (videoversio). Huhtikuussa Tero
Toivanen puhui Oikeus tulevaisuuteen-podcastissa ja
toukokuussa Antti Majava Puhetta taiteesta -lähetyksessä. Tere Vadén keskusteli kestävästä kehityksestä YK-liiton podcastissalokakuussa.
LUENNOT, PANEELIT JA MUUT ESIINTYMISET Vuosi oli aktiivisin BIOS-tutkimusyksikön historiassa, sillä omien luentokurssiensa lisäksi tutkijamme esiintyivät vuoden aikana kaikkiaan 100 tilaisuudessa. Esiintymisten videotallenteita vuosien varrelta on koottu Youtube-kanavallemme.
Tammikuussa Paavo Järvensivu luennoi Lääkäripäivillä ja Ville Lähde keskusteli Tieteiden yössä toiminnan ja puheen suhteesta ilmastotoiminnassa. Helmikuussa Ville Lähde esiintyi Eduskunnan kansalaisinfossa Ilmastomenu-kampanjan avajaistilaisuudessa ja Antti Majava tilaisuudessa ”Taide ekokriisinaikakaudella ”.
Maaliskuussa Paavo Järvensivu osallistui etänä American Museum of Natural Historyn paneelikeskusteluun.
Huhtikuussa Tere Vadén osallistui Riihimäellä Meidän Metsämme -metsädialogiin. Karoliina Lummaa esiintyi Kansallisteatterin”Seuraava esitys
”-tilaisuudessa
ja Ville Lähde keskusteli Eija-Riitta Korholan kanssa ilmastonmuutoksesta Veritas-dialogissaTampereella.
Toukokuussa Emma Hakala esiintyi Helsingissä Maailmanparannusklubilla ja Ville Lähde luennoi Kansallisten museopäivien tapahtumassa Tampereella. Kesäkuussa Tere Vadén osallistui Saksassa Jenassa järjestettyyn biotalouskonferenssiin. Syyskuussa Ville Lähde osallistui Tiedekulman tilaisuuteen”Talouden uusjako
”.
Karoliina Lummaa piti Vaasassa konferenssipuheenvuoron kulutuksen vähentämisestä sekä osallistui Nordic Energy Equality Networkin julkistustilaisuuteen. Lokakuussa Tero Toivanen esiintyi Pikkuparlamentin tilaisuudessa ”Ilmastonmuutos, talouspolitiikka ja sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus” ja piti keynote-esitelmän ”How dare we? Consensual climate politics, social conflicts and the socio-ecological crisis of capitalism” Joensuussa Sosiaalipolitiikanpäivillä.
Marraskuussa Tero Toivanen esiintyi ministerien Andersson, Mikkonen ja Kosonen järjestämässä Nuoret ja ilmasto -pyöreän pöydän tilaisuudessa ja Paavo Järvensivu luennoi Turun yliopistossa kurssilla Ilmastonmuutoksen totuudet. Joulukuussa Karoliina Lummaa osallistui Tampereella Kulttuuritutkimuksen päivillä paneelikeskusteluun tutkimuskeskustelun muutoksista. BIOS TIEDOTUSVÄLINEISSÄ Tutkijamme olivat vuoden mittaan haastateltavina tai asiantuntijoina kolmessakymmenessä lehti- tai radiojutussa. Alkuvuodesta ilmestyi Aino-lehden tekemä Paavo Järvensivun henkilökuva ”Paavo poikkiteloin ”. Tere Vadén oli helmikuussa äänessä Ylen Kultuuriykkösellä . Antti Majava kommentoi maaliskuisessa Ylen verkkojutussa puun energiakäyttöä, ja Paavo Järvensivu puhui _Maan suolassa_ kirkon ilmastostrategiasta.
Huhtikuisessa _Voimassa_ Ville Lähde puhui ilmastokriisistä.
Toukokuussa Paavo Järvensivu selitti _Suomen Kuvalehdessä_, miten käsitys rahan niukkuudesta peittää ymmärrystä luonnonvarojenniukkuudesta
.
Toukokuussa _Helsingin Sanomissa_ ensin Tere Vadén puhui öljyn merkityksestä yhteiskunnille ja Tero Toivanen ekologisesta jälleenrakennuksestaja
työstä.
Heinäkuussa Ville Lähde selitti _Suomen Kuvalehdessä_ luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen välttämättömyyttä ja elokuussa Lännen Median artikkelissa sitä, miksi ilmastopäästöt eivät näytä vähentyvän Suomessakaan.
Emma Hakala kommentoi elokuisessa Ylen jutussa Bolsonaron politiikkaa . Syyskuussa Paavo Järvensivu esiintyi _Yhteishyvän_ artikkelissa ja peräänkuulutti päästöjen vähentämisen mahdollisuuksia myös elämän mielekkyydenlisäämiseen
.
Lokakuisessa _Kirkko ja kaupunki_ -lehden jutussa Tere Vadén puntaroi öljyriippuvuuden henkisiä ulottuvuuksia.
Emma Hakala taas oli haastateltavana South Asia Fast Trackissa.
Karoliina Lummaa kommentoi Ylen verkkojutussa kulutuksen ja elämäntapojen muutosta . Ville Lähde selitti ekologisen jalanjäljen ja muiden ympäristömittarien problematiikkaa _Suomen Luonnon_ artikkelissa.
Marraskuussa Tere Vadén esiintyi _Suomen Kuvalehden_ kapitalismikritiikkiä käsittelevässä artikkelissa.
13.12.2019 Suomen ilmastopolitiikka edelleen kriisissä: Sipilän hallitus jätti karun ilmastopoliittisen perinnön Juha Sipilän (kesk.) johtaman hallituksen ilmasto- ja energiapoliittisen strategian seurauksena on nettoilmastopäästöjen mittava kasvu. Tiedeyhteisö toi ongelman esiin useita kertoja koko Sipilän hallituskauden ajan. Nykyisen Sanna Marinin (sd.) hallituksen tehtäväksi jää tuhoisan ilmastopoliittisen linjan kääntäminen. Katri Kulmunin johtama Keskusta on käännöksessä vaa’ankieliasemassa. Suomen kasvihuonekaasupäästöt Tilastokeskuksen eilen (12.12.2019) julkaiseman tiedon mukaan Suomen ilmakehään päätyvät nettoilmastopäästöt kasvoivat vuodesta 2017 vuoteen 2018 noin 22 prosenttia (nettopäästöt 2017 olivat noin 38,2 tonnia ja 2018 46,6 tonnia). Sanna Marinin (sd.) johtaman Suomen hallituksen virallinen tavoite on nollata ilmastopäästöt vuoteen 2035 mennessä. Vallitseva kehitys vie kuitenkin täysin päinvastaiseen suuntaan. Suomen päästövähennystavoitteista ja niiden toteutumisesta vastaa viime kädessä hallitus. Tilastokeskuksen julkaisemat luvut kertovatkin edeltävän Juha Sipilän (kesk.) johtaman hallituksen epäonnistuneen ilmastopolitiikassaan totaalisesti. Suomen nykyinen hallitus sai siis Tilastokeskuksen tiedoissa käsiinsä Sipilän hallituksen jättämän epämieluisan mutta käytännössä jo etukäteen kaikkien tiedossa olleen joululahjan. BIOS-tutkimusyksikkö on seurannut yhdessä Suomen johtavien ilmastotutkijoiden kanssa ilmastopolitiikasta ja päästövähennyksistä käytävää keskustelua koko Sipilän hallituksen valtakauden ajan. Olemme nostaneet lukuisia kertoja esiin tutkimustiedot metsänielujen merkityksestä päästövähennyksissä ja myös sen, että kasvavat hakkuut heikentävät rajusti metsien hiilinielua. Asiaa seuraaville ei tule yllätyksenä, että juuri kestämätön metsien käyttö on merkittävin tekijä Suomen nettopäästöjen kasvussa. Tilastokeskus toteaa tiedotteessaan selkeästi: “Nettonielun pienenemiseen vaikuttivat ennätyssuuret hakkuut.” BIOS ja useat muut tieteelliset toimijat ovat jo heti Sipilän hallituksen aloittaessa tuoneet hallituksen tietoon, että sen hallitusohjelma tulee erittäin suurella todennäköisyydellä lisäämään ilmastonettopäästöjä. Hakkuiden lisäämisen hiilinielua ja luonnon monimuotoisuutta heikentävä vaikutus tuotiin vahvasti esiin myös maaliskuussa 2017 julkaistussa BIOS-tutkimusyksikön fasilitoimassa tutkijoidenjulkilausumassa ,
jonka allekirjoitti 68 metsien käytön ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksiin perehtynyttä tutkijaa. Julkilausuman julkistamistilaisuudessa maaliskuussa 2017 Helsingin Kampin Eurooppa-salissa oli paikalla keskustelemassa myös nykyinen keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni. Kulmuni suhtautui tilaisuudessa tutkijoiden viestiin penseästi. Tämä ei ollut sinällään ihme,kutsuihan
Kulmuni jo julkilausumaa koskevien ennakkotietojen pohjalta hiilinielu- ja biodiversiteettivaikutukset esiin tuoneita tutkijoita ”epäisänmaallisiksi” ja ”näennäisesti vihreiksi”. Kulmuni ei ollut mielipiteineen yksin. Heti julkaisun jälkeen Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliiton MTK:n viestinnässä alettiin käyttää julkilausuman allekirjoittajista alentavaa termiä“adressitutkija
”.
Mediassa MTK:n johtajat kutsuivat julkilausumaa muun muassa “poliittiseksi pamfletiksi”
ja “metsätrumpismiksi”.
Epäisänmaalliset
tutkijat toivotettiin toisinaan porkkananviljelukurssille ja toisinaan tarttumaan höpinän sijasta raivaus- tai moottorisahaan.
Metsäalan vaikuttajat ovat hyökänneet julkilausumaa vastaan vielä näihin päiviin saakka, vaikka julkilausuman viesti on vahvistettu muun muassa Suomen ilmastopaneelin, Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön (EASAC), 200 johtavan kansainvälisen tutkijanja lukuisten
tutkimushankkeiden toimesta. Syksyllä 2018 BIOS laati tiedotteen, jossa nostimme
esiin YK:n ilmastosopimuksen maaraportin tiedot, joiden mukaan Suomen nettoilmastopäästöt tulevat nousemaan vuoteen 2020 mennessä, eivätkä suinkaan laskemaan, kuten Sipilän hallitus väitti. Keskustalainen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen nimesi eduskunnan täysistunnossa BIOSin tiedotteen “hutaistuksi blogikirjoitukseksi” (Täysistunnon tallenne:
kohta 00:39:19).
Maaraportista
ilmenneet tiedot metsien kasvusta ja hiilinielujen kehityksestä olivat räikeässä ristiriidassa Luonnonvarakeskuksen (Luke) tuottamien tietojen kanssa.
Syksyn 2019 aikana Luke on kuitenkin muuttanut kantansa vastaamaan melko tarkasti maaraportin tietoja. Myös eilinen Tilastokeskuksen uusi julkaisu vahvistaa maaraportin näkemykset. On ongelmallista, että ratkaiseva osa Suomen ilmastopolitiikkaa on merkittävästi nojautunut yhden tutkimuslaitoksen tuottamiin aineistoihin. Vaikuttaa siltä, että Luken tuottamat virheelliset tiedot ovat vaikuttaneet oleellisesti Sipilän hallituksen ilmastopolitiikan harha-askeliin. Luken tuottamat tiedot tukivat Sipilän hallituksen pyrkimystä edistää metsäteollisuutta ja biotaloussektoria mahdollistamalla metsien hakkuutason historiallisen noston. Samaan hengenvetoon on aiheellista kysyä, miksi erityisesti keskustavaikuttajat ja MTK ovat suhtautuneet jopa vihamielisesti tutkijoihin, jotka ovat vuosien ajan tuoneet esiin metsänielujen pienenemisen ja pyrkineet huomauttamaan toistuvista ongelmista Lukenlaskelmissa.
EU:n ilmastopolitiikka seuraa laajapohjaista tieteellistä näyttöä maan- ja metsien käytön ilmastovaikutuksista. Sipilän hallitus ja suomalainen metsäsektori mobilisoivatedellisellä
hallituskaudella historiallisen vaikuttamiskampanjan Brysseliin, jotta Suomi sai lobattua itselleen mahdollisimman mieluisan LULUCF-asetuksen. On kuitenkin erittäin todennäköistä, että juhla Suomen metsäteollisuudelle mieluisesta LULUCF-kannasta jää lyhytikäiseksi. Esimerkiksi uuden EU-komission Vihreä sopimus sisältää ajatuksenLULUCF-keskustelun
avaamisesta ja uuden EU:n laajuisen metsästrategian luomisesta. On varsin selvää, että EU tulee tulevaisuudessa entistä tiukemmin seuraamaan tieteellistä tietoa metsien roolista ilmastonmuutoksentorjunnassa.
Hallituksessa jälleen istuvan keskustan olisi uuden puheenjohtajansa Katri Kulmunin johdolla kannettava vastuu edellisen hallituksen tekemistä virheistä. Kulmunin olisi irtisanouduttava Sipilän hallituksen asettamasta kansantaloudelle ja ympäristölle haitallisesta ilmasto- ja energiapoliittisesta linjasta. Keskustan olisi kerrottava, kuinka se tukee Suomen ilmastopolitiikan uskottavuuden palauttamista Sanna Marinin hallituksessa. Samalla keskustan olisi osoitettava, että se haluaa aidosti rakentaa tieteeseen perustuvaa päätöksentekoa yhteistyössä tiedeyhteisön kanssa. Myös kaikkien muiden puolueiden on syytä kertoa, mitkä ovat heidän keinonsa Suomen ilmastopäästöjen laskemiseksi ja globaalin ilmastokriisin hallintaan saamiseksi. 2.12.2019 UUTISKIRJE 12/2019 Ekologinen jälleenrakennus Kansallisteatterissa, fossiilisten tuotantokuilu, ilmaston keikahduspisteet, lausuntomme talousarvioesitykseen, suomalaistaruokakeskustelua...
Tervetuloa lukemaan joulukuun 2019 uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin . Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
_“Wäinö Aaltosen veistossarja _Työ ja tulevaisuus_ viitoittaa eduskunnan ohjelmatyötä.” Kuva Tiina Tuukkanen – CC BY-SA 4.0_ SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS _Keskustelutilaisuus Kansallisteatterissa 5.12. klo 13–15. Vapaapääsy!_
Olemme BIOS-tutkimusyksikössä puhuneet pitkään ekologisesta jälleenrakennuksesta. Jotta Suomessa, Euroopassa ja muualla maailmassa voitaisiin siirtyä fossiilitalouden jälkeiseen aikaan, tarvitaan kokonaisvaltaisia poliittisia visioita ja ohjelmia. Ohjelmat on myös pystyttävä yhdistämään käytännön toimiin. Asumisen, liikkumisen, ravinnontuotannon, kulutuksen ja energiantuotannon rakenteet ja käytännöt täytyy rakentaa uudelleen, sovittaa ne ekologisten reunaehtojen piiriin. Yhdysvaltalaisessa keskustelussa historialliseksi vertailukohdaksi on noussut 1930-luvun New Deal. Me löysimme vertailukohtamme sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Raunioituneen infrastruktuurin keskeltä pyrittiin rakentamaan tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Fossiilinen infrastruktuuri ei ole konkreettisesti raunioina, mutta sen käyttö raunioittaa maailmaa, joten siitä on päästävä irti. Erona historialliseen jälleenrakennukseen tietysti on, että nyt ei voida tukeutua yltäkylläiseen energiaan ja luonnonvarojen kulutukseen. Tässä näkemyksemme eroaa myös monista Green New Deal -näkemyksistä, joissa aineellisen kulutuksen kasvun ongelma ei saa aina perusteellista huomiota. Ekologinen jälleenrakennus -verkkosivusto avattiin lokakuun alussa. Siellä esitellään ohjelman taustalla oleva synteesi nykyisistä ympäristö- ja luonnonvarakriiseistä sekä poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset tekijät, jotka yhtäältä luovat edellytyksiä muutokselle ja toisaalta estävät sitä. Mikä tärkeintä, esittelemme joukon konkreettisia rakennuskohteita, joista lähteä liikkeelle, sekä sellaisia julkisen vallan työkaluja, joilla muutosta voidaan ajaa. Englanninkielinenversio sivustosta
avattiin marraskuun puolivälissä. BIOS ja Kansallisteatteri järjestävät Helsingissä, Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, torstaina 5.12. klo 13–15 tilaisuuden “Suomalaisen yhteiskunnan ekologinenjälleenrakennus”
.
Paikalla keskustelemassa ohjelman toteuttamisen mahdollisuuksista ja ongelmista ovat ministerit LI ANDERSSON ja KRISTA MIKKONEN, EK:n johtava asiantuntija MATTI KAHRA ja STTK:n pääekonomisti PATRIZIO LAINÁ. Professori JUHA SILTALA asettaa edessä olevan muutoksen osaksi laajempaa historian kaarta. Tervetuloa mukaan! Tilaisuuteen onvapaa pääsy.
MAAILMALTA
_YK:n ympäristöohjelma varoittaa fossiilituotannon suunnitelmista_ UNEP eli YK:n ympäristöohjelma on julkaissut jo kymmenen vuoden ajan Emissions Gap -raporttejaan, joissa on arvioitu globaalien ilmastotoimien riittämättömyyttä suhteessa ilmastonmuutoksen“turvarajoihin
”.
Etenkin Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen raporttien viesti on ollut karu: luvatut toimet ovat riittämättömiä, eikä niitäkään ole saatu aikaiseksi. Marraskuussa UNEP julkaisi ensimmäisen TheProduction Gap
-raporttinsa, jossa huomio kiinnitettiin maailman maiden suunnitelmiin jatkaa fossiilisten polttoaineiden tuotantoa. Lopputulema on selvä: toteutuessaan nykyiset tuotantosuunnitelmat veisivät maailman reippaasti ilmastonmuutoksen turvarajojen tuolle puolen. “Tuotantokuilu” eli ero tuotantosuunnitelmien ja ilmastopoliittisten tavoitteiden välillä on “päästökuilua” leveämpi. Nimittäin toteutuessaan suunnitelmat tekisivät myös Pariisin ilmastosopimukseen liittyvät (riittämättömät) kansalliset sitoumukset mahdottomiksi. Maat “lukitsevat” kehitystä fossiiliselle polulle jatkuvilla uusilla investoinneilla. Elokuun uutiskirjeessä viittasimme tutkimukseen, joka sanoo saman toisesta näkökulmasta. Jo nyt olemassa oleva fossiili-infrastruktuuri vaarantaa ilmastotavoitteet, jos sitä käytetään elinikänsä loppuun – uusista investoinneista puhumattakaan. Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, luonnonvarojen liikakulutus ja monet muut merkittävät ympäristöongelmat vaativat yhteiskunnilta perustavanlaatuisia muutoksia. Näin myös Suomessa. BIOS on käynyt viime vuosina hedelmällistä ja uutta luovaa keskustelua eri tieteenalojen edustajien ja monenlaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Yhä selvempää on, että tämän mittaluokan haasteiden selättäminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä. Kuitenkin keskustelu taloustieteen edustajien kanssa on osoittautunut työlääksi. Ilahduttavia poikkeuksia on, mutta taloustieteen puolelta on esitetty toistuvasti myös ärhäköitä ja vähätteleviä kannanottoja. Monitieteellisyyden sijaan keskustelussa törmätään toistuvasti sitkeään valtavirran puolustamiseen ja vaihtoehtojen väheksyntään. _Käynnistyvät keikahduspisteet?_ Samoihin aikoihin Nature-lehdessä ilmestyi tutkijapuheenvuoro,
jossa varoitettiin erilaisten ilmastonmuutoksen “keikahduspisteiden” (tipping point) käynnistymisestä. Ilmastopoliittisessa keskustelussa keikahduspisteitä pidetään usein sen verran epätodennäköisinä, että niiden vaikutus päämäärien asettamiseen ja toimintakehotuksiin on jäänyt vähäiseksi. Niiden vakavuutta ei myöskään ole huomioitu alkuunkaan tarpeeksi ilmastonmuutoksen taloudellisten vaikutusten arvioissa. Kirjoituksessaan tutkijat kuitenkin tuovat yhteen tuoretta tutkimusta, jonka mukaan keikahduspisteiden käynnistyminen voi olla arveltua todennäköisempää ja saattaa tapahtua jo alhaisemmilla ilmaston lämpenemisen tasoilla. He antavat tukensa viime aikoina yleistyneelle puheelle “ilmastohätätilasta”. Ilmastonmuutos ei ole hätätila siinä mielessä, että se olisi ohimenevä kriisi. Hätätilan muodostaa se, että on yhä vähemmän aikaa estää keikahduspisteiden toisiaan vahvistava “dominovaikutus”. Taloudelliset arviot 3 asteen lämpenemisen kustannus-hyöty-optimaalisuudesta ovat tällaista taustaa vasten vaarallista ajattelua. Jotkut keikahduspisteisiin liittyvät prosessit ovat tutkijoiden mukaan jo käynnissä. Vaikka tämä on synkeä sanoma, ilmastonmuutosta vahvistava prosessit eivät kuitenkaan käynnistyttyään vie väistämättömästi katastrofaaliseen ilmastonmuutokseen. Päästöjen vähentämisellä voidaan edelleen välttää joitain keikahduspisteitä, heikentää käynnistyneiden vaikutusta ja ennen kaikkea torjua toisiaan vahvistavien muutosten eteneminen, joka veisi kohti “pannuhuoneplaneettaa”.
BIOS
_BIOS-TUTKIJAT KIINASSA_ Ryhmä BIOS-tutkijoita vieraili Pekingissä marraskuussa professori Feng Lianyongin ja hänen työryhmänsä (China University of Petroleum) kutsumana. Fengin työryhmä on tutkinut laajasti taloudellisen kehityksen ja resurssien käytön välistä yhteyttä keskittyen yliopiston fokuksen mukaisesti fossiilisten polttoaineiden, kuten öljyn ja kaasun, tuotannon ja saatavuuden kysymyksiin. Vierailuun kuului myös osallistuminen Ecological Economics and Ecological Civilization -konferenssiin, jonka järjesti Pekingin yliopiston taloustieteen laitos. Ekologisen sivilisaation käsite on viime vuosina nostettu Kiinassa erääksi yhteiskunnan kehitystä ohjaavaksi tavoitteeksi. Kansainvälisen, kiinalaisia ja länsimaisia tutkijoita yhteenkokoavan foorumin tarkoituksena oli tarkastella ekologisen taloustieteen mahdollisuuksia tarjota teoreettista perustaa ekologisen sivilisaation ajatukselle. BIOS-tutkijoiden oma esitys otsikolla “Ecological economics in policy practice: ecological reconstruction in Finland” esitteli ekologisen jälleenrakennuksen kansainvälisesti merkittäviä ulottuvuuksia. Vierailulla tutkijamme tapasivat myös Kiinan tiedeakatemian Tiede ja kehitys -instituuttien kansainvälisten suhteiden johtajan professori Guo Jianfengin. Professori Guon johtama tiedeakatemian tutkimusryhmä tutkii energiantuotannon kysymyksiä soveltaen ekologisen taloustieteen käsitteistöä ja käyttäytymistaloustieteen malleja. Kiinassa käynnisteillä oleva päästökauppa on luonnollisesti keskeinen tutkimuskohde, jota Guon ryhmä tarkastelee tutkimalla myös eurooppalaisen päästökaupan kokemuksia. BIOSia jo pidempään kiinnostaneista kaukolämmön kysymyksistä päästiin keskustelemaan Business Finlandin järjestämällä tapaamisella China District Heating Associationin ja Beijing District Heating Groupin edustajien kanssa. Lämmitys on eri kokoluokan haaste Pekingissä kuin Helsingissä, mutta yhteisiä ongelmia on tunnistettavissa fossiilisista irtautumisessa ja vaihtoehtoisten lämmönlähteiden käyttöönotossa. Lisäksi BIOS-tutkijat vierailivat muun muassa Renmin University of Chinan kansainvälisen politiikan laitoksella ja Suomen suurlähetystössä. _BIOS-TUTKIMUSYKSIKÖN ASIANTUNTIJALAUSUNTO HALLITUKSEN TALOUSARVIOESITYKSESTÄ_ Tutkimusyksiköltämme pyydettiin asiantuntijalausunto hallituksen esityksestä valtion talousarvioksi vuodelle 2020.
Meitä pyydettiin keskittymään erityisesti hiilineutraaliin talouteen ja toimenpiteisiin ilmastotavoitteiden edistämiseksi TEM:n hallinnonalalla. Lausunnossa toteamme muun muassa: _“Talousarvio ei anna riittävää kuvaa päästötilanteesta ja päästöjen arvioidusta sektorikohtaisesta ja kokonaistason kehityksestä. Ilmastopaneelin arvion (4.10.2019) mukaan valtaosaan tavoitelluista vuotuisista päästövähennyksistä (19,2Mt / 35Mt) ei toistaiseksi kohdistu minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä toimenpidevaje ei nouse valtion talousarviossa lainkaan esiin. Tällainen huolimattomuus ei olisi kuviteltavissa esimerkiksi työllisyysasteen osalta – sen kehitystä seurataan ja ennakoidaan erittäin tarkasti. On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävien toimenpiteiden ja niiden seurannan osalta talousarvio ei ole likimainkaan samalla laadullisella tasolla perinteisiksi miellettyjen talousindikaattoreiden kanssa.”_ Lausuntomme nousi esiin Helsingin Sanomien artikkelissa, joka käsitteli ilmastokysymysten huomioon ottamista niin budjetissa kuin valtion omistajaohjauksessakin. _BIOS-BLOGISSA SUOMALAISESTA RUOKAKESKUSTELUSTA_ Tutkija Ville Lähteen pitkä kirjoitus “Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen?”
ilmestyi BIOS-blogissa marraskuussa. Laajalle levinnyt ja paljon keskustelua herättänyt teksti puuttuu ruoantuotantoa ja kulutustapoja käsittelevässä keskustelussa toistuvaan tyhmistävään vastakkainasetteluun, viholliskuvien luomiseen ja tutkimustiedon väheksyntään. Kuten Lähde toteaa: _“Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötä syvällisemmin.”_ Näistä asetelmista irti pääseminen on kuitenkinvälttämätöntä:
_“Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakkomuuttua.”_
_BIOS ON MUKANA HELSINKI BIENNAALISSA 2020_ Lokakuussa julkaistiin tieto ensi vuoden Helsinki Biennaalin osanottajista, ja iloksemme saatoimme vihdoin kertoa, että BIOS on yksi tapahtuman “taiteilijoista”!
Mitä tästä seuraa, emme oikein osaa vielä itsekään sanoa. _Paljon uutta WISE-hankkeen blogissa_ BIOS-tutkimusyksikön Emma Hakala kirjoitti lokakuussa WISE-tutkimushankkeen blogissa suomalaisesta huoltovarmuuskeskustelusta. Hakala kritisoi vallitsevaa huoltovarmuusnäkökulmaa ajattelutavasta, jossa pitäydytään kiinni vallitsevassa järjestyksessä eikä kyetä ottamaan huomioon järjestelmää haastavia muutoksia. WISE-blogissa on muutenkin ilmestynyt loppuvuoden mittaan paljon kiinnostavia tekstejä kuten Roope Kaarosen kirjoitus “Kestävyyskriisi on myös suunnittelukriisi”
ja Helmi Räisäsen “Varautuminen vääjäämättömään – Tulevan influenssapandemian hallinta Suomessa”.
_BIOS tiedotusvälineissä_ Suomen Luonnon syysnumeron 8/2019 artikkeli “Luonnonvarojen ylikulutuspäivä onkin aliarvio”
käsitteli BIOS-teksteistä ja -esitelmistä tuttua aihetta: miten yhteiskuntien ympäristövaikutuksia voidaan mitata ja vertailla? Riikka Kaartinen käy artikkelissaan ansiokkaasti läpi tunnetuimpien ympäristömittarien ansioita ja ongelmia. Ville Lähde kommentoi jutussa etenkin tunnettua ekologista jalanjälkeä sekä selittää, miksi menneiltä vuosikymmeniltä ei voida suoraan etsiä esimerkkiä kestävästä suomalaisesta yhteiskunnasta. Ville Lähdettä haastateltiin myös Reitti-lehden syysnumerossa 9/2019.
Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelissa “Ekologinen kriisi onihmismielen kriisi
”
(10.10.) Tere Vadén pohti öljyn historiallista roolia ja fossiiliyhteiskuntien lyhytikäisyyttä historiallisessa katsannossa: _“Luulemme olevamme tosi taitavia, mutta itse asiassa menestymisemme perustuu satunnaiseen luonnonhistorialliseen seikkaan. Ilmastonmuutoksen edessä osaamistasomme on osoittautunut kovin huonoksi. Tämä asia ei ole vielä kunnolla jysähtänyt ihmistentietoisuuteen.”_
Tere Vadén esiintyi myös YK-liiton kestävää kehitystä käsittelevässä podcastissa sekä Voima-lehden Uusi utopia -sarjan kolmannessa osassa.
Ylen verkkoartikkelissa 18.10. esiteltiin BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaa ja tartuttiin kysymykseen kulutustapojen muutoksesta. BIOS-tutkija Karoliina Lummaa muistutti vähentyvän aineellisen kulutuksen mahdollisuuksista lisätä vapaa-aikaa, hoivaa ja itsetoteutukseen liittyvää tyytyväisyyttä. Karoliina Lummaata haastateltiin myös Kuvataideakatemianverkkojulkaisuun
.
Artikkelissa kerrotaan 9.-11.12. järjestettävistä Kuvataideakatemian tutkimuspäivistä,
joiden aiheena ovat muun muassa ympäristö- ja resurssikriisien sekä posthumanistisen ajattelun vaikutukset taiteeseen.LOPUKSI
Vuoden vaihteen lukemistoksi suosittelemme Jani-Petri Martikaisen diskonttokorkoa käsittelevää kirjoitusta “Välität siis tulevista sukupolvista. Missä se näkyy?”,
Minna Santaojan ja Mikko Jauhon Versus-lehden tekstiä “Ruokapolitiikka etsii linjaansa”,
Aurora Rämön ilmastonmuutoksen kieltäjiä käsittelevää juttua Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomien juttua verotuksenepäkohdista
sekä professori Duncan McLarenin Conversation-vieraskynää,
jossa hän kritisoi “nettonegatiivisuutta” päämääränä ja peräänkuuluttaa päästövähennysten ja hiilen talteenoton käsittelyä erikseen. Erityisesti suosittelemme Pauliina Haasjoen teosta Himmeä sininenpiste
(Poesia, 2019), jonka sivuilla törmätään myös BIOS-tutkimusyksikköön monta kertaa! 20.11.2019 Miksi keskustelu ruoasta ja ympäristöstä menee koko ajan pieleen? Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti. Olen viime vuodet keskittynyt työssäni ruoantuotannon ympäristövaikutuksiin, nälkään ja ruokaturvattomuuteen sekä ruokajärjestelmien muutosta koskevaan tutkimukseen. Näinä vuosina olen onnekseni saanut tutustua lukuisiin suomalaisiin ja ulkomaisiin tutkijoihin, virkamiehiin ja
järjestöaktiiveihin,
jotka kantavat huolta samoista asioista ja tekevät paljon työtä niiden eteen. Se luo uskoa työn tärkeyteen. Mieleen on kuitenkin hiipinyt viime aikoina kasvava uupumus ja turhautuneisuus. Julkinen keskustelu ruoantuotannosta ja ympäristöstä kun tahtoo mennä koko ajan mönkään. ”Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin.” Tällaisen tuntemuksen kanssa en ole yksin, vaan olen kuullut sitä eri muodoissa kollegoilta ja muilta alan keskustelukumppaneilta. Tavallaan tällainen julkisen järjenkäytön jumitus masentaa minua enemmän kuin mitkään yksittäiset tutkimustiedot maailman tilasta, koska se kertoo kollektiivisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, kohdata ja ratkaista ongelmia. Haluttomuus käydä hedelmällistä keskustelua näkyy joka suunnalla, ei vain tietyn osapuolen puheissa. Vaalien aikaan ruokakeskustelun kärjistyminenei
ollut järin yllättävää, vaikka retoriikka menikin välillä aika absurdiksi, kun pihvejä oltiin mukamas riistämässä väkipakolla suomalaisten lautasilta. Ymmärtämättömyys maaseudusta ja ruoantuotannon ekologisista perusteista tuottaa sekin joskus älyttömiä näkökantoja, joissa maaseutu muuttuu ihan pian tarpeettomaksi ja kaikki elävät kaupungeissa. Minulla on vahva tuntu siitä, että yleinen käänne huonompaan on tapahtunut. Käytetyt argumentit ovat yhä äkkiväärempiä ja asenne tutkimustietoon puolivillaistuu yhä pahemmin. Jollei näitä ajattelun ja puhumisen tapoja saada muuttumaan, asiat eivät etene. Pakko on kuitenkin yrittää, sillä ruokajärjestelmien muutos on välttämätön ja aivan keskeinen osa ekologista jälleenrakennusta . Julkisen ruokakeskustelun kentälle tarvitaan kipeästi ymmärryksen, oppimisen, itsekritiikin ja näkemystenvaihdon halua.
KASVISMAFIOSOT JA LIHAIDEOLOGIT Millä tavoin keskustelu menee pieleen? Kokoavasti voisi sanoa, että ruoka- ja ympäristökysymyksestä on tullut poliittisen poseerauksen panttivanki. Keskustelussa ruoantuotannon ympäristövaikutuksista, kasvisyönnistä tai eläintuotannosta puhutaan yhä vähemmän itse asiasta. Yhä enemmän siinä käydään kulttuurista vääntöä kaupungin ja maaseudun välillä, kanavoidaan nationalistisia tuntoja sekä nokitellaan niiden puolueiden välillä, jotka kamppailevat äänestäjistä joko ilmastotoimien vastustamisessa tai niiden ajamisessa. Tiedotusvälineissä pitkälti pikemmin ruokitaan konfliktiasemaa kuin pyritään ymmärtämään ilmiötäsyvällisemmin.
Tällaisessa pelissä on sitä parempi, mitä kärkevimpiin kantoihin turvautuu. Niinpä joku voi aikuisten oikeasti valittaa, että nykyään lehmästä on tehty syypää kaikkeen, myös Kiinan kaupunkien saasteongelmiin. Tai leukaillaan, että alkutuottajia puolustavat asenteet kaikuvat navetan ylisiltä. Tai voidaan tokaista, että eihän parin tuhannen tuottajan elanto ole merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Yksittäisen ravintolatoimijan myyntipäätöksessä heijastuu ”kasvismafia”, tai toiset ovat ”lihaideologian” vallassa. Niin, syytös ”lihaideologiasta” ei ole yhtään sen viisaampi kuin syytös ”punavihreästä ideologiasta”. Tuollainen käsitys ideologiasta kuvastaa palikkamaista ymmärrystä siitä, miten ihmiset ja yhteiskunnat toimivat. Se jakaa ihmisiä erittelemättömiin ryhmiin, joilla on valmis pakettiratkaisu maailmankuvana. ”Nuo” katsovat maailmaa vääristävien ideologisten linssien läpi, ”meidän” linssimme ovat kirkkaat. (Tällaisessa ideologiakäsityksessä ideologia on aina paha asia, mistä ideologiatutkijoilla voisi olla sanomista .) Silti fiksut ja muutoin empaattiset ihmiset saattavat ilkamoiden jakaa verkossa vyörymäisesti leviävää ”hyvää läppää” lihaideologiasta, koska se sattuu käymään yksiin heidän näkemystensä tai ruokavalionsa kanssa. Näin he kuitenkin, myös tahtomattaan, tulevat tukeneeksi yksinkertaistavaa vastakkainasettelua. Taannoinen julkinen mylläkkä Unicafen päätöksestä lopettaa naudanlihan tarjoaminen kuvasti tätä oivallisesti. Yhtäältä etenkin Suomen Keskustan, Perussuomalaisten ja MTK:n edustajien kannanotot ja varoittelu kasvismafiasta menivät älyttömyyksiin. Reaktio myös paljasti hyvin, miten samojen tahojen toistama vaade ”muutoksen täytyy lähteä kuluttajista, vastuuta ei saa sysätä tuottajille” on ontto. Myös yritykset vähentää eläintuotteiden osuutta kulutuksessa ja monipuolistaa ruokavaliota herättävät vihaa ja vastustusta, kuten on nähty koulujen kasvisruokapäivien ja armeijan ”kukkakaalipirtelöiden” kohdalla. Elintapojen pitäisi muuttua, mutta ne eivät saa muuttua. Sisäinen ristiriitaisuus ei tällaisessa keskustelussa paljon paina. PTT:n maatalousekonomisti Tapani Yrjölän tuore kirjoitus aiheesta oli ilahduttava valonpilkahdus keskustelussa. Myös MTK:n Juha Marttilan kannanotot_Helsingin
Sanomien_ haastattelussa pyrkivät irti konfliktiasetelmasta – joskin jutussa lihantuotannon vähentämisen tarve kiistetään sillä, että lihansyönti ei lopu _kokonaan_. Vähentyminen on eri asia kuin lopettaminen, mutta näiden sotkeminen on suomalaisen ruokakeskustelun toistuvia temppuja. Hämärtävä argumentti on harmillinen särö muuten onnistuneessa jutussa. Se muistuttaa toistuvaa väitettä, että vähentyvä eläintuotteiden tuotanto Suomessa vain heijastuisi lisääntyvänä tuontina. Kulutustapojen muuttuminen vain oletetaan ohimennen mahdottomaksi. Toisaalta älyttömiin kannanottoihin vastataan etenkin sosiaalisessa mediassa samantasoisella ilkamoinnilla, jossa ”vastapuolesta” luodaan karrikoitu kuva. Samalla tullaan alentuvasti olettaneeksi, että joka ainoa alkutuottaja jakaa etujärjestön tai puolueen edustajan kannan. Ikään kuin maaseutu olisi asenteellisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen möykky. Tällainen retoriikka vain ”nostaa panoksia” ja vie keskustelua yhä pidemmälle kulttuurisotien maastoon. Tutkijoille tämä on tietysti äärimmäisen turhauttavaa, sillä keskusteluun on erittäin vaikeaa puuttua tai ylipäätään osallistua ilman, että kannanotto työnnetään valmiiseen lokeroon ”näiden” tai ”noiden” puolelle. Tosin myöskään kokeneet tutkijat eivät ole immuuneja tällaiselle leiriytymiselle ja kannanotoille, joilla ei ole paljoakaan tekemistä tutkimustiedon kanssa. Tunteet käyvät kuumina. OIKEUDENMUKAINEN EKOLOGINEN SIIRTYMÄ Tämä on surullista etenkin siksi, että kaksinapaistuvan keskustelun alle hautautuu tärkeitä kysymyksiä. Miten yhteiskunnallista muutosta kestävämpään elämäntapaan voitaisiin saada aikaan niin, että jotkin alueet tai väestöryhmät eivät kärsi kohtuuttomasti muiden kustannuksella? Keskustelua _oikeudenmukaisesta siirtymästä_ (just transition) käydään nyt yhä laajemmin maailmalla, ja samanlaista ymmärrystä tarvitaan myös pohdittaessa ruoantuotannon ja ympäristön suhdetta. Tällaista keskustelua yritetään saada alkuun myös JUST FOOD -hankkeessa, jonka avausseminaariin osallistuin (https://www.syke.fi/hankkeet/justfood). Tilaisuuden keskusteluissa kuuluivat niin ymmärrys muutoksen tarpeesta kuin taustalla piilevätjännitteet.
Viljelijä Pekka Moisio toi oikeudenmukaisen siirtymän problematiikkaa oivasti esiin lokakuisessa Twitter-ketjussaan. Hän ei
hyökännyt tuotannon muutosvaatimuksia vastaan vaan perusteli, miksi muutos on vaikea ja voi pelottaa. (Kirjoitus myös muistuttaa siitä, että alkutuottajilla on oma äänensä ja omat näkemyksensä, jotka eivät aina kulje yksiin etujärjestöjen kanssa.) Ruoan alkutuotanto on omaleimainen elinkeino siksi, että tuottajat ovat sitoutuneet paitsi merkittäviin laiteinvestointeihin myös paikallisiin ekologisiin edellytyksiin. Kaikki maaperä ei sovellu kaikkeen tuotantoon, ja toisaalta edeltävä tuotanto on muokannut sitä tietynlaiseksi. Lämpimien ja valoisien päivien määrä, sateisuus ja lukemattomat muut tekijät määrittävät, mitä on mahdollista tuottaa. Toisaalta yhteiskunnassa vallitsevat elintavat ja näkemykset tulevasta kehityksestä ovat ohjanneet sitä, millaiseen tuotantoon on investoitu – ja millainen velkataakka on otettu. Tästä syntyy ”polkuriippuvuuksia”: suuntaa ei voi muuttaa kädenkäänteessä.
Koska kuitenkin elämäntavan ja tuotantotapojen pitää muuttua ja vieläpä suhteellisen nopeasti, tuotannon muutosta täytyy tukea. Luonnontieteellinen tieto kestävämmän tuotannon mahdollisuuksista lisääntyy koko ajan, mutta se ei koskaan yksinään riitä osoittamaan tietä kestävämpään ruokajärjestelmään. Tarvitaan yhteiskuntatieteellistä, taloustieteellistä, käytännön tuotantotyöhön ja poliittiseen päätöksentekoon liittyvää ymmärrystä siitä, miten yhdenlaisesta järjestelmästä voidaan siirtyä toisenlaiseen. Täytyy siis olla ymmärrystä siitä, miten yhteiskunnallisia muutoksia voidaan tehdä ottaen huomioon aiemman kehityksen luoma ”peritty tilanne” – sen ekologiset, taloudelliset, teknologiset, poliittiset ja kulttuuriset polkuriippuvuudet. Juuri tällaisista asioista BIOS-tutkimusyksikössä olemme puhuneet kehitellessämme ajatusta _ekologisesta jälleenrakennuksesta_ . Vaikka siis tutkimustiedon pohjalta voidaan yrittää laskea, millainen ruokajärjestelmä tuottaisi tarpeeksi vähäisen ympäristökuormituksen, se ei kerro sitä, miten tästä hetkestä pitäisi edetä. Kaikkein pienimpään mahdolliseen kuormitukseen ja huippuunsa viritettyyn resurssitehokkuuteen pyrkiminen voisi esimerkiksi vähentää ruokajärjestelmän mukautumis- ja sopeutumiskykyä. Muutos voisi myös lisätä voimakkaasti yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Osa ihmisistä tuntuu olettavan, että kokonaisten ammattikuntien tuhoutumisella ei ole väliä tai että se on vain merkki edistyksestä. On täysin selvää, että tällä tavoin toteutettu ”ekologinen siirtymä” tuottaisi katkeruutta ja murentaisi yhteiskunnallista luottamusta.
Jos tällaiset yhteiskunnalliset reaktiot romuttavat ympäristötoimia, ne ovat
aivan yhtä vaarallisia kuin esimerkiksi ilmastonmuutosta entisestään kiihdyttävät ympäristömuutokset. Ylipäätään tällainen ajatus ”luovasta tuhosta” ei yksinkertaisesti sovellu ruoantuotantoon, joka on poikkeuksellisen paljon kiinni luonnonolosuhteista, hankituista taidoista ja paikallistuntemuksesta sekä muokatusta ympäristöstä. Kerran romuttunutta tuotantoa ei noin vain rakenneta tyhjästä. Nykyinen keskustelukulttuuri kuitenkin tarjoaa ensisijaisesti kaksi mahdollisuutta: muutosten vaatimisen tai niiden vastustamisen. Tästä poikkeavat puheenvuorot tahtovat jäädä ääniksi korvessa. Tästä sain taannoin omakohtaisen kokemuksen. Keskustelin ministeriötasolla työskentelevän ihmisen kanssa ja yritin kuvata hänelle, että kasvissyönnistä puhuvat ihmiset eivät väistämättä vaadi kiiluvasilmäisesti kaiken eläintuotannon alasajoa vaan eläintuotteiden osuuden pienentämistä samalla, kun tuotantoa muokataan ylipäätään kestävämmäksi. Kerroin, miten olin luennoinut Vegemessujen yleisölle ruoantuotannon ympäristövaikutuksista ja kuvannut, miten nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi hyvin olla merkittävä ja ekologisestikin hyödyllinen osa tuotannossa. Kukaan yleisössä ei älähtänyt, vaikka vissiin sen piti koostua niistä luonnosta vieraantuneista vegaaneista, joista on tullut hämmentävä mörkö keskustelussa. Ministeriön edustajan vastaus oli hämmentävä: ”Helppohan se on yrittää miellyttää kaikkia.” Taustalta kuuluu näkemys politiikasta valmiiden intressien kamppailuna, jossa intressiryhmien välinen oppiminen ja myös omien näkemysten aktiivinen muuttaminen ei ole mahdollista. Etujen puolustaminen on ensisijaista, ja kompromissi on aina tappio. Minkäänlaista ekologisen jälleenrakennuksen kaltaista kokonaisnäkemystä yhteiskunnallisesta muutoksesta ei voi olla, on vain häviäjiä ja voittajia. KESKUSTELUN KOMMERVENKIT Kirjassani _Paljon liikkuvia osia_kuvaan edesmenneen
ystäväni ja opettajani Chuck Dyken metaforaa kaksinapaistuvasta keskustelusta. Täynnä olevasta ammeesta irrotetaan kaksi tulppaa, ja kiihtyvien vesipyörteiden välissä on turha räpistellä. Tällaisessa ympäristössä on melko tuskaista yrittää puhua siitä, miten ruokajärjestelmää voitaisiin muuttaa hallitusti niin, että sen ympäristövaikutukset vähentyvät, että se sopeutuu tuleviin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin muutoksiin ja että se tuottaa paitsi ruokaa myös elantoa tekijöilleen. Tavoitteena ei ole jonkinlainen ”keskitien kanta” vaan se, että _ihan kaikki joutuvat ottamaan ekologisten kriisien edellyttämät muutokset tosissaan_. Se vaatii monipuolisen tutkimustiedon hyväksymistä sekä sen ymmärtämistä ja tulkintaa niin, että sitä voidaan soveltaa suomalaisen ruokajärjestelmän muutoksiin. Se edellyttää kykyä ja halua ottaa tosissaan muutoksen tarve ja luopua puolin ja toisin totunnaisista oletuksista. Tällaisen keskustelun ja ajattelun tielle asettuu kuitenkin joukko toistuvia väittämiä, joilla hämärretään ymmärrystä ja estetään itsekritiikkiä. Tämä ei ole ”pelkkää retoriikkaa”, vaan tällaisilla tempuilla pusketaan ajattelua ja keskustelua vastakkainasetteluihin, jotka tyhmentävät meitä kollektiivisesti. Ensimmäinen temppu on pelkistää keskustelu toisensa poissulkeviksi äärimmäisiksi vaihtoehdoiksi. Joko puolustat nykyistä ruoantuotantoa ja kulutustapaa tai haluat tuhota sen. Joko olet lihaa vastaan tai sen puolesta. Tällainen tarkoitushakuinen liioittelu on muuttunut normaaliksi. Koska kasvisten osuutta ravinnossa halutaan kasvattaa, kohta halutaan ”totaalikieltää”
kaikki. Enää lihaa ei saa syödä missään. Vaikka kukaan ei esitä lihansyönnin kieltämistä, niin voi huoletta väittää, koska näin asiat koetaan. Tolkuttomien muutosvaatimusten vastakohdaksi asettuu tolkullinen normaali – jossa mitään ei tarvitse muuttaa. Toinen temppu on laajemmasta ilmastokeskustelusta tuttu valitus ”miksi vain tästä asiasta syyllistetään, miksi ei puhuta mistään muusta?” Vuosikymmenten varrella ympäristötuhon ainoaksi syntipukiksi on valitettu milloin lentämistä, milloin autoilua. Nyt väitetään, että koko syntitaakka kaadetaan lihansyöjien ja naudankasvattajien niskaan. Mutta jokainen voi vuorollaan valittaa olevansa kaiken pahan syntipukki, jolloin lopulta mistään ei saisi syyttää ketään eikä mitään. Koko syyllistämiskeskustelu ei kuitenkaan tavoita sitä, että edessä on väistämättä kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen muutos. Tuotannon ja kulutuksen muutosta tarvitaan ihan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, sillä pelkästään ilmastopäästöjä täytyy leikatapaljon ja nopeasti
,
luonnonvarojen kulutuksesta puhumattakaan.
Kuten esimerkiksi Suomen ilmastopaneeli on esittänyt,
yksikään yhteiskunnan sektori ei voi välttää vastuuta, jos halutaan estää kaikkein pahimmat muutokset. Tätä taustaa vasten jatkuva valitus siitä, että juuri ”meitä” syyllistetään eikä ”noita”, kääntyy lopulta ympäristötoimien vastustamiseksi – pukee sen miten vastuullisin sanankääntein tahansa. Tästä argumentista ei ole hyvää muotoa. Tuntuikin hurjalta lukea, kun Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas veti maton alta esimerkiksi IPCC:n tuoreen maankäyttöraportin keskeiseltä viestiltä (ja lukemattomilta muilta tutkimuksilta) todeten: ”Ruokavalion osalta isot ja pienet asiat ovat täysin sekaisin. Suurimmat metaanipäästöt tulevat trooppisilta soilta eikä naudanlihasta.”
Tällaisella rinnastuksella ei ole mitään mieltä, se vain hämärtää keskustelua. Kun ilmastotoimilla on näin hurja kiire, pienemmilläkin asioilla on väliä, ei vain isoimmilla. Taalas on todennut tässä ja useassa muussa tilanteessa, että fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on pääasia. Niin se tietysti onkin. Vaalimalla ja tukemalla biologisia nieluja voidaan helpottaa pääsyä hiilineutraaliuteen, ja ne ovat välttämättömiä hiilinegatiivisuuden tavoittelussa,
mutta nieluilla ei korvata päästövähennyksiä. Tätä viestiä ei kuitenkaan edistä niiden asioiden luetteleminen, joista puhuminen muka on ”sivuasia”. Vaikka fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on ykkösasia, se ei tee ruokajärjestelmän muutoksesta eikä metsäkysymyksestä lillukanvarsia. Kolmas temppu on väittää, että kaikki lähellä ja kotimaassa on aina hyvää, ja kääntäen kaikki kaukana on pielessä. Suomessa toimitaan niin hyvin, että mitään ei pitäisi muuttaa, koska suhteessa muuhun maailmaan olemme ykkösiä. Viime eduskuntavaalien aikaan lanseerattiin poliittiseen kielenkäyttöön lause ”suomalainen liha on ekoteko”. Lausuman juuret ulottuvat ainakin vuoteen 2017, jolloin mainonnan, journalismin ja tieteen rajoja hämärtänyt Newsbrokers Oy:n ”raportti” kuvasi suomalaisten tutkijoiden näkemyksiä siekailematta väärin.
Edellä mainitun Unicafe-jupakan myötä lausuma on saanut jopa muodon ”kotimainen liha on _aina_ ekoteko”. Mikään tutkimus ei anna moiselle kattoväitteelle tukea. Nykyistä pienempi eläintuotanto on mahdollista integroida osaksi kestävämpää tuotantoa, ja eläimillä voi olla siinä tähdellinen ja jopa korvaamaton rooli. Tällainen tuotanto poikkeaisi kuitenkin merkittävästi nykyisestä. Tätä asiaa hämärretään keskustelussa tietoisesti. Laidunmaiden biodiversiteettiä ylläpitävä laiduntava nautakarja on tästä ehkä paras esimerkki tällä hetkellä. Perinteisen laiduntamisen osuus vähentyy koko ajan vaikka tuotanto ei vähene. Toisin sanoen yhtä lailla eliörikkaiden laidunten määrää voitaisiin lisätä, vaikka tuotannon kokonaismäärä laskisi. Nykyistä tuotantomallia ei siis voida puolustaa sillä, että laiduntavilla eläimillä on positiivisia vaikutuksia. Näin kuitenkin tehdään toistuvasti: nykyisen tuotantotavan mannekiineiksi otetaan kestävämmillä menetelmillä kokeilevat pioneerit, jotka poikkeavat reilusti valtavirrasta. Ekoteko-väitettä perustellaan myös sillä, että muualla maailmassa asiat tehdään huonommin. Mikä on ”muu maailma”? Onko Brasilia sama kuin Yhdysvallat, Puola ja Ruotsi? Suomalaiset tutkijat ovat muistuttaneet yhä uudestaan, että suomalainen tuotanto ei juuri poikkea muusta eurooppalaisesta. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi brasilialainen tuotanto on paljon kuormittavampaa – tuonti Suomeen on onneksi kuitenkin suhteellisen vähäistä. Samoin yhdysvaltalainen voimakkaaseen soija- ja maissiruokintaan pohjaava tuotanto on ihan eri luokassa kuin suurin osa eurooppalaisesta. Silti: koska ihan kaikkialla maailmassa olisi saatava ympäristökuormitusta alas, ei vertailu vielä pahempiin riitä. Tutkijat ovat myös muistuttaneet, että kuljetuskustannusten osuutta helposti liioitellaan, jos katsotaan energiankulutusta tai kasvihuonekaasujen päästöjä. Toisaalta kuljetusten roolia ei myöskään voi sivuuttaa, sillä niiden energiankulutus on vain osa kuviota. Tuonnin kautta valtaosa suomalaisten ruoankulutuksen biodiversiteettivaikutuksista ja kestämättömästä vedenkulutuksesta tapahtuu muualla maailmassa. Onkin tuskastuttavaa huomata, miten jotkut keskustelijat pyyhkäisevät maailmankauppaan liittyvät kysymykset sivuun vain siksi, että he voisivat hyökätä edellä kuvattua ”Suomessa on kaikki paremmin” -väitettä vastaan. Pölhöt väitteet tarvitsevattoisiaan.
Neljäs temppu on sekin yleisestä ympäristökeskustelusta tuttu ja on jännässä suhteessa edellä kuvattuun. ”Suomi on liian pieni”, sanotaan. ”Suomalaisella ruoantuotannolla ei ole koko maailman mittapuussa merkitystä .” Pysähtyvätkö tuon väitteen esittäjät koskaan miettimään, mitä tuli sanottua? Jos suomalaisella ei ole merkitystä, ei sen hyveitä myöskään kannata kehua. Jos olemme kärpäsen pieru Saharassa, on turha ylistää suomalaisen tuotannon (väitetysti) kevyempää ympäristökuormaa. Tämän väitteen ytimessä on lopulta itsekkyys ja haluvapaamatkustaa
.
Se perustuu toivolle, että jotkut muut jossain hoitavat homman kotiin, ja pieni ja sisukas Suomi voi pärjätä tekemättä yhtään mitään. On kuitenkin päivänselvää, että jos Suomi ja muu EU eivät toimi näissä asioissa kunnolla, ei edistystä saada aikaan muuallakaan maailmassa. Suomi ei voi yksin ”pelastaa maailmaa”, mutta esimerkillään se voi rohkaista muita sekä kestävämpään toimintaan että vastuun välttelyyn. TIEDE ALTAVASTAAJANA Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan. Viime vuosien ehkä tunnetuin ja siteeratuin ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskeva tutkimusvahvisti kaksi
keskeistä asiaa. Ensinnäkin saman asian tuottamisen ympäristövaikutuksilla voi olla monikymmenkertaiset erot riippuen siitä, missä ja miten ruokaa tuotetaan. Toiseksi näistä tuotantotapaeroista huolimatta iso kuvio on se, että keskimäärin eläintuotanto kuormittaa laajalla ympäristövaikutusten tarkastelujoukolla huomattavasti enemmän kuin ruokakasvien viljely. Tästä asiasta ei ole minkäänlaista merkittävää erimielisyyttä tutkimuksen piirissä. Tästä voi vetää kaksi yhtä pätevää johtopäätöstä. Yhtäältä eläintuotannon osuuden vähentäminen on välttämätöntä, jotta ruokajärjestelmien ympäristökuormitusta voidaan laskea. Toisaalta globaalin tason laskelmia ei voi suoraan soveltaa mihinkään paikalliseen kontekstiin, vaan on tarkasteltava, miten asioita tuotetaan tietyllä alueella ja mitkä ovat luonnonedellytykset. Kumpikin johtopäätös pitää paikkansa, ja kumpikin tulisi kyetä ottamaan huomioon yhtaikaa. Tämä on osoittautunut suomalaisessa keskustelussa tuskaisen vaikeaksi. Pikemmin on niin, että yhtäältä eläintuotantoa kritisoidaan soveltamalla globaaleja laskelmia yksi yhteen täkäläiseen ympäristöön tai ”paikallisen kontekstin huomioimisella” käytännössä vastustetaan muutoksia. Viimeisen parin kolmen vuoden aikana Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tutkijoita on kritisoitu paljon ruoka- ja ympäristökysymyksen tiimoilta. Kieltämättä heidän viestintänsä ei aina ole ollut selkeintä mahdollista, kun samassa haastattelussa heiltä voi tulla ristiriitaiselta vaikuttavia kannanottoja. Uskon itse, että ongelmana on pääosin ollut epäonnistuminen viestinnässä: liian monet toimittajat kaipaavat räväkkää puolesta ja vastaan -asetelmaa, ja edellä kuvatun kaltainen monisyisyys hukkuu sen alle. Liian helposti kuitenkin äidytään kritisoimaan Luken tutkijoita ”tuottajajärjestöjen äänitorvena” toimimisesta. Suosittelen tuoretta Helsingin Sanomien artikkelia, jossa näistä asioista paljon julkisuudessa ollut Luken Juha-Matti Katajajuuri saa esittäänäkemyksensä
rauhassa ilman konfliktinhakuista journalistista kehystystä. Tällaista jälkeä syntyy, kun toimittajien ja tutkijoiden kommunikaatio toimii. Niin ikään Luken tutkimusprofessori Heikki Lehtonen totesi taannoisen elämäntapamuutoksia peräänkuuluttavan ilmastoselvityksen pohjalta: ”Mutta tuottajien on pakko seurata kulutusta. Ei ole muuta vaihtoehtoa.”
Kuten sanottua, kaiken tutkimustiedon valossa on päivänselvää, että eläintuotteiden tuotannon ja kulutuksen vähentäminen on välttämätöntä, jos ympäristökuormaa halutaan vähentää. Samalla on ihan selvää, että kaikki tuotanto ei ole samalla viivalla ja että nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi olla hyvinkin positiivinen rooli kestävässä tuotannossa. Yhtä selvää on, että kestävämmän ruokajärjestelmän tavoittelussa ei pidä tehdä liian nopeita kokonaisvaltaisia toimia, jotka tuhoavat kokonaisia elinkeinoaloja. Silloin ei ole ketään, joka tekisi työn kestävämmin. Ympäristömuutosten takia on kuitenkin samalla kiire. Ruokajärjestelmien ekologisen jälleenrakennuksen haaste on aidosti vaikea ja monisyinen kysymys.
Se vaatii tutkimustyötä mutta myös kaikilta keskustelun osapuolilta siviilirohkeutta ja jaksamista viestiä tavalla, joka välttää tyhmistävän vastakkainasettelun. Tämä ei edellytä haaleaa kompromissihalua vaan pyrkimystä ymmärtää ruoantuotanto uudella tavalla, uudessa maailmantilanteessa. Tutkijoilla on velvollisuus selittää, että ”ekotekoa” ei voi perustella miten tahansa. Jos puhutaan ilmastopäästöistä, pitää hahmottaa, mikä on kriittinen aikataulu ja onko näköpiirissä hiilineutraalius vai -negatiivisuus. Eivätkä nämä ole vain mielipidekysymyksiä. Pitää olla selvää, tarkastellaanko yhteiskunnan kokonaispäästöjä tai tehdäänkö vertailuja eri tuotantomuotojen välillä. Otetaanko julkilausutut ympäristötavoitteet tosissaan ja etsitäänkö niiden toteuttamiseen keinoja – vai niiden välttelyynperusteita?
Niin ikään esimerkiksi ”kokonaisvaltainen kestävyys” ei tarkoita, että kaikki näkökulmat ovat samalla viivalla. Kyllä, ruokajärjestelmän muutoksessa täytyy ottaa huomion ympäristökuormituksen vähentäminen, sopeutuminen ympäristömuutoksiin, sopeutuminen kansainvälisen ruokajärjestelmän murrokseen, tuottajien elanto ja huoltovarmuus (suomalaisessa keskustelussa menevät muuten sivumennen sanoen iloisesti sekaisin huoltovarmuus, omavaraisuusaste ja ruokaturva, jotka ovat ihan eri asioita). Mutta jos ruoantuotannon ekologinen perusta murentuu, ei sosiaalista kestävyyttäkään saada kuntoon, ei taloudesta saada pidettyä huolta eikä totutusta kulttuurisesta identiteetistä kiinni pitäminen juuri lohduta. Ekologisten kriisien äärellä prioriteetteja täytyy olla. Säilyttäminen vaatii myösmuuttumista.
_Se, millaisia kysymyksiä kysytään, määrittää, millaiset vastaukset ovat mielekkäitä_. Tämä on ehkä vaikein asia ymmärtää tieteen roolista julkisessa keskustelussa. Ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksia voidaan tutkia tuotekohtaisesti, yksilökulutuskohtaisesti, tuotannonaloja verraten, kansallisia vertailuja tehden, globaalein laskelmin ja monilla muilla tavoilla. Siksi tieteen tulokset voivat myös vaikuttaa ristiriitaisilta. (On myös huonoja kysymyksiä: lehtisalaatin ja pekonin vertailu keskenään ei käy järkeen, koska aika harva korvaa yhden toisella.) Tutkijoiden olisi siis viestinnässään selitettävä, millaiseen käyttöön tutkimustieto soveltuu tai ei sovellu. Tieteen rooli ei pelkisty vain ”faktojen tarjoajaksi”, vaan tieteellisillä toimijoilla on myös vastuu olla mukana tieteen tulosten tulkinnassa ja soveltamisessa. Olen kuullut monta kertaa politiikassa ja virkamiestyössä toimivilta ihmisiltä, että ”tarvitsemme selviä numeroita, jotta voimme toimia”. Mutta ”selviä numeroita” ei voi antaa, jollei tiedetä, mikä on päämäärä. Kompassi ei auta maastossa, jos ei ole karttaa tai maastotuntemusta eikä käsitystä, missä itse on tällä hetkellä. Ruoka- ja ympäristökeskustelussa on juututtusumuun.
* * *
Koko ruokajärjestelmän pitäisi valmistautua maailmaan, jota ei vielä ole olemassa. Koska ruoantuotanto ei sopeudu notkean elastisesti muutoksiin ja koska toimintatapojen muuttamisella on kiire, ei voida vain seurata passiivisesti kuluttajasignaaleja. Tarvitaan väistämättä sekä kulutusta että tuotantoa ohjaavaa politiikkaa. Yksi iso ongelma on, että kulutusta ohjaavaa politiikkaa karsastetaan edelleen. Kuluttajien itseohjautuvuuteen taas ei voi nojata, sillä ympäristö on edelleen ruokatottumuksissa makua, hintaa ja terveellisyyttä vähäisempi kriteeri. Lisäksi yksilöiden on hyvin vaikea arvioida kestävyyttä ja vaikuttaa siihen, sillä he ovat monimutkaisen ruokajärjestelmän pieni osa. Hinta pysynee voimakkaimpana vaikuttavana tekijänä yksilöille, ja siinä teollisuuden ja kaupan rooli on alkutuottajia monin verroin suurempi. Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakko muuttua. Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin. Ensimmäinen hyvä askel olisi luopua sellaisista harhauttavista ja hämärtävistä puhetavoista, joita olen kuvannut tässä tekstissä.Ville Lähde
25.10.2019 BIOS:n asiantuntijalausunto: Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020 Asiantuntijalausunto BIOS-tutkimusyksikkö24.10.2019
Asia: HE 29/2019 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2020 https://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiakirjat/HE+29/2019 Teema: Pl 32 – Hiilineutraalitalous ja toimenpiteet ilmastotavoitteiden edistämiseksi Erityisesti; Vuoden 2020 valtion talousarvioehdotuksen toimenpiteet ja haasteet ilmastotavoitteiden ja hiilineutraalin Suomen edistämiseksi erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla (PL 32) Kiitämme mahdollisuudesta antaa asiantuntijalausunto valtion talousarvioon sisältyvien ilmastotavoitteiden toimenpiteistä ja haasteista _monitieteisen ympäristötutkimuksen_ näkökulmasta, erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalla. Tuoreiden kansainvälisten luonnontieteellisten konsensusraporttien (IPCC, IPBES, GSDR, IRP) valossa on selvää, että välttääksemme yhteiskuntien elinvoiman kannalta välttämättömien luonnonjärjestelmien romahtamisen, niin Suomen kuin muidenkin maiden on toteutettava nopea ja tavoitteellinen siirtymä, jonka myötä maat kuluttavat radikaalisti vähemmän luonnonvaroja ja sitovat hiiltä enemmän kuin päästävät ilmakehään. Suomen hiilineutraaliustavoite vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuus pian sen jälkeen on linjassa tämän kokonaistavoitteen kanssa. Välineet hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseksi kuitenkin vielä pitkälti puuttuvat. Valtion talousarviossa on hyviä yksittäisiä toimenpiteitä, kuten panostukset energiatehokkuuteen (s. 600, 604), biokaasu- ja sähköliikennejärjestelmiin (s. 610) ja tuulivoiman lisäämiseen (s. 612). Työ- ja elinkeinoministeriön toimintatavoista mainitaan lisäksi esimerkiksi “ekosysteeminen lähestymistapa”, joka “korostaa erikokoisten yritysten ja tutkimusorganisaatioiden verkottumista ja keskinäistä vuorovaikutusta” (s. 564). Toimenpiteiden mittakaava on kuitenkin liian pieni, eivätkä yksittäiset politiikkatoimet yhdisty selkeäksi ja voimakkaaksi strategiseksi ohjelmaksi. Nopea ja tavoitteellinen siirtymä vähäpäästöiseen yhteiskuntaan vaatii kokonaisvaltaista tarkastelua: työ- ja elinkeinopolitiikka, ja talouspolitiikka laajemmin, on tästä hetkestä vuoteen 2050 asti radikaaleihin päästövähennyksiin tähtäävää oikeudenmukaisen siirtymän politiikkaa. Samoin kuin hallitusohjelma, BIOS-tutkimusyksikkö on kutsunut tarvittavaa siirtymää _ekologiseksi jälleenrakennukseksi_. Historiallisesti se viittaa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jossa uudistettiin fyysinen infrastruktuuri ja luotiin edellytykset tulevien vuosikymmenten hyvinvointivaltiokehitykselle. Valtiovetoisella kollektiivisella politiikalla on jälleenrakennuksessa keskeinen rooli: julkinen valta muodostaa kokonaisvaltaisen näkemyksen yhteiskunnan tulevasta suunnasta sekä koordinoi ja osaltaan rahoittaa tarvittavat toimenpiteet. Talous ei sanele yhteiskunnan tavoitteita ja reunaehtoja vaan toteuttaa poliittisesti päätettävät toimenpiteet. Tarkempi kuvaus ekologisesta jälleenrakennuksesta on luettavissa sivustolta https://eko.bios.fi. Politiikkakokonaisuuden kehystäminen selkeällä tavalla on tärkeää, jotta yhteiskunnan eri toimijat, yritykset, virkahenkilöt, järjestöt ja kansalaiset, hahmottavat roolinsa kokonaisuudessa ja jotta eri tavoitteet ja toimenpiteet osoittavat mahdollisimman laajasti samaan suuntaan. Siirtymäpolitiikan ja erityisesti päästöjen ripeän vähentämisen näkökulmasta työ- ja elinkeinopolitiikan kehystäminen _kasvupolitiikaksi _(s. 564), joka kytkee yhteen yksittäiset politiikka-alueet, on harhaanjohtavaa (ks. OECD 2019). Talouskasvu on sekundäärinen indikaattori, joka ei kerro, miten oikeudenmukaisessa ekologisessa siirtymässä edistytään. Kasvupolitiikan nostamisella kärkeen on voimakkaita vaikutuksia, jotka ovat ristiriidassa ekologisen jälleenrakennuksen kanssa: yksityisen kulutuksen kasvu ja minkä tahansa työn ja tuotannon lisääntyminen nähdään tavoiteltavana. Näiden tavoitteiden toteutuminen ei lähtökohtaisesti edistä ekologista jälleenrakennusta, eivätkä ne siten ole mielekkäitä lähtökohtia yksittäisten politiikka-alueiden suuntaamiselle. Ekologisessa jälleenrakennuksessa jokin tuotanto ja jokin työ varmasti kasvaa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä keskimääräisen kasvun tavoitteen kanssa. Valtion maksukyvystä huolehtiminen ja sen kehittymisen ennakointi on irrotettava yleisestä talouskasvutavoitteesta omaksi analyysin kohteekseen. Analyysin tulee tunnistaa Suomen historiallisesti erityinen asema suhteessa euroalueen epätavanomaiseen rahapolitiikkaan, johon kuuluvat negatiiviset korot ja keskuspankin laajat osto-ohjelmat ja joka yhä enemmän kannustaa elvyttävään finanssipolitiikkaan. Ehdotamme, että tulevissa talousarvioissa työ- ja elinkeinopolitiikan kokoavaksi tavoitteeksi otetaan ekologinen jälleenrakennus tai vaihtoehtoisesti _oikeudenmukainen siirtymä hiilinegatiiviseen yhteiskuntaan pian 2035 jälkeen_. Tälle tavoitteelle on luotava yhtä tarkat talouden seurannan välineet kuin nyt kasvu- ja työllisyystavoitteille. Valtion talousarviossa talouden materiaalista nyky- ja tavoitetilaa tarkastellaan erityisesti päästökaupan ulkopuolisten kasvihuonekaasupäästöjen vähentymisenä (s. 600), uusiutuvan energian käytön loppukulutusosuuden lisääntymisenä (s. 600) ja energian loppukäytön määrän vähentymisenä (s. 601). Ilmastonmuutoksen hillinnän osalta tärkeintä olisi arvioida päästölähteiden ja -nielujen kehitystä päästökauppasektorilla, päästökaupan ulkopuolisella sektorilla ja maankäyttösektorilla. On säännöllisesti arvioitava, mitkä tekijät vaikuttavat eniten päästöjen kehitykseen nettotasolla ja mitä toimenpiteitä tarvitaan päästöjen vähentämiseksi. Talousarvio ei anna riittävää kuvaa päästötilanteesta ja päästöjen arvioidusta sektorikohtaisesta ja kokonaistason kehityksestä. Ilmastopaneelin arvion (4.10.2019) mukaan valtaosaan tavoitelluista vuotuisista päästövähennyksistä (19,2Mt / 35Mt) ei toistaiseksi kohdistu minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä toimenpidevaje ei nouse valtion talousarviossa lainkaan esiin. Tällainen huolimattomuus ei olisi kuviteltavissa esimerkiksi työllisyysasteen osalta – sen kehitystä seurataan ja ennakoidaan erittäin tarkasti. On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävien toimenpiteiden ja niiden seurannan osalta talousarvio ei ole likimainkaan samalla laadullisella tasolla perinteisiksi miellettyjen talousindikaattoreiden kanssa. Innovaatiotutkimuksesta nouseva keskeinen työkalu t&k&i-toiminnan suuntaamiseksi yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti on _tavoitteellinen innovaatiopolitiikka_ (Mariana Mazzucato ym.). Siinä julkinen valta antaa innovaatiotoiminnalle pitkän aikavälin tavoitteen, saattaa relevantit julkiset ja yksityiset toimijat yhteen ja huolehtii väistämättä riskipitoisesta, pitkäjänteisestä rahoituksesta. Näin on aikoinaan syntynyt muun muassa internet, ja suomalaisittain voimme ajatella telekommunikaatioklusterin menestystarinaa. Nyky-Suomessa esimerkiksi kaupunkien vähäpäästöiset lämmitysratkaisut voivat muodostaa yhden tavoitteellisen innovaatiopolitiikan alueen. Valtion talousarviossa työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalaan kuuluvat politiikka-alueet eivät kuitenkaan yhdisty tavoitteellisiksi kokonaisuuksiksi. Esimerkiksi työllisyyttä, teollisuutta ja tutkimusta ei juurikaan ohjata sisällöllisesti vaan lähes yksinomaan määrällisesti, esimerkiksi suhteessa yritysten kasvutavoitteisiin. Sisällöllinen ohjaus keskittyy kiertotalouteen, mutta sen määrittely jää hyvin vajaaksi ja voi sisältää käytännössä minkä tahansa materiaalivirtoja sisältävän taloudellisen toiminnan. Ehdotamme, että tulevaisuudessa talousarvioihin sisällytetään tavoitteellisen innovaatiopolitiikan mukainen eri politiikka-alat yhdistävä taloudellisen toiminnan kehityksen sisällöllinen ohjaus, talouden sektorit ylittävä koordinointi ja rahoitus. Kun ilmastonmuutoksen torjuntaan sisältyvien toimenpiteiden kokonaisuus hahmotetaan, voidaan työ- ja elinkeinopolitiikassa muodostaa tietoinen politiikkaohjelma siirtymän oikeudenmukaisuudesta huolehtimiseen: ketkä hyötyvät ja ketkä kärsivät toimenpiteistä; minkälainen jakopolitiikka takaa, että kaikilla on mahdollisuus perusoikeuksien mukaiseen elämään; miten uudelleenkoulutetaan ja työllistetään työntekijät siirtymän myötä katoavilta aloilta. On myös huomattava, että valtion talousarvio ei muodosta johdonmukaista kantaa ilmastonmuutokseen _varautumiseen_, vaikka ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat olemaan Suomessakin väistämättä merkittävät ja ne koskettavat eri alueita, organisaatioita ja ihmisryhmiä ei tavoin. Tavanomainen poikkeusoloihin keskittyvä huoltovarmuuspolitiikka (s. 573) ei varautumiseen riitä. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat luonteeltaan pitkäkestoisia ja koettelevat yhteiskunnan kaikkia osa-alueita. Yhteiskunta ei myöskään voi palautua niistä ennalleen vaan on löydettävä luovia, eteenpäin katsovia politiikkatoimenpiteitä (ks. STN-rahoitteinen WISE-hanke: https://wiseproject.fi). Kaikkiaan hiilineutraaliustavoitteen kannalta on tärkeää, että ilmastopäästöt ja -nielut otetaan suoraan mukaan kehysmenettelyyn. Niitä on ennakoitava yhtä tarkasti kuin valtion euromääräisen budjetin ja tulevaisuuden maksukyvyn kehittymistä. Kuinka paljon _ilmastotase _on ensi vuonna alijäämäinen ja miten sen arvioidaan kehittyvän vuoteen 2035 mennessä? On arvioitava miten suunnitellut toimenpiteet riittävät ilmastokestävyysvajeen umpeenkuromiseksi ja mitä jatkotoimenpiteitä tarvitaan.Kunnioittavasti,
BIOS-tutkimusyksikköcontact@bios.fi
https://bios.fi
OECD: Accelerating Climate Action – Refocusing Policies through a Well-Being lens, 20. syyskuuta 2019, http://www.oecd.org/environment/accelerating-climate-action-2f4c8c9a-en.htm Mazzucato, “Keynote”, Suomen EU-puheenjohtajuuskausi, kilpailukyvystä vastaavien ministerien kokous 4. heinäkuuta 2019, https://areena.yle.fi/1-50228170 4.10.2019 UUTISKIRJE 10/2019 Tervetuloa lukemaan lokakuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin . Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
Eating Dirt. Kuva: Marcus Quigmire. Wikimedia Commons, CC-by-sa-2.0.MAAILMALTA
_IPCC:N ERIKOISRAPORTIT MAANKÄYTÖSTÄ SEKÄ MERISTÄ JAJÄÄTIKÖISTÄ_
Sitten elokuun alun uutiskirjeemme hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut kaksi uutta erikoisraporttia. Syyskuun alkupuolella ilmestynyt Climate Change and Land käsitteli maankäyttöä ja maaekosysteemien merkitystä ilmastonmuutoksessa. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde pureutui raporttiin ja kävi läpi sen kotimaista vastaanottoa Politiikasta.fi -lehden artikkelissaan.
Juttu sisältää myös linkkejä, joita seuraamalla raportin sisältöön pääsee tutustumaan tarkemmin. Syyskuun loppupuolella ilmestyi Special Report on the Ocean and Cryosphere in a Changing Climate , joka käsitteli valtameriä ja jäätikköalueita. Sen sisältöön voi tutustua tarkemmin esimerkiksi CarbonBriefin julkaisemassaartikkelissa
,
jonka lopussa on myös kriittinen katsaus raportin uutisointiin. Because the Ocean -hanke on julkaissut tiivistelmänraportin
pääkohdista. Myös Climate Change Newsin artikkeliinkannattaa
tutustua.
Raportin pysäyttävimpiä viestejä on jo käynnistyneiden muutosten hitausvoima. Vaikka päästöjä saataisiinkin vähennettyä reilusti, monet muutokset jatkuvat vuosisatoja. Jäätiköiden sulaminen, merten pinnan nousu, meriveden lämpeneminen ovat tällaisia inhimillisessä katsannossa peruuttamattomia muutoksia, joiden vuoksi tulevat sukupolvet elävät kovin erilaisessa maailmassa. Päästöleikkausten ja ilmaston lämpenemisen taso kuitenkin määrittää, kuinka rajusti nuo muutokset etenevät. Joka tapauksessa raportti muistuttaa kipeästi, että paljon puhutut tavoitevuodet 2050 ja 2100 ovat vain välietappeja – lopulta päämääränä täytyy olla ilmakehään kertyneen hiilidioksidin tason alentaminen, ei vain kertymisenpysäyttäminen.
Kaukaisempien horisonttien lisäksi raportti tuo yhteen monia vakavia jo käynnissä olevia ja yhä pahenevia muutoksia, jotka vaikuttavat ekosysteemeihin ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Monet tutkijat ovat reaktioissaan nostaneet esiin etenkin merten lämpöaaltojen lisääntymisen, sillä niiden ekologiset seuraukset voivat olla tuhoisia. Myös aikaisemmin harvinaisten sään ääri-ilmiöiden muuttuminen säännöllisiksi on nostettu uutisoinnissa esiin. _KRIITTISTÄ KESKUSTELUA ILMASTOSKENAARIOISTA_ Ilmastoraporttien tulkinnan kannalta on äärimmäisen tärkeää myös ymmärtää, mitä skenaariot ovat syöneet. Suosittelemmekin tätä CarbonBriefin artikkelia.
Se muistuttaa, että korkeiden päästöjen skenaario RCP 8.5 tulkitaan usein virheellisesti business-as-usual-kehitykseksi, jossa yhteiskunnat pysyvät nykyisen jahkailun tiellä. Artikkelissa skenaariota luomassa olleet tutkijat kuitenkin korostavat, että se on pahimman mahdollisen kehityskulun kuvaus. Vaikka nykykehitys on viemässä vaaralliseen lämpenemiseen, ovat tähänastiset ilmastotoimet kuitenkin jo tehneet tämän skenaarion onnellisen epätodennäköiseksi. Samaan syssyyn suosittelemme Naturen julkaisemaa kriittistäkeskustelua
yhteiskunnallista
ja ilmastopoliittista kehitystä ennakoivista malleista (IAM, integrated assessment models). Kuten tunnettu ilmastotutkija KevinAnderson toteaa:
> _“Edelleen jatkuva päästöjen vähentämisen epäonnistuminen on > muuttanut haasteen talousjärjestelmän kohtuullisesta > muokkaamisesta vallankumoukselliseen järjestelmän remonttiin. > Tämä ei ole ideologinen kanta; se kumpuaa suoraan Pariisin > ilmastosopimuksen tieteellisestä ja matemaattisesta> tulkinnasta.”_
_PESSIMISMILLÄ EI OLE AINA KUNNON PERUSTEITA_ New Yorker julkaisi syyskuussa artikkelin “What if We StoppedPretending?
”
Synkkä ilmastotuhoa ennustava teksti levisi yllättäen laajalle myös suomalaisessa sosiaalisessa mediassa ottaen huomioon, että kirjoittaja on yhdysvaltalainen kaunokirjailija Jonathan Franzen, jolla ei ole taustaa ilmastotutkimuksessa, tiedejournalismissa tai millään vastaavalla jonkinlaista pätevyyttä antavalla alueella. Franzenin kirjoitus nojasi pitkälti ajatukseen, että koska ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 2°C ei näytä onnistuvan, maailma suistuu ilmastotuhoon. Tutkijoiden reaktio New Yorkerin julkaisupäätökseen oli kauttaaltaan tyrmistynyt. Franzenin esittämä ajatus, että 2 asteen jälkeen “paluuta ei ole”, osoitettiin useissa analyyseissa tutkimustiedon väärinymmärrykseksi – tai haluttomuudeksi edes paneutua tutkimukseen. Climate Feedbackjulkaisi
tapansa mukaan pikaisesti faktantarkistuksen, ja Guardianissa Alison Flood kävi läpi tutkijoiden reaktioita.
On huomattavaa, että keskustelu on täysin erilaista kuin David Wallace-Wellsin vuoden 2017 artikkelinjälkeen.
Wallace-Wellsin artikkelin tieteellistä perustaa ei kyseenalaistettu – joskin kirjoittajan ilmaisuja ja painotuksia kritisoitiin – vaan keskusteltiin ennen kaikkea toivon ja epätoivon, optimismin ja pessimismin kysymyksistä. Tämä jakoi myös tutkijoita. Franzenin artikkeli sai sen sijaan täystyrmäyksen, sillä todellista ilmastotutkimusta ei keksitä omasta päästä. Franzenin puutaheinäisen artikkelin sijaan suosittelemme mitä lämpimimmin Bill McKibbenin syyskuista kirjoitusta Time-lehdessä. Siinä hän
kuvittelee ja ennakoi vuotta 2050 tavalla, joka ei mahdu optimismin ja pessimismin yksioikoiseen vastakkainasetteluun – ja pohjaa kaiken vankasti tutkimustietoon.BIOS
_“TALOUSTEORIAMME EIVÄT KYKENE KÄSITTELEMÄÄN NYKYISTÄ SOSIO-EKOLOGISTA TILANNETTA”_ London School of Economics Business Review tilasi BIOS-tutkimusyksiköltä blogiinsa tekstin, joka käsittelisi samoja teemoja kuin taannoinen YK-taustadokumenttimme.
Paavo Järvensivun kirjoittama “Current economic theory can’t deal with our socio-economic situation”
ilmestyi syyskuun lopussa. Kirjoitus esittelee lanseeraamaamme ekologisen jälleenrakennuksen ideaa ja käy läpi vallitsevan talousajattelun ongelmia sosio-ekologisten kriisien hahmottamisessa. YK-taustadokumentti jatkoi myös journalistista elämäänsä Business Insiderin elokuisessa jutussa(alkuperäinen
espanjankielinen juttu)
sekä BBC Newsissa . _ARTIKKELI HELSINGIN KAUKOLÄMPÖKESKUSTELUSTA_ Kuten BIOS-työtä säännöllisesti seuraavat tietävät, tutkimusyksikkömme on ollut aktiivinen Helsingin kaukolämmön tulevaisuutta koskevassa keskustelussa. Energy Research & Social Science -lehti julkaisi yhteisartikkelimme “To continue to burn something? Technological, economic and political path dependencies in district heating in Helsinki, Finland”.
Artikkeli tutkii, miten “vihreä paradoksi” voi syntyä pyrittäessä päästöjen vähentämiseen tavoilla, jotka päätyvät lukitsemaan jopa vuosikymmeniksi päästöjä lisääviä tai ennallaan pitäviä teknologisia ratkaisuja. _RUOANTUOTANNON SYNKKÄ UTOPIA_ Ville Lähteen kirjoitus “Ruoantuotannon synkkä utopia” julkaistiin
BIOS-blogissa syyskuussa. Siinä hän kritisoi kärkevästi näkemyksiä, jossa maaseutu ja jopa maaperään pohjaava ruoantuotanto nähdään menneisyyden haipuvana maailmana, jonka korvaa korkeateknologinen sfääri. Tällaiset visiot ruoantuotannosta yhdistyvät tutkimustiedon väheksyntään, erityisesti jopa halveksuvaan asenteeseen yhteiskuntieteellistä, humanistista ja monitieteistä ympäristötutkimusta kohtaan. Toisaalta tällaisten näkemysten vastareaktiona syntyvä siilipuolustus takertuu sekin nykyiseen maailmaan eikä suostu näkemään muutoksen välttämättömyyttä. _“Ruohonjuuritason verkottuneista kokeiluista onkin pitkä matka sellaiseen järjestelmätason mullistukseen, jota nykyisen systemaattisen tuottajien köyhdyttämisen kumoaminen vaatisi. Tietä ruohonjuurilta systeemisen muutokseen ei välttämättä edes ole, vaan tarvitaan vahvaa poliittista ohjausta eli kamppailua niitä voimakkaita taloudellisia intressejä vastaan, jotka pitävät nykyistä järjestystä yllä. Pieni ei voi kasvaa suureksi, jos kaikki toimii sitä vastaan.”_ _MARTA GORSKA EU-VAIHDOSSA_ Syyskuussa BIOSilla on ollut tutkijavaihdossa puolalainen tohtoriopiskelija Marta Gorska Poznanin yliopistosta. Gorskan väitöstutkimus koskee puumateriaalien koostumusta saastuneilla alueilla. Hänen vierailunsa on osa Euroopan unionin Climate KIC -ohjelman Pioneers into Practice -vaihtoa, jossa eri alojen asiantuntijat työskentelevät muutaman viikon ajan jossakin eurooppalaisessa organisaatiossa. Vierailua varten laaditaan työsuunnitelma, jonka tarkoituksena on laajentaa niin vierailijan kuin isäntäorganisaationkin näkökulmia ilmastokysymyksiin. Syyskuun aikana Gorska on yhteistyössä BIOSin kanssa perehtynyt puun polttamisen ilmastovaikutuksiin Suomessa. Aiheesta on valmistunut posteri Lundissa lokakuussa järjestettävään Annual Meeting of the Northern European Network for Wood Science and Engineering – WSE2019-konferenssiin
ja
tarkoituksena on työskennellä jatkossa yhteisartikkelin parissa. Työntäyteisinä viikkoina Marta ehti tutustua BIOSin tutkijoiden kanssa muun muassa Vallisaareen Helsinki Biennaalin tulevana tapahtumapaikkana ja käydä kuuntelemassa Krunikan festivaalien musiikkiesityksiä. _KIRJEENVAIHTO TULEVAISUUDESTA, TOIVOSTA JA TOIVOTTOMUUDESTA_ Dramaturgi Ilja Lehtisen pitkä essee “Toivottomuuden puolesta” herätti kesällä huomiota aina Helsingin Sanomia myöten, ja sitä jaettiin ja luettiin laajasti. BIOS-tutkija Ville Lähde ja Lehtinen aloittivat kirjoituksen tiimoilta ajatuksenvaihdon, joka muuntui lopulta niin & näin -lehden verkkosivuilla julkaistuksi avoimeksi kirjeenvaihdoksi . Kirjoittajat pureutuivat yhä uudelleen pinnalle nouseviin aiheisiin: miksi toivo ja toivottomuus muodostavat niin vahvan poissulkevan vastinparin ympäristökeskustelussa? Miksi toivo on niin suuri mörkö? Ja millaisiin aineellisen maailman prosesseihin nämä kysymykset kiinnittyvät? Miten ajatella tulevaisuutta radikaalisti muuttuvassamaailmassa?
_TIEDEKULMAN KESKUSTELU “TALOUDEN UUSJAKO”_ BIOS-tutkija Ville Lähde osallistui syyskuun 26. päivä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestettyyn keskusteluun “Taloudenuusjako
”.
Reetta Rädyn johdattamana Ville-Pekka Sorsa, Juha Siltala, Minna Ruckenstein ja Lähde keskustelivat työstä ja taloudesta tulevien muutosten keskellä. Lähteen alkuhaastattelunvoi katsoa erikseen
myös Youtube-tallenteena. _“KAIKKI ON RAKENNETTAVA UUDELLEEN”_ Yhteishyvä-lehden syyskuun numeron haastattelussa Paavo Järvensivuesitteli
ekologisen jälleenrakennuksen ideaa. > _”Voimme laskea oman hiilijalanjälkemme eri asumismuodoista, > syömisestä ja liikkumisesta ja tehdä valintoja laskelmien mukaan. > Yksittäiset valinnat eivät kuitenkaan riitä. Suomen > nettopäästöt kasvoivat viime vuonna, kun niiden pitäisi laskea > kovaa vauhtia. Sekä Suomessa että maailmalla pitäisi tapahtua > paljon 10–20 vuodessa. Meidän on mietittävä todella > konkreettisesti, minkä energiantuotannossa, liikenteessä, > asumisessa, ruoan tuotannossa ja rakentamisessa täytyy muuttua. > Tarvitsemme ekologista jälleenrakennusta.”_LOPUKSI
Suosittelemme Jenna Kunnaksen ja Mikko Pelttarin ihastuttavaa lastenkirjaa Näkymätön myrsky(Otava)!
18.9.2019 Ruoantuotannon synkkä utopia _Nykymaailman hallitseva kehityssuunta on, että ruokaa on tuotettava yhä enemmän ja yhä tehokkaammin. Samalla ruokaa täytyy saada yhä halvemmalla, mistä hinnan maksavat sekä miljoonat ruoantuotannon parissa raatavat ihmiset että eläin- ja kasvikunnan moninaisuus. Ruoantuotanto on ihmiskunnan toimeliaisuuden tärkein alue, mutta se on myös väheksytyin. Vallitsevassa utopiassa maailman maaseudut haipuvat historian sumuun, ja ne korvaa luonnosta itsenäistyvä teknologinen maailma._ Tehokkuuden ja halpuuden pyrintöjen pohjalta kumpuaa vallitseva ruoantuotannon teknis-taloudellinen utopia. Sen silmin ”maaseutu” tai laajemmin kaikki ruoan alkutuotantoon keskittyvät elämäntavat ovat katoava sivilisaation vaihe. Tuottajien elannon heikentyminen tulkitaan viljelemisen, kalastamisen ja muiden tuotantotapojen sisäsyntyiseksi piirteeksi, historiallisen kehityksen vääjäämättömyydeksi. Niinpä kurjistumisesta on vapauduttava. Tulevaisuuden – myös ruoantuotannon – nähdään olevan kaupungeissa, intensiivisillä suurviljelmillä, tehdasmaisissa kasvattamoissa ja tulevaisuuden ruokareaktoreissa. Näin ihmiskunta voi vetäytyä pois laajoilta valtaamiltaan maa-aloilta – tämä on teknis-taloudellisen utopian ekologisena näyttäytyvä puoli. Ihmiskunta vetäytyy ja muu luontosaa tilaa.
Utopian varjossa auringon säteilyn, maaperän hedelmällisyyden ja veden kiertojen varaan rakentuva ruoantuotanto on kuitenkin pysynyt sivilisaation selkärankana. Vaikka alkutuotantoa väheksytään systemaattisesti ja sitä pidetään haipuvana maailmana, ruokajärjestelmän alkuvaiheista puristetaan taloudellista arvoa kuin verta kivestä. Tärkeimpiä menetelmiä tässä kehityksessä ovat olleet tuotannon kasvava resurssi- ja energiaintensiivisyys sekä ihmisten hyväksikäyttö – puhumattakaan miljardeista eläimistä ja lukemattomista ekosysteemeistä.*
Ruoantuotannon globaali tehostuminen on tarkoittanut yhä haavoittuvampien alkutuottajien kilpailuttamista toisiaan vastaan sekä vahvempien ympäristö- ja työsuojelusäännösten pakoilua. Suurin osa maailman ruokaturvattomista työskentelee viljelijöinä, kalastajina tai muuten ruoantuotannon parissa, mutta
tuottajien taloudelliset ongelmat ovat suuria myös esimerkiksiSuomessa
.
Tämä ei tietenkään estä ruoantuotantoa olemasta hyvä bisnes – maailman ruokajärjestelmiä hallitsevat suuret toimijat. _Taloudellinen_ tehokkuus kumpuaa ensi sijassa tältä pohjalta ja vain toissijaisesti siitä, että tuotanto olisi järjestynyt parempien kasvuolosuhteiden mukaan – vaikka juuri tällä perusteella nykyistä globaalia ruokajärjestelmää legitimoidaan. _Ekologista_ tehokkuutta perustellaan niin ikään tarkastelemalla yksittäisiä valikoituja mittareita. Esimerkiksi tarkasteltaessa energiankulutusta tai hiilidioksidipäästöjä maailmankaupan ”työnjako” voi usein näyttää ekologisesti tehokkaalta (ja etenkin kansainvälisten kuljetusten merkitys asettuu tällöin suhteellisen pieneksi), mutta vaikkapa veden niukkuuden lisääntymisen, viljelysmaan heikentymisen tai luonnon monimuotoisuuden kannalta tilanne voi näyttää hyvin erilaiselta. Yhdestä näkökulmasta tehokas kaupan verkosto mahdollistaa toisesta näkökulmasta ympäristöongelmien ”ulkoistamisen” kauas globaaleista keskuksista. Tätä teemaa käsitellään BIOS-tutkimusyksikön tuoreessa tutkimusartikkelissa ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?”
Samaan aikaan ruoantuotanto on materiaalis-ekologisissa vaikeuksissa kahdesta suunnasta. Yhtäältä sen ympäristövaikutuksia täytyisi vähentää. Eläintuotannon osuuden täytyisi olla nykyistä huomattavasti pienempi kokonaistuotantoalan pienentämiseksi, viljelysmaan heikentyminen tulisi saada loppumaan ja metaani- ja dityppioksidin päästöt olisi saatava laskuun. Tämän takia tehokkuutta ei voida enää myöskään hakea jatkuvasti lisääntyvästä resurssi- ja energiaintensiivisyydestä – mikä on ollut toisen maailmansodan jälkeisen tuotannon kasvun aineellinenperusta.
Toisaalta tuotannon pitää muuttua sopeutuvammaksi muuttuvissa ja epävarmoissa olosuhteissa. Se vaatii niin ikään käytäntöjen muutosta: esimerkiksi lajikevalikoiman monipuolistamista, vesitalouden parantamista sekä valmistautumista uusiin tauteihin ja tuholaisiin. Monipuolinen tuotantokäytäntöjen muutos on kuitenkin erittäin vaikeaa juuri sellaisessa tilanteessa, johon alkutuotanto on ajautunut. Pakko tuottaa ruokaa mahdollisimman halvalla sekä kysynnän pitäytyminen entisissä tottumuksissa eivät juuri anna tilaa oman toiminnan muuttamiselle. Riskit elinkeinon harjoittajille ovat suuret. Tämä on elämän ja kuoleman kysymys maailman köyhimmille alkutuottajille, ja vauraammilla alueilla se uhkaa syöstä suuren osan tuottajista köyhyyteen. Tuottajien ahdinkonäkyy ympäri
maailmaa lisääntyvinä itsemurhina ja mielenterveysongelmina.*
Kotimaisessa, eurooppalaisessa tai globaalissa ruokapoliittisessa keskustelussa ainoa muutosvisio, jolla on todellista vaikutusvaltaa tässä tilanteessa, on edellä kuvattu teknis-taloudellinen utopia. Ongelmat vaikuttavat niin mahdottomilta ja sotkuisilta, että (muotitermiä käyttääkseni) ”disruptiivinen” kehitys näyttää houkuttelevalta, vaikka se toisikin mukanaan melkoisia yhteiskunnallisia mullistuksia ja luvuttomien ihmisten kurjistumista. ”Kyllä kehitys kehittyy ja tuo heille uutta elantoa, kunhan he ensin vapautuvat auran ikeestä.” Maaseutujen tyhjentyminen ja kiihtyvä kaupungistuminen nähdään suorastaan edistyksen ytimenä. Tieteellisen tutkimuksen parissa tällaista konsensusta ei suinkaan vallitse. Pikemminkin lukuisilla aloilla on vuosikymmeniä kritisoitu teknis-taloudelliseen utopiaan pohjaavaa ”produktionistista” ruokapolitiikkaa, jonka johtotähti on globaalin tuotannon lisääminen hinnalla millä hyvänsä ja suurten toimijoiden vallan kasvu. Artikkelissani ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” käyn läpi
tätä kriittistä keskustelua. Yksisilmäinen keskittyminen tuotannon kasvuun ei voi ratkaista köyhyyden ja nälän yhteen kietoutuneita ongelmia eikä siten myöskään auttaa taittamaan jatkuvaa väestönkasvua maailman köyhimmillä alueilla.
Tämä kriittinen tutkimus kumpuaa monilta eri aloilta akroekologiasta kehitystutkimukseen, poliittisesta ekologiasta ruokajärjestelmien tutkimukseen. Sen vaikutus näkyy esimerkiksi FAO:n lisääntyvässä pienviljelyn merkityksen painottamisessa, mutta ruoantuotannon teknis-taloudellisen utopian julkiseen viehätysvoimaan se ei pure. Ongelmaa lähestytään julkisessa keskustelussa ja politiikassakin edelleen pääosin yksinkertaisesta asetelmasta: maailmassa on nälkäisiä ja väestö kasvaa, joten ruokaa pitää tuottaa lisääja tehokkaammin.
Pikemmin kriittisen tutkimuksen äänenpainoja väheksytään. Taannoin ilmestyneen Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan teoksen Mitä rikkaat todella ajattelevat synnyttämä julkinen kiistely yhteiskuntatieteiden metodeista osoitti,
että yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteitä on helppo mollata julkisuudessa ilman minkäänlaista omaa asiantuntemusta – ja palstatilaa saa. Vaikka pientuottajien suuri merkitys ja paikallisen ruoantuotannon avainasema maailman ruokajärjestelmän ongelmien ratkaisussa on laajalti jaettu näkemys tutkijoiden kesken, niiden puolustamista on helppo haukkua mielettömäksi.
Tukena on tulevaisuuden visio, jossa maaseutujen tyhjentyminen on ihmiskunnalle pelkästään hyväksi.*
Tässä tulevaisuudennäkymässä ruoantuotanto muuttuu robottien työksi, irtaantuu maaperästä ja vetäytyy auringon alta keinovalon valaisemiin halleihin. Tämä on johdonmukainen jatke ”luonnosta itsenäistymisen” ajatuksille, jotka ovat olleet leimallisia parin viime vuosisadan kehitykselle. Mittakaavat ovat kuitenkin hakusessa. Salaatin, marjojen ja yrttien kasvattaminen pystyviljelmillä on kaukana siitä käsittämättömästä mittakaavasta, josta maapallon pellot, laidunmaat ja kalastusalueet vastaavat. Auringonvalon, ihmiskunnan tärkeimmän energianlähteen, korvaaminen keinovalolla on melkoinen uskonhyppy tilanteessa, jossa yhteiskuntien pitäisi pikemmin kyetä vähentämään kokonaisenergiankulutustaan. Samanlainen mittakaavaharha on ajatus, että voisimme luopua kaikesta siitä näkymättömästä työstä, ”ympäristön yhteishyvästä”, jonka
ekosysteemit tekevät inhimillisen ruoantuotannon mahdollistamiseksi. Toisenlaisen ruoantuotannon utopian vakiinnuttaminen vaatisi ruoan ja ruoantuotannon arvonpalautusta. Tällä hetkellä siihen suuntaan tähtäävät hankkeet ovat kuitenkin pääosin globaalisti suhteellisen hyvin toimeentulevan vähemmistön yrityksiä. Poikkeuksen muodostavat jotkin köyhempien maiden alkutuottajien liikkeet, joille koko oman elämäntavan tuhoutuminen on ilmeinen uhka, tai vauraiden maiden köyhien kaupunkiaktiivien liikkeet. Niiden vaikutusvalta on kuitenkin pieni, eikä kunnollisia liittolaisia tahdo löytyä. Vallitsevan utopian silmin ne ovat puuhastelua ja pyristelyä historian teilapyörässä. Ruohonjuuritason verkottuneista kokeiluista onkin pitkä matka sellaiseen järjestelmätason mullistukseen, jota nykyisen systemaattisen tuottajien köyhdyttämisen kumoaminen vaatisi. Tietä ruohonjuurilta systeemisen muutokseen ei välttämättä edes ole, vaan tarvitaan vahvaa poliittista ohjausta eli kamppailua niitä voimakkaita taloudellisia intressejä vastaan, jotka pitävät nykyistä järjestystä yllä. Pieni ei voi kasvaa suureksi, jos kaikki toimii sitä vastaan.*
Kunnollista haastajaa teknis-taloudelliselle utopialle ei kuitenkaan synny, ja siihen on tietyt selvät syyt. Ensinnäkin ruoan kallistumista pelätään niin paljon, että nykyinen malli näyttäytyy ikuisena nykyhetkenä, josta on pidettävä kiinni. Vaikka alkutuotanto kurjistuu koko ajan, minkä tahansa muutoksen pelätään vievän tuhkatkin pesästä. Tässä tilanteessa alkutuottajien etua (ainakin näennäisesti) ajavat tahot ruokapolitiikassa, maaseutupolitiikassa ja kalastuspolitiikassa jumittuvat reaktiivisuuteen, jäljellä olevien asetelmien puolustamiseen. Kaikkia muutoksia pelätään, koska ne voisivat vaarantaa elinkeinoa entisestään. Toisekseen muutosta estävät näkemykset uhkakuvista. Yhtäällä on työpaikat vievä teknologia ja toisaalla luonnosta vieraantuneet ympäristövaatimukset. Ulkopuoliset eivät ymmärrä, että ”me” osaamme työmme ja teemme sen jo nyt parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä on paikoilleen jämähtänyt suomalainen ruokapoliittinen vastaus kaikkiin muutoksen merkkeihin. On pysyttävä paikallaan, ettei kaikki mene pieleen. Tältä pohjalta ponnistaa viimeisen parin vuoden aikana levinnyt retoriikka, jonka mukaan mikä tahansa suomalaisessa ruoantuotannossa on ”ekoteko”. Jos tämä on ainoa vaikutusvaltainen ääni, joka nousee teknis-taloudellista utopiaa vastaan, ei mielekkäitä vaihtoehtoja ole. Kolmas ongelma on, että reaktiivisessa politiikassa korostuu kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu, mikä ajaa keskustelua moraali- ja identiteettipoliittisiin vääntöihin. Kaksinapaistumisella on tapana yksinkertaistaa ajattelua, jossa tietoa tulkitaan vain oman näkemyksen vahvistamiseksi. Kaupunkilaiset kasvissyöjät ovat vieraantuneita luonnosta, tai maalaiset eivät välitä eläimistä. Lähellä tuotettu on aina hyvää, tai sitten kuljetusetäisyyksillä ei ole mitään väliä. Koska ”maalaiset” tulkitaan moraalipoliittisella kartalla vanhoillisiksi, heidän etujensa ajamista myös arkaillaan.*
Ruokajärjestelmän muutos vaatisi kuitenkin uudenlaisia poliittisia liittolaisuuksia, sillä alkutuotannon elinkelpoisuuden elvyttäminen ei voi olla nykyisen säilyttämistä eikä liioin paluuta menneisyyteen. Perustavanlaatuiset materiaalis-ekologiset ongelmat pitävät siitä huolen. Kestävä ruoantuotanto ei voi nojata vanhoihin toimintatapoihin, vaan täytyy kehittää uusia, mutta niiden täytyisi myös soveltua tuottajien ja heidän yhteisöjensäelinkelpoisuuteen.
Siksi vaikka monet ”korkeateknologiset” keinot varmasti ovat merkittäviä tulevaisuudessa, niin ovat ”matalateknologisetkin”. Korkeaa ja matalaa kun ei määritä mikään lineaarisen edistyksen kehityskaari vaan soveltuminen kulloisiinkin ekologisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin oloihin. Ekologisen kestävyyden lisäksi uusien keinojen täytyisi siis mahdollistaa säällinen monipuolinen elämä muuallakin kuin kaupungeissa. Maaseudun ja kaupungin konfliktisuhde ei mahdollista tällaisen kehityksen luomista. Kuten edellä viittasin, maailman maaseutujen tyhjentyminen voi näyttää hyvältä sellaisessa yksiulotteisessa ekologisessa analyysissä, jossa mikä tahansa ihmistoiminnan vähentyminen maailman maa-alueilla on hyväksi. Ruoantuotantoalueet, etenkin rehun tuotantoalat ja laidunmaat, vievätkin yhdessä leijonanosan jäättömästä maapinta-alasta (ja kalastus on vienyt valtaosan kalastuskannoista kestävyyden rajoille tai romahduttanut ne). Tätä alaa olisi kyllä mahdollista vähentää samalla, kun maailman ruoantuotantoa lisättäisiin ja nälkäongelmiin pureuduttaisiin kunnolla – tuotteiden ylituotannolla ei maailman nälkäisiä joka tapauksessa ruokita. Tämä ei tarkoita eläinten poistumista ruoantuotannosta kokonaan, vaikka polarisoituneessa suomalaisessa keskustelussa asia tahdotaan yhä uudelleen kuvata näin. Se kuitenkin tarkoittaa eläintuotannon osuuden pienentymistä ja sen integroimista uudelleen osaksi muuta tuotantoa niin, että se ei ole esimerkiksi massiivisen jäteongelmantuottaja.
Tuotantorakenteen suunnitelmallinen muuttaminen on kuitenkin aivan eri asia kuin taloudellisen tehostamisen ja globaalin ”optimoinnin” nimissä tapahtuva maaseutujen tyhjentäminen. Se kiihdyttää kaupungistumista maissa, joiden kaupunki-infrastruktuuri kamppailee jo nyt kasvavien väkimäärien kanssa. Tällainen kehitys pahentaa nälkä- ja köyhyysongelmia – ja lopulta paisuvien kaupunkien kuluttamat luonnonvarat tulevat jostakin. Maaseudulla työskentelevien miljoonien elannon tuhoaminen ei tarkoita, että luonnonvarojen ylikulutus noilta mailta loppuisi. Ruoantuotanto ei koskaan itsenäisty luonnosta. Kytkökset vain muuttuvat toisenlaisiksi. Juuri tästä myös IPCC varoittaa tuoreessa maankäyttöä ja ilmastoa koskevassa raportissaan. Vaikka metsittäminen on tärkeä keino lisätä hiilen sitoutumista ilmakehästä ja voi parhaimmillaan tukea paikallista vesitaloutta, luonnon monimuotoisuutta ja ruoantuotantoa, se voi myös olla tuhoisaa. Puuviljelmät voivat kestämättömien bioenergian muotojen tavoin olla vesivaroja huventavia ja ravinteita kuluttavia monokulttuureja, jotka rapauttavat paikallista ruokaturvaa. Yhä uudelleen on myös osoitettu, että ympäristöjen suojelu tarvitsee tuekseen yhteisöjä, joilla on intressi suojella niitä. Maatalousympäristöt nekään eivät ole automaattisesti ”luonnolta pois” vaan voivat hyvin hoidettuna ruokkia luonnon monimuotoisuutta niin maan alla kuin sen päällä. Tätä ei ymmärretä, jos maankäyttö nähdään ihmistoiminnan ja muun luonnonnollasummapelinä.
Tällainen näkökulma on kieltämättä ymmärrettävä silloin, kun asiaa tarkastellaan historian syvän ajan näkökulmasta, maapallon elämän muutoksena yhä ihmiskasvoisemmaksi. Nykyisten ongelmien ratkaisuja on kuitenkin haettava nykyisen ”perityn tilanteen” antamista mahdollisuuksista käsin – ajan pyörää ei voida kääntää vuosimiljoonia taaksepäin. Se maailma on mennyttä.*
Mikäli yhteiskunnat onnistuvat kohtaamaan käsillä olevia ympäristö- ja luonnonvaraongelmia ja muuttumaan niiden vaatimalla tavalla, myös eri elämänalueiden väliset tärkeysjärjestykset muuttuvat. Kun luonnonvaroja täytyy kuluttaa harkitummin, ruoan väheksynnän aikakauden täytyy päättyä. Tuo aikakausi on ollut sisäisesti ristiriitainen: kasvavaa yltäkylläisyyttä mutta yhä suurempaa haaskuuta ja hävikkiä. Tehostuvaa tuotantoa ja haavoittuvaisempia tuottajia. Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa pelkästään sitä, että tuottajien asemaa parannetaan. Se voi tapahtua hyvin tai huonosti. Jos kannustetaan enemmän kuormittaviin tuotantotapoihin ja niistä palkitaan, ei paljon auta, että lähellä elävä tuottaja saa työstään kunnon elannon. Lähellä tuotettu ei ole mitenkään itsestään kestävää. Nykyinen ”ekoteko”-mantra osuu lopulta omaan nilkkaan, koska tuotantotapoja pitää joka tapauksessa sopeuttaa muuttuvaan maailmaan. Nykyinen suomalainen keskustelu on juuri tässä kohtaa pahasti lukossa. Maaseudulla ei ole mitään automaattisesti kestävää luontosuhdetta kuten ei kaupungissakaan väistämättä kieroutunutta. Kestävyys vaatii opettelua ja tukea. Joitain asioita täytyy tuottaa vähemmän ja toisia enemmän, jotta ruoantuotannon vaatimaa kuormitusta voidaan pienentää mutta samalla lisätä tuotannon moninaisuutta jasopeutumiskykyä.
Se vaatii muutosta niin kaupungeissa kuin maaseudulla, sillä tuottajien on mahdotonta muuttaa suuressa mittakaavassa toimintaansa ellei sitä mahdollista kulutusta mullistava kulttuurinen muutos. Toisiaan tukien, ei toisiaan vastaan.Ville Lähde
5.8.2019 UUTISKIRJE 8/2019 Tervetuloa lukemaan elokuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin . Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
Metsää Kvikkjokk-Kabla suojelualueella. Kuva Tere Vadén.MAAILMALTA
_ONKO METSITTÄMINEN PARAS TAPA TORJUA ILMASTONMUUTOSTA?_ _Science_-lehdessä julkaistiin heinäkuun alussa artikkeli,
jossa arvioitiin metsänistutuksen globaaleja mahdollisuuksia ilmastonmuutoksen hillintään. Tutkimuksesta uutisoitiin näkyvästimaailmalla
ja Suomessa
,
ja viesti oli innostunut: puiden istuttaminen onkin tehokkain ja halvin keino hillitä ilmastonmuutosta! _Lapin Kansa_ssa jopa intouduttiin toteamaan, että “suhteellisen pienellä maailmanlaajuisella metsän pinta-alan lisäämisellä hiilidioksidin määrä pystyttäisiin palauttamaan esiteolliselle tasolle ja pysäyttämään hallitsematon ilmaston lämpeneminen.” Tutkimus oli tärkeä ja uraauurtava, mutta tiedeviestintä osoittautui jälleen vaikeaksi lajiksi, sillä lehtijuttujen perusteella moni lukija sai asiasta virheellisen kuvan. Tutkimuksessa kehitettiin uusia menetelmiä kartoittaa metsittämisen potentiaalia koko maailmassa ottaen huomioon alueellisia eroja. Menetelmällistä kehitystyötä on kiitetty laajasti. Tutkimus osoittaa, että IPCC:n esittämä tarve uusien metsien alalle, noin miljardi hehtaaria, on ainakin laskennallisesti saavutettavissa. Tämä vastaa noin 11 prosenttia planeetan maapinta-alasta, mutta hyvä uutinen on se, ettei se söisi esimerkiksi nykyistä ruuantuotantoon käytettyä alaa (tutkimuksessa tosin arvioidaan, että laidunmaille voitaisiin istuttaa jonkin verran metsää). _Conversation_in artikkelissa kuitenkin huomautetaan, että arvio hiilensidonnan potentiaalista (205 Gt) on monin verroin suurempi kuin IPCC:llä ja muissa tutkimuksissa. Vaikka siis arvioita metsäalan koosta on kiitetty, sen vaikutuksia on kriitikkojen mukaan reilusti yliarvioitu. Lisäksi vaikka arvio olisi kohdallinen, tuo hiilivarasto toteutuisi vasta yli sadan vuoden kuluessa metsien ikääntyessä. Eikä aikaa odotteluun ole.
Ennen kaikkea, koska globaaliksi tavoitteeksi täytyy asettaa negatiiviset päästöt, ei metsittäminen voi edes tällä optimistisella tasolla korvata päästövähennyksiä. Kumpienkin pitää onnistua. Tutkija Stefan Rahmstort muistutti Twitterissä,
että tutkimuksen arvioimalla tasolla uudet metsät imisivät hiiltä 2–4 Gt vuodessa, kun nykyinen päästötaso on 11 Gt vuodessa. Siksi on yksinkertaisesti harhaanjohtavaa sanoa, että metsittäminen on “paras tapa” torjua ilmastonmuutosta – ja tutkimusryhmän jäseniä onkin kritisoitu huolimattomasta viestinnästä tässäkohtaa.
_National Geographic_in jutussa ilmastotutkija Glen Peters viittaa uuteen _Natures_sa julkaistuuntutkimukseen
,
jonka mukaan jo nyt olemassa oleva fossiili-infrastruktuuri vaarantaailmastotavoitteet
.
Yhtään ei pitäisi rakentaa lisää, ja olemassa olevaa pitäisi purkaa reippaasti ennen normaalin käyttöiän loppua. Metsittämällä ei tätä kuviota muuteta. Samassa jutussa tutkimusryhmän seniori Tom Growther muistuttaa itsekin sekä päästöleikkausten että olemassa olevien metsien suojelun tarpeesta. Uudelleenmetsittämisen lisäksi pitäisi tietysti saada metsäkato loppumaan siellä, missä sitä tapahtuu. Lisäksi ilmastonmuutos näyttää myös heikentävän globaalilla tasolla metsittymisen mahdollisuuksia, vaikka joillain alueilla ne voivatkinparantua.
Tutkimus on siis tärkeä, ja se antaa toivoa pitkälle tulevaan, kun ilmakehän hiilidioksidipitoisuus täytyisi saada laskemaan turvallisemmalle tasolle.
Se ei kuitenkaan missään nimessä osoita, että päästövähennyksistä voitaisiin livetä metsittämisen nimissä – kuten monet Suomessakin unelmoivat.BIOS
_ONNISTUUKO TALOUSKASVUN JA LUONNONVAROJEN KULUTUKSEN IRTIKYTKENTÄ?_ _Alue ja ympäristö_ -lehden kesäkuussa ilmestyneessä numerossa julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön vertaisarvioitu tutkimusartikkeli “Onnistunut irtikytkentä Suomessa?”
Kuten uutiskirjeemme lukijat tietävät, artikkeliin perustuva essee julkaistiin jo aiemmin keväällä _Versus_-lehdessä.
Kävimme laajasti läpi kansainvälistä tutkimuskenttää selvittääksemme, miltä ajatus talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen “irtikytkennästä” vaikuttaa tutkimustiedon valossa. Irtikytkennällä tarkoitetaan sitä, että luonnonvarojen kulutus tai jokin ympäristöhaitta kasvaa hitaammin kuin talous (suhteellinen irtikytkentä) tai pysyy vakaana tai laskee talouden kasvaessa (absoluuttinen irtikytkentä). Lopputulema oli, että nykyisten merkittävien ympäristö- ja luonnonvarakriisien vaatimassa aikataulussa riittävän suuri absoluuttinen irtikytkentä näyttää mahdottomalta. Toteamme, että tämän vuoksi irtikytkentä ei ole toimiva käsite ohjaamaan politiikkaa. Ville Lähde kertoi tutkimuksestamme _Suomen Kuvalehden_haastattelussa
23.7.:
_“Myös suomalaisten elintaso nojaa luonnonvarojen virtauksiin muualta maailmasta. Korkealla pysyvä aineellinen kulutus vauraissa maissa luo myös kestämättömän esimerkin tavoiteltavaksi niille lukemattomille ihmisille, jotka ovat nousseet tai nousevatköyhyydestä.”_
Ilolla panimme merkille tämän uuden irtikytkentää käsitteleväntutkimusraportin
,
jossa on tehty niin ikään laajaa tutkimuskirjallisuudenkartoitustyötä.
_MITEN MAAILMAN NÄLKÄ VOITETAAN?_ Samassa _Alue ja ympäristö_ -lehden numerossa ilmestyi Ville Lähteen vertaisarvioitu katsausartikkeli “Mitä maailman nälänvoittaminen vaatii?
”
_Versus_-lehti julkaisi heinäkuussa hänen esseensä “Miten maailman nälkä voitetaan?”,
joka tiivistää artikkelin ajatukset. Lähde käy läpi arvioita nälkäisten määrästä ja nälkäkehityksestä sekä niitä kritisoivia näkemyksiä. Hän esittelee ruokaturvaa ja ruokajärjestelmiä koskevaa tutkimusta, joka kyseenalaistaa yksioikoisen näkemyksen nälän torjumisesta tuotantoa lisäämällä. Sen sijaan hän pureutuu nälän, köyhyyden ja turvattomuuden yhteen nivoutuneisiin syihin ja peräänkuuluttaa oikeudenmukaisempaa kansainvälistä kauppaa sekä tuottajien asemaa ja itsemääräämisoikeutta korostavaa ruokapolitiikkaa. _“YK:n vaatimus, että tarvitsemme 50 prosenttia lisää ruokaa vuosisadan puoliväliin mennessä, on tästä syystä ongelmallinen. Se ei nimittäin kuvaa ruoan todellista tarvetta vaan ennakoi ruoan ostovoimaisen kysynnän kasvua. Toisin sanoen se ei vastaa kysymykseen ”miten maailman nälkä voitetaan?” vaan kysymykseen ”kuinka paljon ruoan kysyntä lisääntyisi nykyisen kaltaisen ruokajärjestelmän jatkuessa?” Vaikka tuotannon lisääminen siis onnistuisi, nälkä ei loppuisi maailmasta, jos ruokajärjestelmän peruspiirteet pysyvät ennallaan.”_ _KESKUSTELUA KESTÄVYYDESTÄ_ Kuten BIOS-työtä seuranneet tietävät, vuoden 2019 YK:n kestävänkehityksen raportin
laatimisprosessia varten kirjoittamamme taustadokumentti sai viime vuonna aikaan melkoisenjulkisuusmylläkän
.
_Terra_-lehti julkaisi heinäkuussa dokumentin vastaanottoa koskevankoosteen
,
joka sisälsi päätoimittaja Hannu Linkolan pitkän johdannon sekä Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen kirjoituksen lisäksi kolme kutsuttua tutkijakommenttia. Hannu Linkola haki johdannossaan koko tapauksesta oppituntia nykyiseen tiedeviestintään: _“Tiedonkulun uusista rakenteista ja logiikoista on tullut huolestuttavine oheisvaikutuksineenkin realiteetti, jonka kanssa ja jonka sisällä tutkijoiden pitää osata elää ja kommunikoida. Tässä suhteessa BIOS:n kaltaiset itsenäiset, aktiivisesti sosiaalista mediaa ja verkkoviestintää hyödyntävät, tutkimuksen ja yhteiskunnan välille joustavasti asemoituvat tutkimusryhmät ovat optimaalisessa asemassa. Niiden näyttämää esimerkkiä on pystyttävä kuitenkin noudattamaan myös vakiintuneiden tieteenala- ja yliopistorakenteiden puitteissa.”_ _TEKOJEN JA VALINTOJEN MERKITYKSISTÄ BIOS-BLOGISSA_ BIOS-blogissa julkaistiin kesäkuun alussa Karoliina Lummaan paljon luettu ja kiitetty essee “Tekojen ja valintojen merkityksistä”.
Siinä hän luotaa viimeaikaista keskustelua ihmisten elämäntapa- ja kulutusvalinnoista sekä niihin liittyvästä monensorttisesta moralisoinnista ja väheksynnästä, josta esimerkiksi ilmastolakkoilevat koululaiset ovat saaneet oman osansa. Lummaa kohtaa syytteet “hyvesignaloinnista” pureutumalla siihen, miten yksilöiden ja yhteisöjen elämänvalinnat ovat osa elämän merkityksellisyyden kokemusta, yhteisöjen lujittamista, monisyistä identiteetin rakentamista ja tärkeä osa toimintakyvyn säilyttämistä vaikeassa tilanteessa – eikä niitä siksi voi mielekkäästi tarkastella ja laskeskella erillisinä tekoina jonkinlaisella tehokkuuskalkyylillä. _“Samalla kun ihmiset kyselevät, mitä kukin yksilö, yhteisö ja taho voi tehdä tai on velvollinen tekemään, ihmiset ovat totuttelemassa ajatukseen siitä, että jokaisella teolla on kytköksensä ympäristön tilaan ja resurssien riittävyyteen. Käytännössä todistamme siis sellaisen luontokäsityksen rapautumista, jossa luonto on itseään korjaava loputtomien resurssien tarjoaja. Yhtä lailla neuvottelemme parhaillaan uudenlaisista tavoista olla ihmisiä ja ihmisyhteisöjä ei-inhimillisen luonnon kanssa, ei sen yläpuolella.”_ _SEMINAARI YMPÄRISTÖTURVALLISUUDESTA_ BIOS järjesti yhdessä Ulkopoliittisen instituutin, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa sarjan ympäristöturvallisuuden työpajoja. Päätösseminaari järjestettiin 19.6., ja puheenvuorot ovat katsottavissa verkossa.
Työpajasarjan loppuraporttiin voi tutustua BIOS-tutkimusyksikön sivuilla. _KIRJOITUS NIELU-TAIDENÄYTTELYYN_ Kuten viime uutiskirjeessä kerroimme,
BIOS osallistui kesällä järjestettyyn Nielu-taidenäyttelyyn Haltian luontokeskuksessa. Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén kävivät esiintymässä paikan päällä, ja Karoliina kirjoitti näyttelyn sivuille esseen “Metsän nielu”.
_“Metsän kehojen ja ihmiskehojen ja niiden nielujen ajatteleminen voi johdatella kohti muutosta, jossa metsää ei nähdä enää ihmiskeskeisesti ansainnan alueena tai ihmisen hallitsemien tapahtumien paikkana. Ajallisesti kauaskantoiset prosessit sekä mikroskooppiset, ihmissilmin näkymättömät eliöt tulisivat ehkä huomioiduiksi. Metsä olisi tarkasteltavissa merkeistä ja merkityksistä sekä niiden lukemiseen kykenevistä olioista koostuvina paikkoina, joilla on omat historiansa. Ihmisen kokemus metsästä olisi aistimellisempi, alttiimpi.”_ _ARTIKKELI KULTTUURISESTA JÄTTEENTUTKIMUKSESTA_ Jätteistä tehdään tänä päivänä runsaasti yhteiskuntatieteellistä ja humanistista tutkimusta. Karoliina Lummaa esitteli kulttuurista jätteentutkimusta kirjallisuudentutkijoille tutkimusartikkelissaan “Kuinka lukea jätettä: Pois-halutun aineen olemus ja jäsennykset Jukka Viikilän runoudessa”, joka ilmestyi Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti _Avaimen_ numerossa 2/2019.
_BIOS TIEDOTUSVÄLINEISSÄ_ Ville Lähteen kirjoitus “Tulevaisuus ei ole vaakakupissa”
ilmestyi kesän _Maailman kuvalehdessä_. Numero ilmestyi parahiksi Maailma kylässä -festivaalille, jonka aikana Lähde oli myös haastateltavana ruokaturvasta Kyläradiossa.
LOPUKSI
Kesän aikana olemme lukeneet muun muassa Thomas Pikettyn kirjoitusta ilmastonmuutoksen hillinnän ja eriarvoisuuden vastustamisen kohtalonyhteydestä, Fingon Outi Hakkaraisen koostetta Green New Dealista ja muista uusista yhteiskunnallisista visioista, _Helsingin Sanomien_ hienoa verkkojuttua ruoantuotannosta ja ilmastosta, sekä Steve Keenin kritiikkejä William Nordhausin tekemiä ilmastonmuutoksen hinnan arvioita kohtaan. 19.6.2019 Ympäristöturvallisuus Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Ympäristöturvallisuuden 3 tasoa BIOS on yhdessä Ulkopoliittisen instituutin, Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen kanssa ollut toteuttamassa Tiina ja Antti Herlinin säätiön rahoittamaan Ympäristöturvallisuuden työpajasarjaa. Hankkeen tavoitteena oli tuoda ympäristötekijät ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimeen ja kehittää käytäntöjä niiden hallitsemiseksi. Työpajoissa tuotiin yhteen niin virkamiehiä, kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten edustajia kuin tutkijoita keskustelemaan ympäristönmuutoksen ulko- ja turvallisuuspoliittisista vaikutuksista. Tarkoituksena oli keskustelujen kautta kartoittaa Suomen näkökulmasta kriittisimpiä kysymyksiä, tuoda ne tiedoksi työskentelyyn eri politiikan toimijoille sekä kehittää valmiuksia käsitellä niitä osana ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Projektin keskusteluissa todettiin, että ympäristönmuutoksen turvallisuusuhkiin tulee varautua nykyistä laajemmin myös Suomessa. Varsinkin geopoliittisella ja rakenteellisella tasolla ilmeneviä turvallisuusvaikutuksia kuitenkin tunnetaan vielä verrattain huonosti, eikä niihin liittyviä riskejä pystytä riittävästi huomioimaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategia- ja skenaariotyössä. Monialaiset vaikutukset edellyttävät toimenpiteitä niin ulkopolitiikan kuin sisäisen turvallisuuden piirissä, mutta strateginen kokonaiskäsitys ympäristöturvallisuudesta on silti tarpeen. Hallinnonalojen välinen verkostoituminen ja tiedonvaihto on siksi avainasemassa. Työpajojen loppupäätelmät koottiin politiikkapaperiin, jonka BIOSjulkaisee ohessa
.
Saman hankkeen puitteissa on myös julkaistu kaksi samaa aihepiiriä käsittelevä tieteellistä artikkelia, jotka ovat avoimesti saatavilla Sustainability-lehdessä täälläja täällä
.
8.6.2019 Tekojen ja valintojen merkityksistä Lehdistössä ja muissa medioissa kerrotaan ja keskustellaan yhä useammin ihmisten kulutusvalinnoista, joiden perustana ovat ilmasto- ja ympäristösyyt. Ruotsalaisen Greta Thunbergin aloittamat, Suomeenkin levinneet koululaisten ilmastolakot ovat saaneet paljon ansaittua huomiota ja rohkaisseet yhä useampia nuoria käsittelemään ilmastoahdistustaan julkisesti. Sosiaaliseen mediaan on syntynyt ryhmiä, joissa ihmiset sitoutuvat matkustamaan maitse ja järjestäytyvät jakamaan tavaraa ostamisen sijaan. Kasvisruokavaliosta keskustellaan ja siihen sitoudutaan yhä yleisemmin. Kuluttamisen ympäristövaikutuksia voi myös hyvittää erilaisilla tavoilla.
Julkiset kannanotot ja keskustelu ilmasto- ja ympäristötietoisista teoista ja valinnoista ovat herättäneet myös vastareaktioita.
Koululakoista ja lakkoilevista nuorista kirjoitetuissa lehtijutuissa tai niiden kommenttiosioissatoistellaan, että
yhden ihmisen tai yhden pienen valtion kaikkien kansalaistenkin teoilla on planeetan mittakaavassa häviävän pieni vaikutus.
Samaa saavat kuulla ihmiset, jotka kertovat vähentävänsä yksityisautoilua, lentämistä tai lihankulutusta sekä ihmiset, jotka alkavat kasvattaa itse osan ruuastaan. Asioita tarkastellaan numeerisesti, laskemalla päästöjä tai erilaisten resurssien kulutusta. Yhden ihmisen, perheen tai yhteisön valinnat eivät tällöin _merkitse mitään_ maapallon suuressa summapelissä. Toisinaan kestävämmät elämäntavat ja avoin keskustelu niistä on liitetty myös julkiseen identiteetinmuodostukseen tai oman eettisen arvopohjan markkinointiin sosiaalisessa mediassa. Elämäntapojaan muuttavia panetellaan ”hyvesignaloinnista”.
Liian vähän puhutaan siitä, mikä merkitys ja arvo teoilla ja valinnoilla on ihmiselle itselleen, sekä siitä, millainen voimavara arvot ja arvojen mukainen elämä on, yksilölle ja yhteisölle. Eivät kuluttamistaan ilmastosyistä vähentävät ihmiset varmaankaan ajattele, että juuri heidän valintansa jotenkin ratkaisevasti laskevat kasvihuonekaasupäästöjä. Päätöksiin ja toimintaan vaikuttavat aina monet asiat ja ihminen tuskin on tietoinen kaikista motiiveistaan. On hyvä kuitenkin tunnistaa tekoihin ja valintoihin tietoisesti liitetyt merkitykset ja merkityksellisyyden kokemukset: kestävämmät valinnat voivat tuntua tärkeiltä, tulevien sukupolvien tai elonkehän kannalta hyödyllisiltä ja oikeilta ja siten hyviltä. Jaettuina tällaiset merkitykset ja kokemukset myös lujittavat yhteisöä. Miksi keskustelu kestävistä valinnoista sivuuttaa niihin liitetyt merkitykset ja arvot ja takertuu mittakaavoihin ja moralismiin? Päästö- ja kulutusmittakaavojen keskeisyys saattaa johtua siitä, että ympäristökeskustelu on tyypillisesti laskennallista. Meillä on taloudellinen puheenparsi, jossa ympäristöteotkin muuttuvat vaihtoarvon mukaan punnittaviksi: valtiot epäröivät ilmastotoimien kansantaloudellisia seurauksia ja vaikutuksia talouskasvuun, ja kansalaiset laskeskelevat mistä ovat valmiita luopumaan ja mitä pitäisi saada tilalle. Laskennallisuuden toinen ulottuvuus tulee tieteistä: meillä on yhä tarkempaa tietoa ilmastonmuutoksen osatekijöistä ja luonnonresurssien kulutuksesta liittyen ihmisen toimintaan. Luvut puhuvat omaa kieltään ja niillä voidaan puolustella monenlaisia kantoja, myös yhden ihmisen kulutuksenmitättömyyttä.
Moralisointia vastaan hyökkäävää, hyvesignaloinnista syyttelevää keskustelua käydään ensisijaisesti sosiaalisessa mediassa. Omasta elämästä ja siten kulutusvalinnoistakin viestitään usein lyhytsanaisissa, kuvapainotteisissa kanavissa toisille samoja arvoja jakaville ihmisille. Kohdeyhteisön ulkopuolelle tällaiset viestit saattavat näyttäytyä itsekeskeisenä oman elämän, arvojen ja valintojen esittämisenä ja sosiaalisen aseman nostamisena. Itselle merkityksellisten asioiden esille tuominen aletaan nähdä toisenlaisten valintojen ja tekojen tuomitsemisena, tarkoitushakuisestikin. Taloudellisen kannattavuuden ensisijaisuus, laskennallinen ajattelu ja ihmisten väliset vastakkainasettelut ovat ajassamme vallitsevia ilmiöitä ja siksi ymmärrettävästi osa ympäristökeskustelujakin. Vallitsevuutensa vuoksi olemme myös valmiimpia tunnistamaan tällaiset elementit. Ympäristöongelmia ja kestäviä valintoja koskevaa keskustelua ei kuitenkaan tarvitse nähdä pelkkänä hajottavana, erilaisten ryhmien eriytymistä kiihdyttävänä kiistelynä. Pohjimmiltaan käynnissä on ympäristöä, ihmistä ja tulevaisuutta koskeva merkitysten, arvojen, käsitysten, kokemusten ja tulkintojen käymistila. Vaikka siis näyttäisi siltä, että merkitysten ja arvojen sijaan keskustellaan mittakaavoista ja moralisoinnista, väittelyn taustalla on joukko laajoja, perustavanlaatuisia kysymyksiä. Ympäristö- tai ilmastonmuutosahdistuksesta väitellessään ihmiset tunnustelevat, millaisia kokemuksia toisilla on ilmastonmuutoksesta ja muista ympäristöongelmista, ja millaisin tavoin näitä kokemuksia tulisi jäsentää ja jakaa. Ilmastolakkoilun yhteydessä pohditaan, mitä merkityksiä yksittäisten ihmisten tai ryhmien muuttuneelle käytökselle tulisi antaa – mitä he oikeastaan tarkoittavat, miksi he kokevat niin kuin kokevat ja tekevät niin kuin tekevät. Keskustelujen ytimessä pysyvät kysymykset siitä, mikä lopulta on ympäristön tila juuri nyt, ja kuinka paljon painetta luonto ihmiseltä kestää. Samalla kun ihmiset kyselevät, mitä kukin yksilö, yhteisö ja taho voi tehdä tai on velvollinen tekemään, ihmiset ovat totuttelemassa ajatukseen siitä, että jokaisella teolla on kytköksensä ympäristön tilaan ja resurssien riittävyyteen. Käytännössä todistamme siis sellaisen luontokäsityksen rapautumista, jossa luonto on itseään korjaava loputtomien resurssien tarjoaja. Yhtä lailla neuvottelemme parhaillaan uudenlaisista tavoista olla ihmisiä ja ihmisyhteisöjä ei-inhimillisen luonnon kanssa, ei sen yläpuolella. Tätä kriisiä tai käymistilaa on hankala jäsentää, koska olemme sen keskellä. Ympäristön tila on kuitenkin heikkenemässä nopeasti ja vaadittavat yhteiskunnalliset muutokset ovat valtavia. Ihmiset yrittävät parhaillaan jäsentää luontosuhdettaan uusiksi ja elintapojaan kestävämmiksi – tämä prosessi tulisi tunnistaa ja tunnustaa, ja sitä pitäisi tukea ja vahvistaa. Kulttuurintutkimus voi osaltaan tarjota välineitä ympäristökeskustelun ja sen taustalla tapahtuvien merkitys- ja arvomurrosten jäsentämiseen. Mediaa on viime aikoina syytelty ilmastoahdistuksen lietsonnasta ja maailmanlopun maalailusta.
Näin luonnontieteilijöiden varoituksia vähätellään samastamalla ne apokalyptisiin ja dystooppisiin hengellisen ja kaunokirjallisen kerronnan muotoihin, joiden avulla nykykirjallisuuskin käsittelee ympäristöongelmia. Lopullisen tuhon kuvaston rinnalla luontoa on totuttu ajattelemaan myös runsaudensarvena ja itsensä alati ihmiselämälle suotuisaksi korjaavana systeeminä. Tähän kertomukseen yhä harvempi kuitenkaan enää uskoo. Jos tekoja ja valintoja ajattelee merkitysten ja merkityksellisyyden kannalta, voi havaita niiden olevan luonteeltaan pikemminkin vertauskuvallisia kuin kirjaimellisia. On kyse teoista, jotka tarkoittavat itselle omien arvojen mukaista, huolehtivaa jokapäiväistä elämää. Yksittäiset kieltäytymiset, pidättäytymiset, huomionosoitukset, vaivannäöt ja lahjoitukset rakentavat oman käsityksen mukaista kestävämpää elämää ja tekevät arjesta merkityksellisempää ja rikkaampaa. Nämä teot, joista yksikään ei yksittäin tietenkään pelasta maailmaa, ovat merkkejä, jotka halutaan myös nähtävän ja ymmärrettävän juuri tässä tietyssä merkityksessä: ne ovat yksilön ja planeetan elämää kannattelevia tekoja. Maailman luonnonsäätiön (WWF) vuosittain järjestämän Earth Hour -tapahtuman verkkosivuilla valojen sammuttamisen symbolisuus todetaan suoraan: “Tapahtuman aikana näytetään valomerkki ilmaston puolesta sammuttamalla turhat valot. Tämän symbolisen eleen avulla jokainen voi ilmaista huolensa ympäristön tilasta ja ilmastokriisistä päättäjille. Earth Hour ei siis ole sähkön- tai energiansäästötempaus.” Jos ilmastotekojen vertauskuvallisuutta haluaisi ruotia pidemmälle, voisi huomauttaa, että ne ovat nimenomaan metonyymisiä eli osittaisia tekoja. Retoriikan tutkimuksessa ja runousopissa metonymia on tuttuuteen ja jatkuvuuteen perustuva kielikuva, jossa tyypillisesti osa tarkoittaa kokonaisuutta, esimerkiksi purjeet veneitä. Yksittäinen teko tai valinta edustaa kulttuurisena merkkinä laajempaa toimintaa tai suunnanvalintaa osana ryhmää tai yksilön muilla elämän osa-alueilla. Metonyymiset teot ja valinnat voivat toimia esimerkkeinä ja inspiraationa toisille, mutta ne ovat aina sidoksissa omakohtaisiin arvoihin ja maailmankuvaan. Ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen liittyen on esitetty, että vastuuta
ei saa sälyttää yksilöille. Suhtautumista ilmastonmuutokseen on myös tutkittu maailmankuvallisiin ja asenteellisiin eroihin paneutuen. Keskustelut yksilön vastuusta ja asenteista ympäristöongelmiin liittyen ovat tärkeitä, mutta niiden rinnalla on oltava herkkyyttä tekojen taustalla olevien arvojen ja merkitysten tunnistamiseen. Luopuminen ja pidättäytyminen tai vaihtoehtoiset valinnat eivät ole oman hyveellisyyden korostamista tai epäsuora tapa ilmaista halveksuntaa toisen valinnoista; ne eivät välttämättä ole edes tietyn identiteetin omaksumista ja ilmentämistä. Kyse on vakaumuksesta. On tunnustettava, että yhä useampi meistä haluaa jo muutosta, ja että yhä useampi muutosta haluavista on nuoria.Karoliina Lummaa
4.6.2019 UUTISKIRJE 6/2019 Tervetuloa lukemaan kesäkuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin . Tilaa uutiskirje sähköpostiisitäältä
!
Kesäkuun alkua Porkkalan saaristossa. Kuva Paavo Järvensivu.MAAILMALTA
_Laaja raportti luonnon monimuotoisuuden tilasta_ Viime aikojen merkittävin ympäristöuutinen oli Hallitustenvälisen luontopaneeli IPBES :n julkaisema globaali selvitys maailman luonnon tilasta.
Tiedot luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä ja ekosysteemien rapautumisesta eivät ole valitettavasti uusia, mutta yksiin kansiin koottuna ne antavat hätkähdyttävän kuvan tilanteesta. Luonnonvarojen hyödyntämisen lisääntyessä jatkuvasti jo 75% maapinta-alasta on merkittävästi ihmistoiminnan muokkaamaa, ja 66% merten alasta on kiihtyvästi hyödynnettyä. Lisääntyvien sukupuuttojen ohella seurauksena on ollut lukuisten lajien kantojen pienentymistä ja ekosysteemien korvautumista yksipuolisemmilla – esimerkiksi luonnonmetsien tilalle kasvatetuilla talousmetsillä. Kokonaisuudessaan ruoantuotanto maanviljelyksestä kalastukseen on merkittävin vaikuttava tekijä, ja ilmastonmuutos vaikeuttaa tilannetta entisestään. Sitran Oras Tynkkynen kirjoitti aiheestatiivistelmän
.
IPBES on vuonna 2012 perustettu YK:n alainen riippumaton tieteellinen elin, jonka raportteja luodaan eri maiden edustajien kesken nojaten tuhansiin tieteellisiin tutkimuksiin ja raportteihin. Konsensusmenettelystä huolimatta raportin sävy on kovasanainen, ja siinä peräänkuulutetaan perusteellisia järjestelmätason muutoksia kaikilla yhteiskuntien alueilla. Tämä edellyttää kokonaiskulutuksen ja saasteiden tuotannon vähentämistä, mukaan lukien niin väestönkasvun hillintä kuin henkilökohtaisen kulutuksen vähentäminen, mutta tietysti eri tavoin eri maailman alueilla. Aivan kuin taannoisessa IPCC:n raportissa, raportissa muistutetaan mahdollisuuksista yhdistää luonnonsuojelutavoitteita esimerkiksi koulutuksen, sukupuolten tasa-arvon, eriarvoisuuden vähentämisen ja rauhan tavoitteisiin. Vaikka ihmisten hyvinvointi on muusta luonnosta riippuvaista, tuloksena ei tarvitse ollanollasummapeliä.
Raportissa myös todetaan, että tämän mittakaavan muutos kohtaa varmasti vastarintaa niiltä tahoilta, joiden intresseissä on säilyttää status quo, mutta “vastarinta on mahdollista voittaa laajemman yhteisen hyvän saavuttamiseksi”.BIOS
_Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa_ Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, luonnonvarojen liikakulutus ja monet muut merkittävät ympäristöongelmat vaativat yhteiskunnilta perustavanlaatuisia muutoksia. Näin myös Suomessa. BIOS on käynyt viime vuosina hedelmällistä ja uutta luovaa keskustelua eri tieteenalojen edustajien ja monenlaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Yhä selvempää on, että tämän mittaluokan haasteiden selättäminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä. Kuitenkin keskustelu taloustieteen edustajien kanssa on osoittautunut työlääksi. Ilahduttavia poikkeuksia on, mutta taloustieteen puolelta on esitetty toistuvasti myös ärhäköitä ja vähätteleviä kannanottoja. Monitieteellisyyden sijaan keskustelussa törmätään toistuvasti sitkeään valtavirran puolustamiseen ja vaihtoehtojenväheksyntään.
Julkaisimme BIOS-blogissa 27.5. kirjoituksen, joka käy läpi Mustread-verkkolehden toimittajan ja osakkaan Heikki Pursiaisenartikkelia
.
Vaikka artikkelin sävy on poikkeuksellisen vihamielinen, se tarjoaa laajemminkin esimerkkejä sellaisista julkisen keskustelun ongelmista, joiden ylittäminen on tarpeen hedelmällisemmän ja moniäänisemmän vuoropuhelun mahdollistamiseksi. _“Ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit eivät ole vain yksi talouden ongelma muiden joukossa. Niillä on eksistentiaalinen merkitys ihmisyhteisöjen ja siten talouksien tulevaisuudelle. Keskusteltaessa taloudesta niin tieteessä kuin julkisuudessakin on etsittävä keinoja vastata akuutteihin ympäristökysymyksiin. On tärkeää käydä rakentavaa talousteoreettista keskustelua, mutta yhtä tärkeää on kyky rakentaa poliittisia työkaluja, joiden avulla yhteiskunnat voivat nopeasti toteuttaa vaadittavat toimenpiteet päästöjen vähentämiseksi.”_ _Eurooppalainen Green New Deal?_ BIOS-tutkijat Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kirjoittivat 20.5. _Politiikasta_-lehdessä taannoisista vaatimuksista “eurooppalaisenGreen New Dealin
”
luomiseksi. He käyvät läpi sitä poliittista ja taloudellista maastoa, johon vaatimukset asettuvat, ja vertaavat niitä yhdysvaltalaiseen keskusteluun. Miksi kokonaisvaltainen ja oikeudenmukainen siirtymä on tarpeen? Onnistuuko Eurooppa valitsemaantällaisen tien?
_“GND:n kaltaisella kokonaisvaltaisella aloitteella olisi eurooppalaisessa julkisuudessa paljon saavutettavaa. Ensi alkuun eurooppalaisen GND:n läpilyönti voisi ainakin osittain katkaista kansainvälisille ilmastotoimille ominaisen nollasummapelin, jossa jokainen valtio punnitsee toimiaan suhteessa enemmän saastuttavaan maahan löytääkseen perustelut päästötoimien viivyttelylle.”_ _Mitä on sivistys ekologisen kriisin aikakaudella?_ Ville Lähteen kirjoitus sivistyksestä ekologisen kriisinaikakaudella
julkaistiin 7.5. Helsingin seudun kesäyliopiston sivuilla. Hän pohtii sitä, millainen olisi laajan yhteiskunnallisen muutoksen edellyttämä “kulttuurinen muutos”. Moraalisten arvostusten ja luontoasenteiden roolista on puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta Lähde muistuttaa kulttuurisen murroksen laajemmista edellytyksistä. _“Sivistys ekologisten kriisien aikakaudella vaatii siis aktiivisuutta, itsekriittisyyttä ja oppimishaluisuutta kahdella tärkeällä elämänalueella. Miten tulla kansalaiseksi, joka ei alistu totunnaisiin ahtaisiin toiminnan rooleihin? Ja miten löytää tasapaino yhtäältä terveen tiedon auktoriteettien epäilyn ja toisaalta yli-itsevarman mielipiteiden muodostamisen välillä?”_ _Fingon ruokaturvaryhmän kannanotto kestävästä ruokajärjestelmästä_ BIOS osallistui suomalaisten kehitysjärjestöjen katto-organisaation Fingon ruokaturvaryhmän kannanoton “Ruoka ratkaisijana”
laatimiseen. Suomen tuleva EU-puheenjohtajuus tarjoaa hyvän mahdollisuuden nostaa kestävää ruokajärjestelmää esille ja keskustella ruokaturvan paikasta EU:n kehityspolitiikassa. Huhtikuussa ilmestyneessä kannanotossa todetaan, että kestävä ja oikeudenmukainen ruokajärjestelmä tarjoaa ainutlaatuisen tavan tuoda yhteen ympäristöllisiä, sosiaalisia ja taloudellisia näkökulmia ilman, että niitä käsitellään erillään. Ilman kokonaisnäkemystä käy usein niin, että yhtä ulottuvuutta edistettäessä muut kärsivät. Kannanotossa peräänkuulutetaan panostamista laajasti ymmärrettyyn ruokaturvaan niin suomalaisessa kuin eurooppalaisessa kehityspolitiikassa. Globaalisti pienviljelijöiden rooli on ohittamattoman tärkeä. _“Ruokaan liittyvässä kehityspolitiikassa tulisi painottaa toimenpiteitä, jotka tukevat pienviljelijöiden järjestäytymistä, kehittävät omavaraistuotantoa, varmistavat ruoan saatavuutta paikallisesti ja kehittävät arvoketjuja oikeudenmukaisemmiksi raaka-aineiden tuottajien kannalta. Tämä edellyttää myös, että pienviljelijöille taataan maan ja muiden ruoantuotannon resurssien hallinta- ja omistusoikeudet.”_ _Kestävämpää rakennuspolitiikkaa hallitusohjelmaan_ Laajan tutkijajoukon politiikkasuositus rakennusten puhtaiden energiaratkaisujen edistämiseksi ilmestyi 8.5. Allekirjoittajissa oli BIOS-tutkijoita. Dokumentti sisältää suuren joukon toimenpide-ehdotuksia, joilla voitaisiin edistää rakennuskannan energiankulutuksen ja ilmastopäästöjen vähentämistä aikataulussa, joka istuu kansainvälisiin ilmastotavoitteisiin. _BIOS-blogissa biotuotetehtaista ja ilmastopolitiikan uskottavuudesta_ BIOS julkaisi 16.5. tiukkasanaisen kirjoituksen siitä, miten uudet biotuotetehtaat joutuvat törmäyskurssille Sipilän hallituksen lanseeraamien metsäenergiasuunnitelmien kanssa.
Tutkijat ovat jo pitkään kritisoineet nykyisiä suunnitelmia ekologisen kestävyyden ongelmista, mutta uudet hankkeet näyttävät ylittävän myös kapeammin tarkastellun puuntuotannollisenkestävyyden.
_“Jos ennusteet puun kasvun kiihtymisestä eivät toteudu, lisääntyneet hakkuutasot voivat ylittää jopa puuntuotannollisen kestävyyden. Riski on olemassa, koska kasvuennuste perustuu vain MELA-malliin, joka ei ota huomioon esimerkiksi ravinnetaseen ja sadannan mahdollisia tulevia muutoksia. Useampien miljardien investointien ja kansantaloudellisten tulonsiirtojen (esimerkiksi nielujen pienenemisestä aiheutuvat kulut) perustaminen yhden pitkäaikaisesti koettelemattoman mallinnuksen (päivitetty MELA) varaan ei ole vastuullista, varsinkaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia edellyttävänä aikana.”_ BIOS-tutkijat kirjoittivat aiheesta myös tutkija Tuomo Kalliokoskenkanssa
.
Julkinen keskustelu sai vauhtia jo seuraavana päivänä, kun Luonnonvarakeskus ilmoitti laskelmistaan löytyneestä merkittävästä virheestä . Laskelma perustuivat juurikin yllä mainittuun MELA-malliin. Tutkija Sampo Soimakallio avasi Ylen uutisessa 21.5. sitä, millaisia konkreettisia eroja erilaisilla metsänäkemyksillä on. BIOS kertasi blogissaan 21.5. metsälaskelmien virheiden sarjaa,
joka syö suomalaisen ilmastopolitiikan uskottavuutta. _“Sikäli kun ilmastokriisin ja siihen Suomen osalta ratkaisevasti liittyvän metsien käytön voi tulevaisuudessa olettaa olevan entistä tärkeämpiä yhteiskunnan menestymisen kannalta, on syytä avata ja laajentaa tietopohjaa, pikemmin kuin siilouttaa sitä poliittisessa ohjauksessa olevalle sektoritutkimuslaitokselle.”_ _Vanhaa vai uutta ympäristöturvallisuutta?_ BIOS-tutkija Emma Hakala kirjoitti 16.5. widersecurity-sivustolla turvallisuuskeskustelun muutoksesta kohti vahvempaa ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöhaasteiden huomioonottamista. Pitkään ja paljon puhuttu aihe on kuitenkin jäänyt poliittisesti epämääräiseksi, ja konkreettisia toimenpide-ehdotuksia on ollut vähän. Hakala peräänkuuluttaa turvallisuuskeskustelua, joka huomioi ympäristömuutosten aiheuttaminen uhkien lisäksi sen, millä tavoin yhteiskunnat sekä hillitsevät ympäristömuutoksia että pyrkivätsopeutumaan niihin.
_“Tästä näkökulmasta ilmastoturvallisuus liittyy olennaisesti oikeudenmukaisuuteen, niin globaalisti kuin yhteiskuntien sisällä. Ilmastonmuutoksen on jo nyt todettu lisäävän taloudellista eriarvoisuutta maiden välillä, kun kehitysmaat kärsivät vaikutuksista länsimaita enemmän. Sama pätee tutkimusten mukaan myös maiden sisällä. Toisaalta mikäli ilmastonmuutoksen vastaisia toimia pidetään epäoikeudenmukaisina tai eriarvoisuutta lisäävinä, voivat myös ne johtaa vastustukseen ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymiseen. Myös turvallisuuden ja vakauden kannalta on siten tärkeää, että oikeudenmukaisuus huomioidaan kaikessa ilmastopolitiikassa.”_ _BIOS on mukana kesäkuisessa taide- ja ruokatapahtumassa Nielu_ Nuuksiossa Haltian luontokeskuksella järjestetään 8.–19.6. monipuolinen taidetapahtuma Nielu (Facebook-sivu), joka yhdistää
erilaisia taidemuotoja ja illallisia, jotka pohjaavat kerättyihin ja lähellä tuotettuihin raaka-aineisiin. BIOS-tutkijat ovat osallistuneet Nielun tuottamiseen keskustelemalla taiteilijoiden kanssa heidän teoksistaan koko työprosessin ajan. Lisäksi olemme mukana tapahtumassa paikan päällä: Tere Vadén vetää 10.6. keskustelutilaisuuden “Mitä energian filosofia kertoo modernista teknologiasta?”, ja Karoliina Lummaa keskustelee runoilija ja esitystaiteilija Hanna Stormin 18.6. kanssa ympäristöstä ja runoudesta otsikolla “Miksi kertoa maailmanlopusta nyt?”. Päätöspäivänä 19.6. Karoliina Lummaa ja Ville Lähde johdattavat vieraat keskustelevalle taidekierrokselle. _BIOS TIEDOTUSVÄLINEISSÄ_ BIOS-tutkimusyksikkö oli esillä 28.4. ilmestyneessä _Helsingin Sanomien_ artikkelissa, jossa tutkijamme kommentoivat Antero Vartian tuoretta Compensate-hanketta.
_“Paavo Järvensivu jatkaa: ‘Tiedetään, että tätä teollista yhteiskuntaa ei voida kompensoida. Se on biofysikaalisesti mahdotonta. Reilusti ylikuluttaville pitäisi tulla fiilis, että ne ei voi tehdä muuta kuin vähentää kulutusta.’”_ _Suomen Kuvalehdessä_ 3.5. julkaistiin BIOS-tutkimusyksikön työtä esittelevä laaja Paavo Järvensivun henkilökuva (maksumuurin takana). _Helsingin Sanomissa_ 4.5. ilmestyneessä artikkelissa Tere Vadén pohtii öljyn lonkeroita nykyisen sivilisaation ytimessä.
Moderni unelma ihmiskunnan itsenäistymisestä on ollut öljyn mahdollistama illuusio: _”Samalla on syntynyt illuusio siitä, että olemme voittaneet luonnon tai olemme riippumattomia siitä. Tässä on se ironia, että illuusion on synnyttänyt nimenomaan tietty luonnossa oleva ominaisuus. Siis se, että fossiilista energiaa on ollut niin paljon käytettävissämme.”_ Tero Toivanen muistuttaa 4.5. ilmestyneessä Ylen jutussa , että ilmastonmuutoksen edessä ihmiskunta ei ole “samassa veneessä”. _Helsingin Sanomien_ 5.5. ilmestyneessä artikkelissahän
taas pohtii ekologisen jälleenrakennuksen mahdollisuuksia ja sitä, millaisia uusia työn mahdollisuuksia se voisi luoda. _“Toivasen mukaan muutos ei tapahdu itsestään. Hänen mukaansa julkisen vallan ja eri talouden toimijoiden – oli sitten kysymys yrityksistä, työntekijöistä tai vaikka eturyhmistä – olisi pelattava yhteen. Julkinen valta eli poliitikot ovat niitä, jotka pystyvät tarvittaessa ohjaamaan muiden toimintaa esimerkiksi tukiasuuntaamalla.”_
Edellisessä uutiskirjeessämme kerroimme BIOS-tutkijoiden Yhdysvaltain matkasta. Matkan peruja on myös 11.5. julkaistu Truthout-sivuston haastattelu,
joka käsittelee siirtymää kohti hiilinegatiivisia yhteiskuntia, ilmastotoimien vastustusta ja kokonaisvaltaisen poliittisen visiontarvetta.
Antti Majava pohti Puhetta taiteesta -podcastissa taiteen roolia ilmastonmuutoksen hillinnässä.
_BIOS LAVALLA_
Ville Lähde keskusteli Tampereella 24.4. Eija-Riitta Korholan kanssa Veritas-tapahtumassa otsikolla “Miten elää ilmastonmuutoksen värittämässä todellisuudessa? ” Seuraavana päivänä hän luennoi Tampereella Masters’ Conference 2019 -tilaisuudessa otsikolla “The Natural Basis of Human Life: It can be ignored, but it is always present”.
BIOS oli näkyvästi mukana Maailman kylässä -tapahtumassa. Emma Hakala keskusteli ympäristöturvallisuudesta. Ville Lähde puhui yksilön toimintamahdollisuukista ja osallistui Ruoka vaarassa -keskustelutilaisuuteen.
LOPUKSI
Suosittelemme WISE-hankkeemme johtajan Janne Hukkisen demokratian mahdollisuuksia pohtivaa kirjoitusta_Helsingin
Sanomissa_, Johanna Vuorelman oivaltavaa _Politiikasta_-lehdenkirjoitusta
eduskuntavaaleista ja perussuomalaisten määrittelyvallasta sekä Ylen Jenni Frilanderin syväluotaavaa juttua merten ekosysteemienmuutoksista.
27.5.2019 Ympäristökriisi ja talouskeskustelun tila Suomessa Onko Suomessa edellytyksiä käydä taloudesta analyyttistä ja rakentavaa keskustelua suhteessa yhteiskuntaamme ravisteleviin ympäristökriiseihin? _Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien vaarallisimpien seurausten välttäminen vaatii yhteiskunnilta ja talouksilta suuria muutoksia lähivuosina ja -vuosikymmeninä. Oikeansuuntaisten muutosten aikaansaaminen edellyttää, että ymmärrämme riittävästi talouden dynamiikasta ja talouden poliittisista ohjauskeinoista. Minkälaista tietoa tarvitsemme ja miten sitä voidaan tuottaa? Erityisesti on kysyttävä: onko Suomessa edellytyksiä käydä taloudesta analyyttistä ja rakentavaa keskustelua suhteessa yhteiskuntaamme ravisteleviin ympäristökriiseihin?_ Yhteiskunnat ympäri maailmaa etsivät kuumeisesti vastauksia eksistentiaalisiin ekologisiin ja sosiaalisiin murroksiin. BIOS-tutkimusyksikkö on viime vuodet saanut käydä antoisaa ja rakentavaa vuoropuhelua useiden eri tieteenalojen ja yliopistojen tutkijoiden kanssa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Samalla olemme olleet aktiivisessa vuorovaikutuksessa erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kuten elinkeinoelämän, politiikan toimijoiden ja erilaisten kansalaistahojen kanssa. BIOS:n työnkuvaan kuuluu kansainvälisen luonnontieteellisen ja monitieteisen tutkimuksen syntetisointi, oma tieteellinen tutkimus ja julkaiseminen sekä tämän tutkimustyön pohjalta syntyvien työkalujen tarjoaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon. BIOS on itsenäinen ja riippumaton tutkimusyksikkö, joka käy keskustelua ensisijaisesti viimeisimmän tutkimustiedon pohjalta. Iloksemme olemme saaneet huomata, että erityisesti viimeisen vuoden aikana mediassa käytävä julkinen keskustelu ilmastonmuutoksesta ja myös muista ympäristöongelmista on parantunut merkittävästi. Politiikassa, liike-elämässä ja kansalaisten keskuudessa hahmotetaan nykyisin paljon paremmin ympäristöongelmien ja niiden hillitsemisen aiheuttamat vaikutukset myös suomalaisen yhteiskunnan ja talouden tulevaisuudelle. Näin ei ollut vielä joitakin vuosia sitten kun BIOS perustettiin. Samalla myös yliopistot ovat havahtuneet siihen, että aikamme viheliäisiä kriisejä ei voida lähestyä saati ratkaista yhden rajoittuneen tieteenalan lähtökohdista käsin. Yliopistot ovat ottaneet askeleita konkreettisempaan ja yhteiskunnallisesti vaikuttavampaan monitieteiseen tutkimukseen.
Yhdessä kohdassa edistystä ei ole juuri tapahtunut. Taloustieteen yhteisön kanssa on edelleen ollut huomattavan vaikeaa käydä rakentavaa keskustelua ympäristöongelmien aiheuttamasta yhteiskunnallisen muutoksen tarpeesta. Liian usein vastauksena on ollut ääneen lausuttuna tai muuten ilmaistuna: “taloustieteessä tuo on ratkaistu jo aikaa sitten” tai “noilla ehdoilla emme voi jatkaa keskustelua”. Näkemyksemme mukaan taloustieteellä – muiden yhteiskuntatieteiden ohella – tulisi olla oleellinen rooli kun yhteiskunnat kohtaavat eksistentiaalisen tason kriisejä ja hakevat niihin ratkaisuja. Tämän vuoksi olemme pyrkineet avoimeen ja aloitteelliseen keskusteluun myös taloustieteenedustajien kanssa.
Suomalaisessa taloustieteellisessä yhteisössä on akateemista ja soveltavaa tutkimusta tekeviä tutkijoita, jotka omista lähtökohdistaan ovat lähteneet mukaan avoimeen tieteelliseen vuoropuheluun, jossa lähtökohtaisesti myönnetään ympäristöongelmien laajuus ja vakavuus. Tätä orastavaa yhteistyötä kuitenkin heikentää julkisen keskustelun käytäntö, johon kuuluu taloustieteen (tai pikemminkin rajatun taloustiedekäsityksen) ärhäkäs puolustaminen. Puolustus tukeutuu ajatukseen, jonka mukaan hyvä taloustiede käy keskustelua yhden tietyn (nk. “valtavirtaisen”) kaikille osallistujille yhteisen teoreettisen ja menetelmällisen viitekehyksen sisällä: vain tällainen jaettu tieteellinen “kieli” mahdollistaa tutkijoiden vuoropuhelun. Tämä on muulle yhteiskuntatieteelle vieras lähtökohta ja vaikeuttaa monitieteistä yhteistyötä. Muissa yhteiskuntatieteissä nähdään, että tietyt teoriat ja lähestymistavat auttavat näkemään ilmiöstä, kuten taloudesta, tiettyjä ulottuvuuksia, ja samalla estävät tai jättävät vähemmälle huomiolle muita ulottuvuuksia. Eri teorioita ja menetelmiä hyödyntämällä ilmiöstä saadaan puolestaan parempikokonaiskuva.
Kaikki taloustieteilijät eivät tee tällaista etukäteisrajausta, etenkään sen voimakkaassa muodossa. Julkisuudessa, erityisesti Twitterissä, rajanvetoa ovat ärhäkkäimmin tehneet muutamat ekonomistit ja heidän ajatteluaan komppaavat muutamat muut toimijat (lue lisää suomalaisen taloustieteellisen episteemisen yhteisön toimintatavoista täältä).
Tällaisessa asetelmassa Heikki Pursiaisella, joka on laitaliberaalia talousajattelua edistävän ajatuspaja Liberan entinen toiminnanjohtaja ja nykyään Mustread-verkkomedian osakas ja toimittaja, on merkittävä asema. Kimmokkeen tälle kirjoitukselle tarjosikin Pursiaisen taannoinen teksti,
jossa hän käsitteli ilmastonmuutoksen aikakaudella tarvittavan talousajattelun luonnetta. Samalla hän kuvasi BIOS-tutkimusyksikön talousajattelua muun muassa ”kotikutoiseksi”, ”vääräksi” ja”oudoksi”.
Jäljempänä tässä tekstissä oiomme keskeisimpiä Pursiaisen esittämiä virheellisiä käsityksiä. Jotkut Pursiaisen esittämistä käsityksistä perustuvat valtavirtaiseen taloustieteeseen, jotkut ovat pikemminkin hänen omia näkemyksiään. Yhtä kaikki niitä on tarpeen oikoa, koska ne näyttävät toistuvan julkisessa keskustelussa melko usein. Sen jälkeen nostamme Pursiaisen tekstistä esiin kohtia, jotka kaikesta huolimatta avaavat mahdollisuuksia monitieteiseen vuoropuheluun myös taloustieteellisen yhteisön kanssa. Mutta aloittakaamme ympäristökriisin ja taloudenperusteista.
***
Parhaan kansainvälisen luonnontieteellisen tutkimustiedon mukaan(IPCC , IPBES
, IRP
)
yhteiskuntien on täydellisesti remontoitava energian ja materiaalien käyttötavat seuraavien vuosikymmenten aikana, jotta yhteiskuntien perustoimintoja uhkaavat ympäristökatastrofit voidaan välttää. Remontilla on kiire. Ilmastopäästöt tulisi puolittaa seuraavan vuosikymmenen aikana, ja nettopäästöt pitäisi kääntää negatiivisiksi viimeistään vuosisadan puolivälissä, jotta säilyttäisimme kohtuulliset mahdollisuudet rajoittaa ilmastonmuutos 1,5 asteeseen. Nopeisiin toimiin olisi ryhdyttävä myös elämän monimuotoisuutta ylläpitävien järjestelmien turvaamiseksi, mikä tarkoittaa suuria muutoksia esimerkiksi ruoantuotantoon ja maankäyttöön. Samalla luonnonvarojen kulutusta olisi kyettävä tehostamaan mutta myös vähentämään merkittävästi. BIOS-tutkimusyksikkö on monitieteiseen ympäristötutkimukseen nojaten esittänyt Suomelle _ekologisen jälleenrakennuksen_ idean. Sen historiallinen viitepiste on toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa, jonka aikana rakennettiin yhteiskunnan raunioitunut infrastruktuuri entistä ehommaksi ja luotiin edellytykset tulevien vuosikymmenten hyvinvointivaltiolle. Nykyinfrastruktuuri ei ole fyysisesti raunioina, mutta se perustuu luonnonvarojen ja fossiilisten polttoaineiden massiiviseen liikakäyttöön ja käy siksi käyttökelvottomaksi. Kuten sodan jälkeen, myös nyt jälleenrakennus vaatii julkisvallalta kokoavaa visiota, organisointia ja rahoitusta. Valtio on olemassa juuri tätä varten: sen tehtävänä on ylläpitää ja uudistaa hallitusti yhteiskuntaa koossa pitäviä rakenteita. Ilmastonmuutoksen hillinnässä tähän asti toteutetuilla tai niiden kaltaisilla yksittäisillä ja vähittäisillä ohjauskeinoilla ei saada aikaan riittävän suuria muutoksia siellä missä päästötaiheutuvat (1
, 2
). Edes niissä maissa,
joissa ilmastopäästöt on saatu laskuun, se ei ole onnistunut tarpeeksi nopeasti. Taloustieteen tarjoamat ratkaisut ilmastonmuutokseen koskevat pääasiassa hiilelle asetettavaa hintaa. Toisinaan esitetään lisäksi tutkimuspanostuksia tai maltillisia yritys- ja innovaatiotukia. Hiilen hinnoittelu ja eri mekanismit sen toteuttamiseksi ovat epäilemättä tarpeellinen osa ilmastonmuutoksen hillinnän välineistöä. Tarvitaan kuitenkin keinoja kokonaisten sosio-teknisten järjestelmien uudistamiseksi. Esimerkiksi liikenteen uudistaminen vähäpäästöiseksi on viheliäinen tehtävä juuri järjestelmätasoon liittyvien muutosten takia: ei ole kysymys vain polttoaineen vaihtamisesta tai jatkuvasta polttotekniikan kehittämisestä, jonka ohjaamiseen regulaatiot ja taloudelliset insentiivit ovat hyviä mekanismeja. Sen sijaan koko liikennejärjestelmä ja siihen kytkeytyvät muut järjestelmät on remontoitava. Tällöin monen uuden, toisiinsa kytkeytyvän palasen on loksahdettava kohdalleen yhtäaikaisesti. Yksi taho ei voi ajaa biopolttoaineita, toinen sähköautoja ja kolmas julkista liikennettä ja ilman ajoneuvoa liikkumista. Vaikka nämä kaikki voivat jossakin määrin kehittyä yhtäaikaisesti, päälinjan on oltava selvillä. Painotettavan järjestelmän valinnalla on merkittävät vaikutukset metsien käytölle, sähkön tuotannolle, kaupunkisuunnittelulle ja niin edelleen. Tarvitaan kokoavaa visiota ja organisointia, joka ylittää sektorirajat ja kehittää uusia ratkaisuja. Euroopassa ja Yhdysvalloissa on vuosia eletty historiallisen vähäisten investointien aikaa. Näkyvyys tulevaisuuteen on ollut heikkoa. Tiukentuessaan päästökaupan ja hiiliveron kaltaiset mekanismit kyllä rankaisevat korkeapäästöistä teollisuutta mutta eivät takaa riittäviä ja tarpeeksi nopeasti toteutuvia investointeja vähäpäästöiseen infrastruktuuriin. Nämä tekijät ovat johtaneet maailmalla ehdotuksiin erilaisista vihreän investoinnin ohjelmista ja instituutioista aina kokonaisvaltaisempiin Green New Deal -paketteihin. Ehdotuksia yhdistää ajatus yhteiskuntien muutosta ohjaavasta visiosta ja investointien suunnitelmallisuudesta, joskin eri painotuksin ja syvyyksin. Lisäksi ehdotuksia yhdistää ajatus, että rahaa elintärkeiden muutosten aikaansaamiseksi kyllä on saatavilla. Rahan sijaan muutoksia rajoittavat kestävästi käytettävissä olevat luonnonvarat, osaava työvoima, teknologia – ja tietysti ymmärrys siitä, mikä taloudessa ja politiikassa on tavoiteltavaa ja toivottavaa. Kansainvälistä monitieteistä ympäristökeskustelua seuraavalle edellä läpikäydyt näkökulmat eivät varmasti ole yllättäviä. Niistä käydään laajaa keskustelua kansainvälisessä tieteellisessä kirjallisuudessa (ks. esim. 1, 2
, 3
, 4
, 5
,
6
,
7
ja merkittävimpien medioiden etusivuilla (ks. medialinkkejä jäljempänä, mutta mainittakoon tässä erikseen myös The Guardianin toimituksen tuore linjaus).
OIKAISUJA PURSIAISEN NÄKEMYKSIIN Käsittelemme seuraavaksi Pursiaisen kirjoituksen ongelmallisimmat väitteet kohta kohdalta – ensin lainaus Pursiaisen tekstistä, sitten näkemyksemme siihen. Yleisemmällä tasolla sanottakoon aluksi, että Pursiaisen tekstistä on tunnistettavissa tekstin kohteena olevien tahojen vähättely, heidän sanomansa tahallinen väärinymmärrys ja haluttomuus astua itselle mieluisan ja tutun ajatuskehikon ulkopuolelle. Näin voimakkaina nämä piirteet ovat varsin harvinaisia sekä journalismissa että tieteellisessä keskustelussa. Tästäkin huolimatta kirjoituksemme tarkoituksena on oikoa laajemmin esiintyviä väärinymmärryksiä ja sen kautta parantaa jatkossa edellytyksiä käydä monitieteistä vuoropuhelua talouden ja ympäristökriisien monimuotoisista suhteista Suomessa. Yksityiskohta Heikki Pursiaisen tekstistä Mustread-verkkomediassa8.5.2019.
_“lmastonmuutoksen varjolla pyritään tarjoilemaan epätieteellistä ja sekavaa talousteorisointia. Suosittu väite on esimerkiksi, että ilmastonmuutos vaatii taloudellisen ajattelun perinpohjaista muutosta ja talousjärjestelmän täydellistä uudistamista. Vaatimuksissa esiintyvä ”täysin uudenlainen” talousjärjestelmä on yleensä jonkinlaista epämääräisesti maalailtua sosialismia tai varhaiskeskiaikaista paikallistaloutta. Ongelma ja sen ratkaisuperiaatteet on siis täysin mahdollista ymmärtää aivan tavanomaisen, vieläpä perustason taloustieteen avulla. __Ilmastonmuutoksesta tekeekin erityisen ja vaikeasti ratkaistavan sen mittakaava, ei sen aiheuttama haaste taloudelliselle ajattelulle. Uutta taloudellista ajattelua ei tarvita, vanha kelpaaihan hyvin.”_
Koska konkreettisilla päästövähennyksiin johtavilla muutoksilla on niin kiire, on hyödynnettävä olemassa olevia rakenteita eli käytännössä nykyisiä poliittisia instituutioita ja markkinatalouden mekanismeja. Tästä syystä juuri kukaan ei ole enää 2000-luvulla esittänyt, että ensin tulisi mullistaa koko yhteiskunta- ja talousjärjestys ja vasta sitten voisimme saavuttaa merkittäviä tuloksia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ei BIOS, ei IPCC, ei IPBES, ei degrowth-liike, eivät edes ekomarxilaiset. Ajattelutapojen erot syntyvät siitä, miten poliittisiin instituutioihin ja markkinatalouden mekanismeihin suhtaudutaan ja miten niitä nähdään hyödynnettävän. Ekologisen jälleenrakennuksen perusajatus on, että talous on väline toteuttaa tarvittavat sosiaaliset ja ekologiset muutokset, jotta välttäisimme pahimmat ympäristöongelmat ja turvaisimme hyvän elämän edellytykset kaikille. On hämmentävä ajatus, että uutta taloudellista ajattelua ei tarvittaisi. Eikö millään tasolla? Valtiot, organisaatiot ja yksilöt ajatelkoot kuten tähänkin mennessä? Jos tarkastellaan vain taloustiedettä, niin tietysti kaikkea voi analysoida vakiintuneen teoreettisen viitekehyksen läpi. Mutta mitä se kertoo ja minkälaisia politiikkasuosituksia sen perusteella voidaan johtaa? Yhteiskunnat eivät voi odotella seuraaviakin vuosikymmeniä, alkaisiko poliittista tahtoa muodostua riittävän laajan ja tiukan päästökaupan toteuttamiseksi ja alkaisiko se tuottaa toivottuja seurauksia. Tai odottaa, että tulevaisuudessa teknologinen kehitys ratkaisee kaikki ilmasto- ja ympäristöongelmat. On löydettävä ohjauskeinoja, joilla taloudet saadaan nopeasti rakentamaan vähäpäästöistä infrastruktuuria ja käytäntöjä. _“Ajatuksena tuntuu olevan, että ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien aiheuttamat rajoitteet jotenkin ajavat tavallisen budjettirajoitteen yli, eikä se enää sido.”_ Jos ympäristökriiseihin ei löydetä mielekkäitä vastauksia, kaiken taloudellisen ja muun toiminnan materiaalinen pohja romahtaa. Siitä syystä yhteiskuntien on priorisoitava investointeja ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Kuten historiasta nähdään, budjettirajoite ei ole koskaan estänyt elintärkeiksi nähtyjä toimenpiteitä – nyky-Suomessa keskustelu hävittäjähankinnoista kumpuaa tästä taustasta. Samankaltaista tavanomaiset käytännöt ohittavaa rahoitusstrategiaa edustaa myös nyky-Euroopan (ja Yhdysvaltojen) määrällinen elvyttäminen, jonka EKP:n johtaja Mario Draghi lanseerasi sanoin “whatever it takes”. Määrällisessä elvytyksessä keskuspankki ostaa markkinoilta arvopapereita, kuten valtion velkakirjoja. “_Vaadittu uudenlainen talousajattelu paljastuu kuitenkin joka kerran tarkemmin katsoessa talouskritiikin marginaaleista ennestään tutuksi kotikutoiseksi teorisoinniksi. Tieteellisen tutkimuslaitoksen ilmiasusta huolimatta BIOS:in taloudellinen analyysi on puhtainta tee-se-itse -talousteoriaa. Sen tarjoamat ratkaisut ilmastonmuutokseen ovat sekä täysin mielikuvituksellisia että aika kammottavia. Budjettirajoite häviää BIOS-väen mielestä, kun sovelletaan ”jälkikeynesiläistä” ajattelua._” Taloustieteen koulukunnista yksi on jälkikeynesiläinen (eri koulukuntiin voi tutustua aluksi esim. tästätai
tästä ). Ei sitä tarvitse kirjoittaa lainausmerkkeihin. Vaikka kirjoittaja olisi henkilökohtaisesti mitä mieltä tahansa eri koulukuntien analyysin laadusta, ei muihin koulukuntiin kuin valtavirtaan viittaaminen tee tutkimuksista tai muista kirjoituksista epätieteellisiä. Taloustieteelle on tyypillistä, että eri koulukunnat kirjoittavat omille koulukunnilleen dedikoiduissa tieteellisissä journaaleissa. Valtavirran taloustiede ei kohtaa tieteellisissä julkaisuissa ns. heterodoksisia taloustieteitä, siis kaikkia niitä muita koulukuntia, jotka eivät sitoudu täysimääräisesti valtavirran taloustieteen periaatteisiin. Näin hukataan mahdollisuus syvään akateemiseen keskusteluun eri teorioiden välillä ja ylitse. Sen sijaan eri koulukuntien välistä keskustelua käydään kiivaasti kansainvälisen median välityksellä. Julkisessa keskustelussa lähtötiedot ovat usein ohuet, ja tilaa hyvin perustelluille puheenvuoroille on vähän. Budjettirajoitteesta ja sen eri käsityksistä keskustellaan paraikaa maailmalla vilkkaasti, usein jälkikeynesiläistä analyysiä hyödyntävään moderniin rahateoriaan viitaten (Modern Monetary Theory, MMT): esimerkiksi New York Timessa (1,
2
,
3
),
The Economistissa (1,
2
),
Bloomberg
issa,
Huffington Post
issa
ja The Guardian
issa.
Mutta yhtä lailla keskustelua on käyty viime aikoina valtavirtaisen taloustieteen piirissä, kun esimerkiksi entinen IMF:n pääekonomisti Oliver Blanchard on haastanut perinteisen ajattelun budjettirajoitteesta ja julkisen talouden kestävyydestä. Näyttää siltä, että valtavirran makrotaloustieteenkin piirissä ollaan päätymässä hyvin samansuuntaisiin lopputuloksiin, kuin mihin jälkikeynesiläinen näkemys on johtanut jo vuosikymmeniä aikaisemmin. _“Koska rahaa on ”rajattomasti”, sitä voidaan huoletta käyttää ilmastoinvestointeihin. __En lakkaa hämmästelemästä tämän ajatuksen suosiota, koska se on niin ilmeisen järjetön. Rahaa voidaan toki painaa rajattomasti, mutta se ei auta ilmastoinvestointien tekemisessä. Ilmastoinvestoinnit kun eivät ole rahaa vaan oikeaa varallisuutta: ihmisten työtä, tutkimuslaitoksen rakennuksia ja työvälineitä, tietokoneita, terästä, tuulivoimaloita, ydinreaktoreita ja niin edelleen.”_ Kukaan ei puhu rahan rajattomuudesta siksi, että rahaa haluttaisiin painettavan rajattomasti, vaan muistuttaakseen, että julkisella vallalla on usein mahdollisuus investoida enemmän ja nopeammin esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseen kuin Pursiaisen peräänkuuluttama ”perustason taloustiede” opettaa. Yhdysvaltojen ja Euroopan keskuspankkien määrälliset elvytykset kuluneiden kymmenen vuoden aikana ovat tehneet selviksi, että rahaa kyllä löytyy ja että myös julkisen talouden keskuspankkirahoitus ilman kiihtyvää inflaatiota on mahdollista. Mahdollisia toimenpiteitä rajoittavat osaaminen, teknologia, luonnonvarat, työvoima, ja niin edelleen – ei raha sinänsä. Sellaisessakin maassa kuin Suomi, jolla ei ole omaa valuuttaa eikä keskuspankkia, voidaan tehdä merkittäviä poliittisia valintoja investointihalukkuudesta ja eri investointikohteiden välillä. Myös edullista lainaa on saatavilla laajoihinkin investointiohjelmiin. _“Jokainen tajuaa, että jos BIOSin kellariin asennetaan rahanpainokone, jolla sen työntekijät voivat painaa mielin määrin rahaa, ihmiskunta ei rikastu vähääkään eikä ilmastonmuutoksen torjuntaan ole käytössä yhtään enempää voimavaroja.”_ Tietysti. Moderni rahateoria, toisin kuin uusklassinen teoria, lähtee olemassa olevista rahatalouden instituutioista. BIOS ei ole valtio eikä sillä ei ole keskuspankkia, omaa valuuttaa eikä verotusoikeutta. Siksi se, mikä pätee esimerkiksi Yhdysvaltoihin, ei välttämättä päde BIOSiin. _“Läheistä sukua tälle ajattelulle ovat Linnasen haastattelussaan esittämät omituiset väitteet. Hänen mukaansa ”ylikulutus” johtuu siitä, miten ”raha liikkuu”. ”Rahaa syntyy, kun pankit antavat velkaa. Velasta täytyy maksaa korkoa, ja siksi sillä rahoitettavan toiminnan täytyy kasvaa. Syntyy silmukka, joka toistuu”, Linnanen luonnehtii. Ajatus on tuskin ymmärrettävä, mutta selvästi epätosi.”_ Läheistä sukua nämä ajatukset eivät ole. Jälkikeynesiläisetovat analysoineet
tätä argumenttia ja todenneet sen epätodeksi. _“Ilmastonmuutos ei myöskään pakota meitä muuttamaan arvojärjestystämme. Voimme edelleen pitää hyvinä ja arvokkaina kaikkia samoja asioita, joita olemme tähän asti tavoitelleet ja pitäneet hyvinä ja arvokkaina.”_ Ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen liikakäytön, luonnon monimuotoisuuden hupenemisen ja muiden suurten ympäristöongelmien ratkaisu vaatii aineellisen kulutuksen vähentämistä ja todennäköisesti ainakin lähitulevaisuudessa energiankulutuksen vähentämistä. Se tarkoittaa, että inhimillisiä tarpeita täytyy tyydyttää perustavanlaatuisesti erilaisella tavalla. Yhteiskuntien aineenvaihdunta muuttuu.
Ihmiset eivät joudu luopumaan tarpeistaan, mutta monista tavoista tyydyttää niitä joudutaan luopumaan, mikä vaatii melkoista arvostusten muutosta kohti elämäntapaa,
joka mahtuu elinkelpoisen planeetanrajoihin
.
_“Erityisesti paikallinen ruoantuotanto nähdään toivottavana. Näin tekee myös BIOS-instituutti sekä toisessa HS:n jutussa että esimerkiksi tässä Politiikasta-lehden artikkelissa. __Ajatus on valitettava ja selvästi väärä. Asioiden tuottaminen siellä, missä tuotanto kuluttaa vähiten resursseja on pohjimmiltaan paitsi ekonomista, myös ilmeisellä tavalla ekologista. Kenties järkyttävimmän ruoan tuotantoa koskevan näyn tarjoaa taas BIOS-instituutti, jonka tutkijan mukaan merkittävä ratkaisu maailman nälkäongelmaan on ‘paikallinen pientuotanto’. Suurin osa ihmiskuntaa on koko sen historian aikana ollut ‘paikallisia pientuottajia’, eli juuri ja juuri itsensä ruokkimaan pystyviä omavaraistuotannossa eläviä pienviljelijöitä.”_ Sekä Helsingin Sanomien vieraskynässäettä
Politiikasta-lehden artikkelissa käsitellään nälkää ja ruokaturvattomuutta sekä niiden syitä, ei tuotannon ekologisuutta. Kuten BIOS-tutkimusyksikön laajalle yleisölle suunnatussa artikkelissa todetaan, maailman ruokajärjestelmä kohtaa lukuisia ongelmia, joihin on löydettävä yhtaikaisia vastauksia. Miten torjua nälkää ja ruokaturvattomuutta, vähentää tuotannon ympäristövaikutuksia ja sopeutua ympäristömuutoksiin? Tämä on viheliäisen vaikea haaste: maailman ruokajärjestelmä mullistuu joka tapauksessa, mutta muutoksen suunta voi jättää jonkin ulottuvuuden huomiotta ja aiheuttaa ongelmia ratkaistessaan toisia. Maailman pientuottajien aseman parantaminen ja paikallisten ruokajärjestelmien tukeminen ovat ensisijaisen tärkeitä. Nälkä ja ruokaturvattomuus eivät nimittäin synny useimmiten ruoan puutteesta vaan kyvyttömyydestä myydä, ostaa, säilyttää, kuljettaa ja valmistaa turvallisesti ruokaa. Siksi nälkää on myös runsauden oloissa ja valtioissa, jotka vievät ruokaa. Pientuottajat kasvattavat valtaosan ruoasta kehittyvissä maissa,
mutta he ovat järjestelmällisesti heikommassa asemassa niin taloudellisesti kuin ravitsemuksellisesti. Nälkä ei ole vain tuotantokysymys vaan eriarvoisuus- ja valtakysymys – eli nälkä- ja köyhyysrajalla eläminen ei ole pienviljelijän vääjäämätön osa. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö on korostanut ruokaturvaraporteissaan yhä enemmän pientuottajien roolia ja paikallisten ruokajärjestelmien tuen tärkeyttä laajalle ja monipuoliselle inhimilliselle kehitykselle. Tutkimustieto tukee tätä laajasti (1, 2
,
3 , 4
,
5 , 6
,
7 , 8
).
Yksiulotteinen pyrkimys keskittyneeseen suurtuotantoon ja ihmisten “vapauttamiseen paikallisen pientuotannon orjuudesta” (Pursiaisen ilmaisu) ohittaa koko tämän keskustelun. Siksi etenkin köyhissä oloissa paikallisten pientuottajien asemanvahvistaminen
on nälän voittamisen ytimessä. Se ei tarkoita, että kaiken ruoan kaikkialla tulisi olla lähellä ja pienimuotoisesti tuotettua. Ruoantuotannon tavat täytyy sovittaa kulloiseenkin ekologiseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen ympäristöön – juuri siksi on tärkeää, että ruokajärjestelmän muutos ei esimerkiksi köyhdytä laajoja väestönosia, kiihdytä kaupungistumista ennestään tai yksipuolista ruokavaliota. Tämä ei liioin tarkoita ruoan maailmankaupan loppumista, mutta sen merkitys muuttuu. Ruoantuotannon olosuhteiden heikentyessä monilla maailman alueilla on hyvin odotettavissa, että tuotantoa täytyy suunnata enemmän oman väestön ruokkimiseen. Köyhemmissä maissa nimittäin lisääntyvä tuontiriippuvuus tekee entistä alttiimmaksi suhdanteiden ja tuotannon heilahtelulle. Suhteellisen omavaraisuuden merkitys kasvaa, mutta se ei tarkoita alueiden eristäytymistä toisistaan. Samansuuntaisia näkemyksiä paikallisen tuotannon merkityksestä ovat Suomessa esittäneet esimerkiksi e2 Tutkimus, Winland-hanke
sekä professori Tiina Silvastin tutkimusryhmä.
_“BIOS-instituutti julkaisee myös tieteelliseltä näyttäviä__raportteja_
_”_
Pursiaisen viittaama BIOS-tutkimusyksikön taustaraportti myöhemmin tänä vuonna ilmestyvää YK:n kestävän kehityksen raporttia varten perustuu tutkimuskirjallisuuteen ja pitää sisällään lähdeviitteet. Lukija voi siten perehtyä raportin tieteelliseen taustaan ja muodostaa näkemyksensä esitettyjen argumenttienperusteluista.
YHTEISTÄ MAASTOA MONITIETEISELLE YHTEISTYÖLLE YMPÄRISTÖONGELMIENRATKAISEMISEKSI
Edellisistä virhekäsityksistä huolimatta Heikki Pursiaisen tekstistä voidaan nostaa esiin muutama talouden ja ympäristön välistä suhdetta koskeva kiteymä, joiden käsittelyllä tulisi olla tärkeä asema tulevaisuutta koskevassa monitieteisessäkeskustelussa.
_“Ilmastoinvestoinnit kun eivät ole rahaa vaan oikeaa varallisuutta: ihmisten työtä, tutkimuslaitoksen rakennuksia ja työvälineitä, tietokoneita, terästä, tuulivoimaloita, ydinreaktoreita ja niin edelleen.”_ Lukija ei voi olla varma, mitä tarkoittaa, että “investoinnit ovat oikeaa varallisuutta”, mutta hyväntahtoinen tulkinta on, että Pursiaisen mielestä ilmastoinvestointeja ajatellessa päähuomion tulisi kohdistua ihmistyöhön, luonnonvaroihin, teknologiaan, saavutettaviin päästövähennyksiin, ja niin edelleen. Jos tämä tulkinta on oikea, niin tältä pohjalta on hyvä rakentaa monitieteistä keskustelua. Se palauttaa usein varsin abstraktin talouskeskustelun oikeasti talouden toimintaa nyt ja tulevaisuudessa määrittäviin materiaalisiin tekijöihin. Toisaalta meidän on myös ymmärrettävä, miten raha- ja rahoitusjärjestelmä todellisuudessa ohjaavat ja ottavat käyttöön edellä mainittuja resursseja. Talouden ymmärtämiseksi molempia katsantokantoja tarvitaan. _“Olemme ilmastonmuutoksen vuoksi jonkin verran köyhempiä kuin aiemmin kuvittelimme. Meidän on käytettävä osa taloudellisista voimavaroista muun kulutuksen sijasta päästöjen vähentämiseen. Tämä ei ole taloudellinen menetys, sillä vastineeksi saamme paremman ilmaston. Mutta joudumme tinkimään muusta tämän päämäärän vuoksi.”_ Juuri näin. Kun tästä osuudesta varsin varovainen “jonkin verran köyhempiä” muutetaan muotoon “huomattavasti köyhempiä”, on näkemys aivan linjassa kansainvälisen tieteellisen ympäristökeskustelun kanssa. Ekologinen jälleenrakennus suuntaa talouden voimavaroja vähäpäästöisen infrastruktuurin ja käytäntöjen rakentamiseen. Se on joksikin aikaa pois muusta taloudellisesta toiminnasta, mutta turvaa hyvän elämän mahdollisuudet jatkossakin. Elämän ei tarvitse olla köyhempää, mutta sen täytyy nojata vähempään energian ja luonnonvarojenkäyttöön.
_“Kasvu oikein ymmärrettynä on sitä, että ihmisten mahdollisuudet toteuttaa omia päämääriään lisääntyvät.”_ Tätä virkettä aiemmin Pursiainen oli lisäksi todennut, että bruttokansantuote on mittarina puutteellinen. Hyvä: lähtekäämme siitä, että taloudessa tavoitellaan tällaista kasvua bruttokansantuotteen kasvun sijaan. Sitä ei kai kukaan vastusta? _“Perusteluja tälle on monia, mutta varmaankin yleisin on se, ettei ns. irtikytkennästä ole näyttöä. Toisin sanoen ei ole suoraa empiiristä näyttöä siitä, että kasvu olisi mahdollista ilman päästöjen (tai muun luonnon tuhoutumisen) samanaikaista lisääntymistä. Mutta tietenkään näyttöä irtikytkennästä ei ole, koska sitä ei koskaan aikaisemmin oleyritetty.”_
On aivan totta, että sen perusteella, että talouskasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkennästä ei ole näyttöä, ei voida suoraan sanoa, että niiden irtikytkeminen ei olisi lainkaan mahdollista. Samaa mieltä voi olla myös siitä, että irtikytkentää ei ole kunnolla yritetty, ja nyt sitä pitäisi toden teolla yrittää. Talouden ja kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkentää koskeva kirjallisuus viittaisi siihen suuntaan, että irtikytkentä on tietyin edellytyksin mahdollista tarvittavien ilmastotoimien aikataulussa. Se vaatisi radikaalien päästövähennysten lisäksi sitä, että toistaiseksi olemattomat hiilen talteenotto- ja varastointiteknologiat skaalattaisiin massiivisesti ja onnistuneesti käyttöön jo seuraavan vuosikymmenen kuluessa (erittäin epävarmaa) ja talouskasvu olisi historiallisesti erittäin maltillista, lähentelisi nollakasvua (varsin mahdollista) (ks. tiivis yhteenveto irtikytkennän haasteesta). Ilmastopäästöt ovat kuitenkin helpompi osa yhtälöä. Luonnonvarojen ja talouden irtikytkennän osalta kysymys on vielä massiivisempi ja monimutkaisempi,
eikä tästä puolesta ole oikein edes alettu keskustella. Globaali luonnonvarojen käyttö kasvaa jatkuvasti, mikä ruokkii ilmastonmuutoksen lisäksi biodiversiteetin katoa ja monia muita suuria ympäristömuutoksia. Irtikytkentä on siis kaikella mittapuulla valtava, erittäin vaikea tehtävä, mikä on pidettävä koko ajan mielessä. Muuten on vaarana, että politiikassa toistellaan vuodesta toiseen irtikytkentään liittyvää lepsua puheenpartta. Taloustieteen ja potentiaalisten taloudellisten ohjausmekanismien osalta ilmastopäästöt ja luonnonvarat ovat hyvin erilaisia ilmiöitä. Ilmastonmuutoksen mekanismeja voidaan mielekkäästi ajatella globaalin, kaikille yhteisen ilmastoekosysteemin puitteissa hiilidioksidiekvivalentteina. Ilmastonmuutoksen aiheuttajat voidaan yhteismitallistaa ja niille voidaan etsiä yhteinen hinta. Luonnonvarat eivät sen sijaan palaudu yhteiseen nimittäjään vaan sisältävät laadullisesti hyvin erilaisia tekijöitä ja prosesseja. Vaikkapa biodiversiteetille voidaan myös antaa yksi hinta, mutta sen informaatio- ja ohjausarvo jäisi väistämättä hyvin alhaiseksi.LOPUKSI
Ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit eivät ole vain yksi talouden ongelma muiden joukossa. Niillä on eksistentiaalinen merkitys ihmisyhteisöjen ja siten talouksien tulevaisuudelle. Keskusteltaessa taloudesta niin tieteessä kuin julkisuudessakin on etsittävä keinoja vastata akuutteihin ympäristökysymyksiin. On tärkeää käydä rakentavaa talousteoreettista keskustelua, mutta yhtä tärkeää on kyky rakentaa poliittisia työkaluja, joiden avulla yhteiskunnat voivat nopeasti toteuttaa vaadittavat toimenpiteet päästöjen vähentämiseksi. Laajalle tiedeyhteisölle näyttäisi olevan ilmeistä, että aikamme viheliäisiä kriisejä ei voida lähestyä saati ratkaista yhden tieteenalan lähtökohdista käsin. Suurin osa tieteenaloista on ymmärtänyt omat rajoitteensa ilmastonmuutoksen, biodiversiteettikadon ja resurssikriisien edessä, ja niiden edustajat hakeutuvat yhä useammin poikkitieteelliseen vuoropuheluun. Me BIOS-tutkimusyksikössä toivomme, että yhä useammat taloustieteilijät liittyvät vuoropuheluun mukaan. Muuten on vaarana, että taloustiede ajautuu yhteiskunnallisessa päätöksenteossa marginaaliin, ja samalla menetämme osan talouden ymmärryksestä. Ensisijaiseksi nousevat joka tapauksessa tiedot ja työkalut, jotka auttavat yhteiskuntia rakentamaan vähäpäästöistä infrastruktuuria ja samanaikaisesti ratkaisemaan aikamme keskeisiä sosiaalisia ongelmia. 21.5.2019 Nielulaskelmien virhesarja syö ilmastopolitiikanuskottavuutta
Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto kysyy 6.9. 2018 ympäristöministeri Kimmo Tiilikaiselta YK:n maaraportin ja BIOSin tiedotteen pohjalta, miksi Suomen nettoilmastopäästöt eivät näytä vähenevän. BIOS-tutkimusyksikkö nosti syyskuussa 2018 esiinSuomen YK:n
ilmastosopimuksen maaraportin laskelmat, joiden mukaan Suomen nettoilmastopäästöt eivät merkittävistä päästövähennystoimista huolimatta laske lainkaan vuoteen 2030 mennessä. Tämä johtuu raportin mukaan pääosin siitä, että hakkuutason nosto pienentää metsien hiilinieluja yhtä paljon kuin päästöjä vähennetään muualla yhteiskunnassa. Sipilän hallituksen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainenja hänen
avustajansa vihjailivatsyksyn
mittaan, että uudet tutkimustulokset tulisivat vaikuttamaan oleellisesti käsitykseen metsien hiilinielun kehityksestä eri hakkuutasoilla. Odotimmekin BIOS:issa kiinnostuneena uusia julkaisuja. Lokakuun alussa julkaistiin valtakunnan metsien uudetinventointitiedot
,
joiden mukaan puuston vuosikasvu oli 107 miljoonaa kuutiota, eli 2 miljoonaa kuutiota enemmän kuin mihin YK:n maaraportin luvut pohjasivat. Päivitetyn aineiston mukainen metsien kasvun lisäys tuottaa kuitenkin vain muutaman prosentin lisäyksen hiilinieluihin eikä siten riitä korjaamaan hakkuista aiheutuvaa nielujenpienenemistä.
Luonnonvarakeskuksen (LUKE) pääjohtaja Johanna Buchert vähätteli syksyn aikana useita kertoja julkisuudessa hiilinielujen merkitystäja puolusti
hakkuutason
nostoa. Kysyttäessä, mihin Buchert pohjaa näkemyksensä, hänviittasi
Luken
Metsä 150 -hankkeeseen, jossa on selvitetty mahdollisuutta lisätä metsien kasvua. Hankkeen näkemykset ovat kuitenkin hyvin alustavia, niitä ei ole julkaistu vertaisarvioituna tutkimuksena, eikä kasvun keinotekoisen lisäämisen (esimerkiksi lannoituksen, jalostettujen siementen ja maanmuokkauksen avulla ) ilmastovaikutuksia ole arvioitu. Marraskuussa hiilinielulaskelmat näyttivät menevän kokonaan uusiksi, kun LUKE:n tutkimusylijohtaja Antti Asikainen esitteli eduskunnan talousvaliokunnalle uusia MELA-mallinnuksen tuottamia lukuja. Asikainen esittipuuston
kasvun ja hiilinielujen olevan oleellisesti suuremmat kuin missään viime vuosina tehdyssä arviossa. Asikaisen luvut pohjasivat MELA-mallin vielä keskeneräiseen päivitykseen. Monilla heräsikin kysymys, miksi Asikaisen luvut poikkesivat niin paljon aiemmista ja miksi hän esitteli lukuja ennen kuin niitä työstävä tiimi oli saanut työnsä valmiiksi. Pian talousvaliokunnan kuulemisen jälkeen huomattiin, että laskennassa oli verrattu metsien inventointiaineistoista vääriä pinta-aloja, mikä johti hakkuumahdollisuuksien yliarviointiin. Suomi kuitenkin lähetti epäselvyyksiä sisältäneen vertailutasoehdotuksensa EU-komission tarkistettavaksi joulukuussa. Tammikuussa 2019 metsätaloustieteilijät nostivat esiin,
että MELA-laskelmaan valittu korkotaso oli tarkoitushakuinen , mikä johtaa paineeseen hakata metsät keskenkasvuisina. Korkotason valinnalla on huomattava vaikutus siihen kuinka Suomi voi hyödyntää jatkossa taloudellisesti hiilinielujaan ja se vaikuttaa siten oleellisesti hiilinielujen kehitykseen ja metsätalouden kannattavuuteen.
Helmikuussa 2019 Suomen ilmastopaneeli julkaisi vertailun kuuden eri mallin eri hakkuutasoilla tuottamista hiilinielutasoista. Mallien tuottamissa tuloksissa oli huomattavaa hajontaa. Vain yhden mallin, MELA:n, todettiin tukevan hallituksen hakkuutavoitteita. MELA-mallin tarkastelussa on myös todettu sen huomioivan puutteellisesti muun muassa maaperän ravinnerajoitteiden sekä ilmastonmuutoksen (mahdolliset seuraukset esimerkiksi sadannalle) vaikutukset puiden kasvuun. Puutteet johtavat kasvun ja siten hakkuumahdollisuuksienyliarvioimiseen.
Toukokuun puolivälissä ulkopuolisen tutkijayhteisön tarkistuksessa huomattiiin, että hiilinielulaskennassa on huomattavia, jopa 50% virheitä päätehakkuidenpinta-aloissa.
Tässä yhteydessä LUKE onkin ilmoittanut tekevänsä hiilinielujen vertailutasolaskelmat uusiksi ja julkaisevansa uudet luvut kesäkuussa. Uusien arvioiden mukaan EU voi vaatia Suomea alentamaan hakkuutasoehdotustaan 10-18 miljoonaa kuutiota. Jo huhtikuussa EU-komission arviointiryhmä totesi , että LUKE:n laskelmiin perustuvat arviot Suomen metsien käytön vaikutuksista hiilinielujen kehitykseen eivät ole uskottavia. Edellisestä ilmastosopimuksen maaraportin julkaisusta on kulunut nyt puolitoista vuotta, ja BIOS-tutkimusyksikön maaraporttia koskevan tekstin julkaisusta ja niiden synnyttämästä keskustelustaEduskunnassa
kahdeksan kuukautta. Tänä aikana ei ole saatu minkäänlaista selvyyttä hiilinielulukuihin. Ei voi kuin ihmetellä, miten maamme tulevaisuuden kannalta aivan keskeiset hiilinielulaskennat voivat olla näin sekaisin? Miten laskelmien uskottavuus saadaan palautettua? Luotettavaa tutkimustietoa tarvitaan käyttöön nopeasti. LUKE onkertonut avaavansa
MELA-mallin tiedeyhteisön tarkasteltavaksi neljän vuoden kuluessa. Odottavan aika uhkaa käydä pitkäksi. Sektoritutkimuslaitoksena LUKE:n ensisijainen tehtävänä on palvella Maa- ja metsätalousministeriön poliittisen päätöksenteon tietotarpeita. Strategiassaan Luke kertoo päätehtävikseen tukea biotaloutta ja tuottaa uutta biopohjaista liiketoimintaa. EU-valtioiden välisen nielukaupan samoin kuin markkinaehtoisen päästö/nielukaupan on tarkoitus nostaa ilmastohaittoja tuottavan energian ja raaka-aineen käytön kustannuksia. Määrättävien kannusteiden ja sanktioiden on luonnollisesti oltava sellaiset, että ne johtavat haluttuun lopputulokseen. Virheet nielulaskelmissa ja mahdolliset virheellisin tiedoin tehdyt investointipäätökset voivat tuottaa miljardilaskun.
Koska metsäteollisuuden sivuvirrat eivät riitäkattamaan
kuin pienen osan kaavaillusta puun käytön lisäämisestä, tulisi suurin osa energia- ja ilmastostrategian mukaisesta puun käytön kasvusta kohdistumaan hiinieluja pienentävään metsien käyttöön. Riski hakkuutasoa nostavien energia-, ilmasto- ja biotalouslinjausten karahtamisesta kiville on todellinen. MELA-mallin käyttöön liittyneiden virheiden, tunnettujen puutteiden ja mahdollisten vääristymälähteiden valossa on huolestuttavaa, että merkittävät strategiset päätökset perustuvat vain MELA-mallin antamiin lukuihin. Ylipäätään on kyseenalaista, voiko julkinen tietopohjainen politiikka perustua malliin, jonka rakenne ei ole tiedeyhteisölle avoimesti tarkasteltavissa. Sikäli kun ilmastokriisin ja siihen Suomen osalta ratkaisevasti liittyvän metsien käytön voi tulevaisuudessa olettaa olevan entistä tärkeämpiä yhteiskunnan menestymisen kannalta, on syytä avata ja laajentaa tietopohjaa, pikemmin kuin siilouttaa sitä poliittisessa ohjauksessa olevalle sektoritutkimuslaitokselle. Ilmastopaneelin kuuden eri mallin vertailu kertoo, että nojaaminen yhteen malliin, ja yhden mallin tietyn version tietyllä ajanhetkellä antamiin tuloksiin sisältää helposti vääränlaista uskoatäsmällisyyteen.
Hakkuutasojen ja hiilinielujen kehitykseen vaikuttaa suuri joukko tekijöitä. Malleilla laadittuja lukuarvioita on syytä pitää nimenomaan arvioina ja ymmärtää, että esimerkiksi hakkuutason nostaminen yhden mallin tietynlaisilla parametreillä tehdyn ajon sallimalle korkeimmalla tasolle voi hyvinkin ylittää tosiasiallisen kestävyyden rajat – kuten jokin toinen malli ehkä ennustaakin. Näin ohuella nuoralla käveleminen ei mitenkään voi olla yhteiskunnan ja kansantalouden riskienhallinnan kannalta järkevää. 16.5.2019 Uudet biotuotetehtaat pakottavat luopumaan metsäbioenergianlisäkäytöstä
Tutkijoiden mukaan Sipilän hallituksen tavoite nostaa metsien hakkuuta 66 miljoonasta kuutiosta 80 miljoonaan kuutioon vaaransi ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteet. Puuntuotannollisesti kestävä hakkuiden yläraja,
jossa ei huomioida ilmastoa tai monimuotoisuuden kapenemista, on Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan vuosille 2015–2024 84,2 miljoonaam3.
Vuoden 2017 hakkuutaso oli 72 miljoonaa kuutiota, ja hakkuidenennakoidaan
lähestyvän
tänä vuonna 80 miljoonaa kuutiota. Hakkuut ylittävät siis jo nyt ekologisesti kestävänä pidetyn tason. Pelkästään Kemiin suunnitellun uuden biotuotetehtaan myötä puun tarve uhkaa ylittää myös puuntuotannollisen kestävyyden. Pohdittaessa puun käytön linjauksia olisi huomioitava ainakinseuraavat tekijät:
1. YHTEISKUNNAN KOKONAISEDUN NÄKÖKULMASTA PUUN KÄYTÖN ON NOUDATETTAVA AJOJÄRJESTYSTÄ, JOKA PRIORISOI
KORKEIMMAN TALOUDELLISEN JA EKOLOGISEN HYÖDYN. BIOENERGIA JÄÄ AJOJÄRJESTYKSESSÄ VIIMEISEKSI. 2. PUUN KÄYTÖN YLIMITOITTAMINEN JOHTAA PUURAAKA-AINEENSAATAVUUSONGELMIIN
.
METSÄ- JA ENERGIASEKTOREIDEN JATKUVUUDEN HALLINNALLE ON KESKEISTÄ, ETTÄ METSÄRESURSSIN KÄYTTÖ MITOITETAAN EKOLOGISESTI JA TALOUDELLISESTI KESTÄVÄLLE TASOLLE. 3. METSÄTEOLLISUUS JA METSÄTALOUS HYÖDYNTÄVÄT RAAKA-AINEEN YHÄ TARKEMMIN. SITEN ENERGIAPITOISTEN SIVUVIRTOJENMÄÄRÄ EI
OLE LISÄÄNTYMÄSSÄ, VAAN PIKEMMINKIN VÄHENEMÄSSÄ. TÄMÄ VAIKUTTAA KESKEISESTI MAHDOLLISUUTEEN LISÄTÄ PUUBIOENERGIAN KÄYTTÖÄ YHTEISKUNNAN MUIHIN TARPEISIIN. 4. YLI 800 TUTKIJAA ON KRITISOINUT JULKISESSA KIRJEESSÄ KOVIN SANOIN EU:N BIOENERGIAPOLITIIKKAA. SUOMEN NYKYISEN, EPÄKESTÄVÄÄ PUUN KÄYTTÖÄ TUKEVAN LINJAN JATKAMINEN EU:N PUHEENJOHTAJAMAANA TULISI TODENNÄKÖISESTI AIHEUTTAMAAN VOIMAKKAITA REAKTIOITA JA VOISI VAHINGOITTAA VAKAVASTI METSÄSEKTORIN KANSAINVÄLISTÄ JULKISUUSKUVAA.TAUSTAA
Korkean jalostusasteen biotuotteita tehdään enimmäkseen juuri puun energiapitoisista jakeista.
Samaa puuainesta ei samana vuonna voi käyttää rakentamiseen, selluksi ja lämmöntuotantoon. Jos puusta halutaan enemmänlisäarvoa
sellun ja muiden biotuotteiden valmistuksessa, on bioenergian lisäämisestä luovuttava. Kasvavan puun kaataminen energiakäyttöön voi tuottaa jopa kaksi kertaa puulla korvattavan fossiilienergiayksikön aiheuttamia päästöjä suuremman nieluhäviön. Energian tuottamista tällaisesta puusta ei siten voi pitää keinona torjuailmastonmuutosta.
Sipilän hallitus perusteli puun energiakäytön lisäämistä sillä, että metsäsektorilta olisi löydettävissä huomattavia sivuvirtoja, joita ei voitaisi hyödyntää muuhun kuin energiaksi. Biotuotetehdas eroaa sellutehtaasta kuitenkin juuri siinä, että se pystyy hyödyntämään puuraaka-aineen monipuolisesti erilaisiin tuotteisiin. Jos muuhun kuin energiaksi kelpaamattomia sivuvirtoja syntyy, ne kuluvat metsäteollisuuden oman energian tarpeentyydyttämiseen.
Bioenergiavirtoja kaavaillaan saatavan myös purkamalla hakkuurästejä. Kyseessä on kuitenkin vain kertaluontoinen lisäys, jolla ei voida kattaa bioenergiainvestointien pitkän aikavälin tarpeita. Ensiharvennusten lykkääminen siihen, että puu saavuttaa ainespuun mitat voi olla metsänomistajalle ja teollisuudelle järkevää. Lisääntyvä jatkuvapeitteinen metsänhoito, joka palvelee ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteita, vähentää oleellisesti energiapuun saatavuutta. Myöskään puun tuonti ei ole ratkaisu ongelmaan. Ilmaston kannalta on samantekevää, kaadetaanko kasvava ja vielä vuosikymmeniä hiiltä ilmakehästä imevä puu bioenergialaitosten käyttöön Suomessa tai jossain muussa Pohjois-Euroopan maassa. Muuhun kuin energiaksi kelpaamattomia sivuvirtoja ei todennäköisesti olekaan saatavilla järkevien kuljetusetäisyyksien päässä. Sipilän hallituksen Energia- ja ilmastostrategiassa oli riskejä useammalla tasolla. Jo nykyinen hakkuutaso on luonnon monimuotoisuuden kannalta liian korkea. Metsien käytön ilmastovaikutuksia kuvaaviin malleihin liittyy useita epävarmuuksia,
eikä luottaminen vain yhteen, MELA-malliin, ole riskitöntä. Taloudellisesti hiilinielujen huomattava pieneneminen asettaa uhan, että joudumme vähentämään päästöjä rajummin muiltasektoreilta
ja/tai ostamaan korvaavia nieluja. Jos ennusteet puun kasvun kiihtymisestä eivät toteudu, lisääntyneet hakkuutasot voivat ylittää jopa puuntuotannollisen kestävyyden. Riski on olemassa, koska kasvuennuste perustuu vain MELA-malliin, joka ei ota huomioon esimerkiksi ravinnetaseen ja sadannan mahdollisia tulevia muutoksia. Useampien miljardien investointien ja kansantaloudellisten tulonsiirtojen (esimerkiksi nielujen pienenemisestä aiheutuvat kulut) perustaminen yhden pitkäaikaisesti koettelemattoman mallinnuksen (päivitetty MELA) varaan ei ole vastuullista, varsinkaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia edellyttävänä aikana. Alkavalla hallituskaudella energia- ja ilmastolinjausten painopiste on syytä siirtää puun poltosta energian ja muiden resurssien kulutuksen minimointiin, älykkäiden energiaverkkojen kehittämiseen, liikenteen ja lämmöntuotannon sähköistämiseen sekä tuulivoiman, energiavarastojen ja lämpöpumppujen nopeaan lisäämiseen. 29.4.2019 Ruokaturva ja kestävä ruokajärjestelmä kehityspolitiikanytimeen
BIOS-tutkimusyksikkö oli laatimassa Fingon koordinoiman ruokaturvaryhmän tuoretta kannanottoa “Ruoka ratkaisijana“.
Se peräänkuuluttaa ruokaturvaa ja kestäviä ruokajärjestelmiä suomalaisen kehityspolitiikan painopisteeksi. Ruoka on monien ympäristö- ja kehityskysymysten polttopiste, ja laajasti kestävä ruokajärjestelmä on elimellinen osa väestönkasvun hillintää, naisten ja lasten oikeuksien edistämistä ja yhteiskunnallisen vakauden edistämistä. Suomen EU-puheenjohtajuus tarjoaa maalle ainutlaatuisen tilaisuuden edistää sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämpää ruokajärjestelmää. “Köyhissä maatalousvaltaisissa maissa, suurimmat vaikutukset köyhyyden vähentämiseksi on saatu panostamalla maatalouteen ja maaseudun elinkeinoihin. Ruokaturva tarjoaa mahdollisuuden tuoda sosiaaliset, taloudelliset ja ympäristölliset näkökulmat yhteen, sen sijaan, että niitä tarkastellaan erillään.” “Ruokaan liittyvässä kehityspolitiikassa tulisi painottaa toimenpiteitä, jotka tukevat pienviljelijöiden järjestäytymistä, kehittävät omavaraistuotantoa, varmistavat ruoan saatavuutta paikallisesti ja kehittävät arvoketjuja oikeudenmukaisemmiksi raaka-aineiden tuottajien kannalta. Tämä edellyttää myös, että pienviljelijöille taataan maan ja muiden ruoantuotannon resurssien hallinta- ja omistusoikeudet.” Ruoka ratkaisijana PDF 26.4.2019 UUTISKIRJE 4/2019UUTISKIRJE 4/2019
Tervetuloa lukemaan huhtikuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan tähän blogiin . Tilaa uutiskirje sähköpostiisitäältä
!
Prof. Anthony Barnosky ja BIOSlaisia Jasper Ridgellä.BIOS MAAILMALLA
Kolme BIOS-tutkijaa teki parin viikon tutkimusvierailun Yhdysvaltain länsirannikolle huhtikuussa. Reissu alkoi Oregonin osavaltion Portlandista, jossa Paavo Järvensivu osallistui Lewis & Clark Collegen symposiumiin ”Challenges to Status Quo: A SystemUnraveling?
”
julkisessa väittelyssä Environmental Defense Fundin Aasian johtajan Dan Dudekin kanssa otsikolla ”An environmentally sustainable future: can capitalism supply it?”. Matkan varrella tutkijat vierailivat Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen luonnonsuojelualueella professori Anthony Barnoskyn opastamina. Barnosky vieraili Suomessa pari vuotta sitten Koneen säätiön ja BIOS-tutkimusyksikön kutsumana ja esitteli kirjaansa _Loppupeli _(Vastapaino 2017).
Hän on BIOS-tutkimusyksikön perustamista inspiroineen “Consensusfor Action
”
-hankkeen ydinhenkilöitä. Stanfordissa BIOS-tutkijat vierailivat myös Sustainable Finance Initiative -projektin, Zero Degree -projektin ja uusiutuvan energian mallinnuksistaan tunnetun professori Mark Jacobsonin luona. Sacramentossa he tapasivat Kalifornian uuden kuvernöörin Gavin Newsomin ympäristöneuvonantajaryhmän, ja Berkeleyn yliopistossa he keskustelivat Energy and Environmental Policy Labin tutkijoiden kanssa.MAAILMALTA
_Suureellinen suunnitelma biodiversiteetin suojelemiseksi ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi_ Kansainvälinen tutkijaryhmä julkaisi 19.4. _Science Advances_-lehdessä
kunnianhimoisen suunnitelman, joka yhdistää luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja elvyttämisen ilmastonmuutoksen hillintään ja muiden merkittävien ympäristöuhkien torjuntaan. Global Deal for Nature eli GDN tulee nimeltään tuskin sattumalta lähelle toista viime aikoina tutuksi tullutta ilmaisua Green New Deal eli GND. Tämä suunnitelma on kuitenkin huomattavasti suurisuuntaisempi – ja samalla paljon kauempana poliittisesta toteuttamisesta. Luonnontiedepainotteisessa suunnitelmassa ei käsitellä poliittisia toteutumispolkuja käytännössä lainkaan. Kuvaavaa on, että Pariisin ilmastosopimus otetaan inspiraatioksi sen ilmeisistä puutteista huolimatta. Ehdotuksen tärkein arvo lienee, että se osoittaa käsillä olevien haasteiden ja tarvittavien ratkaisujen mittaluokkaa. Pähkinänkuoressa tutkijat nimittäin peräänkuuluttavat, että kolmannes maista ja meristä muodostettaisiin luonnonsuojelualueiksi, merkittäviä alueita varattaisiin luonnollisille hiilinieluille ja muu ihmistoiminta rajattaisiin 50% planeetasta samalla, kun päästöjä leikattaisiin voimakkaasti ja tuotantokäytäntöjä mullistettaisiin. Tässä artikkelissa kuvataan ehdotuksen pääkohdat. _Kansainvälistä energiajärjestöä vaaditaan luopumaan business asusual -hengestä_
Tutkijoiden, sijoittajien ja liike-elämän toimijoiden joukko vaati huhtikuun alussa Kansainvälistä energiajärjestöä (International Energy Agency, IEA) luopumaan “vaarallisen ilmastonmuutoksennormalisoinnista
”.
Allekirjoittajien mukaan IEA:n korostama _business-as-usual_ -skenaario vie maailmaa kohti vaarallista ilmastonmuutosta ja kohtalokkaita seurauksia koko maailmalle. Hämäävästi nimetty “New Policy Scenario” on vuosittaisissa raporteissa paraatipaikalla, mikä vahvistaa käsitystä, että se on politiikkaa ohjaava, vaikka siihen kuuluvien ilmastotoimien riittämättömyys onselviö.
_Kritiikkiä IPCC:n kielenkäyttöä kohtaan_ Maaliskuisessa tutkimusartikkelissa kritiikkiä saavat myös IPCC:n raportit. Tutkijoiden mukaan raporteissa esiintyvät tilastolliset ilmaisut ovat liian varovaisia ja konservatiivisia, mikä haittaa ilmastonmuutosta koskevaa viestintää ja tekee raportit turhaan haavoittuviksi ilmastonmuutoksen kieltäjien argumenteille. Ilmaisujen selkiyttämisen lisäksi artikkelissa peräänkuulutetaan myös, että IPCC perustaisi oman työryhmän viestinnän parantamiseksi, sillä avoimen vihamielisten keskustelijoiden keskellä ei voida olettaa, että parhaimmallakaan tavalla laaditut tieteelliset ilmaisut ymmärretään oikein.BIOS
_Kaksi tieteellistä artikkelia ympäristöturvallisuudesta_ Sustainability-lehden erikoisnumerossa “Enhancing Security, Sustainability and Resilience in Energy, Food and Water”
ilmestyi kaksi BIOS-tutkimusyksikön vertaisarvioitua artikkelia, jotka on kirjoitettu tutkijamme Emma Hakalan johdolla. Ensimmäinen artikkeli “Northern Warning Lights: Ambiguities of Environmental Security in Finland and Sweden ” käy läpi pohjoismaisen ympäristöturvallisuuskeskustelun kenttää ja esittelee käsitteellinen kehikon, joka laajentaa totunnaista tarkastelutapaa. Toinen artikkeli “A Lot of Talk, But Little Action—The Blind Spots of Nordic Environmental Security Policy ” soveltaa edellisen artikkelin metodologiaa ja tarkastelee suomalaisen ja ruotsalaisen ympäristöturvallisuuden poliittisia ja institutionaalisia ansioita ja etenkin puutteita. Keskeinen huomio on, että ilmastonmuutoksen ja muiden suurten ympäristöuhkien torjuntaan tarvittavan yhteiskunnallisen siirtymän turvallisuusulottuvuuksia on toistaiseksi tarkasteltu hyvin vähän. BIOS-tutkijat Emma Hakala ja Tero Toivanen käsittelivät aihetta myös maaliskuisissa puheenaihe.fi-sivuston kirjoituksissaan otsikon “Voiko ilmastonmuutoksen torjuminen olla turvallisuusuhka?”
alla. Tero Toivanen toteaa: _“Olisi täysin väärä johtopäätös ajatella Ranskan esimerkin osoittavan, että ilmastotoimien – jollaisena Macronin veronkorotus esiteltiin – toteuttaminen ei tule vastustuksen vuoksi onnistumaan saati, että niihin ei tulisi ryhtyä lainkaan. Keltaliivien pitäisi sen sijaan herättää pohtimaan, miten ilmastotoimet toteutetaan kokonaisvaltaisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävästi.” _ _Harhakuvitelmia metsäteollisuuden sivuvirroista_ BIOS-blogissa julkaistu kirjoitus “Metsäteollisuuden sivuvirrat,onko niitä?
” (26.3.)
avaa tärkeän näkökulman metsien energiakäytöstä käytävään keskusteluun. Koska käyttöä on paljolti puolustettu sellaisilla sivuvirroilla, joilla ei energiantuotannon lisäksi ole muuta käyttöä, pitää mahdollisten sivuvirtojen määrää arvioida kunnolla. BIOS-tutkimusyksikön lopputulema on tyrmäävä: _“Suomen on nostettava resurssi- ja energiatehokkuuttaan rajusti, jos se aikoo pärjätä kansainvälisen talouden toimintaympäristön muutoksessa. Vain polttamiseen kelpaava sivu- tai jätevirta on todennäköisesti tuntematon käsite tulevaisuuden teollisuudessa. Uusi hallitus joutuukin hakemaan päästövähennykset jostain muualta, kuin olemattomista sivuvirroista.”_ _Miksi kulutuksen vähentäminen herättää niin rajujavastareaktioita?_
Vaalien alla BIOS-blogissa julkaistiin myös kirjoitus “Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio”.
Laajalti luetussa kirjoituksessa käsitellään sitä, miksi ympäristö- ja luonnonvarakysymysten läpilyönti julkisuuteen on herättänyt ennennäkemätöntä vastarintaa myös Suomessa. Perussuomalaisten selkeän ilmastotoimia vastustavan linjan lisäksi vaalikeskusteluissa oli esillä paljon virheellisiä ja harhaanjohtavia näkemyksiä kulutuksen ympäristövaikutuksista. Pitkä kirjoitus luotaa vaalikeskustelun lisäksi, mitä ongelmia liittyy yksilökulutusta ylikorostavaan näkökulmaan ja liian yksinkertaiseen puheeseen kulutuksen vähentämisestä. Kuten BIOS-tutkimusyksikkö on pitkään peräänkuuluttanut ja toiminnallaan ilmentänyt, ympäristö- ja luonnonvarakysymykset on saatava todella osaksi laajaa poliittisten ja yhteiskunnallisten kysymysten kenttää. Laajalla yhteiskunnan ekologisella murroksella ei ole mahdollisuuksia, jos ympäristötoimet asettuvat oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvoisuuskysymysten vastakohdaksi. _“Kuten sanottua, pysyvän joukkovoiman syntyminen kestävien elämäntapojen puolesta on kuitenkin mahdollista vain, jos aineellisen kulutuksen vähentäminen yhdistetään tasa-arvoon. Jos kulutusta leikataan vain tekemällä kalliimpia sellaisista asioista, jotka ovat ihmisille välttämättömiä tai kulttuurisesti vielä tärkeitä, vastareaktiot ovat voimakkaita. Ei pidä olla naiivi: joissakin asioissa siirtymä voi olla hyvin vaikeakin saada aikaan tasa-arvoisesti, ja silloin tarvitaan kompensaatioita. Monissa maissa puhutaan nyt paljon oikeudenmukaisesta siirtymästä esimerkiksi silloin, kun joidenkin elinkeinojen häviäminen luo tarvetta uudelleenkouluttautumiselle ja uusien elinkeinojen tukemiselle. Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia.”_ _Madonlukuja Sipilän hallituksen ilmastopoliittiselle perinnölle_ Paavo Järvensivu esitti _Politiikasta.fi_ -lehdessä arvion Sipilän hallituksen ilmastopolitiikasta kirjoituksessaan “Biotalous ohittiilmastotavoitteet
”
(12.4.) Hän käy yksityiskohtaisesti läpi hallituksen energia- ja ympäristöpoliittisten linjausten taustoja vuonna 2015 hyväksytystä ilmastolaista lähtien sekä tarkastelee tiedettä väheksyvän tai sille jopa vihamielisen retoriikan nousua osaksi hallituksenviestintää.
_“Biotaloustarmossaan Sipilän hallitus on joutunut puhumaan vastoin tieteellistä tietoa. Hallitus on pyrkinyt luomaan kuvaa epävarmasta ja eripuraisesta tutkijayhteisöstä, vaikka tieteilijät päinvastoin ovat korostaneet, että keskeisistä metsiin ja ilmastoon liittyvistä vaikutussuhteista ollaan tiedeyhteisössä varsin yksimielisiä – toki jatkuvaan epäilyyn ja itsekorjaavuuteen perustuvien tieteen mekanismien rajoissa. Tämä on ollut erityisen valitettavaa aikana, jolloin trumpilainen tietokäsitys on nostanut päätään eri puolilla maailmaa ja yllättävän vahvasti myös Suomessa.”__BIOS kuuluu_
BIOS-podcastien kolmannessa osassa “Ilmastovaalit, onko niitä?”
Emma Hakala, Antti Majava, Tere Vadén, Ville Lähde ja Tero Toivanen keskustelivat vaalien alla siitä, millaiset mahdollisuudet todellisten “ilmastovaalien” toteutumiselle on ja millaiset asiat toimivat tätä päämäärää vastaan. Pääsiäisen alla Tero Toivanen esiintyi myös Oikeus tulevaisuuteen-podcastissa
keskustellen ilmastonmuutoksesta ja kapitalismista. Tere Vadén puolestaan keskusteli Ylen muovin kulttuurihistoriaa käsittelevässä sarjassa suomalaisten suhteesta muoviin ja ämpäreihin._BIOS näkyy_
Uusi infovideomme “Miksi päästövähennyksiä ei voi viivytellä?” ilmestyi huhtikuussa sekä Vimeossaettä Youtubessa
. Videolla selitetään, minkä vuoksi päästövähennyksiä ei voida korvata hiilen talteenotolla, ja miksi päästövähennysten aloittamisella on kiire. Tere Vadénin ja Ville Lähteen suunnittelemalla ja Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) toteuttamalla videolla on äänessä Tere Vadén. Huomasithan, että Youtube-kanavallemme on kerätty myös soittolista kymmenistä luennoistamme, paneelikeskusteluista ja muista julkisistaesiintymisistä
!
_BIOS tiedotusvälineissä ja esiintymisissä_ Paavo Järvensivua haastateltiin Ylen laajassa jätteenpolttoa käsitelleessä jutussa(25.3.):
_“Ei ole kestävä ratkaisu, että tuotamme rajallisista luonnonvaroista jotain, poltamme sen ja lämmitämme sillä kaupunkeja. Meidän pitäisi tehdä kaikkemme, että jätteitä ei synny. Polttaminen on aina viimeinen ratkaisu.”_ Ville Lähdettä haastateltiin _Voima_-lehden artikkelissa “Muutokset tapahtuvat jo”
(2.4.):
_”Nykyinen kapitalismi nojaa talouden pidättelemättömiin mahdollisuuksiin, markkinoille jopa pedataan helpoimmat mahdollisuudet toimia. Niinpä ympäristölainsäädäntö, ihmisoikeuksien turvaaminen ja demokratian ylläpito asettuvat taloudellisen toiminnan kanssa vastakkain.”_ Paavo Järvensivu esiintyi 27.3. järjestetyssä Tiedekulman tilaisuudessa “Sopeudu suomalainen”, jota
voi seurata jälkikäteen niin videotallenteenakuin podcastina
. Karoliina
Lummaa taas esiintyi 7.4. Kansallisteatterissa pidetyssä tilaisuudessa “Seuraava näytös”.
LOPUKSI
Professori Markku Wilenius kirjoitti WISE-hankkeemme blogissa otsikolla “Viheliäisten riskien maailmasta”.
Suosittelemme myös Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Heikki Taimion kirjoitusta “Loppu on lähellä”.
Ylen Areenasta löytyy perusteellinen ja laadukas kolmiosainen historiallinen dokumenttisarja nälkävuosista 1866–1868.
On ihailtavaa, miten hyvin tutkijat ovat pystyneet avaamaan monisyistä aihetta, josta vallitsee paljon yksinkertaistavia myyttejä. Suosittelemme myös lämpimästi Tiedekulman keskustelutilaisuutta “Uusi maatalous”, jossa
BIOS-tutkijoille monin tavoin tutut tutkijat Tuomas Mattila, Kaisa Karttunen ja Juha Helenius keskustelevat ruoantuotannon tulevaisuudesta maanmainion Hanna Nikkasen juontamana. Kehotamme myös kaikkia Helsingissä käyviä hakeutumaan Kiasmaan Alma Heikkilän teossarjan ’ , ’ /~` väliaineet,.’_ ” kehot,.’_ ” ° ∞ rungot,∞ ’ , ’ /~` ’ onkalot, .’ `-. ` .’ — °elinympäristöt / /` ‘ * ‘-’ . ’ , ’ /~`haluan tuntea (,) sinut sisällä \| * . . * * \| * . . *./. .-. ~ .’ ’ , ’ /~` ❅ ☼ ~ äärelle. Näyttely on esillä 28.7. asti. Samoin suosittelemme Amos Rexin Drifter-näyttelyssä etenkin arkisen elämämme materiaalista perustaa luotaavaa osiota. 4.4.2019 Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti? _Kirjoitus on julkaistu alun perin teoksessa Aunesluoma, Juhana & Kansika, Suvi (toim.): Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet.
Helsinki, Tulevaisuusvaliokunta, 2019. 80 s. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 6/2018._JOHDANTO
Maailmassa kuultaisiin äänekäs kohahdus, jos eräänä päivänä huomattaisiin, että EU-alueen ilmastopäästöt on saatu nollaan nykyisessä tavoiteaikataulussa. Kasvihuonekaasupäästöjen ja -nielujen tasapainoon saattaminen on musta joutsen, koska sen edellyttämiä sosiaalisia, materiaalisia, taloudellisia ja poliittisia muutoksia ei ole ymmärretty alkuunkaan. Viimeistään Pariisin ilmastosopimuksen myötä, vuodesta 2015 alkaen, kaikki maailman maat ovat tienneet ja myöntäneet, että ilmastopäästöjä pitää vähentää ja hiilinieluja lisätä nopeasti niin, että ilmaston lämpeneminen saadaan hillittyä selvästi alle kahteen asteeseen. EU on pyrkinyt osoittamaan asiassa edelläkävijyyttä ja ottanut alueellaan esimerkiksi käyttöön kansainvälisen päästökaupan ensimmäisenä maailmassa vuonna 2005. Tällä hetkellä se on maailman laajin päästökauppajärjestelmä. Monin paikoin päästöt ovatkin viime vuosina laskeneet, esimerkiksi Suomessa ja Saksassa. Mutta eivät likimainkaan tarpeeksi. Nettopäästöjen pitäisi vähintään puolittua vuodesta 2020 vuoteen 2030 mennessä ja pudota Euroopassa nollaan mahdollisimmanpian sen jälkeen.
MUSTA JOUTSEN: ILMASTOPÄÄSTÖJEN NOLLAUS PIAN 2030 JÄLKEEN Euroopassa keskeisen roolin ovat saaneet panostukset bioenergiaan. Euroopan unionin tavoitteena on, että energiantuotannosta 27% nojaisi uusiutuviin lähteisiin vuoteen 2030 mennessä. Bioenergian osuus uusiutuvasta energiantuotannosta on tällä hetkellä yli puolet (muut kategoriat ovat vesi, tuuli, aurinko, geoterminen energia ja jätteet), ja suurin osa bioenergiasta on puuperäistä. Puuta on päätetty käsitellä päästöttömänä energianlähteenä, ainakintoistaiseksi.
Puubiomassan poltto on helppo vaihtoehto, koska se istuu suhteellisen hyvin olemassa olevaan energia- ja muuhun infrastruktuuriin ja tekniikka on vuosien saatossa todettu toimintavarmaksi. Laajassa mittakaavassa toteutettuna se ei kuitenkaan tarvittavassa ajassa vähennä ilmastopäästöjä lainkaan. Puun nykyisen teollisuuskäytön sivuvirrat ja jätteet eivät riitä, ja lisähakkuut pienentävät hiilinieluja juuri sinä aikana, kun niitäolisi lisättävä.
Bioenergiaa pidetään eksplisiittisesti välivaiheen ratkaisuna. Välivaiheeseen ei IPCC:n mukaan kuitenkaan ole mahdollisuutta, ja joka tapauksessa energiainvestoinnit tehdään useiksi vuosikymmeniksi. Aidosti ja merkittävästi ilmakehässä kasvihuonekaasuja vähentävät ratkaisut antavat odottaa itseään. Kansainvälinen tutkijaryhmä on ympäristötieteilijä Johan Rockströmin johdolla laatinut tiekartan, joka konkretisoi päästötavoitteita ilmastotieteen näkökulmasta. Poimintoja tiekartasta kahdelle seuraavalle vuosikymmenelle: 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, johtavat kaupungit kuten Helsinki irtautuvat fossiilisista polttoaineista, uusien polttomoottoriautojen myynti lopetetaan ja lentämistä rajoitetaan. 2030-luvulla lentopolttoaine on hiilineutraalia, ja betonin ja teräksen valmistus on joko hiilineutraalia tai korvattu rakentamisessa esimerkiksi puulla. Tarvittavat toimenpiteet ovat paljon jyrkempiä kuin mistä Euroopassa keskustellaan. Euroopan komission _Puhdas planeetta kaikille_ -raportti marraskuulta 2018 listaa esimerkiksi energiatehokkuuden kehittämisen, uusiutuvien energiamuotojen käyttöönoton maksimoinnin, puhtaan, turvallisen ja konnektoituneen liikkuvuuden omaksumisen sekä kierto- ja biotalouden. Eikä keskustelussa olevissa toimenpiteissäkään ole päästy kuin aivan alkuun. Syntyy vaikutelma, että ääneen sanotut tavoitteet ovat ihmisten mielissä ja ilmastopoliittisessa keskustelussa muuttuneet jo saavutuksiksi. Tällöin esimerkiksi Euroopan kaupungit voivat huoletta asettaa yhä aikaisempia tavoitteita hiilineutraaliudelleen suunnittelematta sen kummemmin, miten ne voitaisiin saavuttaa. Näin ”nostetaan kunnianhimoa”. Sinänsä tavoitteiden aikaistus on linjassa ilmastotieteen perussanoman kanssa – mitä myöhemmin päästöjä aletaan toden teolla vähentää, sitä nopeammin vähennys pitää tehdä – mutta tietysti myös suunnitelmien ja etenkin toimenpiteiden pitäisi olla samassa linjassa. Monesti todetaan, että tavoitteiden saavuttaminen on vain poliittisesta tahdosta kiinni. Tai että riittää, kun poliitikot rajoittavat kansainvälisesti päästöoikeuksien määrää tarpeeksi. Tietyssä mielessä näin onkin, mutta tällöin unohdetaan, kuinka riippuvaisia yhteiskuntiemme perusinfrastruktuurit ovat fossiilisista polttoaineista. Fossiilisia polttoaineita ei voi suoraan tai häviöttä korvata millään muulla. Samalla unohdetaan yhteiskuntien polkuriippuvuus laajemminkin. Palataanpa Rockströmin ja kumppaneiden ilmastotiekarttaan, jonka mukaan betonin ja teräksen valmistuksen tulisi 2030-luvun aikana olla joko hiilineutraalia tai korvattu rakentamisessa esimerkiksi puulla. Sementti on betonin tärkeä ainesosa. Sen valmistuksessa käytetään kalkkikiveä, jonka polttaminen aiheuttaa suoria hiilidioksidipäästöjä. Teräksen valmistuksessa rautaoksidi pelkistetään koksin eli hiilen avulla, mikä jälleen aiheuttaa suoria hiilidioksidipäästöjä. Molemmissa prosesseissa käytetään myös merkittäviä määriä fossiilisia polttoaineita. Betonin ja teräksen valmistajien itseymmärryksen mukaan päästöjen radikaali vähentäminen nykyiseen verrattuna on hyvin vaikeaa. Kehitystyötä on tehty jo pitkään, ja kehittyneiden valmistajien prosessit ovat entistä tehokkaampia päästöjen suhteen. Pian lienemme suorien päästöjen suhteen tilanteessa, jossa jäljellä ovat sementin ja teräksen valmistuksesta aiheutuvat välttämättömät päästöt, ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöiset. Puutuotteiden valmistus ei ole lainkaan niin energiaintensiivistä kuin betonin ja teräksen. Lisäksi pitkäikäiset puutuotteet toimivat hiilivarastoina. Ilmastonäkökulmasta siirtyminen puurakentamiseen on selkeä tavoite, mutta siirtymässä on edistyttyvarsin hitaasti.
Yhden perheen erillistaloista kymmenisen prosenttia rakennetaan Euroopassa puusta. Osuus on pysynyt samankaltaisena vuosikymmeniä. Puun osuus monikerroksisten kiinteistöjen rakenteista on huomattavasti pientaloja pienempi, vaikka se onkin kasvanut viime vuosina. Vielä 1980-luvulla monikerroksiset puurakennukset olivat monissa Euroopan maissa kiellettyjä. Taustalla oli huoli rakennusten tulenkestävyydestä. Tämä huoli on pitkälti väistynyt, muun muassa uudenlaisten puutuotteiden myötä, mutta monet muut polkuriippuvuudet hidastavat puurakentamisen yleistymistä. Merkittäviä polkuriippuvuustekijöitä ovat esimerkiksi sopivan puuaineksen ja puutuotteiden saatavuus, rakennussäädökset ja niiden tulkinta sekä rakennusalan osaaminen. Puurakentamisen prosessit eroavat betoni- ja teräsrakentamisesta merkittävästi – ei voida vain ajatella, että tilataan alihankkijalta betonielementin sijaan puuelementti. Esimerkiksi rakennustarkkuuden täytyy olla toista luokkaa. Rakennusalan toimijoiden näkökulmasta puurakentamiseen liittyy siis riskejä, joita ei haluta ehdoin tahdoin ottaa. Politiikka voi kannustaa tai pakottaa rakennusalan muutokseen. Puurakentamisesta voidaan poliittisin päätöksin tehdä suhteessa edullisempaa, ja rakennussäädökset ja kaavoitus voivat asettaa puurakentamisen etusijalle. Mutta vaikka nyt tehtäisiin poliittisesti kaikki voitava läpi Euroopan, 2030-luku tulee hyvin nopeasti rakennusalan täydellisen uudistumisen näkökulmasta. 95 prosenttia toimijoista tulisi kouluttaa uudelleen, ja heille kaikille tulisi löytää osaavat opettajat. Puun toimittajien tulisi saattaa markkinoille rakentamiseen kelpaavaa puuta monikymmenkertainen määrä nykyiseen nähden. Aikaskaalojen vertailun vuoksi: Suomen boreaalisissa metsissä puu kasvaa sopivaan mittaan 60-80 vuodessa. Rakennusalan esimerkin valossa voimme kysyä, onko muutos todella kiinni vain poliittisesta tahdosta? Mitä tapahtuu, jos EU rajoittaa päästöoikeuksia 1,5 asteen tavoitteen tahdissa – kun muistamme, että teräksen ja sementin valmistus ovat mukana päästökaupassa? Seurauksena näyttäisi olevan, että monen sektorin toimintaa pitäisi rajoittaa, ainakin seuraavien kahden vuosikymmenen aikana. Eli yksinkertaisesti esimerkiksi rakennettaisiin asuntoja vähemmän, kunnes opitaan rakentamaan radikaalisti vähäpäästöisemmin. Ilman muita poliittisia toimenpiteitä hinnat nousisivat tuotteiden alhaisemman saatavuuden myötä rajusti, ja monilla ei olisi varaa perustarpeidensa tyydyttämiseen. Yritykset irtisanoisivat työntekijöitä suurissa määrin. Tästä olisi lyhyt matka täydelliseen kaaokseen. Ilmastopäästöjen nollaaminen onkin eurooppalaisen tulevaisuuden yksi mustista joutsenista. Vaikka siitä keskustellaan jatkuvasti, öljynmustassa virrassa lipuvaa joutsenta ei kyetä näkemään. Jos vaaditut toimenpiteet oikeasti tehtäisiin tavoitellussa aikataulussa, se yllättäisi varmasti kaikki.POHDINTAA
Miten tähän on tultu? Miksi emme Euroopassa näe ilmastonmuutoksen sosiaalisia ja materiaalisia kytköksiä järjestelmätasolla? Nostaisin yhdeksi tekijäksi ylitse muiden eräänlaisen _ekonomismin_. Sen hengessä voimme ajatella, että kyllä hätä keinot keksii ja markkinat osaavat hinnoitella tuotteet fiksusti. Jos jokin raaka-aine olisi loppumassa, sen hinta nousisi hyvin korkeaksi, ja markkinat keksisivät, miten kyseinen raaka-aine korvataan. Historialliset esimerkit resurssien korvautumisesta eivät kuitenkaan vastaa sitä, että koko globaalin sivilisaation käyttövoima joudutaan muuttamaan. On selvää, että markkinat eivät alkuunkaan pysty hinnoittelemaan ekosysteemien kykyä käsitellä kasvaneita ja edelleen kasvavia kasvihuonekaasumääriä. Aikamme keskeinen ”raaka-aineniukkuus” on juuri tämä ekosysteemien ilmastopäästöjä käsittelevä ominaisuus, kuten ilmastonmuutososoittaa.
Koska arviointivirhe on jatkunut niin pitkään – se on ollut läsnä teollistumisen alusta asti – ja koska se on kulkeutunut käytännössä eurooppalaisten yhteiskuntien joka ikiseen sopukkaan, korjausliike ei voi olla pieni tai yksinkertainen. Hiilineutraalius lienee mahdollista saavuttaa nopeallakin aikavälillä, mutta se vaatii järjestelmätason muutoksia. Pienet poikkeamat historiallisiin trendeihin eivät riitä. BIOS-tutkimusyksikössä olemme hakeneet vertauskohtaa toisen maailmansodan jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Raunioitunut infrastruktuuri rakennettiin lyhyessä ajassa entistä ehommaksi, ja samalla luotiin edellytykset hyvinvointivaltiolle, johon kuuluvat edistykselliset instituutiot perusturvasta tasa-arvoon. Voimme ajatella, että elämme nyt fossiilitalouden raunioissa. Perimämme infrastruktuuri on monin tavoin hieno, mutta se ei toimi ilman jatkuvaa ja mittavaa fossiilisten polttoaineiden syöttöä. Tarvitaan ekologinen jälleenrakennus, joka tähtää ripeään ja suunnitelmalliseen energiantuotannon, liikkumisen, asumisen ja ruoantuotannon kehittämiseen. Jälleenrakennus lähtee konkreettisista tavoitteista päästöjen vähentämiseksi, jolloin talous ei luo yhteiskunnan tavoitteita vaan toteuttaa niitä. Ekologiset reunaehdot ja sosiaaliset tavoitteet korvaavat vakiintuneita käsityksiä talouden reunaehdoista ja tavoitteista. Vaikka kehitystyö onnistuisi äärimmäisen hyvin, peritystä tilanteesta ja teknologisten muutosten hitausvoimasta johtuen eurooppalaiset todennäköisesti kokisivat ostovoimansa vähentyvän ainakin seuraavien kahden vuosikymmenen aikana. Tuotannon päästöt saadaan tarpeeksi nopeasti alas vain rajoittamalla samalla tuotannon määrää, jolloin kaupan olevat tuotteet ja palvelut ovat aiempaa arvokkaampia. Näin yksityiseen kulutukseen aiemmin suuntautunut rahavirta ohjautuu päästöjä vähentäviin investointeihin. Tästä huolimatta valmius merkittäviin päästövähennyksiin voisi olla hyvinkin laajaa, jos samaan aikaan kaikille kansalaisille taattaisiin esimerkiksi perustulon ja työpaikkatakuun myötä mahdollisuus perustarpeidensa tyydyttämiseen ja mielekkäitä töitä jälleenrakennuksen parissa. Turvattomuus omasta ja yhteisestä tulevaisuudesta väistyisi yhteisen ja eteenpäin katsovan eurooppalaisen, globaalia suuntaa näyttävän projektin tieltä. Fundamentaalista rahataloudellista estettä tällaiselle tuotannon ja työn uudelleen organisoinnille ei ole – raha on velkaa ja velkasuhteet sopimuksenvaraisia –, mutta poliittinen mielikuvitus ei ole Euroopassa toistaiseksi laajentunut tähän suuntaan. Ympäristö-, pakolais-, velka- ja turvattomuuskriisit voidaan ratkaista vain yhdessä. Edistyksellinen talouspolitiikka tai kehityspolitiikka ilman resurssi- ja ekosysteemikytkentöjä ei löydä oikeita suuntia ja sisältöjä, vaikka työkalut periaatteessa olisivat kunnossa. Tultaisiin vain lisänneeksi tuotantoa ja kulutusta kokonaistasolla, kuten tähänkin asti. Toisaalta ympäristö- ja turvattomuuskysymyksiä ei voida ratkaista talouskurin periaattein. Ratkaisut vaativat kollektiivisia investointeja, joiden hyödyt näkyvät vasta viiveellä. Niin kauan kun ilmastopäästöjen nollaus on pikemminkin musta joutsen kuin yhteiskunnallinen muutos, jonka sosiaaliset ja materiaaliset ulottuvuudet pyritään ymmärtämään ja käsittelemään mahdollisimman hyvin, Eurooppa kulkee kohti lisääntyvän epävarmuuden ja turvattomuuden aikaa. Joteensakin hallittu muutos on mahdollinen, mutta se vaatii kykyä murtaa ekonomismin tuottamat abstraktiot ja tarkastella niitä kouriin- ja mieleentuntuvia sosiaalisia ja materiaalisia kytköksiä, jotka ilmastonmuutoksen torjumiseen liittyvät. Lisäksi tarvitaan aimo annos politiikkaa, joka välineellistää talouden.Paavo Järvensivu
1.4.2019 Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio Kuvakaappaus: YLE, Eduskuntavaalit 2019, Suuri vaalikeskustelu, 14.3. 2019.
Julkisessa ympäristökeskustelussa on vihdoin päästy tilanteeseen,jossa energian
ja luonnonvarojen
kulutuksen vähentäminen tunnustetaan laajalti välttämättömäksi, jotta ilmastonmuutoksen ohella voidaan vastata lukuisiin muihin ongelmiin kuten merten tilan heikkenemiseen , luonnon monimuotoisuuden katoon , viljelysmaan tuhoutumiseen, makean veden
niukkuuteen
ja saastumiseen
sen
monissa
muodoissa
.
Luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen ei tietenkään ole politiikan ja talouden valtavirtaa, ja tosiasiassa kehitys vie edelleen lujaa päinvastaiseen suuntaan niin Suomessakuin globaalisti
.
Energian kulutus ja ilmastopäästöt kasvavat globaalisti, mutta joissain harvoissa maissa ne ovat laskussa – joskaan eivät tarpeeksi nopeasti. Enää ei ole kuitenkaan poliittinen itsemurha peräänkuuluttaa kulutuksen vähentämistä julkisuudessa, ja tutkijatahoillakin on uskallusta sanoa asia ääneen muualtakin kuin marginaaleista. Materiaalisen kulutuksen kasvu-uralla mitään aikamme suuria ongelmia ei hoideta – ei lopulta edes nälän ja köyhyyden eliminointia tai monia muita YK:n kestävän kehityksen päämääriä,
koska suuret ympäristömuutokset vievät pohjaa tähänastisiltasaavutuksilta.
Syy keskustelun muutokseen on lopulta yksinkertainen: ongelmista on tullut niin vakavia, että niitä ei enää voida ohittaa eikä työntää jonnekin kauas tulevaisuuteen. Ajat sitten on ohitettu mahdollisuus estää ilmastonmuutos, sitten pysäyttää se, ja nyt puhutaan vain pahimpien seurauksien välttämisestä. Toiminnan ikkuna kaventuu koko ajan. Tästä kertoo myös IPCC:n raportti _Climate Warming of 1,5°C_ _,_ jossa tilanne kuvattiin yllättävän suorasukaisesti – entinen ilmastonmuutoksen “turvaraja” eli 2°C lämpeneminen teollisen ajan alusta todettiin sekin liian vaaralliseksi.
Suomalaisittain esimerkiksi tuoreet tiedot lajien uhanalaistumisesta ovat pysäyttäviä. Vaatimus ilmastovaaleista ei siis enää tarkoita vain poliittisten irtopisteiden kalastelua. Puhe perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta – ekologisesta jälleenrakennuksesta,
ekologisesta rakennemuutoksesta,
Green New Dealista
tai oikeudenmukaisesta siirtymästä – leviää politiikan arkipäivään. Tällaista muutosta ei ollut näkyvissäkään silloin, kun BIOS-tutkimusyksikköä ideoitiin viitisen vuotta sitten. Asiat lähtivät liikkeelle jyrähtäen.*
Nopea muutos tuo kuitenkin myös vastareaktionsa, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa ja Brasiliassa on nähty, eikä Suomi ole tässä poikkeus. Vaalikamppailua on alettu käydä jo hyvissä ajoin puolustamalla oikeutta yksityisautoiluun,
pelottelemalla pihvien kieltämisellä ja syyttelemällä ilmastoeliittiä maaseudun kurjistamisesta ja leivän viemisestä köyhien suusta. Tällaisten vastareaktioiden tarkoituksena on luoda räikeä vastakkainasettelu ympäristötoimien kannattajien ja niiden vastustajien välille. Yhtäälle asetetaan arkisesta elämästä vieraantunut tutkijoiden, kaupunkilaisten tai minkä milloinkin ”eliitti”, joka ei ymmärrä ”tavallisen kansan” murheita. On kuvaavaa, että samaan aikaan kun esimerkiksi kasvissyöntiä edistävissä liikkeissä on yhä enemmän luovuttu moralisoinnista ja elämäntapaidentiteeteistä, moraalipaniikkien luominen ja vahva identiteettipolitiikka korostuu ympäristötoimien vastustuksessa. Totta kai puhdasoppisuutta ja syyllistävää moraalipolitikointia on esiintynyt ja esiintyy myös ympäristöliikehdinnässä – mutta myös ympäristötoimijoiden kritiikki sitä kohtaan on ollut pitkään vahvaa. Yksilövalintoihin keskittyvä syyllistäminen ja moralisointi tahtoo purra lähinnä niihin, jotka ovat jo valmiiksi suopeita itse asialle. Jo kulutustaan vähentänyt ihminen voi päätyä tuskailemaan entisestään yhä pienempiä valintoja, joilla ei ole juuri merkitystä. Merkittävimmät kulutukseen liittyvät kysymykset kun ovat lopulta yksinkertaisia peukalosääntöjä – vähemmän eläinkunnan tuotteita ravinnossa (ei siis joka ikisen pihvin riistämistä suomalaisten lautasilta), vähemmän yksityisautoilua ja lentomatkustamista, alhaisempi asumislämpö ja kohtuullisen kokoinen asunto – ja fossiiliset polttoaineet tai ylipäätään polttaminen pois lämmityksestä, joskaan yksilö ei sitä usein voi valita. Neljäs tärkeä alue on tavaroiden kulutuksen kohtuullistaminen. Luvuttomien pienten yksittäisten valintojen vahtaaminen hukkaa kokonaiskuvan, ja ympäristötoimien kannattajat hahmottavat tämän ongelman onneksi vihdoin yhä paremmin. Tällaista itsekriittistä keskustelua ei tietenkään huomioida, kun yritetään luoda vahvaa kaksinapaista vastakkainasettelua. “Ympäristöpuritanismi” leimataan kaikkien ympäristönsuojelua kannattavien helmasynniksi. Toinen yleinen vastareaktio on vetoaminen ”realismiin” ympäristönsuojelijoiden ja tutkijoiden ”idealismin” vastapainona. Ympäristö- ja luonnonvarahaasteiden suuruus ja kiireellisyys ollaan tunnustavinaan, mutta todetaan, että niiden torjumisen hintalappu on liian suuri. ”Ihmiset” eivät muka koskaan suostuisi siihen. NIMBY-ilmiö (_not in my backyard_) poimitaan poliittiseksi lyömäaseeksi. Tämä siis samalla, kun esimerkiksi tuore ilmastobarometri osoittaa suomalaisten olevan hyvin valmiita ympäristötoimiin ja tekevän niitä jo ilman yhteiskunnallista tukea,
ja kun tuoreessa tutkimuksessa enemmistö suhtautui penseästivapaamatkustamiseen
. Silti
vapaamatkustamisella houkutellaan,
esimerkiksi vetoamalla Suomen pienuuteen. ”Ei meidän kannata, koska eivät ne kiinalaisetkaan” kääntyy muotoon ”Ei meidän tarvitse, koska kyllä ne kiinalaiset”. Ei tässä mitään uutta ole: ympäristötoimia on vastustettu sitkeästi koko modernin ympäristöliikehdinnän ajan. Perustelut muuttuvat, uusia keksitään ja vanhoja tomutetaan ja muokataan sopivaksi uusiin aikoihin. Ilmastonmuutoksen kieltämisen muuttuessa salonkikelvottomaksi samat tahot alkavat valittaa, että kaikki muut kannattavat vääriä ja tehottomia keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Väärin sammutettu. Ei pidä hötkyillä.*
Edellä kuvatun “liian kallista” -realismin rinnalla keskustelussa näkyy toisenlainen “realismi”, jota voisi luonnehtia kylmäksi ja laskelmoivaksi. Tämä korostuu osassa oikeistopopulistista katsantoa. Tässä
näkökannassa ei pidetä todennäköisenä sitä, että suurten ympäristöuhkien torjunnassa onnistutaan. Maailman tila tulee heikkenemään radikaalisti, ja ainoa mahdollisuus on yrittää viimeiseen asti turvata omaa etuaan. Esimerkiksi Perussuomalaisten ilmastopolitiikka perustuu irrottautumiseen kansainvälisestä yhteistyöstä. Samoin hylätään saastuttaja maksaa -periaate, joka perustuu historialliseen vastuuseen ja nykyisiin _per capita_ -päästöihin. Millään muulla tavalla ei voisikaan ainakaan näennäisen johdonmukaisesti sekä vastustaa ilmastotoimia että väittää Suomen ilmastopolitiikkaa riittävän tiukaksi. Iso ongelma ajatuksessa on tietysti, että Suomen kaltainen maa ei missään tapauksessa pysty turvaamaan itseään romahtavien yhteiskuntien maailmassa – unelma on harhainen. Tällaisella asenteella on silti retorista voimaa, etenkin jos sitä ei uskalleta kohdata ja kritisoida kunnolla julkisuudessa. Pohjimmiltaan vastaväite on moraalinen: kuka haluaa elää maassa, joka on valmis hyväksymään miljardien muiden ihmisten kärsimyksen oman väliaikaisen etunsa vuoksi? Isoa osaa ympäristökeskustelusta voi kuitenkin kritisoida perustellusti siitä, että keskitytään yksittäisiin elämäntapa- ja kulutusvalintoihin,
jolloin ongelmien ja ratkaisujen mittakaavat unohtuvat. Itse asiassa tässäkin asiassa ympäristötutkijat ja -aktiivit ovat olleet äänekkäimpiä kriitikkoja viime vuosina vaatien huomiota taloudellisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Mutta varmasti moni ympäristöaktiivi on myös edelleen jumittunut yksilökeskeiseen lähestymistapaan, jolla saa helposti huomiota. Nimittäin vaalikeskusteluissakin näkee, että toimittajat tahtovat palauttaa ympäristökeskustelua yhä uudelleen yksilöfokukseen, koska muunlaisen keskustelun edistäminen olisi muka liian vaikeaa. Tällaisessa ilmapiirissä on hyvin vaikea puhua vakavissaan ilmastovaaleista – eli siitä, että ilmastonmuutoksen (ja muiden suurten ympäristökysymysten) pitäisi todella läpäistä kaikkia politiikan alueita ja vaikuttaa niihin merkittävästi. Sen sijaan tiedotusvälineet vääntävät keskustelua yhä uudelleen identiteettipoliittiseen maastoon ja yksilöllisiin elämäntapakysymyksiin. Tällaisessa ilmapiirissä edellä kuvattu kylmä ja laskelmoiva asenne voi näyttäytyä aidolta realismilta. Jos ratkaisuista ja ongelmista ei puhuta kunnon mittakaavassa, “valistunut itsekkyys” saa vain lisää voimaa. Sillä ei ole politiikassa valitettavasti merkitystä, että sama taho voi yhdistää “kylmän realismin” syytöksiin “ilmastohysteriasta ”. Ristiriitaisuudesta harvoin rankaistaan politiikassa, kunhan sillä kerää ääniä. Tätä kirjoittaessa näyttääkin siltä, että Perussuomalaiset ovat onnistuneet valtaamaan ykköspaikan ilmastopolitiikan vastustajina. Muut isommat ja keskisuuret puolueet väittävät kannattavansa kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, mutta esimerkiksi Kokoomus selvästi ajaa kaksilla rattailla yksityisautoilukysymyksessä, samoin Keskusta esimerkiksi turpeen verotusta koskien. Perinteisillä suurilla puolueilla ei ole selkeästi hahmotettavaa kantaa ilmastokysymykseen, mikä identiteetti- ja yksilöpoliittisessa keskustelussa sataa “johdonmukaista” linjaa vetävien Perussuomalaisten laariin. Voikin käydä niin, että “ilmastovaalit” toteutuvat ihan eri tavalla kuin ilmastomarssijat, koululakkolaiset ja kampanjoijat toivovat – vastareaktion voittona. Ristiriitojen rinnalla on tietysti väärän tiedon levittämistä. Yksittäisten tuotteiden, esineiden ja tekojen ekologisia jalanjälkiä mittaillessa on helppo esittää paikkansapitämättömiä väitteitä – ja ne jäävät helpostielämään
,
vaikka ne kumottaisiin. Hyvä esimerkki on vaalikeskustelussa toistunut väite kotimaisesta lihasta ympäristötekona tai taannoiset virheelliset väitteet muovin kierrätyksentarpeettomuudesta
.
Tutkijanäkökulmasta on tietysti turhauttavaa, kun kerran kuoliaaksi kritisoidut argumentit nousevat yhä uudestaan. Tämä kuitenkin on julkisen keskustelun perusluonne: ei ole mitään yhteistä jaettua tilaa, jossa kerran sovittu ja selvitetty asia pysyy. Tutkijan työ ei
lopu tutkimustulosten julkaisuun, vaan niitä on tuotava julkisuuteen ja niiden avulla on käytävä julkista keskustelua jatkuvasti. Siksi ajatus yhteiskunnan laitamilla ”neutraalisti” ja ”objektiivisesti” puuhastelevista tutkijoista on lähtöjään väärä. Tieteen tehtävä on kertoa yhä uudelleen, missä todellisten mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien rajoissa voidaan puhua poliittisesta realismista. Jos esimerkiksi ympäristötutkimuksen tuloksia sovelletaan tai tulkitaan politiikassa väärin, on tutkijoiden asia nostaa siitä meteliä. Tiedettä väheksyvässä ilmapiirissä se vaatii siviilirohkeutta jakestävyyttä.
*
Kulutuksen vähentämisestä puhuttaessa täytyykin ymmärtää itse asia kunnolla ja opetella puhumaan siitä viisaasti. Epämääräinen puhe kulutuksen vähentämisestä on helposti naiivia ja altistaa myös edellä kuvatuille vastareaktioille, harhakäsitysten viljelylle ja “strategiselle pessimismille”. Asiassa on kaksi puolta. Ensinnäkin, on hahmotettava kunnolla, mitä aineellisten luonnonvarojen ja energian kulutuksen vähentäminen konkreettisesti tarkoittaisi elämälle – asumisessa, liikkumisessa, syömisessä ja muilla elämänalueilla. Jos puhutaan vain yleisluontoisesti kulutuksen vähentämisestä, kohdataan samanlaisia ongelmia kuin yleisluontoisessa talouskasvukritiikissä. Minkä kasvusta puhutaan? Taloudellisen toimeliaisuuden vai hyvinvoinnin, ja nähdäänkö näiden välillä eroa? (Keskustelussa “irtikytkennästä” tällainen epämääräisyys on tyypillistä.) Mitä mittareita käytetään? Millä luonnonvaroilla kasvu toteutetaan? On puhuttava kouriintuntuvasti siitä maailman aineksesta, jota liikutetaan, ja sen laaduista. Silakka, sora ja koboltti eivät mahdu samaan mitta-asteikkoon. Ja yksittäisten tuotteiden vahtaamisen sijaan on pohdittava kokonaisuuksia: energiajärjestelmää, kaukolämmön tuotantoa, liikennejärjestelmiä, ruokajärjestelmää. Yksilöiden päätökset vaikuttaa näihin ovat hyvin rajallisia. Toiseksi, kysymys jakamisen oikeudenmukaisuudesta tai eriarvoisuudesta on otettava mukaan alusta lähtien. Ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei voida ratkaista erillään muista yhteiskunnallisista kysymyksistä – ne eivät ole poliittisesti neutraaleja asioita, joita voidaan käsitellä teknokraattisesti, olkoon muut poliittiset suhdanteet millaisia tahansa. Siksi on otettava tosissaan se mahdollisuus, että ilmastonmuutoksen torjumisella voidaan pahentaa eriarvoisuutta, ja tällaisia seurauksia on torjuttava. Esimerkiksi jos muuten kuin polttamalla tehty kaukolämpö tulee huomattavasti kalliimmaksi, on taattava kaikille mahdollisuus luotettavaan ja kohtuulliseen asumislämpöön. Jos ruoka kallistuu, tarvitaan kompensaatioita niille pienituloisimmille, joiden kuluista ruoka muodostaa merkittävän osan. Juuri siksi ilmastonmuutoksen ottaminen tosissaan tarkoittaisi, että erillisen ilmastopolitiikan sijaan asia tulisi mukaan kaikille politiikanalueille.
Viisas puhe kulutuksesta ei tietenkään estä vastareaktioita, koska harvoin suuret ihmisjoukot ovat yhtä mieltä asioista. Eikä monien vastareaktioiden taustalla ole aito erimielisyys ympäristöpolitiikasta vaan ympäristön suojelun ja luonnonvarojen kulutuksen hillinnän vastustaminen. Se voi johtua intressiristiriidoista ja saavutettujen etujen puolustamisesta, koska tasa-arvoon tähtäävä kulutuksen vähentäminen tarkoittaa, että paremmassa asemassa olevat menettävät enemmän. Se voi juontua myös identiteettipolitiikan luomista asetelmista – joitain asioita on vain vastustettava, koska niin kuuluu tehdä. Kaksinapainen moraalipolitiikka tekee “niiden” vaatimuksesta lähtökohtaisesti epäilyttäviä, ja epäilyksen muurin yli on vaikea päästä. On selvää, että kulutuksen vähentämiseen tähtäävät toimet eivät voi saada laajaa ja kestävää kannatusta, jos ne lisäävät eriarvoisuutta. Vaikka Ranskan ”keltaliivien”
protestien takana on paljon muutakin kuin polttoaineveron vastustus, kertovat ne myös siitä, että eriarvoisuutta lisäävä ympäristöpolitiikka kerää helposti laajaa vastarintaa. Ja kuten keltaliivien protestit osoittavat, tällainen vastustus ei välttämättä ole kovin miellyttävää, ja siinä voidaan luoda liittolaisuuksia synkeisiinkiin voimiin. Kansanjoukkojen äänen ei kuitenkaan tarvitse olla puhtoisen hyveellinen, jotta sitä pitää kuunnella. Yhteiskunnan eriarvoisuuden ja osattomuuden kokemuksesta kumpuavat reaktiot kertovat, että ympäristö- ja luonnonvarakysymysten tulevaisuus on väistämättä sidoksissa perinteisiin poliittisiin teemoihin.*
Kulutuksen vähentämisessä yksikään ihminen ei ole saari, eikä sitä ole Suomikaan. Jos vertaillaan pelkästään yksittäisten tuotteiden välisiä elinkaarilaskelmia tai ”ekologisiajalanjälkiä ”,
tullaan helposti ajatelleeksi, että nykyinen elämäntapa säilyy pääpiirteittäin ennallaan, ja sen yksittäisiä palasia korvataan toisilla. Näin ei päästä käsiksi siihen laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen, joka on väistämättä käsillä. Ei riitä, että kuluttaja valitsee yksittäisen ympäristöystävällisemmän vaihtoehdon ruokaosastolla, vaan on muutettava sitä, mitä tuotantoa (ja samalla kulutusta) tuetaan ja mitä tehdään kalliimmaksi. Ei riitä, että yksittäinen kuluttaja vaihtaa autonsa vähäpäästöiseen, vaan liikennejärjestelmää on muokattava niin, että oman auton omistaminen ei ole useimmissa tapauksissa tarpeen – ja on selvää, että tässä on suuri ero kaupunkien ja haja-asutusalueiden välillä. Kulutuksen vähentäminen ei siis tarkoita pelkästään vähemmän tekemistä, vaan aivan toisin tavoin tekemistä. Ja koska nyky-yhteiskunnassa ihmiset rakentavat identiteettinsä suurelta osin kulutuksen perusteella, tämä merkitsee samalla perustavanlaatuista kulttuurista muutosta. Uusien elämäntapojen myötä muuttuvat hiljalleen myös käsitykset siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja välttämättömiä elämässä. Kulutuksen vähentäminen ei ole liioin paluuta menneeseen vaan jotain aivan muuta. Viime aikoina suomalaisessa keskustelussa on toistunut ajatus siitä, että esimerkiksi vielä 1970-luvulla ”elettiin yhdenmaapallon rajoissa
”.
Tämä on hyvin ongelmallinen väite: jo 70-luvulla oli saatu käyntiin tuotannollinen kehitys, joka johti kiihtyen kohti nykyisyyttä – teollistuvan ja energiasyöpön maatalouden nousu eli vihreän vallankumouksen aika, fossiilitalouden kasvun aika. Ja jos katsotaan vain ilmastonmuutosta, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli kasvussa. Ei siis eletty “yhden maapallon rajoissa” missään merkityksellisessä mielessä. Sen sijaan jos asiaa tarkastellaan arjen näkökulmasta, menneistä ajoista voidaan oppia jotain: luonnonvarojen kokonaiskulutus oli pienempää, elämänpiiriin ei kuulunut oletus matkailusta kauas ja usein, mutta samalla esimerkiksi terveyden ja koulutuksen rakenteet olivat kunnossa. Tässäkin on paikka ympäristötoimien vastustukselle: “ne” haluavat, että me palaamme viime vuosisatojen kurjuuteen ja hylkäämme edistyksen!
Onhan selvää, että vielä maailmansotien jälkeisinä vuosina Suomessakin oli sellaista kurjuutta, johon kukaan ei kaipaa. Mutta kuten sanottua, aineellisen kulutuksen ja ympäristökuormituksen vähentäminen ei ole paluuta entiseen vaan jotain ihan uutta. Ekologinen jälleenrakennus kohti fossiilitalouden jälkeistä aikaa on väistämättä yhdistelmä vanhaa ja uutta. Se on tavallaan paluuta kohti aikaisempaa kulutustasoa, mutta uudenlaisin keinoin, toisin tavoin toimien. On selvää, että monissa asioissa teknologinen kehitys on antanut keinoja tehdä samoja asioita pienemmällä kulutuksella, tehokkaammin. (Mutta kokonaisuudessaan tuloksena on ollut kulutuksen kasvu, koska talous- ja yhteiskuntajärjestys on ohjannut sitä kohti.) Ja ylipäätään maailman ilmiöitä on opittu tuntemaan uusin tavoin. Se antaa mahdollisuuden pitää ravitsemuksessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa, liikkumisessa, asumisessa ja kommunikaatiossa kiinni monista sellaisista asioista, joita fossiilitalouden aikana on saavutettu. Toisista pitää luopua.*
Pari käsitteellistä erottelua auttaa tämän asian ymmärtämisessä. On erotettava _tarpeet_ ja niiden _tyydyttämisentavat_ .
Kulutuksen vähentäminen ei tarkoita luopumista tarpeista, mutta se tarkoittaa niiden tyydyttämisen tapojen muuttamista. Joskus se ei edes muuta asiaa merkittävästi: kestävän kotimaisen järvikalan syöminen ei ravitsemuksellisesti juuri kassilohesta tai tonnikalasta eroa, mutta ero ympäristökuormassa on huima. Kotimaisen kalan kulutuksen lisääminen vaatii tietysti kuluttajilta uusien taitojen ja tottumusten omaksumista, mutta samalla se elvyttää nyt katoavaa kalastuselinkeinoa. Systemaattisesti resursseja haaskaavaruoantuotanto
aiheuttaa suuret määrät kerta kaikkiaan tarpeettomia ympäristövaikutuksia, eli yhtäältä hävikin vähentäminen ja toisaalta esimerkiksi eläintuotannon osuuden pienentäminen tuottavat arkisen elämäntavan näkökulmasta saman lopputuloksen vähemmällä luonnonvarojen kulutuksella. On myös ymmärrettävä, että nykyiseen elämäntapaan kuuluu tarpeiden rinnalla _tarpeentuotanto_. Yhä uusia asioita tehdään mainonnan avulla haluttaviksi, niiden hankkimisen tahti kiihtyy (niin muodissa kuin tietotekniikassa), laitteita on suunniteltu vanhenemaan ennen aikojaan (_planned obsolescence_) ja joistain asioista tehdään haluttavan lisäksi välttämättömiä. Vaikka luksuksen ja välttämättömyyksien väliin ei voi piirtää tarkkaa viivaa (Onko romaanin lukeminen tai laulun kuunteleminen turhaa?), on hyväksyttävä, että jotkut asiat täytyy tehdä uudelleentarpeettomiksi.
Siksi vaikka joitain asioita voidaan tehdä kestävämmin toisella tavalla, joistain asioista on myös eittämättä luovuttava – mikä tarkoittaa siirtymistä elämäntapaan, jossa esineitä ja asioita korjataan, käytetään uudelleen, lainataan, vuokrataan ja jaetaan enemmän. Tulevaisuus on toisin tekemistä, luopumista – mutta tilalle myös voidaan saada monia asioita. Elämä ilman jatkuvaa autolainaa ja nopeaa auton uusimiskiertoa voi olla helpompaakin, jos sen mahdollistavat edulliset ja toimivat julkisen liikenteen ja esimerkiksi autojen yhteiskäytön muodot. Lentomatkailun kasvun pysäyttäminen tarkoittaisi, että ihmisten olisi totuttava matkustamaan kauas harvemmin ja hitaammin – mikä voi tuoda mukanaan myös elämysten monipuolistumista ja syventymistä.
Korjaamisen, huoltamisen, osittaisen ruoka-omavaraisuuden tai hoivan taitojen lisääntyminen voi tuoda uudenlaista elämän hallinnan ja merkityksellisyyden tuntua. Mutta kaikki tämä vaatii yhteiskunnallista muutosta, joka tukee uusia tekemisen ja elämisen tapoja. Muutoin kulutuksen vähentäminen jää yksilöiden ja ryhmien toteuttamaksi poikkeukseksi, eikä siitä koskaan tule sääntöä. Kuten taannoinen tutkimus totesi , nykyinen suomalainen yhteiskunta ei anna köyhimmillekään mahdollisuutta elää globaalissa mielessä kestävästi. Tämä ei ole köyhien syyllistämistä, eikä päämääränä ole viedä heiltä tuhkiakin pesästä. Päinvastoin: säällinen elämä pienellä luonnonvarojen kulutuksella on tehtävä mahdolliseksi kaikille, ei vain varakkaille tai tiettyjen alueiden asukkaille. Siksi se on kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen projekti.*
Elämäntapakokeiluilla, vaihtoehtoisen talouden hankkeilla ja yksilöiden esimerkeillä on vaikutusta tällaisessa siirtymässä, kuten on edistyksellisillä yrityksillä ja muilla instituutioilla – esimerkiksi julkiset hankinnat voivat olla tehokas tapa kannustaa kestävämpään ruoantuotantoon ja ruokavalioon. ”Symboliset teot” voivat olla hyvin konkreettisia, jos ne kannustavat ja luovat yhteisöllistä toimintaa. Erilaiset yhteisömuodot asukasyhteisöistä osuuskuntiin, ammattiliittoihin, kansalaisjärjestöihin, harrastuspiireihin ja kansanliikkeisiin ovatkin välittävä tekijä, joka unohtuu helposti puhuttaessa yksilön ja rakenteiden välisestä erosta ympäristökysymyksissä. Poliittiset ja taloudelliset rakenteet eivät muutu ilman poliittista joukkovoimaa, ja ihmiset ovat voimakkaampia liittyessään yhteisöiksi. Nuorten ilmastolakkoosoittaa,
miten joukkovoimaa voi syntyä yllättäenkin, ”tyhjästä”. Kuten sanottua, pysyvän joukkovoiman syntyminen kestävien elämäntapojen puolesta on kuitenkin mahdollista vain, jos aineellisen kulutuksen vähentäminen yhdistetään tasa-arvoon. Jos kulutusta leikataan vain tekemällä kalliimpia sellaisista asioista, jotka ovat ihmisille välttämättömiä tai kulttuurisesti vielä tärkeitä, vastareaktiot ovat voimakkaita. Ei pidä olla naiivi: joissakin asioissa siirtymä voi olla hyvin vaikeakin saada aikaan tasa-arvoisesti, ja silloin tarvitaan kompensaatioita. Monissa maissa puhutaan nyt paljon oikeudenmukaisesta siirtymästä esimerkiksi silloin, kun joidenkin elinkeinojen häviäminen luo tarvetta uudelleenkouluttautumiselle ja uusien elinkeinojen tukemiselle. Kulutuksen vähentämisen ytimessä oleva kysymys onkin, miten siitä voidaan luoda yhteiskuntaa yhdistävä poliittinen projekti sen sijaan, että siitä onnistutaan tekemään ihmisiä jakavaa moraalipolitikointia. Muutoin tämäkin ympäristökysymysten nousun hetki menetetään, mahdollisuuksien ikkunat kapenevat edelleen, ja mahdolliset tulevaisuudet ovat entistä kurjempia. 26.3.2019 Metsäteollisuuden sivuvirrat, onko niitä? Paperin raaka-ainetta. Lähde Wikimedia Commons,
Arto J.
Puulla katetaan nykyisellään yli neljännesSuomen
kokonaisenergiankulutuksesta. Uusiutuvasta energiasta puulla tuotetaan noin 80%. Sipilän hallituksen energia- ja ilmastostrategian(EIS) tärkein
päästövähennyskeino on puupohjaisen bioenergian osuuden kasvattaminen entisestään esimerkiksi korvaamalla fossiilisia polttoaineita puubiomassoilla energia- ja liikennesektoreilla. Tutkijoiden keskuudessa vallitsee kuitenkin laaja konsensus siitä,
että puun korjaaminen vain energiakäyttöä varten voi lähivuosikymmenien aikana olla ilmaston kannalta jopa huonompi vaihtoehto kuin fossiilisten käytön jatkaminen. Näin siksi, että energiayksikköä kohden puupolttoaine aiheuttaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin fossiilinen polttoaine ja hiilen sitoutuminen takaisin metsään vie vähintään useita vuosikymmeniä – paljon pidempään kuin hiilineutraalisuustavoite antaa myöten. Hallitus on perustellut puun energiakäyttön lisäämistä sillä, että ilmastohyötyjä voidaan saavuttaa, mikäli poltetaan sellaisia metsäteollisuuden sivuvirtoja ja jätteitä, joille ei ole löydettävissä muuta hyödyntämismahdollisuutta kuin energiakäyttö. Vaihtoehtona energiakäytölle olisi puun nopea lahoaminen tai mätäneminen metsään tai jätteen loppusijoituspaikalle. Energia- ja ilmastostrategian toteutumisen ydinkysymys onkin, kuinka paljon Suomessa on muuhun käyttöön kelpaamattomia metsäteollisuuden sivuvirtoja, joiden hiili uhkaa vapautua ilmakehään joka tapauksessa nopeasti. Suomalainen metsäteollisuus on ylpeä siitä, että se hyödyntääjo nykyisellään
tehokkaasti prosessiensa sivuvirrat erilaisiin biotuotteisiin tai prosessiensa energian tarpeen tyydyttämiseen. Koska metsäteollisuus on myös merkittävä energian käyttäjä (noin neljännes Suomen vuosittaisesta sähkönkulutuksesta), tällä metsäteollisuuden itse käyttämällä sivuvirralla on merkittävä rooli koko Suomen energiantuotannon kannalta, mutta se on sivuvirtaa, joka ei ole muun yhteiskunnan saatavilla. Nykyisillä metsäteollisuuden tehokkailla toimintatavoilla ei synny juurikaan _hyödyntämättömiä_ sivuvirtoja, joilla voitaisiin kattaa huomattava lisäys bioenergian tuotantoon. Metsäteollisuus ei hukkaa puuta. Sipilän hallituksen metsästrategian tavoitteena oli biotuoteteollisuuden kasvattaminen ja hakkuiden lisääminen 80 miljoonan kuutiometrin tasolle. Jos ja kun puun käytön lisääminen tapahtuisi nykyisen kaltaista metsäteollisuutta varten nykyisen kaltaisilla tehokkailla prosesseilla, se ei juuri kasvattaisi metsäteollisuuden ulkopuolisten muun yhteiskunnan käyttöön tulevien energiapitoisten sivuvirtojen määrää. Mistä sivuvirrat siis voisivat tulla? TEOLLISUUDEN SIVUVIRRAT Metsäteollisuus voidaan jakaa Suomessa pitkäkestoisia tuotteita kuten rakennusmateriaaleja tuottavaan puutuoteteollisuuteen ja kuiduttavaan teollisuuteen, jonka päätuotteita ovat sellu, kartonki ja paperi. Lisäksi puupohjaisista jakeista tuotetaan erilaisia kemianteollisuuden raaka-aineita ja lukuisia uusia biotuotteita onkehitteillä.
Puun käyttäminen energiaksi on kaikkein alhaisimman jalostusarvon tuotantoa. Metsäteollisuuden ajojärjestyksessä energian tuottaminen on viimeisenä, sillä kaikista muista puun käytön tavoista saa korkeamman tuoton. Tämän ajojärjestyksenpitäisi olla
myös poliittisen ohjauksen lähtökohtana. Metsäsektorin puun käyttö oli vuonna 2017 noin 70 miljoonaakuutiometriä.
Kotimaista puuta käytettiin 62 miljoonaa m3 ja tuontipuuta noin 8 miljoonaa m3. Puutuoteteollisuuden osuus käytetystä puusta oli noin 30 milj. m3. ja kuiduttavan teollisuuden 40 milj. m3. Teollisuuden puun käytön arvioidaan kasvavan tasolle 80 milj. m3 jo vuoden 2019aikana.
Yhtä tehtaassa valmistuvaa sellutonnia varten täytyy metsästä kuljettaa tehtaalle viisi tonnia puuta. Periaatteessa 4/5 sellutehtaan puunkäytöstä onkin niin sanottua sivuvirtaa. Sellun ja paperin valmistaminen on kuitenkin erittäin energiaintensiivinen prosessi ja kaikki tehtaalle tuleva biomassa hyödynnetään joko kuituna tai prosessin energiatarpeen kattamiseen. Voidaankin ajatella, että 4/5 osaa metsistä hakatusta kuitupuusta menee kuidun sijasta energiaksi metsäteollisuuden käyttöön. Metsäteollisuus kuluttaa noin 23% kaikesta Suomessa käytettävästä energiasta, mutta tuottaa vain puolet tarvitsemastaan sähköstä.
Teollisuudessa syntyy jonkin verran hukkalämpöä, jota on kuitenkin teollisuuslaitosten sijainnin takia vaikea hyödyntää esimerkiksi kaukolämpöverkoissa. Energiataloudellisesti on selvää, että puun energiakäyttöä olisi järkevintä lisätä siellä missä puuta on eniten tarjolla eli metsäteollisuudessa. Jos metsäteollisuudella olisi hyödyntämättömiä energiapitoisia sivuvirtoja, ne luonnollisesti kannattaisi hyödyntää tehtaiden oman energiankulutuksen kattamiseen sen sijaan, että niissä käytetään muualta ostettua sähköä. Metsäteollisuus kuluttaa sähköänoin
20 000 GWh ja tuottaa noin 10 000 GWh. Teollisuus maksaa alhaisempaa sähköveroa kuin kotitaloudet tai palvelun ja kaupan alan yritykset. Lisäksi suurimpien metsäteollisuuden yritysten energiantarvetta tuetaan niiiden energiaverojen huojennuksella, nk. energiaveroleikkurilla, joka VATT:in selvityksen mukaan suosii suuria yrityksiä ja heikentää ilmastotoimien kustannustehokkuutta.
Metsäteollisuuden tarve ostaa sähköä ulkopuolelta kertoo, ettei metsäteollisuudesta ole saatavissa energiapitoisia biojakeita muun yhteiskunnan käyttöön. Metsäbiomassat eivät riitä kattamaan metsäteollisuuden omaakaan energiantarvetta, vaan se on suurin osakas myös esimerkiksi suomalaisissa ydinvoimayhtiöissä ja käyttää lisäksi runsaasti fossiilisia polttoaineita. Suurin biopohjainen energialähde Suomessa ovat kuiduttavan metsäteollisuuden jäteliemet, pääosin mustalipeä, joilla tuotetaan noin puolet kaikesta puubioenergiasta. Mustalipeän energiasisältö koostuu pääosin ligniinistä, joka on myös kehitteillä olevien biomuovien pääasiallinen raaka-aine. Mikäli laajamittainen biomuovien tuotanto käynnistyy, on todennäköistä, että metsäteollisuus tarvitsee yhä enemmän muista kuin biopohjaisista lähteistä tuotettua energiaa. Puutuoteteollisuuden puolella sahojen sivuvirtoina syntyvä sahanpuru käytetään nykyisellään tehokkaasti hyödyksi kuiduttavassa teollisuudessa ja erilaisten levytuotteiden valmistuksessa. Kuori, jota on kaksi kolmannesta kaikesta sivutuotepuusta, ja muut nykyisellään muuhun käyttöön kelpaamattomat jakeet hyödynnetään tuotantopaikan lähellä alueellisissa lämpölaitoksissa. Koska kuljetus laskee puun energiakäytön nettoenergeettistä hyötyä, sahojenkin sivuvirrat kannattaa käyttää lähellä. Sahojen sivuvirtojen voluumeilla ei ole suurta merkitystä valtakunnallisten energiahaasteiden ratkaisuissa. PUUN KORJUUN SIVUVIRRAT Hakkuissa korjattavasta puumassasta noin 2/3 on metsäteollisuudelle hyödyntämiskelpoista runkopuuta. Loppuosan muodostavat latvukset, oksat ja kannot. Hyödyntämiskelpoinen osuus riippuu myös siitä, minkä ikäisiä ja lajisia puita hakataan. Nuoremmissa puissa latvusten ja oksien osuus puun massasta on suurempi. Kannot ja juurakot muodostavat merkittävimmän osan hakkuutähteistä. Niiden energiakäyttöä suunniteltiinkin lisättävän merkittävästi. Nyttemmin näistä suunnitelmista on pitkälti luovuttu (vuoden 2018 ennakkotietojen mukaan kantohakkeen energiakäyttö laski kolmanneksen edellisvuoteen verrattuna). Hiekkapitoiset juurakot rikkovat hakettimia ja lämmityskattiloita. Juurakoiden irti repiminen aiheuttaa merkittävää haittaa metsäekosysteemille, esimerkiksi altistaenmaan eroosiolle.
Latvukset ja oksat voidaan hakettaa ja käyttää energiaksi. Energiakäytön hyötysuhdetta laskevat kuitenkin pitkät kuljetusetäisyydet. Koska energiapuusta maksettava hinta on varsin alhainen, on kauempana käyttökohteista syntyvien hakkuutähteiden kuljettaminen kannattavaa vain tukien varassa. Ilmastomielessä vain ohuimmat oksat kannattaa käyttää energiaksi. Kantojen ja paksumpien oksien sisältämä hiili säilyy metsään jäädessään vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Poltossa hiili siirtyy ilmakehään välittömästi. Kantojen ja oksien sisältämät ravinteet ovat oleellisia metsän uudistumisen kannalta. Jos kaikki ravinnepitoinen biomassa korjataan hakkuun yhteydessä pois metsästä, on puuttuvat ravinteet korvattava keinotekoisella lannoituksella, joka tuottaa kustannuksia ja merkittäviä ilmastovaikutuksia. Luonnon monimuotoisuuden kannalta mahdollisimman iso osa puumassasta olisi syytä jättää metsään. Koska monimuotoisuuskatoa ei ole Suomessa saatu pysähtymään, vaatii metsätalouden kestävyyden turvaaminen, että metsään jäävän puuaineksen määrää ei voi vähentää, vaan sitä pitää merkittävästi lisätä nykytasosta. Onkin oletettavaa, että puun korjuun sivuvirroista ei ole odotettavissa merkittävää uutta raaka-ainevirtaa bioenergiakäyttöön.HARVENNUSRÄSTIT
Uusia bioenergiainvestointeja suunnittelevat toimijat ja alanetujärjestöt
viittaavat toisinaan siihen, että Suomen metsissä on merkittävät harvennusrästit, joiden hoitaminen tuottaisi merkittävän lisäyksen energiapuun saatavuuteen. Harvennusrästeillä tarkoitetaan sitä, että metsän ensiharvennus on viivästynyt ja liian tiheä metsänkasvu heikentää tukkipuun kasvun edellytyksiä. Toisaalta tällä hetkellä suurin puun kysyntä kohdistuu nimenomaan kuitupuuhun, jota harventamaton metsikkö saattaa tuottaa tehokkaasti. Puun arvo kasvaa metsässä portaittain. Pienen,
muuhun kuin energiakäyttöön kelpaamattoman puun hintapystykaupassa
ensiharvennuksella on tällä hetkellä vain joitakin euroja kuutiolta ja voimakkaasti riippuvainen sovelletuista korjuutuista. Yli 13 cm läpimittaisesta kuitupuusta maksetaan puulajista riippuen noin 13 €/m3. Hiukan isommasta pikkutukista maksetaan jo noin 37 €/m3. Rationaalinen metsänomistaja voi harkita tekeekö hän ensiharvennuksen, kun puusta saa vain energiapuuhinnan, vai pyrkiikö hän lykkäämään ensiharvennusta siihen asti, että saa kuitupuunhinnan.
Harvennusrästit on suhteellinen käsite, joka voi osaltaan kuvata tukkipuun kasvatuksen kannalta liian tiheiksi kasvaneita nuoria metsiä tai kuitupuun kasvatuksen kannalta juuri optimaalisesti hoidettuja metsiä. Rationaalisen metsänhoidon tavoitteena on korkean lisäarvon tuotantoon soveltuvan ainespuun kasvatus. Jos tavoitteena on tukkipuun kasvatus, mikä ilmastonäkökulmasta on kannatettavaa, kun tukkipuu käytetään pitkäkestoisiin tuotteisiin, ovat harvennukset tarpeen. Ei kuitenkaan ole selvää, kuinka paljon tukkipuun kasvu heikkenee, jos ensiharvennus tehdään vasta harvennettavan ollessa kuitupuun mitoissa. Ensiharvennuspuun käyttöä massaksi voitaisiin myös selvästi lisätänykyisestä.
Pelkästään ilmaston kannalta kannalta ajateltuna ensiharvennuspuun käyttäminen fossiilisia korvaavaksi energiaksi voisi olla paras vaihtoehto. Mutta jos lähdetään siitä, kuten EIS ja metsäteollisuuden oma näkemys edellyttää, että erilaisia metsäteollisuustuotteita on tarpeellista tuottaa jatkossakin ja bioenergiaa tuotetaan _sivuvirroista_, on suurin osa puusta järkevää korjata sen kokoisena, että se palvelee mahdollisimman monipuolista biotuotantoa. Jos taas luovutaan periaatteesta, että bioenergiaa varten ei kaadeta metsää, muuttuu metsänhoidon ja puunkäytön kokonaiskuva kattavasti. Tällainen muutos vaatisi myös uusia kansantaloudellisia ja ekologisia tutkimuksia ja laskelmia. Taimikonhoitorästejä arvellaan niitäkin olevan merkittävästi.
Taimikoista saatavan puun läpimitta ja energiasisältö on kuitenkin niin pieni, ettei niistä ole odotettavissa merkittävää ratkaisua kasvavaan energiapuutarpeeseen. Joka tapauksessa suurin ongelma metsänhoito_rästien_ kohdalla on, että mikäli metsänhoitorästejä korjaamalla saataisiinkin merkittävästi lisää energiapuuta, olisi vaikutus energiapuun saatavuuteen vain väliaikainen. Muutaman vuoden aktiivisen rästien hoidon jälkeen tilanne normalisoituisi ja hetkellinen lisäys olisi korvattava muilla puujakeilla, lähinnä tuontipuulla. Myös jatkuvasti kiihtyvä keskustelu jatkuvapeitteiseen metsänhoitoon siirtymisestä on syytä huomioida. Yläharvennuksissa metsästä poistetaan enimmäkseen täysi-ikäisiä tukkipuita. Ensi- ja alaharvennuksia ei juurikaan käytetä. Jatkuvapeitteinen metsänhoito voi monin paikoin olla taloudellisesti yhtä tuottavaa kuin aukkohakkuisiin perustuvat menetelmät. Jatkuvapeitteisyys tuottaa myös erittäin merkittäviä ilmasto- ja monimuotoisuushyötyjä. Metsätalouden ja teollisuuden kestävyyden kannalta laajamittainen siirtymä jatkuvapeitteiseen metsänhoitoon onhyvin perusteltua
.
Tällä voi olla huomattavia vaikutuksia pienen läpimitan energianpuun saatavuuteen.PUUN TUONTI
Kotimaisia muuhun kuin energiakäyttöön kelpaavia metsäteollisuuden sivuvirtoja ei siis näytä olevan tulevaisuudessa käytössä nykyistä enempää. EIS:n tavoitteiden mukainen kasvu biopohjaisten energialähteiden käytössä onkin katettava merkittävissä määrin puun tuonnilla.(*) Bioenergia ry,
Helen
,
UPM
ja muut toimijat ovat arvioineet, että uusien biolämpölaitosten ja biojalostamojen raaka-aineesta 30-90% katettaisiin tuontipuulla. Vuonna 2017 metsäteollisuuden puun tuonti oli noin 8 miljoonaa kuutiota. Lisäksi tuotiin jonkin verran puuta energiakäyttöön. Puuta tai muuta energiakäyttöön tarkoitettua biomassaa suunnitellaan tuotavan Itämeren alueelta, ja jopa Etelä-Amerikasta ja Afrikasta asti, kuten Ruotsissa on tapahtunut . Tuontibiomassan ilmasto- ja ympäristövaikutusten arviointi on haastavaa, eikä sitä olejuurikaan tehty.
On tärkeää huomata, että uusien bioenergiainvestointien ekologinen kestävyys riippuu keskeisesti siitä, onnistuvatko ne hankkimaan ulkomailta sellaisia bioenergiajakeita, jotka tuottavat aitoja ilmastohyötyjä suhteessa fossiilisiin polttoaineisiin ja jotka eivät aiheuta biodiversiteettikatoa tai syrjäytä maataruuantuotannolta.
Baltiassa on nykyisellään vain vähän metsäteollisuutta, eikä siellä siten synny juurikaan metsäteollisuuden sivuvirtoja. Baltiasta tuotava puu on siis suurella todennäköisyydellä runkopuuta, joka on hakattu vain energiakäyttöä varten, ja sen ilmastovaikutukset ovat yhtä haitalliset kuin Suomessa vain energiakäyttöä varten hakatun runkopuun. Baltian ja toisen merkittävän puun viejän Venäjän energian tuotanto on nykyisellään hyvin saastuttavaa. Sikäli jos näissä maissa olisi kestäväksi tulkittuja puujakeita tarjolla, ja bioenergia yleisesti ottaen tulkittaisiin hyväksi keinoksi ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa, olisi näiden maiden järkevää korvata omaa fossiilienergian käyttöään puuenergialla. Viimeistään tässä vaiheessa puun tuonti näistä maistahankaloituisi.
Kaukaa tuotujen jakeiden osalta voidaan myös kysyä, miksi massat kannattaisi tuoda jalostamattomana nimenomaan Suomeen ja täältä edelleen valmiina tuotteina Keski-Eurooppaan? Miksi massoja ei jalostettaisi lähellä tuotantopaikkoja? Bioetanolia kuljetettavalla tankkerilla voidaan tuoda yhdellä kertaa kymmeniä kertoja enemmän energiaa kuin puuta tai siemeniä kuljettavalla rahtilaivalla.YHTEENVETO
Muun muassa maailman Ilmatieteenjärjestön puheenjohtaja PetteriTaalas on todennut,
että Suomalainen metsäteollisuus on kestävämpää kuin monissa muissa maissa. Tästä syystä Suomen tulisi pikemminkin lisätä kuin vähentää metsien käyttöään. Vaikka tämä pätisi puutuote- ja kuiduttavaan teollisuuteen, on vaikeaa nähdä, miten bioenergian käytön kasvu voisi Suomessa olla kestävää, etenkin jos se perustuu pitkälti vain energiakäyttöä varten hakatun tuontipuun käyttöön. Metsäsektorilla olisikin suoritettava huolellista harkintaa sen suhteen, minkälaiseen tuotantoon rajallisia metsäresursseja hyödynnetään. Pahimmillaan metsien epäkestävään käyttöön kotimaassa tai ulkomailla perustuva bioenergian tuotanto voi romahduttaa ekologisen kestävyyden lisäksi suomalaisen metsäteollisuuden uskottavuuden ja vaikuttaa virheinvestointien kautta myös kannattavuuteen. Jos taas bioenergiaa halutaan tuottaa merkittävästi nykyistä enemmän, on muuta metsien käyttöävähennettävä.
Tuontipuun varassa toimivia bioenergiainvestointeja harkittaessa olisi syytä tarkastella nykyisen hiilen ja öljyn kulutuksen mittakaavaa. Koko maapallon biosfäärin vuosikasvu riittäisi kattamaan vain pienen osan ihmiskunnan vuosittaisesta fossiilienergian kulutuksesta. Jos bioenergiaan kuitenkin globaalissa mittakaavassa siirrytään, ei Suomella ole todennäköisesti edellytyksiä löytää tuontibiomassoja oman teollisuutensa tarpeisiin. Biomassoja tullaan tarvitsemaan yhä enemmän ihmiskunnan muihin kuin energiatarpeisiin. Biomassojen tuotantoa ei kuitenkaan todennäköisesti pystytä lisäämään tarpeiden kasvua vastaavasti. Muiden käyttötarkoitusten korostuminen nostaa väistämättä myös bioenergian hintaa, mikä puolestaan pakottaa priorisoimaan raaka-aineen mahdollisimman tehokasta käyttöä. Koska monet muut uusiutuvan energian lähteet ovat jo nyt taloudellisesti kilpailukykyisiä bioenergian kanssa, ja niiden ilmasto- ja ympäristövaikutukset ovat huomattavasti bioenergiaa pienemmät, voi bioenergian globaalin roolin ennakoida pikemminkin heikkenevän kuin vahvistuvan lähitulevaisuudessa. Ilmastonmuutoksen eteneminen, ympäristön tilan heikkeneminen ja globaalit päästörajoitukset tulevat vaikuttamaan energia- ja materiaali-intensiivisten tuotteiden kysyntään kansainvälisillämarkkinoilla.
Suomalaisen yhteiskunnan resurssien käyttö on nykyisellään erittäin epätehokasta.
Kansainvälisessä vertailussa paljastuu,
että saamme käyttämäämme raaka-ainetonnia kohden vähinten taloudellista lisäarvoa Euroopassa. Tästä näkökulmasta on huolestuttavaa, että metsäbiotalouden puun käytössä poltetulla energiapuulla on huomattavasti suurempi osuus kuin niin kutsutuilla uusilla tuotteilla, kuten biomuoveilla ja nanosellulla. Pellervon taloustutkimus on ennakoinut, että “puun
käytön tuottavuus uhkaa tulevina vuosina laskea Suomen puupohjaisessa biotaloudessa.” Pääasiallisena syynä on sellun viennin korostuminen paperiteollisuuden kustannuksella, mutta “myös puupohjaisen energian tuotannon lisääntyminen on vaikuttanut alentavasti tuottavuuskehitykseen.” Suomen on nostettava resurssi- ja energiatehokkuuttaan rajusti, jos se aikoo pärjätä kansainvälisen talouden toimintaympäristön muutoksessa. Vain polttamiseen kelpaava sivu- tai jätevirta on todennäköisesti tuntematon käsite tulevaisuuden teollisuudessa. Uusi hallitus joutuukin hakemaan päästövähennykset jostain muualta, kuin olemattomista sivuvirroista. ------------------------- (*) Tuonnin tarvetta voi karkeasti arvioida tarkastelemalla energiankulutuksen arvioita. Vuonna 2017 Suomen energiankulutus oli luokkaa 367 TWh ja EIS:n ilmasto- ja ympäristötoimiltaan kaikkein kunnianhimoisin skenaario (WAM, With Additional Measures) ennakoi kulutuksen olevan vuonna 2030 luokkaa 416 TWh (muissa skenaariossa kulutus on korkeampi). Vuoteen 2030 mennessä öljyn kulutuksen on energia- ja ilmastostrategian mukaisesti määrä puolittua. Hiilen energiakäyttö on lailla kielletty vuodesta 2029 lähtien ja turpeesta pitäisi hiiltäkin saastuttavampana energiamuotona päästä eroon. Kun lasketaan yhteen energiankulutuksen kasvu, poistuva öljy, hiili ja turve, on lopputuloksena, että vuoteen 2017 verrattuna vuonna 2030 tarvitaan yli 100 TWh uutta uusiutuvaa energiaa (jos oletetaan maakaasun ja ydinvoiman osuuden molempien kasvavan 15 TWh; jos niiden kasvu on alhaisempaa, tarvitaan uutta uusiutuvaa energiaa luonnollisesti vielä enemmän). Vuonna 2017 puuperäinen energiantuotanto oli hiukan yli 100 TWh, kun toteutuneet hakkuut olivat 72 miljoonaa kuutiota. Jos hakkuut nousisivat tasolle 86 miljoonaa kuutiota, jota on esitetty suurimpana mahdollisena puuntuotannollisena hakkuumääränä (kun metsien vuosikasvuksi arvioidaan 110 miljoonaa kuutiota) olisi puuperäisen energian maksimimäärä nykyisellä puunkäytön tavalla noin 120 TWh. Edelleen tarvittaisiin siis noin 80 TWh uutta uusiutuvaa energiaa. Kotimainen puuperäinen energia ei mitenkään pysty kattamaan tarvittavaa uusiutuvan energian tarvetta, ellei sitten luovuta suurista määristä mekaanista ja kuiduttavaametsäteollisuutta.
19.3.2019 UUTISKIRJE 3/2019 Tervetuloa lukemaan maaliskuun 2019 BIOS-uutiskirjettä! Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia maailmalta ja Suomesta sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös blogiimme.
Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
Kuvio blogitekstistä _Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?_(_Versus_
12.3.
)
Suomen talouden materiaalitehokkuus (BKT/DMC): havaittu arvo (vuodet 1976-2015), projektio (2016-2050). Vihreä käyrä – “onnistunut irtikytkentä”; harmaa käyrä – materiaalien per capita käyttö vuoden 2015 tasolla; punainen käyrä – käytön kasvu nykytrendinmukaisesti.
MAAILMALTA
_MITEN JOTKUT MAAT OVAT SAANEET KASVIHUONEKAASUJEN PÄÄSTÖTLASKEMAAN?_
Globaalit kasvihuonekaasujen päästöt ovat edelleen kasvussa, mutta pieni joukko maita on onnistunut laskemaan päästöjään. NatureClimate Change
-lehdessä
julkaistu (25.2.) tutkimus (avoin versio täältä)
tarkasteli 18 tällaisen maan päästökehitystä vuosina 2005–2015. Yhdessä nämä maat vastaavat 28% fossiilisten polttoaineiden käytöstä johtuvista päästöistä. Tiivistelmän tutkimuksen tuloksesta voi lukea näistäkahdesta
The Conversationin artikkelista. Tutkimuksen pyrkimyksenä oli ottaa selville, mitkä asiat ovat tehonneet päästöjen vähentämisessä. Tulos on selkeä: merkittävimpiä tekijöitä on fossiilisten polttoaineiden korvaaminen vähäpäästöisemmillä energianlähteillä (ei siis vain lisäkapasiteetin rakentaminen entisen rinnalle) ja energian käytön lasku – osittain käytön tehostamisen, osittain heikomman talouskasvun ansiosta. Tutkimus muistuttaakin, että jos talouskasvu palaa voimakkaaksi, energiankulutuksen vähentyminen voi lakata tai kääntyä kasvuksi, mikäli tukena ei ole tiukkaa ilmasto- jaenergiapolitiikkaa.
Politiikkatoimien vaikutus on mitä ilmeisimmin kolmas avaintekijä päästöjen laskussa, vaikka tutkimuksessa ei keskityttykään tarkastelemaan niitä. Näyttää kuitenkin selvältä, että energiantuotannon muutos ei itsessään riitä, vaan tarvitaan ohjausta tuotannon ja kulutuksen suitsimiseksi. Vertailuryhmissä, joiden maissa päästöt ovat kasvaneet, vastaavasti energiankulutuksen kasvu on pääosassa. Kasvavan energiankulutuksen oloissa edes voimakas vähäpäästöisen tuotannon lisääntyminen ei auta. Lisäksi edes mainittujen 18 maan päästöjen laskuvauhti ei sekään ole riittävää Pariisin sopimuksen päämäärien saavuttamiseen, tiukemmasta 1,5°C tavoitteesta puhumattakaan. Varaa itsetyytyväisyyteen ei ole, vaikka Suomi on tuossa joukossa, etenkin kun osaa bioenergiantuotannosta ei todellisten nettopäästöjen vuoksi voi pitää järin ilmastoystävällisenä. Tutkimuksessa todetaan myös, että päästöjen “ulkoistaminen” ei ole enää ajanut näiden vauraiden maiden päästövähennyksiä voimakkaasti toisin kuin 2000-luvun alussa, ennen kansainvälistä talouskriisiä. Tämä viesti on helppo ymmärtää väärin. Merkittävä osa vauraiden maiden päästöistä on edelleen ulkoistettu muualle kaupankäynnin keinoin – eli kulututettujen tuotteiden tuotannon päästöt tapahtuvat muualla kuin omassa maassa. Joidenkin vauraiden maiden ulkoistetut päästöt voivat ollasuurempia
kuin kotimaassa tapahtuvat. Tämä prosessi ei kuitenkaan enää näytä kiihtyvän, vaan ulkoistamisen taso vakiintuu tai jopa laskee esimerkiksi Kiinan kotimarkkinatuotannon kasvaessa ja tuotantorakenteen muuttuessa. Siksi ulkoistamisen osuus nykyisestä päästöjen pienenemisestä on tutkimuksen mukaan pieni. Aiheesta voilukea tästä
ja tästä
tutkimusartikkelista. _HIILINIELUT EIVÄT RIITÄ, PÄÄSTÖLEIKKAUKSIA TARVITAAN_ Innostus metsittämiseen ja muihin “luonnollisten ilmastoratkaisuiden ” (natural climate solutions) on vihdoin murtautunut tutkimuskeskustelusta politiikkaan, mutta valitettavasti siinä hötäkässä mittakaavakysymykset voivat jäädä unohduksiin tai alkujaan opettelematta. Kuten
totesimme jo taannoisessa ilmastonmuutosta käsittelevässä blogiartikkelissamme,
optimistisimpienkin laskelmien mukaan luonnollisilla ilmastoratkaisulla vain täydennetään päästöleikkauksia, joiden suhteellinen merkitys vain kasvaa, mitä pidemmälle mennään. Joukko alan tutkijoita toteaa yhteisessä Science-lehden
kannanotossaan
(1.3.) (tiivistelmä täällä)
yksikantaan, että luonnollisilla ilmastoratkaisuilla ei korvata päästöleikkauksia. Ei “joko–tai” vaan “sekä–että”.BIOS
_RUOKATURVASTA JA PAIKALLISTUOTANNON TÄRKEYDESTÄ_ BIOS-tutkija Ville Lähde ja Aallon tutkija Galina Kallio kirjoittivatHelsingin Sanomien
(25.2.)
vieraskynässä
nälästä, ruokaturvasta, tuotantokeskeisen ruokajärjestelmän ongelmista ja paikallisen pientuotannon tärkeästä roolista. He myös peräänkuuluttavat tuotannon ympäristöongelmien vähentämistä – joka on haaste myös paikalliselle tuotannolle, kuten Ville Lähde muistuttaa taannoisessa blogiartikkelissaan.
> _“Erityisen heikossa asemassa ovat pientuottajat. Toisin kuin moni > luulee, he tuottavat suurimman osan maailman ruoasta. Valitettavasti > pientuottajat ympäri maailman – niin köyhissä kuin vauraissakin > maissa – kamppailevat toimeentulostaan, sillä he eivät voi > vaikuttaa siihen, miten ruoasta käydään kauppaa. Tuotannon > tehostaminen kaivaa maata heidän jalkojensa alta.” _ _GREEN NEW DEAL JA EKOLOGINEN JÄLLEENRAKENNUS_ Paavo Järvensivu, Tere Vadén ja Tero Toivanen kävivät Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla julkaistussa kirjoituksessaan (27.2.) läpi yhdysvaltalaisen Green New Dealin ja BIOS-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman ekologisen jälleenrakennuksen eroja ja yhtäläisyyksiä. Yhteiskunnallisen uudistuksen on otettava huomioon planeetan materiaaliset ja energeettiset reunaehdot. _“On siis nähtävissä, että teollistuneissa maissa energiankäyttö vähenee pikemminkin kuin lisääntyy. Materiaalisten resurssien rajoitteet nousivat edellä esiin suomalaisten metsien talouskäyttöpaineiden yhteydessä. Tiedämme myös, että globaali luonnonvarojen käyttö on nykyisellään kestämättömällä tasolla. Alammekin kokemuksellisesti – ja samalla myös esimerkiksi liiketoimintastrategisesti – huomata, että mikä tahansa ei olekaan energeettisessä ja materiaalisessa mielessä mahdollista.”_ BIOS-tutkimusyksikön työ huomioitiin myös New Politics-julkaisussa
, kun Ashley Dawson
pohti tarvetta kehittää Green New Dealia (vaikkemme me “thinktank” olekaan):
_“As the green think tank Bios recently noted, we currently lack viable models of economic governance since the dominant economic theories of today were all developed during an era of energetic and material abundance.”_ Myös Sitran Mari Pantsar nostaa esiin BIOS-työn MaaseudunTulevaisuuden
kolumnissaan
(20.2):
_“Lähellekään tämän mittaluokan muutoksia on historiassa nähty vain poikkeusoloissa. Historiantutkija Tero Toivanen onkin verrannut ilmastokriisin ratkaisemista suuruusluokaltaan meille suomalaisille tuttuun toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakentamiseen.” _ _“MAAILMAN VIHERTYMISTÄ” KOSKEVAN UUTISEN FAKTANTARKISTUS_ Yle julkaisi 1.3. iloisen uutisen “Maapallon kasvipeitteinen ala kasvaa “. Se pohjasi NASA:n sivuilla julkaistuun tiedotteeseen,
ja taustalla on Nature Sustainability-lehdessä
julkaistu tutkimusartikkeli(11.2.). Ylen
uutinen oli valitettavasti harhaanjohtava ja sisälsi suoranaisia virheitä. Aihetta iloon on, mutta tutkimuksen kuvaama “vihertyminen” ei nimityksestään huolimatta ole pelkästään hyvä asia. Myöskään Carbon Briefin perusteellisempi artikkeli ei selittänyt asiaa kunnolla. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde oikoi uutisoinnin virheitä kirjoituksessaan Facebookissaja
kotisivuillaan
.
_“Tutkimuksen käsittelemä “maapallon vihertyminen” ei tarkoita kasvipeitteisen maa-alan kasvua. Uutisessa mainittu 5% kasvu “vihreässä alassa” tarkoittaa konkreettisesti lehtien tai muiden vastaavien kasvipintojen lisääntymistä._ _Toisin sanoen vihertymistä (tai “rusehtumista”) voi tapahtua entisestään kasvipeitteisillä mailla – ja tämä koskee niin metsiä, ruohikoita kuin viljelymaitakin! Intensiivinen viljely, jossa maasta saadaan enemmän satoa, on siis vihertymistä yhtä lailla kuin uudelleenmetsittäminen tai esimerkiksi metsien kasvaminentuuheammiksi.”_
_RAPORTTI “EUROOPAN VILLIT KORTIT JA MUSTAT JOUTSENET”_ Paavo Järvensivu osallistui Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisuun Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet artikkelilla “Entä jos ilmastopäästöt nollataan oikeasti?” Raportin julkaisutilaisuus pidettiin 6.3. Helsingin yliopiston Juhana Aunesluoma totesi julkaisun loppusanoissa: _“Paavon Järvensivun hahmottelema tilanne antaa kenelle tahansa maailman tulevaisuudesta kiinnostuneelle ajattelemisen aihetta: ‘Niin kauan kuin ilmastopäästöjen nollaus on pikemminkin musta joutsen kuin yhteiskunnallinen muutos, jonka sosiaaliset ja materiaaliset ulottuvuudet pyritään ymmärtämään ja käsittelemään mahdollisimman hyvin, Eurooppa kulkee kohti lisääntyvän epävarmuuden ja turvattomuuden aikaa.”_ _VOIDAANKO TALOUSKASVU KYTKEÄ IRTI LUONNONVAROJEN KULUTUKSENKASVUSTA?_
BIOS-tutkimusyksikössä on tehty jo pitkään töitä luonnonvarojen kulutusta koskevan tutkimuksen parissa, ja erityisesti olemme perehtyneet tutkimuksiin, joissa tarkastellaan kysymystä taloudellisen kasvun ja luonnonvarojen kulutuksen kasvun “irtikytkennästä” (decoupling). Aihetta koskeva pitkä blogiartikkeli ilmestyi viime vuonna,
ja ensimmäinen tieteellinen artikkelimme ilmestyy alkukesästä Alue ja ympäristö -lehdessä . Kirjoitimme Versus -verkkolehteen (12.3.) alustavan katsauksen tulevan artikkelimmeaihepiiriin
.
Tekemämme ajatuskoe “onnistuneesta irtikytkennästä” ei ole kovin lupaava, mikä kyseenalaistaa käsitteen hyödyllisyyden politiikkaa (tai politiikkatoimien puutetta) ohjaavanapäämääränä.
_“nnistunut irtikytkentä’ edellyttää ennennäkemätöntä materiaalitehokkuutta: jokaisesta materiaalitonnista pitäisi saada rahamääräistä arvonlisäystä 6,6 kertaa enemmän kuin vuonna 2015 (vuonna 2015 materiaalien käyttö noin 135 miljoonaa tonnia ja BKT 196 miljardia, vuonna 2050 materiaalien käyttö noin 41 miljoonaa tonnia ja BKT 379 miljardia) samaan aikaan kun materiaalien käyttö absoluuttisesti laskee noin 70 prosenttia. On vaikea ymmärtää, mitä tällainen materiaalien käytön tehostuminen ylipäätään tarkoittaisi. Jos tehostuminen koskisi kaikkea materiaalinkäyttöä tasaisesti, silloin niin silakka- ja soratonneista kuin älypuhelimistakin pitäisi saada 6,6 kertaa enemmän reaaliarvoa kuinnyt.” _
_KYSYMYKSIÄ WMO:N PETTERI TAALAKSELLE_ Tuorein BIOS-blogin julkaisu (13.3.) on avoin kirje Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) pääsihteerille Petteri Taalakselle . Taalaksen viimeaikaiset lausunnot ovat herättäneet ihmetystä, ja koska niistä on tullut poliittisen pelin lyömäaseita, on lausumien tieteellisen taustan selvittäminen paikalleen. _“On erikoista, että näiden näkemysten yhteydessä Taalas onhuomauttanu
t,
että Suomen Ilmastopaneeli on painottanut liikaa tutkijoiden mielipiteitä sen sijaan, että olisi tehnyt metsätutkimusta: ‘On ihan hyvä, että Suomessa on tällainen , josta saadaan tiedeyhteisön ääni ilmoille, mutta pitäisi katsoa, että mielipiteet eivät ohjaa niin paljon vaan ennemmin tuotetaan faktaa päätöksentekijöiden käyttöön’. Nythän näyttää siltä, että Taalaksen omat näkemykset eivät pidä yhtä sen paremmin metsäntutkimuksen kanssa kuin IPCC:n ilmastonmuutoksen torjunnan aikataulun arvioiden kanssakaan.” __BIOS MEDIASSA_
Tere Vadén keskusteli (28.2.) Ylen Kulttuuriykkösessämenneiden aikojen
metsäuskomuksista ja suomalaisesta metsäsuhteesta. Ville Lähdettä haastateltiin Huvudstadsbladetissa (27.2.) Eduskunnan pikkuparlamentissa järjestetyn Ilmastomenu-keskustelutilaisuuden pohjalta. Antti Majavaa haastateltiin 6.3. Ylen uutisessa , joka käsitteli bioenergiakysymystä tuonnin näkökulmasta. Paavo Järvensivu kommentoi 8.3.Maan Suolassa
kirkon ilmastostrategiaa. _BIOS TEATTERILAVALLA_ BIOS on vahvasti esillä Kansallisteatteri tuoreessa Yhdestoista hetki-produktiossa
. Esa Keskisen
ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama näytelmä on Demokratia-trilogian toinen osa. Tutkimusyksikön osuutta kiitettiinHelsingin Sanomien
arviossa:
_“Näytelmän lopussa käsitelty ekologinen kriisi ja BIOS-tutkimusyksikön tuominen mukaan tuntuu raikkaalta. Kun turhautunut tutkija Paavo Järvensivu vaatii ihmiskuntaa uudistamaan koko toimintatapansa ja infrastruktuurinsa, tai kun filosofi Tere Vadén selittää lähes raamatullisella tavalla öljyn vallasta, on sellainen olo, ettei tätä kaikkea ole kuullut jo aikaisemmin.” _LOPUKSI
Suosittelemme lämpimästi Elina Järvisen ja Vappu Kaarenojan kirjoittamaa Suomen Kuvalehden artikkelia “Olipa kerran Pasila”
(22.2.). Se on hämmentävän taidokkaasti laadittu johdatus maailmanhistorian “syvään aikaan” ja menneisiin maailmanloppuihin, joukkosukupuuttoihin. Sukupuutoista puheen ollen, suosittelemme niin ikään Suomen Kuvalehdessä ilmestynyttä Tiina Raevaaran kolumnia “On aika ymmärtää, mitä luonnon monimuotoisuus merkitsee”
(23.3.). Raevaara kommentoi taannoista tutkimusta käsitellyttä uutisointia, jossa intouduttiin puhumaan hyönteisten katoamisesta sadan vuoden aikana . Varomaton ja liioitteleva tiedotus ja uutisointi paitsi aiheuttaa vastareaktioita myös heikentää ymmärrystä luonnosta. Samaa aihetta käsitteli akatemiaprofessori Johanna Mappes Suomen Akatemianblogissa
ja Riikka Kaartinen
Suomen Luonnossa
.
BIOS kiittää myös Ylen hienoa juttua , jossa vastattiin yleisönkysymyksiin.
13.3.2019 Ilmastotutkijan vastuu Suomalainen Petteri Taalas johtaa YK:n alaista Maailman ilmatieteen järjestöä (WMO). WMO isännöi kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n sihteeristöä, joten sen rooli ilmastonmuutoksen tutkimuksessa on ohittamaton. WMO ja IPCC tekevät ratkaisevan tärkeää työtä ilmastonmuutoksen seurannassa ja ennakoinnissa. Näiden järjestöjen ja niihin kuuluvien henkilöiden lausunnoilla on oikeutetusti suuri kantavuus. Esimerkiksi juuri Taalaksen lausuntoihin viitataan suomalaisessa keskustelussa toistuvasti. Aina ei ole kuitenkaan ollut selvää, mihin tutkimuslähteisiin Taalaksen näkemykset perustuvat tai se, esittääkö Taalas näkemyksensä WMO:n pääsihteerinä vai yksityishenkilönä. Jos väitteiden perusteet ja se, miltä pohjalta ne esitetään, eivät ole selvillä, voi epäselvyys haitata tieteeseen perustuvan julkisen keskustelun käymistä niin esitettyjen yksittäisten väitteiden kohdalla kuin yleisemminkin. Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki ilmiöstä, jonka arvioinnissa tieteellisen tiedon ja muiden yhteiskunnan osa-alueiden, kuten politiikan, yhteispeli on tärkeässä roolissa. Ilmiö itse etenee varsinkin alkuun hitaasti ja oireilee niin monin eri muodoin, että arkiset havainnot eivät sitä tunnista. Ilmaston tutkiminen vaatii kattavan mittalaitteiden verkoston, pitkiä tarkastelujaksoja ja tuhansien tieteentekijöiden yhteistyötä. Koska ilmiöllä on valtava merkitys yhteiskuntien tulevaisuudelle, on tutkimuksen tulokset myös syytä varmistaa äärimmäisen huolellisesti. IPCC:n toiminta on esimerkki pitkäjänteisestä kansainvälisestä tieteellisestä yhteistyöstä. Ilmastonmuutosta koskevien tieteellisten faktojen poliittinen painoarvo korostaa tarvetta huomioida, mistä täsmälleen ottaen tieteen viestien painokkuus syntyy. Tieteen itsensäkorjaavuus on tieteellisen prosessin ja tiedeyhteisön ominaisuus, ei yksittäisen tieteentekijän harteilla. Vertaisarviointi ja yhteisten menetelmien käyttö ovat tieteellisten tulosten arvioinnin ja luotettavuudenperusta.
Samaan aikaan on ymmärretävää, että tieteentekijöille siirtyy poliittista arvovaltaa, kun he puhuvat julkisuudessa tieteen äänellä. Tutkijoilla on myös syy ja oikeus käyttää julkisia puheenvuoroja, varsinkin asiassa, joka koskee ihmiskunnan tulevaisuutta. Näkemys, jonka mukaan tieteentekijän pitää julkisuudessa esiintyä vain oman alansa faktatiedon esittäjänä, ymmärtää niin faktatiedon käsitteen kuin tieteen julkisen roolinkin liian kapeasti. Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta seuraa herkkä tasapainottelu. Arvostetun tieteentekijän on hyvä käyttää julkisia puheenvuoroja ja on hyvä, jos puheenvuoroilla on tieteen arvovaltaa. Samaan aikaan tieteentekijän pitäisi pystyä välittämään viestinsä niin, että vastaanottajien on mahdollista erottaa, mikä osa tieteentekijän viestistä on hänen oman alansa vakiintunutta tietoa, mikä taas hänen omia käsityksiään, joihin hän on päätynyt kenties tieteentekijnä, kenties kansalaisena, kenties poliittisenavaikuttajana.
Oman tieteenalansa vakiintuneen käsityksen esittäjänä tutkija nauttii julkisuudessa koko tieteenalansa arvovaltaa. Tieteentekijänä hänellä puolestaan on oma tieteilijän integriteettinsä, jota arvioidaan niin tieteen kuin laajemman julkisuuden piirissä. Nämä kaksi ovat eri asioita, ja niiden arvioinnin pohjaksi on nimenomaan erotettava seikat, joita tieteentekijä esittää oman alansa vertaisarvioituna asiantuntijana ja seikat, jotka hän esittää henkilökohtaisen arvovaltansa nojalla. Kolmantena voidaan vielä erottaa tieteentekijä yksityishenkilönä, jolla samoin on oma arvovaltansa, joka voi liittyä tai olla liittymättä hänen integriteettiinsä tieteentekijänä. WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas on asemansa ja ansioidensa vuoksi huomattava julkisen keskustelun osallistuja. Kuten Taalas äskettäisessä haastattelussa toteaa,
myös IPCC:n sihteeristö työskentelee WMO:n ja siten Taalaksen alaisuudessa. Tätä taustaa vasten Taalaksen lausunnoilla on oikeutetusti Suomessa poikkeuksellinen painoarvo ja niihin viitataan toistuvasti poliittisessa keskustelussa. Lausunnoista on kuitenkin myös syntynyt edellä kuvatun kaltaisia ongelmia. Ei aina ole ollut selvää, milloin Taalas puhuu ilmastotieteessä yleisesti hyväksytyistä tosiasioista, milloin taas esittää oman arvionsa tutkijana tai yksityishenkilönä. Erityisen ongelmallista on ollut, että lausunnoista ei aina käy ilmi, mihin Taalaksen esittämät arviot perustuvat. Viime vuoden elokuussa, hiukan ennen IPCC:n raportin “Global Warming of 1,5°C ” julkaisemista Taalas esitti näkemyksen, jonka mukaan “yli kolmen asteen lämpeneminen onrealismia
”.
Tällaisen näkemyksen tulkitsemisen ensimmäinen ongelma on, että jää epäselväksi, millaisesta realismista on kyse. Ilmastotieteellisestä vai poliittisesta? Ja esittääkö Taalas arvion ilmastotieteilijänä vai laajemmin julkisena keskustelijana? Kuten Sitran vanhempi neuvonantaja Oras Tynkkynen vastatessaan Taalaksen haastatteluun kirjoitti blogi-tekstissään,
luonnontieteellisesti, teknisesti ja taloudellisesti ilmastonmuutoksen pysäyttäminen alle 1,5° lämpenemiseen on mahdollista. Erityisesti Tynkkynen korosti, että sen, mikä on poliittisesti mahdollista tai realistista, päättävät politiikan tekijät. Ilmeisesti on tulkittava, että Taalas tarkoitti arvioineensa, että yli kolmen asteen lämpeneminen on poliittista realismia, koska IPCC:n raportti esitti, että toteutettavissa olevia reittejä paljon pienempään lämpenemiseen on olemassa. Näin ollen IPCC:n sihteeristön johtajan viesti poliittisesta realismista on käytännössä päinvastainen kuin esimerkiksi raportin kirjoittamiseen ja kokoamiseen osallistuneen Debra Robertsin raportin julkaisun yhteydessä esittämä toive, että raportti “mobilisoi ja antaa kolauksen välinpitämättömyydelle”. Taalas on antanut arvovaltaisen tuen myös Suomessa viime vuosina harjoitetulle metsäpolitiikalle, jossa tavoitellaan hakkuumäärien kasvua hiilinielujen kustannuksella. Hän on esimerkiksi esittänyt, että ilmastonmuutoksen tai ilmakehän kannalta ei ole ongelma, jos hiilinielut väliaikaisesti pienenevät, jos hiili myöhemmin sidotaantakaisin. (1
,
2
,
3
).
Väitteen ongelma on, että se on suorassa ristiriidassa esimerkiksi IPCC:n raportin kanssa. Raportti huomauttaa ensinnäkin kielteisten vaikutusten, peruuttamattomien muutosten ja riskien lisääntymisestä sitä enemmän, mitä korkeammalla hiilidioksidipitoisuus ja lämpötila käyvät (A3.2.). Lisäksi se korostaa, että overshoot-tilanteen palauttamiseen liittyy tuntemattomia tekijöitä, jotka asettavat huteralle pohjalle ajatuksen, että hiilidioksidipäästöjen myöhempi poistaminen palauttaisi ilmaston suotuisampaan tilaan (C3.3.). Raportin mukaan päästövähennysten aikajänne nimenomaan on ratkaiseva tekijä kielteisten muutosten ja riskien vähentämisessä. Toisekseen Taalas on esittänyt, että hiilivarastojen kasvattaminen ei onnistu vanhoissa metsissä, jotka ovat pikemminkin hiilen lähde(1
,
2
,
3
).
Kuitenkin tutkimuksen (1,
2 , 3
)
mukaan vanhat metsät toimivat hiilinieluina hyvin pitkään, myös havumetsävyöhykkeellä.* Tämän lisäksi vanhoilla metsillä on huomattava merkitys biodiversiteetin kannalta. Siksi näkemys, jonka mukaan vanhat metsät ovat hiilinielunäkökulmasta kannatettavia hakkuukohteita (tai jopa kannatettavampia kuin nuoret metsät), on kaksinkertaisesti ongelmallinen. Yhdessä näihin kahteen näkemykseen sisältyy ajatus, että metsien suhteellisen nopea kierto taloudellisessa käytössä on ilmaston kannalta neutraalia. Hakkuissa syntyy kuitenkin hiilivelkaa eli ilmakehään päässyttä hiiltä, joka pitää sitoa takaisin ennen kuin puiden käyttö muodostuu hiilineutraaliksi. Hiilivelka on suurimmillaan verrattuna tilanteeseen, jossa ei olisi hakattu lainkaan, jolloin hiiltä olisi varastoitunut lisää ja pienempi verrattuna tilanteeseen, jossa olisi hakattu vähemmän, jolloin hiilinielu ja -varasto olisi osittain säilynyt. Hiilivelka säilyy suhteellisen pitkään hakkuiden jälkeen, koska sekä puuston että maaperän palautuminen lähtötilanteen hiilitaseeseen vie vähintään useita vuosikymmeniä. (1, 2
, 3
).
Ongelmana on lisäksi jo yllä mainittu tekijä: vaikka hiili sidottaisiin myöhemmin, se on jo ehtinyt olla vuosikymmeniä ilmakehässä, lämpötilaa nostaen ja mahdollisesti osaltaan aiheuttaen myös peruuttamattomia muutoksia. On erikoista, että näiden näkemysten yhteydessä Taalas onhuomauttanu
t,
että Suomen Ilmastopaneeli on painottanut liikaa tutkijoiden mielipiteitä sen sijaan, että olisi tehnyt metsätutkimusta: “On ihan hyvä, että Suomessa on tällainen , josta saadaan tiedeyhteisön ääni ilmoille, mutta pitäisi katsoa, että mielipiteet eivät ohjaa niin paljon vaan ennemmin tuotetaan faktaa päätöksentekijöiden käyttöön”. Nythän näyttää siltä, että Taalaksen omat näkemykset eivät pidä yhtä sen paremmin metsäntutkimuksen kanssa kuin IPCC:n ilmastonmuutoksen torjunnan aikataulun arvioiden kanssakaan. Koska Taalaksen edellä lainattuja näkemyksiä on jo käytetty poliittisten näkemysten perusteluina, on syytä tarkastella niiden tieteellisiä perusteluja. Edustavatko perustelut tieteenalan vakiintuneita ja huolellisesti vertaisarvioituja näkemyksiä, vai onko niiden taustalla käsitysten esittäjän henkilökohtainenauktoriteetti?
Kysyimme sekä Taalakselta että hänen kollegoiltaan WMO:ssa, näkevätkö he ristiriitaa Taalaksen yllä dokumentoitujen näkemysten ja IPCC:n ja muiden tutkimustulosten välillä. Taalas vastasi viestiin, mutta ei esitettyihin kysymyksiin. WMO:lta emme olesaaneet vastausta.
------------------------- * Raportti Biodiversity, carbon storage and dynamics of old northernforests
sisältää sivulta 76 lähtien katsauksen empiiriseen tutkimukseen vanhojen metsien hiilensidonnasta. SYKE:n ryhmäpäällikkö Sampo Soimakallio kuvaa metsän hiilinielujen ja hiilivarastojen kehittymistä blogikirjoituksessa.
Vielä on syytä huomata, että Suomessa luonnontilaista tai luonnontilaa vastaavaa metsää on alle viisi prosenttia koko metsäpinta-alasta ja vastaavasti lähes kaksi kolmasosaa metsistä onalle 80-vuotiaita
.
Toisin sanoen metsien hiilitaseen kannalta ratkaisevaa on talouskäytössä olevien metsien hiilensidonta, eikä ikääntyminen (toisin kuin esimerkiksi metsäpalot) ole merkittävä uhka metsien hiilensidonnan jatkumiselle. 18.2.2019 UUTISKIRJE 2/2019 Tervetuloa vuoden ensimmäisen uutiskirjeen pariin! Aikaisemmat uutiskirjeet löytyvät blogistamme ja sen voi tilata täältä. Green New Deal on ollut viime aikoina hyvin näkyvästi esillä Yhdysvaltain politiikassa ja valtamedioissa. Ruutukaappaus: https://www.nytimes.com/2019/02/07/climate/green-new-deal.htmlMAAILMALTA
_Green New Deal murtautui yhdysvaltalaiseen päivänpolitiikkaan_ Yhdysvaltalaisen politiikan kentiltä kuuluu kummia. Toista vuosikymmentä ympäristötutkijoiden ja -aktiivien puheissa kummitellut käsite _Green New Deal_ on murtautunut valtapolitiikkaan – ja mikä ällistyttävintä, marginaalisen vision sijaan siitä on muotoutunut kunnianhimoinen lupaus demokraattisen puolueen nahanluonnista ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan jälleenrakentamisesta. Green New Dealin esikuvana on joukko presidentti Franklin D. Rooseveltin vuosina 1933–1937 läpiajamia uudistuksia suuren laman selättämiseksi. “Vihreällä uusjaolla” pyritään yhdistämään ilmastonmuutoksen ja muiden suurten ympäristöongelmien torjunta sosiaalisen tasavertaisuuden ja monipuolisemman hyvinvoinnin tavoitteluun. Vaikka sen yksityiskohdat vaativat vielä tarkempia määrittelyjä, on yhteiskunnan systeemistä muutosta hahmottava aloite ollut esillä läpi mediakentän: kaikki ovat joutuneet kommentoimaan Green New Dealia. Visio muuttui kouriintuntuvammaksi helmikuun alussa, kun demokraattipuolueen Alexandria Ocasio-Cortez laati yllättävän laajalla poliittisella tuella Green New Dealia koskevan ohjelmaluonnoksen kongressille.
Luonnoksessa puhutaan “systeemisestä epäoikeudenmukaisuudesta” ja kohdistetaan huomio niihin “etulinjassa oleviin ja haavoittuvaisiin yhteisöihin”, jotka jäivät varjoon myös alkuperäisen New Dealin toteuttamisessa. Tekstissä nostetaan esiin ajatus “oikeudenmukaisesta siirtymästä”
pyrittäessä päästöjen vähentämiseen. Oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus kytkeytyvät vahvasti ja sisällöllisesti ohjelman ympäristöteemoihin, eli ajatuksena ei ole satunnainen hyvienasioiden koalitio.
_Vox_in artikkelissa David Roberts analysoi ohjelmaluonnoksen tekstiä, ja toisessa kirjoituksessaan hän käy läpi Green New Dealin historiaa ja ennakoi kriittisiä kysymyksiä ja haasteita. _The Washington Posti_n Eric Rauchway sen sijaan vertailee uutta visiota alkuperäiseen New Dealiin ja muistuttaa sen ongelmista. _Guardian_in mielipidekirjoituksessa tutkija- ja toimittajanelikko muistuttaa Rooseveltin ajatuksesta “viidestä vapaudesta” Green New Dealin inspiraatioksi. TheEconomist
puolestaan muotoili aloitteeseen kriittistä kantaa. Green New Dealilla on edessään eittämättä vaikeita ja likaisiakin kamppailuita, sillä se kulkee yhdysvaltalaisen politiikan valtavirtaa vastaan. Tarpeeksi vahvan koalition kerääminen vaatii myös väistämättä vaikeita kompromisseja. Silti näin nopea ja epätodennäköinen muutos maan poliittisella kentällä kertoo siitä, että ilmastonmuutos voi murtaa totuttuja poliittisia realiteetteja. BIOS-tutkimusyksikkö on tuonut suomalaiseen keskusteluun vastaavaa visiota ekologisesta jälleenrakennuksesta. Kun
Yhdysvaltain poliittinen kenttä mullistuu, ei Suomessakaan voida enää jättää huomiotta ajatusta yhteiskunnan perustavasta muutoksesta ilmastonmuutoksen aikana. Onkin hämmästyttävää, että GND:ä ei ole juuri käsitelty suomalaisessa mediassa, vaikka se on ollut viime viikkojen yhdysvaltalaisen politiikan keskeinenkeskustelun aihe.
_Parempia ja huonompia ilmastouutisia_ Faktantarkistuspalvelu _Climate Feedback _teki koosteen viime vuoden suosituimmista ilmastonmuutosta koskeneista uutisartikkeleista,
ja tulos oli ilahduttava. Suosituimpien joukossa nimittäin ei ollut yhtään tieteellisesti kovin ongelmallista, ja enemmistöä kiitettiin tieteellisestä tarkkuudesta! Muutos on merkittävä, sillä vuonna 2017 ongelmallisten artikkelien osuus oli korkea.
Varsinaiset ilmastouutiset sen sijaan eivät olleet kovin rohkaisevia. Carbon Action Trackerin joulukuisen koosteen mukaan kehityssuunta on edelleen kehno. Yksikään maa ei ole vielä kiristänyt omia Pariisin sopimukseen liittyviä tavoitteitaan, ja nykypolitiikalla ollaan kulkemassa yli kolmen asteen lämpenemiseen vuosisadan loppuun mennessä.BIOS
Viime vuosi oli toiminnantäyteinen – kertasimme tapahtumia tammikuisessa blogikirjoituksessamme. Uusi
vuosi taas alkoi muutoksella, kun siirryimme laajempiin toimistotiloihin samassa Meritullintorin talossa. _Voiko Suomi pärjätä vapaamatkustajana?_ Tammikuussa Tere Vadén kysyi WISE-hankkeen blogissa: “Miten rationaalista on ajatella, että suomalaisen elinkeinoelämän kilpailukykyä ei pidä heikentää ilmastonmuutostoimilla?”
Vastaus oli karu ja kärjekäs: _“Tiivistäen sanottuna: tulevaisuutta, jossa Suomi ei tee osaansa ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä 1,5°C lämpenemiseen ja jossa samaan aikaan rauhanomaisen ja laajoja kansankerroksia hyödyttävän sopimus- ja sääntöperustaisen suomalaisen elinkeinoelämän ja pääoman toimintaedellytykset säilyvät, ei ole olemassa. Tästä näkökulmasta käsitys, että demokraattis-rauhanomaisen elinkeinoelämän ja pääoman kannattaa Suomessa noudattaa linjaa, jonka mukaan Suomi ei tee muita enemmän eikä ainakaan ensimmäisenä, näyttäytyy itsetuhoisena.”_ Tere Vadén ja Tero Toivanen jatkoivat asian ruotimista BIOS-tutkimusyksikön ensimmäisessä podcastissa “Ilmastopolitiikka ja suomalainen elinkeinoelämä”.
_Kokonaisvaltainen katsaus ruokajärjestelmään_ Helmikuussa BIOS-blogissa julkaistiin Ville Lähteen artikkeli “Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – miten niitä pitäisikysyä?
”
Pitkässä tekstissään Ville pohtii, miten ruokakysymyksen eri ulottuvuuksia tulisi suhteuttaa toisiinsa, jotta ei päädytä ristiriitaiseen politiikkaan ja sirpaleiseen ymmärrykseen. _“Ruokajärjestelmän kohtalonkysymys ei olekaan: ”Miten ruokaa voidaan tuottaa tarpeeksi tulevaisuuden väestölle?”. Ensin on vastattava kysymykseen: ”Miten nykyisen kokoisella tuotannolla voitaisiin ruokkia maailman väestö tasavertaisesti?” Määrällisesti nykyinen tuotanto riittäisi, mutta se vaatisi tuotannon tapojen, kaupan rakenteiden ja ruokajärjestelmän valta-asetelmien mullistusta. Vasta kun tähän kysymykseen on vastattu, voidaan pohtia mielekkäämmin, missä ruokaa täytyisi tuottaa enemmän, missä vähemmän, millä keinoin ja kenen se pitäisi tuottaa.”_ Artikkelia elävöitti Matti Kuusniemen (3Dolli Oy) tekemä infografiikka-animaatio . _Meneekö kaikki koko ajan paremmin?_ Helmikuussa Ville Lähde pohti erästä julkisen keskustelun toistuvaa ongelmaa WISE-blogin kirjoituksessaan “Ei pidä hötkyillä, sillä meillä menee paremmin kuin koskaan.”
Mistä kumpuavat ne lukuisat näkökulmat, jossa yhtäältä väitetään kaiken menevän paremmin kuin koskaan ja toisaalta syyllistetään esimerkiksi ympäristötutkijoita ja -aktiiveja maailmanlopun maalailusta? Kirjansa _Paljon liikkuvia osia_eväillä Ville
purkaa tätä retoriikka osoittaen sen hyveitä ja ongelmia. Suurin ongelma on se, että itse asian ymmärtämisen sijaan päädytään rakentelemaan hedelmättömiä kahtiajakoja. _“Tämä argumenttien kimara päätyy tieteen väheksymiseen – on kunnioitettava faktoja, mutta vain niitä faktoja, joista itse sattuu pitämään tai joihin itse uskoo. Vääjäämättömän edistyksen tarina on kuitenkin houkutteleva, ja se on mitä ilmeisimmin helppo niellä, sillä se luo mielikuvan tieteellisestä sivistyksestä ja positiivisesta meiningistä. Monille nimen omaan positiivisuus ja toiveikkuus lieneekin tässä sanomassa houkuttavinta – useimmat eivät varmaankaan edes tule ajatelleeksi sen tieteellistä problemaattisuutta ja valikoivaa näkökulmaa._ _Vahva vastakkainasettelu toivon ja pelon välillä__ on
leimallista ympäristökeskustelulle, ja vaihtoehdot tahdotaan nähdä poissulkevina. Mutta miksi ihmeessä maailma ei voisi antaa eväitä kumpaankin? Jos faktat jotain kertovat niin sen, että nykymaailma on sekä toiveikas että pelottava – ja kuten edellä kuvasin, aikakauden viheliäisin ongelma on yrittää rakentaa kehityskulku, joka voi erottaa näitä juonteita toisistaan.”_ Ville Lähde ja Tero Toivanen jatkoivat aiheen käsittelyä BIOS-tutkimusyksikön toisessa podcastissa ”Meneekö maailmassakaikki paremmin?”
.
Suosittelemme artikkelissa linkattujen lukuvinkkien lisäksi tätä mainiota Jason Hickelin kirjoitusta.
_BIOS tiedotusvälineissä_ Tammikuisessa _Huili_-lehden artikkelissa “Näin ilmastonmuutosmullistaa työn
”
haastateltiin Tero Toivasta ja Sitran Mikko Dufvaa. Tero toi esiin BIOS-työssä pitkään korostetun näkökulman, että fossiilitalouden alasajo ja sopeutuminen muuttuviin olosuhteisiin vaativat hyvin todennäköisesti ihmistyön lisäämistä – tulevaisuuskeskustelussa kun on keskitytty pääosin ihmistyötä tuhoaviin kehityskulkuihin. Työ ei lopu, mutta se muuttuu, kun yhteiskunta muuttuu. _”Usein sanotaan, että kaikki työ on arvokasta. Se ei pidä paikkaansa. Jotkut työt ovat hyvinvoinnille haitallisia tai ympäristölle haitallisia tai molempia”, sanoo myös Tero Toivanen. ”Työssä pitäisi kuitenkin näinä aikoina olla kysymys juuri siitä, että se parhaassa tapauksessa hoivaa sekä ihmistä että ympäristöä: luo suoraan hyvinvointia ihmisille ja pitää samalla luonnon puolta. Sellaisen työn arvostuksen pitäisi nousta merkittävästi.”_ Helmikuisessa _Aino_-lehden artikkelissa “Paavo poikkiteloin ” haastateltiin Paavo Järvensivua. Haastattelussa kuvattiin BIOS-työn arkea ja historiaa, ja Paavo kertoi omasta polustaan BIOS-aiheiden pariin. _“Käytännössä BIOS-tutkijoiden mielestä koko energia, liikenne ja ruoantuotanto pitäisi rakentaa uusiksi 12 vuodessa pitkälti valtion koordinoimana ja rahoittamana. Tällä hetkellä yksityinen sektori ei uskalla investoida, joten valtion tulisi silloittaa tie vähäpäästöiseen yhteiskuntaan. Järvensivun mukaan koko teollisuuden mullistaminen veisi töitä monilta aloilta, mutta kokonaisuudessaan jälleenrakennuksessa riittäisi töitä enemmän kuin on tekijöitä esimerkiksi korjausrakentamisessa, uusissa liikenneratkaisuissa ja maanviljelyssä, hoivatyössä ja uudelleenkoulutuksessa. Jos yksityinen sektori ei kuitenkaan työllistäisi riittävästi, BIOSin mukaan valtion tulisi taata jokaiselle työpaikka.”_ _Luentoja ja seminaareja_ BIOS oli läsnä Tieteen päivillä (9.–13.1.) ja Tieteiden yössä (10.1) komealla edustuksella. Tieteen päivillä torstaina 10.1. Ville Lähde puhui fossiilitalouden metkuista ja sunnuntaina 13.1. Paavo Järvensivu rohkeudesta taiteessa. Tieteiden yössä Paavo puhui pelosta, Jussi T. Eronen esiintyi samaan aikaan järjestetyssä Kapitalismin yössä ja Ville osallistui tilaisuuteen Ilmastonmuutos:sanoista tekoihin
.
WISE-projekti järjesti 16.1. Tiedekulmassa tutkijoiden ja ehdokkaiden välisen paneelikeskustelun. Tutkijoiden esitysten materiaaliin voitutustua verkossa
.
WISE oli myös mukana järjestämässä 5.2. tilaisuutta “Hiilinielut ja -varastot yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä”. Esitelmien materiaalit voi ladata verkosta, ja myös tallenne onkatsottavissa
.
_BIOS kuuluu_
Edellä mainittiin BIOS-tutkimusyksikön käynnistynyt oma podcast-sarja, mutta sen lisäksi tutkijamme ehtivät esiintymään muissakin lähetyksissä. Paavo Järvensivu osallistui 360°-podcastiin “Entä jos tyytyisimme 70-luvun elintasoon?”.
Paavo ja Tero Toivanen olivat yhdessä puhumassa myös Poliittinen talous -podcastin jaksossa “Ilmastopolitiikka ja konsensuksen rajat”.
_BIOS näkyy_
Keräsimme omalle Youtube-kanavallemmeerillisen
soittolistan “BIOS mediassa”
– siellä pääsee tutustumaan tutkijoidemme sanomisiin vuosien varrella, BIOS-vuosina ja niitä ennenkin. Uusimpia esimerkkejä on Attacin tuottama video “Suomi, ilmastonmuutos ja globaali eriarvoisuus ”, jolla esiintyy Ville Lähde. Ville vieraili myös Vegaanihaasteen videolla,
jossa hän kertoo ruoantuotannon ympäristövaikutuksista sekä siitä, miten niitä kannattaa tarkastella.LOPUKSI
BIOS onnittelee _Yliopisto_–
ja _Politiikasta.fi_-julkaisuja
Suomen tiedetoimittajain liiton myöntämästä tunnustuksesta! Suosittelemme Mikko Pelttarin antroposeenikeskustelua ruotivaa artikkelia “Mihin uutta aikaa tarvitaan?”,
Ilja Lehtisen pitkää esseetä “Täysin automatisoitu pakofantasia”
sekä Anna Pulkan ilmastoviestintää käsittelevää kirjoitusta “Ilmastoviestintä on haastavaa, mutta onneksi siitä on tuotettu valtavasti tutkimusta”.
Ja kun kohdalle osuu puoli tuntia kiinnostavan keskustelun seuraamiseen, suosittelemme tallennetta “A Rule Book for the ClimateCasino
”,
jossa käsitellään muun muassa ilmastonmuutoksen perustavaa epäoikeudenmukaisuutta. 7.2.2019 Ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä – Miten niitäpitäisi kysyä?
_Maailman ruokajärjestelmä on monenlaisten mullistusten edessä, sekä ulkoisten muutosten paineesta että pyrittäessä ratkaisemaan vakavia ongelmia. Nälän vähentäminen, jopa lopettaminen, on otettu kansainväliseksi tavoitteeksi. Toisaalta väestö kasvaa joillain alueilla parhaimmassakin tapauksessa vielä ainakin vuosisadan puoliväliin, ja kaupungistuminen etenee. Ruoantuottajien heikko asema on herättänyt huolta niin vauraissa kuin köyhemmissä maissa. Ruoantuotanto kärsii ympäristömuutoksista, ja tuotannon omia ympäristövaikutuksia täytyy vähentää. Kaikki nämä ulottuvuudet tunnustetaan tutkimuskeskustelussa, mutta niitä käsitellään useimmiten sirpaleisesti. Kun ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiä tarkastellaan erillään, myös ratkaisuehdotukset tahtovat jäädä erillisiksi ja jopa keskenään ristiriitaisiksi. Niin tutkimuksessa kuin ruokapolitiikassakin tarvitaan kokonaisvaltaisempaa otetta – ja kokonaisuuden ymmärrystä silloinkin kun keskitytään yksityiskohtiin. Tämä kirjoitus viitoittaa ruokakysymysten välisiä suhteita ja pohjustaa tulevia BIOS-tutkimusyksikön tieteellisiä artikkeleita ja niihin pohjaavia populaareja kirjoituksia aiheesta._ Ruoan tuottaminen, jalostaminen ja kuluttaminen muodostavat yhdessä ihmiskunnan toimeliaisuuden laajimman alueen. Se on myös kaikesta elämän teknologisesta ja kulttuurisesta monimutkaistumisesta huolimatta toimistamme perustavin. Ilman ruoan kasvattamista elämä olisi mahdotonta. Ruoantuotanto muistuttaa yhtäältä inhimillisen luontosuhteen välttämättömyydestä: pelkästään fotosynteesin vuoksi Aurinko on ihmiskunnan tärkein energianlähde, ja ilman lukemattomien eliöiden toimintaa maanviljelys ei onnistuisi. (Lähde 2013, 69–71) Toisaalta ruoantuotanto on näkyvimpiä merkkejä luontosuhteen ongelmista: yli 40% jäättömästä maapinta-alasta on maatalousmaata, ja 50% valtamerten alasta on teollisen kalastuksen kohteena (Poore & Nemecek 2018, 987; Kroodsma _et al_., 2018). Kun tutkimuksessa puhutaan ruokajärjestelmästä, tarkoitetaan ruoan tuotannon, kuljetuksen, varastoinnin, jalostuksen, kaupan, valmistamisen, kulutuksen ja jätehuollon muodostamaa kokonaisuutta. Laajemmin tarkasteltuna ruokajärjestelmään kuuluvat myös toiminnalliset suhteet lukuisiin ekosysteemeihin ja laajempiin materiaalisiin kiertoihin. Sen mielekäs tarkastelu on myös perin juurin monitieteistä: siinä kohtaavat yhtäältä monenlaiset ekologiset kysymykset ja toisaalta inhimillisen toimeliaisuuden laajuuden vuoksi mitä kipeimmät kysymykset taloudesta, vallasta ja hyvinvoinnista. Rajaamisen vaikeus tekee ruokajärjestelmän ymmärtämisestä paljon monimutkaisempaa kuin esimerkiksi yhteiskuntien energia- tai liikennejärjestelmien – ja siksi sen suunnittelu ja ohjaaminen on huomattavasti vaikeampaa. (ks. esim.Ericksen 2007)
Keskustelu ruoantuotannosta, hyvinvoinnista, nälästä, ruokaturvasta ja ympäristöstä yhdistää monia kysymyksiä. Maailmassa on edelleen reilusti yli miljardi aliravittua ihmistä (kun aliravitsemusta mitataan inhimillisin kriteerein), ja jopa 40% maailman väestöstä kärsii eriasteisesta vajaaravitsemuksesta. (Hickel 2016; Lappé _et al_. 2013) Tietyillä alueilla väestö kasvaa edelleen, ja kaikkialla se kaupungistuu, mikä johtaa nykykehityksellä ruokailutottumusten muutokseen – ruokavalion ”länsimaistumiseen” vanhahtavasti ilmaisten. (SOFI 2018, 26–27) Samaan aikaan ruoantuotantoa kohtaa kahtalainen ympäristöhaaste. Yhtäältä ilmastonmuutos ja muut suuret ympäristömuutokset uhkaavat heikentää ruoantuotantoa laajoilla alueilla. (ks. esim. IPCC 2018) Toisaalta kaikkialla ruoantuotannon ympäristövaikutuksia olisi saatava vähennettyä. Sosiaalisesti ja taloudellisesti sadat miljoonat ruoantuottajat ympäri maailman ovat kuitenkin ahtaalla, mikä tekee suunnanmuutoksenvaikeaksi.
Maailman ruokajärjestelmä mullistuu joka tapauksessa. Joko sitä ehditään muokata niin, että tuleviin muutoksiin ei törmätä päistikkaa. Tai sitten murros voi olla hallitsematon, mistä seuraisi väistämättä laajaa nälänhätää, yhteiskuntien hajaantumista ja suuria väestöliikkeitä ympäri maailman. Todennäköisesti parhaassakin tapauksessa lopputulos on vähän molempia, sillä käynnissä olevissa muutoksissa ja perityissä tuotannollisissa ja taloudellisissa rakenteissa on hitausvoimaa, joka toimii parhaitakin aikomuksia vastaan. (Lähde 2013, 24–31) Silti mitä myöhemmin ja hitaammin muutoksia saadaan aikaan, sitä enemmän ongelmia kertyy. Toimivan ruokapolitiikan kehittämisellä on kiire. ON KYSYTTÄVÄ OIKEITA KYSYMYKSIÄ Jotta maailman ruokajärjestelmän kohtalonkysymyksiin löydettäisiin oikeita vastauksia, kysymykset ymmärtää oikein ja suhteuttaa toisiinsa. Yksinkertaistaen tärkeimmät kysymykset ovat: * Ketkä kärsivät puutteesta ja miksi? * Kuinka paljon ruokaa tarvitaan? * Mitä ruokaa tuotetaan ja kuinka paljon? * Millä keinoin ruokaa tuotetaan, ja mitä seurauksia sillä on? * Millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan, ja muuttuvatko olosuhteet? * Kuka ruokaa tuottaa ja kenelle? * Saavatko tuottajat työstään elannon, ja onko kuluttajilla varaaruokaan?
* Kuka käyttää ruokajärjestelmässä valtaa? * Miten ruokajärjestelmän muutokset yhtäällä vaikuttavattoisaalla?
Kuten sanottua, näitä kysymyksiä käsitellään liian helposti erillä toisistaan – yhtäältä luonnontieteellisen ja teknisen ja toisaalta yhteiskuntatieteellisen tiedon kuilu on ruokakysymyksissä erityisen leveä. Viimeinen kysymys kuitenkin pitää sisällään ruokajärjestelmänäkökulman kinkkisimmän ongelman – eri osatekijöiden monisyiset vaikutukset toisiinsa. Se, miten vastaamme yhteen kysymykseen, vaikuttaa siihen, millä tavoin ymmärrämme muita kysymyksiä. Ratkaisut jollain osa-alueella voivat joko kaventaa tai laventaa toiminnan mahdollisuuksia toisella. Se tekee tutkimuksesta, ennakoinnista, suunnittelusta ja asioihin puuttumisesta vaikeaa ja oppimiskykyisestä keskustelusta tieteenalarajojen ylivälttämätöntä.
Näin monisyisen vyyhden äärellä on kuitenkin kaksi hankalaa houkutusta. Ensimmäinen on turhautua monimutkaisuuden äärellä. Voidaan todeta, että maailman olisi tuotettava yhä enemmän ruokaa yhä kasvavalle ja kaupungistuvalle väestölle yhä vaikeammissa ympäristöoloissa samalla vähentäen radikaalisti ruoantuotannon ympäristövaikutuksia ja voittaen maailman nälkä. Näin esitettynä ruokakysymykseen ei ole vastauksia, ja ainoa mahdollisuus on fatalismi. Tulevaisuus on nälänhätien ja linnoitettujen rajojen. Toinen tavallinen vaihtoehto on tarkastella jotain edellä kuvatuista ulottuvuuksista erikseen, ottamatta huomioon eri ulottuvuuksien keskinäisvaikutuksia. Tällöin muu ruokajärjestelmä pysyy ikään kuin ”ikuisessa nykyhetkessä”, ja vain yhtä sen kulmaa tarkastellaan. Näin rajatusta näkökulmasta hyvin yksinkertaisetkin ratkaisut voivat näyttää realistisilta. Jälkimmäinen on tyypillistä esimerkiksi sellaisille lähestymistavoille, joissa ongelmaksi nähdään vain kehittymättömät tuotantotavat ja logistiikka, ja ratkaisua haetaan ensisijaisesti teknologiasta. Yhtä lailla yksisilmäistä on sellainen tarkastelu, jossa ongelman ytimeksi määritellään ruoan ja siitä saatavan elannon eriarvoinen jakautuminen – kunhan nämä ongelmat ratkaistaan, ei muutosta tuotannossa tarvita. Tällainen politiikka–teknologia -polarisaatio on leimallista aiheesta käytävälle julkiselle keskustelulle, ja se vaivaa valitettavasti myös monia tutkijoita. Niin tutkimuksessa kuin politiikassakin täytyisi kyetä hahmottamaan systemaattisesti näitä ruokakysymyksen eri ulottuvuuksia yhtaikaa ja pyrkiä ymmärtämään niiden keskinäisvaikutuksia. Muutoin takerrutaan vahvoihin oletuksiin esimerkiksi ruoan kulutuksen tarpeesta, väestökehityksestä, kansainvälisen kaupan rakenteista ja ruoantuotannon tavoista. Nämä oletukset ”luonnollistavat” nykyisen _business as usual_ -kehityksen niin, että mielekkäitä muutoksen suuntia on vaikeaa tai mahdotonta hahmottaa. Samalla tarvitaan kuitenkin tutkimuksellista ja poliittista nöyryyttä: ruokajärjestelmän monimutkaisuus asettaa rajoja sille, kuinka tarkkaan muutoksia voidaan suunnitella ja koordinoida. Näin monisyisen ja -mutkaisen kokonaisuuden hahmottaminen ei onnistu mitenkään muuten kuin aidolla monitieteisellä yhteistyöllä. Ruoka on yhtä aikaa luonnontieteellinen ja yhteiskuntatieteellinen kysymys, ja tarkastelun pilkkominen tieteenalarajojen mukaan voi tuottaa vain huonoa tiedettä ja kohtalokkaita politiikkasuosituksia. Tämän kirjoituksen pyrkimyksenä on kartoittaa alustavasti tärkeimpiä ruokajärjestelmää koskevia kysymyksiä ja hahmottaa niiden välisiä suhteita kokonaisuudeksi, joka avittaisi tutkimustyötä ja keskustelua eteenpäin. Kaikkea ei tietenkään voi tutkia yhtaikaa – tutkimukselliset sulkeumat kuuluvat tieteeseen. Rajauksia tehtäessäkin on kuitenkin ymmärrettävä, millaiseen maailmaan toiminta- ja politiikkaehdotuksia ja uusia teknologioita tuotetaan. Uusia tutkimuksia täytyy pystyä suhteuttamaan olemassa olevaan tietämykseen. Samaten tutkimuksia, raportteja ja politiikkasuosituksia täytyy pystyä arvioimaan siltä kantilta, näkyykö niissä tajua kokonaisuuksista. Jos ei, niihin tulisi suhtautua vahvalle epäilyksillä, ja niiden puutteista tulisi käydä kriittistä keskustelua. Tutkimuskirjallisuudessa tällaista kriittistä keskustelua käydään jonkin verran, mutta sen on ulotuttava myös ruokapolitiikan arkeen. KUINKA PALJON RUOKAA TARVITAAN? Nykyisen ruokajärjestelmän kaksi peruspiirrettä ovat yhtäältä laaja nälkä ja ruokaturvattomuus ja toisaalta systemaattinen haaskuu. Nälästä puhuttaessa siteerataan yleensä FAO:n laskelmaa, joka vuoden 2018 raportissa oli 821 miljoonaa. (SOFI 2018) Tämä kuvaa kuitenkin vain äärimmäisintä kalorien puutetta, ja inhimillisemmillä mittareilla kalorivajeesta kärsii jopa 1,5 miljardia ja ravintoaineiden puutteesta jopa 3 miljardia ihmistä. (Hickel 2016, 761; Lappé _et al_. 2013, 253) Lisäksi on otettava huomioon, että liiallinen energiansaanti ja liikalihavuus osuvat yhä useammin yksiin vajaaravitsemuksen kanssa, ja tämä tuplataakka on yhä enemmän maailman köyhempien osa. (Chappell 2018, 22; SOFI 2018,26–29)
Maailmassa kuitenkin tuotetaan kokonaisuutena enemmän kuin tarpeeksi ruokaa nykyiselle väestölle, ja mikä tärkeintä, nälästä ja vajaaravitsemuksesta kärsitään myös alueilla, joista viedään ruokaa. (Chappell 2018, 12–15, 45) Siksi nälkä ja vajaaravitsemus eivät läheskään aina johdu ruoan puutteesta, vaikka joskus ne johtuvatkin. Tämän vuoksi puhutaan laajemmin ruokaturvattomuudesta: onko ihmisillä kykyä hankkia oikeanlaista ruokaa, mahdollisuudet käyttää sitä turvallisesti ja onko heidän elämäntilanteensa haavoittuvainen? (ks. Chappell 2018; Mooney & Hunt 2010; SOFI 2018) Niinpä ruokakysymysten ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi ei riitä, että katsotaan vain nykyisiä tuotantomääriä ja nykyistä kysyntää ja sitten ennustetaan tulevaa tarvetta kysynnän kasvuna. Usein toistettu vaatimus, että ruokaa tarvitaan maailmassa +50% vuoteen 2050 mennessä, perustuu pohjimmiltaan tällaiseen ajatteluun. (Tomlinson 2013; Wise 2013) Kysynnän kasvu ei kuitenkaan ole sama asia kuin todellinen tarve: jos nälkää ja ruokaturvattomuutta ei saada poistettua nykyisen kokoisella, periaatteessa kaikille riittävällä tuotannolla, ei tuotannon kasvukaan ongelmaa ratkaise – sillä samat rakenteelliset ongelmat säilyvät. Nälkä, vajaaravitsemus ja ruokaturvattomuus kumpuavat pitkälti köyhyydestä, eriarvoisuudesta, terveydenhuollon ja sanitaation ongelmista, infrastruktuurin heikkoudesta ja poliittisen ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden puutteesta. Juuri näitä kysymyksiä tarkastellaan eri tavoin esimerkiksi ruokaturvan, ruokasuvereniteetin ja ruokaoikeudenmukaisuuden käsitteillä. (ks. esim. Lang & Barling 2012, Mooney & Hunt 2010) Tuotannon lisääminen ei auta, mikäli nämä muut ulottuvuudet pysyvät ennallaan. Siksi on tärkeää, kuka ruokaa tuottaa, millaista ruokaa, kenelle ja millaisiin oloihin, ja kuka saa siitä elannon. Pitää kuitenkin välttää harhaanjohtavia yksinkertaistuksia. Vaikka läheskään aina tuotannon heikkous ja ruuan puute eivät ole varsinainen ongelma, joillain alueilla ne ovat. Etenkin Afrikassa on alueita, joilla tuotannon kasvattaminen on kiireellinen kysymys. Valitettavan usein juuri näillä samoilla alueilla väestönkasvu jatkuu edelleen, mikä luo painetta tuotannon kasvulle – eikä yhteys ole satunnainen, sillä sekä väestönkasvulla että tuotanto-ongelmilla on yhteyksiä köyhyyteen, kouluttamattomuuteen ja turvattomuuteen. Lisäksi ilmastonmuutoksen vaikutukset uhkaavat tuotantoa näillä alueilla. Näitä asioita ei kuitenkaan voida hahmottaa globaaleja tuotantolukuja katsomalla. Tässäkin kohdennetummat kysymykset ovat elintärkeitä: missä ruokaa tarvitaan ja kuka sitä tarvitsee? Sillä vain näin voidaan löytää mielekkäitä vastauksia. MITÄ OVAT RUOANTUOTANNON YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET? Kokonaisuutena katsoen maailman ruoantuotanto on ekologisesti kestämättömällä pohjalla. (Poore & Nemecek 2018; Springmann _et al_. 2018) Tästä syystä myös nykymuotoisen valtavirran ruoantuotannon kasvattaminen on mieletön pyrkimys. Ruoantuotannon ympäristövaikutukset ovat osaksi globaaleja tai alueellisia, osaksi paikallisia. Tämä pätee laajemminkin – ei ole yhtä ympäristöongelmaa vaan lukuisia, osin yhteen liittyneitä, osin erillisiä. (Lähde 2013, 120–129) Siksi niistä ei voi tehdä pätevää yleiskuvausta tiiviisti, mutta tässä kohtaa riittää, että tarkastellaan merkittävimpien ongelmien mittaluokkia. Näkyvin vaikutus on maankäyttö. Maatalousmaasta on tullut planeetan yleisin maastotyyppi, ja maatalous onkin merkittävin maankäytön muutosten, metsäkadon ja ylipäätään luonnon monimuotoisuuden kadon aiheuttaja. Sen lisäksi, että uusia alueita päätyy viljelyskäyttöön, vuosittain suuria alueita muuttuu maatalouskäyttöön kelvottomaksi huonojen viljelykäytäntöjen, liiallisen kastelun tai ylilaidunnuksen vuoksi sekä viljelysmaan siirtyessä muuhun käyttöön. (_Global Land Outlook_, 2017) Viljelysmaan köyhtyminen vahingoittaa myös sitä maanlaista elon kirjoa, jonka ansiosta esimerkiksi ravinteet kiertävät. Satavuotinen maankäytön historia. Lähde: Global Land Outlook 2017,35.
Vaikka valtaosa maailman maataloudesta on edelleen sadeveden varassa, makean veden otosta suurin osa kuuluu keinokasteluun. Ihmistoiminnan ”vesijalanjäljestä” jopa 92% syntyy maataloudessa. (Hoeksta & Mekonnen 2012) Niin sadevesi kuin kasteluvesikin haihtuvat maatalousmaasta tehokkaammin kuin pysyvän kasvillisuuden maastotyypeistä, joten vettä siirtyy pinta- ja pohjavesiin vähemmän (ja usein myös ravinnevalumilla höystettynä). Haihtuminen ja maatalousmaan huono vedenpidätyskyky ovat merkittäviä ongelmia makean veden niukkuudesta kärsivillä alueilla, ja ruoantuotanto onkin pääasiallisesti vastuussa niukkuutta lisäävästä vedenkäytöstä. Koko ruoantuotantoketju aiheuttaa arvioista riippuen 25–33% kasvihuonekaasupäästöistä, etenkin kun otetaan huomioon maankäytön muutokset. Tämän lisäksi ruoantuotanto on keskeinen typpi- ja fosforipäästöjen lähde. (Poore & Nemecek 2018; Springmann _et al_. 2018) Kalastukseen liittyy omaleimaisia ongelmia: sehän on lopulta vain metsästystä toisessa muodossa. Kalastustoiminta lisääntyy koko ajan, mutta kalansaaliit pysyvät ennallaan, eli yhä suurempi osa kalakannoista on ylikalastettuja. Kalankasvatus ei helpota tilannetta, sillä nykyisessä muodossaan se kuluttaa enemmän villikalaa kuin siitä saadaan kasvatettua kalaa. Lisäksi merkittävä osa maailman kalansaaliista kuluu maaeläinten rehuksi kalajauhona ja -öljynä. (Pauly & Zeller 2016; SOFIA 2018) Näiden erilaisten ympäristövaikutusten vertaaminen toisiinsa ja yhdistäminen ympäristöindikaattoreiksi on hyvin vaikeaa. Yleensä tarkasteluissa painottuvat kasvihuonekaasupäästöt, koska ne ovat ainoa asia, jota voidaan vertailla melko ongelmattomasti globaalilla tasolla – kaikki päästöt osallistuvat samaan globaaliin ilmiöön. Muuten vaikutuksia on suhteutettava paikallisten resurssien ja luonnonympäristöjen tilanteeseen. Vedenkulutus satakuntalaisella tai espanjalaisella tomaattitilalla ei ole sama asia, kun taas energiankulutuksen vertailu on paljon helpompaa. Ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskevassa julkisessa keskustelussa huomiota keskitetään liian paljon tuotekohtaisiin vertailuihin, kuluttajien henkilökohtaisten ”ympäristöjalanjälkien” mittaamiseen ja muihin mikrotason tarkasteluihin. Yksilötasolta ei ole pääsyä ongelmien ytimeen jo siksi, että ruokajärjestelmä haaskaa useiden arvioiden mukaan jopa kolmanneksen tuotetusta ruoasta. Haaskuu ja hävikki on merkittävää niin köyhissä kuin vauraissa maissa, mutta se kohdistuu järjestelmän eri osiin. (Alexander _et al_. 2017; WRI 2018, 14) Ruoan haaskuu ja hävikki maailman eri alueilla ja ruokajärjestelmän eri osissa. Lähde: WRI 2018, 14. Yksilötarkastelu ei myöskään tavoita tuotantotapojen eroja, sillä saman tuotteen tuotannon ympäristövaikutukset voivat vaihdella 50-kertaisesti monissa ympäristövaikutusten kategorioissa erilaisissa tuotantotavoissa. Eläintuotannon rooli on täysin keskeinen, sillä se vastaa valtaosasta ruoantuotannon maankäyttöä ja saa aikaan suurimman osan kasvihuonekaasupäästöistä. Ylipäätään keskimäärin eläintuotteiden ympäristövaikutukset ovat suuremmat kuin ravitsemuksellisesti vastaavien kasvistuotteiden – mutta poikkeuksia on, kuten on myös merkittävää vaihtelua kasvistuotteiden tai eläintuotteiden keskinäisissä vaikutuksissa. (Poore & Nemecek 2018; Springmann _et al_. 2018) Siksi asiaa on tarkasteltava ruokajärjestelmän tasolla, jolla myös vaikutetaan tuotantotapoihin sekä siihen, minkä tuottamista tuetaan. Ruokajärjestelmä ei muodostunut nykymuotoiseksi kuluttajien toiveista, vaan kulutusta ohjaa myös se, millaisesta ruoasta on tullut ja tehty halvempaa ja ennen kaikkea kilpailukykyisempää. Kokonaisuudessaan ruoantuotanto on siis merkittävimpiä ympäristöongelmien aiheuttajia, mutta tämä johtuu etenkin nykyisistä tuotantotavoista ja siitä, minkä tuottamista tuetaan tai on muuten tehty kannattavammaksi. Parhaimmillaan ruoantuotanto voi osallistua myös luonnon monimuotoisuuden elvyttämiseen, maaperän eliöstön monipuolistumiseen, hiilinielujen kasvattamiseen ja vesivarojen varjeluun. Jos asiaa tarkastellaan lähtökohtaisesti nollasummapelinä ihmisen ja luonnon välillä, hyviä vaihtoehtoja ei määritelmällisesti ole. MITEN YMPÄRISTÖMUUTOKSET VAIKUTTAVAT RUOANTUOTANTOON? Ruoantuotannon ympäristöongelmat ovat kaksisuuntaisia, sillä ympäristömuutokset myös uhkaavat ruokajärjestelmää nopeammin ja pahemmin kuin mitään muuta inhimillistä toimintaa. Jotkut vaikutussuhteet ovat välittömiä: pahentaessaan veden niukkuutta ja tuhotessaan maatalousmaata ruoantuotanto murentaa suoraan omia toimintaedellytyksiään. Toiset vaikutukset ovat epäsuorempia eivätkä juonnu vain ruoantuotannosta itsestään. Ekologisten järjestelmien vaurioituminen vaarantaa niitä ekologisia toimintoja, joista ruoantuotanto on riippuvainen – pölyttäjien toiminta, maaperän eliöstö ravinnekierron ylläpitäjinä ja makean veden kierrot ovat tästä tunnetuimmat esimerkit. (Lähde 2013, 86–91) Ja tietysti etenkin ilmastonmuutoksen monet vaikutukset uhkaavat ruoantuotantoa ympäri maailman lukuisin erilaisin tavoin. (IPCC 2018) Mikäli kriittisiä rajoja ylitetään, tilanne muuttuu toivottomaksi. Siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen ”turvarajat” ovat ohittamaton kohtalonkysymys koko ruokajärjestelmälle – mutta eivät valitettavasti ainoa, sillä esimerkiksi viljelysmaan vaurioituminen, makean veden ongelmat ja kalakantojen heikkeneminen etenevät nykykehityksellä muutenkin. Joka tapauksessa käynnissä olevat muutokset hankaloittavat ruokajärjestelmän muutosta entisestään ja tekevät ruokaturvattomuudesta sitkeämpää. Synkimmissä ennusteissa globaali ruoantuotanto uhkaa vähentyä, mikä olisi koko modernilla ajalla ainutlaatuinen tilanne. Mikä pahinta, uhka kohdistuu voimakkaimmin maailman köyhimmille ja ruokaturvasta kärsiville alueille, joista monilla väestönkasvu on vielä merkittävää. Joka tapauksessa ruoantuotantoa joudutaan siis muuttamaan paitsi ympäristövaikutusten vähentämiseksi myös tuotannon sopeuttamiseksi ympäristömuutoksiin. Kaikessa kehitystyössä tämä kaksoishaaste on otettava tosissaan, kaikkialla maailmassa paikallisiin oloihin sovitettuna. Väistämättä se tarkoittaa myös tuotetun ja kulutetun ruoan valikoimien muuttumista – tuotannon monipuolistuminen on parhaimpia keinoja varmistaa ruokajärjestelmän toimivuus epävarmemmissa ja huonommin ennustettavissa oloissa, joita on edessä. Näitä uusia toimintatapoja ei kuitenkaan voida mielekkäästi miettiä erillään muista ruokajärjestelmänhaasteista.
MITEN RUOKAJÄRJESTELMÄÄ PITÄÄ MUUTTAA? Joillain alueilla ruoantuotantoa täytyy lisätä nykyisten tuotanto-ongelmien, kasvavan väestön ja kiihkeän kaupungistumisen takia. Toisilla alueilla tuotantoa tulisi vähentää, sillä haaskuun ja eläintuotannon merkittävän aseman vuoksi tuotantoa ja siten sen ympäristövaikutuksia on liikaa. Mutta mikäli asiaa tarkastellaan vain tuotantomäärien ja ympäristövaikutusten näkökulmasta, jää huomiotta se, millä tavalla nälkä ja ruokaturvattomuus syntyvät – ja miten niitä voidaan parhaiten torjua. Jos nälän ja ruokaturvattomuuden syyt ymmärretään väärin, päädytään etsimään vääriä ratkaisuja. On välttämätöntä tarkastella myös sitä, kuka saa ruoan tuottamisesta, jalostamisesta ja kaupasta elannon, ja onko se riittävää ja tasaista turvaamaan säällisenelämän.
Maailman nälkää ei voiteta vain lisäämällä tuotantoa. Yhtä naivia on kuitenkin sanoa, että ruokaa tuotetaan maailmassa jo nyt tarpeeksi koko maailman väestölle, ja ongelmana on vain jakautuminen. Ruoka ei auta mitään, jos se on väärässä paikassa ja väärissä käsissä. Ruokaturvaa ei rakenneta vauraampien maiden ylituotannolla tai pelkästään suurten taloudellisten toimijoiden hallitsemalla tuotannolla. Ruoan maahantuonti on usein välttämätöntä täydentämään paikallista tuotantoa ja tasaamaan satovaihteluita, eikä siksi päämääränä voi olla täydellinen alueellinen omavaraisuus. Maahantuonti voi kuitenkin myös aiheuttaa sellaista riippuvaisuutta, joka rapauttaa omaa tuotantoa ja tekee ihmiset haavoittuvaisiksi ruokakriiseille. (SOFI 2018, 70) Ruokajärjestelmän kohtalonkysymys ei olekaan: ”Miten ruokaa voidaan tuottaa tarpeeksi tulevaisuuden väestölle?”. Ensin on vastattava kysymykseen: ”Miten nykyisen kokoisella tuotannolla voitaisiin ruokkia maailman väestö tasavertaisesti?” Määrällisesti nykyinen tuotanto riittäisi, mutta se vaatisi tuotannon tapojen, kaupan rakenteiden ja ruokajärjestelmän valta-asetelmien mullistusta. Vasta kun tähän kysymykseen on vastattu, voidaan pohtia mielekkäämmin, missä ruokaa täytyisi tuottaa enemmän, missä vähemmän, millä keinoin ja kenen sepitäisi tuottaa.
Tuotantokeskeisestä näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää, että pienviljelijät ovat maailman ruoantuotannon keskiössä. Heillä on hallussaan vähemmistö ruoantuotannon resursseista, mutta he tuottavat valtaosan maailman ruoasta. (SOFI 2015, 31) Tosin tämän kunnollinen arvioiminen on erittäin vaikeaa tuotannon hajaantumisen vuoksi. Mutta koska nykyisessä ruokajärjestelmässä pienviljelijöiden asema on taloudellisesti ja poliittisesti alisteinen, suuri osa maailman pahimmin ruokaturvattomista ihmisistä on ruoan tuottajia. (Chappell 2018, 24–25; SOFI 2018, 91) Siksi täytyy sekä parantaa heidän mahdollisuuksiaan että kehittää sellaisia uusia ruoantuotannon tapoja, jotka soveltuvat heidän oloihinsa ja ovat ympäristöllisesti kestäviä. Tämän vuoksi pelkästään ruoantuotannon käytäntöjen ja teknologian muutos ei riitä, vaan nuo muutokset on suhteutettava koko ruokajärjestelmän taloudellis-poliittiseen muutokseen. Juuri tässä tahtoo olla sokea piste niin tieteellisessä, poliittisessa kuin julkisessa keskustelussa. Tarvittava tutkimustieto on pääosin olemassa, ja paljon tärkeää työtä tehdään, mutta näkökulmien erillisyys on ongelma. On muistettava, että myöskään väestönkasvun ja kaupungistumisen kehitys eivät ole itsenäisiä muuttujia. Jos ne otetaan kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi, ei nähdä mahdolliseksi nopeita muutoksia köyhyydessä, ruokaturvassa, eriarvoisuudessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa ja muissa väestökehityksen päätekijöissä. (Chappell 2018, 18–19) Ja vaikka kerran käynnistynyt kaupungistuminen tuskin helposti kääntää suuntaa etenkään väestönkasvun oloissa, sen vauhti on olennainen kysymys, sillä se vaikuttaa siihen, keretäänkö yhteiskunnan infrastruktuuria rakentaa ja ehtiikö työpaikkoja syntyä. Mikäli maailman pienviljelijöiden ja -kalastajien taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema kohentuu, vähentyy myöskin paine maaseutujen tyhjentymiseen ja paikallisen tuotannon rapautumiseen. Tässä valtavirtaiset ajatukset yhteiskunnallisesta edistyksestäkääntyvät nurin.
MILLAISIA TUOTANTOTAPOJA TARVITAAN? Ruokajärjestelmän pitää mullistua taloudellisesti ja poliittisesti, mutta millaisia uusien tuotantotapojen pitäisi olla? Kuten edellä todettiin, on vähennettävä haitallisia ympäristövaikutuksia, sopeuduttava ympäristömuutoksiin ja sovitettava toimintatavat paikalliseen ympäristöön – myös sosiaalisesti ja taloudellisesti turvaamaan tasa-arvoista yhteiskunnallista kehitystä, joka takaa kestävää ruokaturvaa. Tuotantotapoja koskeva keskustelu jumittuu helposti polarisoivaan ”matalan” ja ”korkean” teknologian vastakkainasetteluun. Hedelmättömimmillään väännetään kättä luomutuotannon ja tehotuotannon hyveistä ja paheista. Tulevaisuuden tuotanto ei voi olla kumpaakaan niistä, eikä kumpikaan termi edes kuvaa nykyisten tuotantotapojen kirjoa tyydyttävästi. Termin ”tehotuotanto” alle mahdutetaan keskenään hyvin erilaisia toimintatapoja, ja luomutuotanto taas on ennen kaikkea kaupankäynnin näkökulmasta tuotteita standardisoiva säännöstö. Luomu siis ei ole synonyymi ympäristöystävälliselle tai kestävälle ruoantuotannolle. Tulevien tuotantotapojen täytyy olla yhtäältä vähemmän energiaa ja luonnonvaroja kuluttavaa ja toisaalta paikallisiin oloihin sopeutuvaa, mihin standardisoidut käytännöt istuvat huonosti. Keskustelussa on käytössä monia termejä: agroekologia, regeneratiivinen maatalous, ilmastoviisas maatalous ja kestävä tehostaminen. Ne ovat osittain päällekkäisiä, mutta niillä on erilaiset painotukset. Yksikään ei kuitenkaan kuvaa mitään standardisoitua menetelmien joukkoa, vaan ruoantuotantoa lähestytään joko osana paikallisia ekosysteemejä ja kulttuurisia systeemejä tai jonkin tietyn lopputuloksen kuten esimerkiksi maaperän eliöstön hoitamisen ja hiilivarantojen elvyttämisen tai kasvihuonepäästöjen eliminoimisen näkökulmasta. Samaan tulokseen voi päätyä monin keinoin. Yksi näitä näkökulmia yhdistävä piirre on pyrkiä siirtämään ruoantuotantoa edellä kuvatusta ihminen–ympäristö-nollasummapelistä kohti tuotantoa, joka voi tukeutua ”ympäristön yhteishyvään” (Lähde 2013, 86–91) ja auttaa sen elvyttämisessä. Tämä vaatii kuitenkin aina sovittamista paikallisiin oloihin, koska luonto ei ole yksi ja yhtenäinen. Tiukkojen säännöstöjen välttäminen lieneekin mielekkään muutoksen ytimessä: tuotantotavat ja tuotetun ruoan valikoima täytyy sovittaa paikallisiin olosuhteisiin – niin ekologisiin kuin taloudellis–yhteiskunnallisiin. On aina muistettava ne ihmiset, joiden pitää kyetä omaksumaan uudet toimintatavat ja voida hyötyä niistä, ettei päädytä etenkin ruokaturvan kannalta huonoihin tuloksiin. Tästä nousee uusia kysymyksiä. Millaisia investointeja uudet toimintatavat vaativat? Kuinka paljon uutta oppimista ne edellyttävät? Millaisessa infrastruktuurissa ne toimivat? Teknologinen neutraalius on vaarallinen harhakuva ruoantuotannossa. Innostuneissa teknologisissa utopioissa ruoantuotanto on siirretty kokonaan pelloilta ja meristä täysin keinotekoisiin ympäristöihin vertikaaliviljelmiin, ruokareaktoreihin rakennusten katoille ja vielä futuristisempiin paikkoihin. Tällaisilla keinoilla voi olla aikansa ja paikkansa etenkin suurkaupunkien ruokahuollon kannalta. Mutta jos joku väittää niiden korvaavan maaperän ja Auringon merkityksen, hän ei ymmärrä ruoantuotannon mittakaavaa. Etenkin hiilihydraatti- ja kuitupitoisten kasvien tuotannon mittakaava on niin valtaisa, että unelmat ”peltojen lopusta” ovat haihattelua. Ja mikä tärkeintä, näissä unelmissa sivuutetaan se lukuisa väki, jonka elämä on edelleen riippuvaista maasta ja meristä. Mitä tälle joukolle kävisi heidän elantonsa murentuessa, ja mistä heidän hyvinvointinsa ainekset ammennettaisiin? Tällainen muutos voisi vain lisätä maailman nälkää ja epävakautta.LOPUKSI
Nykyinen maailman ruokajärjestelmä ei voi pysyä ennallaan. Sen on muututtava ongelmien hillitsemiseksi ja kestävän ruokaturvan rakentamiseksi, ja se muuttuu väistämättä myös sellaisten ympäristömuutosten vuoksi, joita ei enää voida estää. Kuten IPCC:n raportti _Global Warming of 1.5°C_ muistuttaa, maailman ruoantuotanto kohtaisi ongelmia, vaikka lämpeneminen onnistuttaisiin pitämään 1,5 asteessa teollisen ajan alusta lähtien. (IPCC 2015) Tämä ilmastonmuutoksen ”turvaraja” on hyvin vaikeaa ja ehkä mahdotontakin saavuttaa, joten ruokajärjestelmän mukautumiskykyä pitää rakentaa varautuen myös maailmaan, jossa ilmasto lämpenee enemmän ja ympäristömuutokset ovat suurempia. Osittainen epäonnistuminen on skenaario, joka täytyy pitää mielessä. Ilmastonmuutoksen hillinnän tarvetta tämä ei silti vähennä, sillä jossain tulevat vastaan kriittiset rajat, jonka jälkeen koko järjestelmä romahtaa. Ilmastonmuutoksen myötä monet nykyiset ruoantuotannon hedelmällisimmät alueet muuttuvat epäsuotuisammiksi, ja joillain ruoantuotannosta voi tulla mahdotonta. Tämä mullistaa väistämättä ruoan maailmankauppaa ja globaalia työnjakoa. Monista nykyisistä ruoan viejistä voi tulla ruoan tuojia, mikä lisää suhteellisen omavaraisuuden merkitystä koko maailmassa. Tämä ei tarkoita ruoan maailmankaupan loppua, mutta monien köyhempien maiden syvenevä tuontiriippuvuus ja oman tuotannon heikkeneminen on katastrofaalinen yhdistelmä ilmastonmuutoksen maailmassa. Muutos koskettaa kuitenkin myös Suomen kaltaisia maita. Vaikka Suomi on kulutetussa ruoassa suhteellisen omavarainen, ruoan tuotantopanoksissa eli energiassa, rehussa, lannoitteissa ja maatalouskemikaaleissa se on syvästi tuontiriippuvainen – ja samalla monia ruoantuotannon ympäristövaikutuksia on ”ulkoistettu” muualle maailmaan (Lähde 2013, 64, 81). Moinen riippuvaisuus ei välttämättä ole enää mahdollista ruokajärjestelmän mullistuessa. Omavaraisuusasteen parantaminen ja oman ruoantuotannon monipuolistaminen lisäävät sopeutumis- ja mukautumiskykyä paikallisten viljelyolojen muuttuessa. Oman tuotannon monipuolistuminen edellyttää kuitenkin myös kuluttajakäyttäytymisen muutoksia, mikä on tuotannon ohjaamista visaisempi kysymys. Niin suurissa muutoksissa, joita väistämättä tarvitaan, ei kuitenkaan voida edetä vain seuraten hitaita kuluttajasignaaleja. Tarvitaan julkista tukea ja ohjausta. Maailman ruokajärjestelmä on niin monimutkainen, että näin laajojen muutosten tarkka suunnitteleminen ja kontrollointi ei ole koskaan mahdollista. Tutkijat voivat esittää laskennallisia harjoituksia siitä, miten ruoantuotanto ja ruokaturva voitaisiin teoreettisesti järjestää parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ajatuskokeiden hyöty on kuitenkin rajallinen – on mietittävä taloudellis–poliittisia kehityskulkuja nykyisestä ”peritystä tilanteesta” lähtien. (Lähde 2013, 24–31) Näiden polkujen askelmerkkejä ei voida uskottavasti suunnitella etukäteen. Sen sijaan monimutkaisten järjestelmien muutoksessa on mahdollista etsiä sellaisia ajureita, vaikuttavia tekijöitä, joihin voidaan kohdistaa yhteiskunnallista huomiota ja poliittista painetta. Missä ovat ne avainkohdat, joihin tarttumalla nykyinen ruokajärjestelmä voisi nytkähtää kohti uutta tilaa? Tässä etenkin kansainvälisen kaupankäynnin sopimukset ja instituutiot, ruoantuotannon tukimuodot, alkutuottajien poliittiset oikeudet, kehitysyhteistyön määrä ja muodot sekä ruokaketjun taloudellisen tuloksen jakautuminen ovat avainasemassa. Jotta kunnollista politiikkaa voidaan tehdä näihin suuntiin, tarvitaan tässä artikkelissa viitoitettua kokonaisvaltaista otetta sirpaleisten näkökulmien sijaan. Ruoantuotannon tulevaisuutta voidaan miettiä mielekkäästi vain pitämällä mielessä tämä laajempi ruokajärjestelmän murros – silloinkin, kun kehitetään mitä kouriintuntuvimpia ja arkisimpia tuotannon uusia menetelmiä, rakennetaan uudenlaisia paikallisen ruokatalouden muotoja tai tehdään työtä ruoantuotannon ympäristövaikutusten parissa. Kun kaikki muuttuu, ei uutta voi suunnitella entisen pohjalle.Ville Lähde
KIRJALLISUUS
Alexander, Peter _et al_., Losses, Inefficiencies and Waste in the Global Food System. _Agricultural Systems_ 153, 2017, 190–200. https://doi.org/10.1016/j.agsy.2017.01.014 Chappell, Jahi, _Beginning to End Hunger_. University of California Press, Oakland 2018. Ericksen, Polly, Conceptualizing Food Systems for Global Environmental Change Research. _Global Environmental Change_. Vol. 18. Iss. 1, 2007, 234–245. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2007.09.002 FAO, IFAD & WFP, _The State of Food Insecurity in the World 2015_. Rome, FAO, 2015 (SOFI 2015) http://www.fao.org/3/a-i4646e.pdf FAO, IFAD, UNICEF, WFP & WHO, _The State of Food Security and Nutrition in the World 2018. _Rome, FAO, 2018. (SOFI 2018) http://www.fao.org/3/I9553EN/i9553en.pdf FAO, _The State of World Fisheries and Aquaculture 2018_. Rome (SOFIA2018)
Hickel, Jason, The True Extent of Global Poverty and Hunger. _Third World Quarterly_. Vol. 37, Iss. 5, 2016, 749–767. https://doi.org/10.1080/01436597.2015.1109439 Hoekstra, Arjen & Mesfin Mekonnen, The Water Footprint of Humanity. _PNAS_. Vol 109, Iss. 9, 2012, 3232–3237. IPCC, Global Warming of 1,5°. 2018. https://www.ipcc.ch/sr15/ Kroodsma, David _et al_., Tracking the Global Footprint of Fisheries. _Science_. Vol. 359, Iss. 6378, 2018, 904–908. https://doi.org/10.1126/science.aao5646 Lang, Tim & David Barling, Food Security and Food Sustainability: Reformulating the Debate. _The Geographical Journal_. Vol. 178, Iss. 4, 2012, 313–326. https://doi.org/10.1111/j.1475-4959.2012.00480.x Lappé, Frances Moore, et al., How We Count Hunger Matters. Ethics & International Affairs. Vol. 27, Iss. 3, 2013, 251–259. https://doi.org/10.1017/S0892679413000191 Lähde, Ville, _Niukkuuden maailmassa_. niin & näin, Tampere 2013. Mooney, Patrick & Hunt, Scott, Food Security: The Elaboration of Contested Claims to a Consensus Frame. _Rural Sociology._ Vol. 74, Iss. 4, 2010, 469–497 https://doi.org/10.1111/j.1549-0831.2009.tb00701.x Pauly, Daniel & Dirk Zeller, Catch Reconstructions Reveal that Global Marine Fisheries Catches Are Higher than Reported and Declining. _Nature Communications_. 7, 2016. https://www.nature.com/articles/ncomms10244 Poore, J. & T. Nemecek, Reducing Food’s Environmental Impacts Through Producers and Consumers. _Science._ Vol. 360, Iss. 6392, 2018, 987–992. https://doi.org/10.1126/science.aaq0216 Springmann, Marco, Options for Keeping the Food System within Environmental Limits. _Nature_. Vol. 562, 2018, 519–525.https://doi.org/10.1038/s41586-018-0594-0 Tomlinson, Isobel, Doubling Food Production to Feed the 9 billion: A Critical Perspective on a Key Discourse of Food Security in the UK. Journal of Rural Studies. Vol 29, 2013, 81–90. https://doi.org/10.1016/j.jrurstud.2011.09.001 UN Convention to Combat Desertification, _The Global Land Outlook_.Bonn, Germany 2017.
Wise, Timothy, Can We Feed the World in 2050? A scoping paper to assess the evidence. Global Development and Environment Institute. Working Paper No. 13–04, 2013. http://www.ase.tufts.edu/gdae/Pubs/wp/13-04WiseFeedWorld2050.pdf World Resources Institute, _Creating a Sustainable Food Future_, 2018. 8.1.2019 BIOS-tutkimusyksikön toiminta vuonna 2018 Tutkimusyksikkömme toimintaa on voinut seurata kuluneena vuonna entistä läheisemmin, kun tammikuussa aukesivat BIOSin Facebook-sivut ja toukokuussa aloitettiin säännöllisen uutiskirjeen julkaiseminen. Tiedotimme myös tärkeistä julkaisuista tai tapahtumista ePressi-tiedotepalvelun kautta. Viime vuoden tapaankokoamme tässä
kirjoituksessa yhteen vuoden tärkeitä tapahtumia, julkaisujamme jamuuta toimintaamme.
BIOS ON OSA WISE-TUTKIMUSHANKETTA Vuoden alussa käynnistyi Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittama WISE-tutkimushanke , jonka konsortioon BIOS kuuluu. Hankkeessa tutkitaan _viheliäisiä ekososiaalisia murroksia_, jotka “syntyvät toisiinsa kytkeytyvien hyvin monimutkaisten teknis-taloudellisten, ympäristöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden seurauksena. Niiden taustalla vaikuttavat usein kansainväliset muutosvoimat, joihin on vaikea vaikuttaa. Mikä pahinta, niitä koskevien päätösten on pakko tapahtua kiihtyvässä noidankehässä: on löydettävä kiireesti ratkaisuja ongelmiin, joita ei ymmärretä hyvin, joista ollaan eri mieltä ja joiden ratkaisut voivat synnyttää yhä uusia ongelmia.” Hankkeen pyrkimyksenä on parantaa suomalaisen yhteiskunnan kykyä ennakoida tällaisia muutoksia ja valmistautua niihin. Keskeisenä työkaluna on _policy operations room_, eräänlainen politiikkapäämaja, joka toimii sekä hankkeen luomien harjoitusten alustana että mahdollisen tulevan politiikkamekanismin pohjana. Hankkeen johtaja professori Janne Hukkinen esitteli viheliäisten ongelmien problematiikkaa Ylen haastattelussa heinäkuussa.
EMMA HAKALA MUKAAN & JUSSI T. ERONEN PROFESSORIKSI Kesällä joukkoomme liittyi uusi tutkija, Emma Hakala, joka on ympäristöturvallisuuden tutkimuksen pioneereja Suomessa. Muun muassa YK:lla ja Ulkopoliittisessa instituutissa työskennellyt Hakala on tärkeä lisä monitieteiseen joukkoomme. Yksikkömme tutkija Jussi T. Eronen aloitti kesäkuussa kestävyystieteen apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa. Tarkemmin ottaen hänen alaansa on pitkäaikaisten ekologis-sosiaalisten muutosten mallintaminen arktisessa ympäristössä. Uudesta työstään huolimatta Jussi pysyy BIOS-tutkimusyksikön korvaamattomana jäsenenä. KESÄKUINEN METSÄSYMPOSIO JYVÄSKYLÄSSÄ BIOS oli mukana järjestämässä kansainvälistä metsäsymposiota “The trade-offs between forest use, climate mitigation and society”, joka pidettiin Jyväskylässä Euroopan luonnonsuojelubiologian konferenssin yhteydessä. Symposiossa kuultiin lukuisten tieteellisten asiantuntijoiden esityksiä koskien biodiversiteetin ja ekosysteemien tilaa, metsien energiakäyttöä, LULUCF-kriteerejä, ilmastotavoitteita ja erilaisten biologisten hiilinielujen mahdollisuuksia. Tutkijoiden luennot ja paneelikeskustelussa esitetyt näkemykset olivat yhteneviä: energiantuotannon tulevaisuutta ei voida laskea merkittävästi puun energiakäytön varaan ilman että se vaarantaisi sekä luonnon monimuotoisuutta että biologisen hiilensidonnan mahdollisuuksia. BIOS-NÄKEMYKSET PONNISTIVAT MAAILMALLE__ BIOS-tutkimusyksikkö kutsuttiin laatimaan tieteellinen taustadokumentti vuonna 2019 ilmestyvää YK:n kestävän kehityksen raporttia varten. Elokuussa julkaistussa ekologisen jälleenrakennusajan talouspolitiikkaa käsittelevässä tekstissä tarkastelimme, millaisia haasteita edessä oleva välttämätön ja perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen murros tuo talousajattelulle ja -politiikalle. (Englanninkielinen kirjoitus on luettavissa täällä.)
Työmme levisi yllättävän laajasti maailmalle, kun vajaan viikon kuluttua toimittaja Nafeez Ahmed puki tekstin ajatukset raflaavaan muotoon _Motherboard_in jutussaan “Scientists Warn the UN of Capitalism’s Imminent Demise”.
Samaan tapaan railakkaasti asian ilmaisi _Gritpost_issa Scott Alden artikkelissaan “UN Scientific Paper Suggests Capitalism Has to Die in Order for Planet to Be Saved ”. _Bigthink_in Stephen Johnsonin otsikko oli “Scientists to U.N.: To stop climate change, modern capitalism needs to die”.
_Mail Online_n Chris Pleasance uutisoi asiasta otsikolla “Capitalism as we know it is dying because it is too focused on short-term profit and not on long-term good, Scientists warn the UN”.
Syyskuisessa _ScienceAlert_in jutussa “To Save Ourselves It’s Time to Rethink Our Economic System, Warn Scientists”
Tessa Koumoundouros tuli lähemmäs dokumenttimme henkeä ja kirjainta ja vertasi sitä vastaaviin kannanottoihin maailmalta. Vihdoin BIOS pääsi myös uutisoinnissa ääneen, kun _Huffington Post_in Laura Paddison haastatteli Paavo Järvensivua artikkeliinsa “We Cannot Fight Climate Change With Capitalism, Says Report”.
Paavo totesi artikkelissa, että yksioikoinen keskustelu kapitalismin lopusta on oikeastaan harhaanjohtavaa. Vaadittavat materiaaliset, taloudelliset ja poliittiset muutokset ovat niin suuria, että tulevat yhteiskunnat ovat joka tapauksessa perustavasti erilaisia. Paavo Järvensivua haastateltiin myös Elina Venesmäen kirjoittamassa _Suomen Kuvalehden_ artikkelissa “Lajikato kiihtyy, halpa energia ehtyy – Tutkijat: kapitalistinen järjestelmä ei selviä ilmanvahvaa ohjausta
”.
BIOS-väen ääni kantautui Atlantin yli, kun Paavo Järvensivua ja Tere Vadénia haastateltiin yhdysvaltalaisella This is Hell!-radiokanavalla
.
Paavo Järvensivua haastateltiin myös chicagolaisella Wbez-kanavalla.
Brittitoimittaja Nafeez Ahmed palasi aiheen ääreen _Independent_in artikkelissa “This is how UN scientists are preparing for the end ofcapitalism
”,
jota varten hän oli haastatellut Paavo Järvensivua. Myös Deutsche Welle haastatteli häntä artikkeliin “After Lehman, climate activists urge economy rethink”.
BIOS VIDEOLLA
Tuotimme syyskuussa ensimmäisen oman luentovideomme “Millä tolalla maailma on? ”, jolla Ville Lähde käsitteli maailman tilaa ja merkittävimpiä käynnissä olevia ympäristömuutoksia ja resurssikysymyksiä. Syyskuussa ilmestyi myös Ville Lähteen videohaastattelu “Circular economy and decoupling”, joka oli osa
Tampereen ja Helsingin yliopistojen ja SITRAn yhteishankkeena toteutettua Leadership for Sustainability Change -luentosarjaa. Marraskuussa Tero Toivanen kertoi Tiedekulman videolla ilmastonmuutoksesta ja tulevaisuuden työelämästä.
KÄDENVÄÄNTÖÄ METSIEN HIILINIELUISTA BIOS otti jälleen näkyvästi osaa metsien energiakäytöstä ja hiilinieluista käytävään julkiseen kiistaan syyskuussa. Tilastokeskuksen kokoaman YK:n ilmastosopimuksen seurantaraportin hälyttävät luvut metsien hiilinielujen kehityksestä olivat jääneet vähälle huomiolle, joten BIOS toi niitä julkisuuteen kirjoituksessaan “Suomen ilmastopolitiikka kriisissä”. Aiheesta oli
väännetty kättä jo pitkään, mutta maaraportin luvut saivat keskustelun kiihtymään jälleen. Asiaa käsiteltiin muun muassa _Vihreässä Langassa_,
Ylen sivuilla , Kansan Uutisissa ja _Maaseudun Tulevaisuudessa_,
ja aikanaan vaille julkisuutta jääneet laskelmat saivat ansaittuajulkisuutta.
Keskustelu sai myös omituisia käänteitä, kun _Maaseudun Tulevaisuus_ julkaisi toimittaja Jarmo Palokallion kolumnin.
Se sisälsi sarjan kummallisia väitteitä, joihin vastattiin lehden palstoilla niin BIOS-tutkijoiden omassa kuin Koneen Säätiön Kalle Korhosen kirjoituksessa.
Myöhemmin syksyllä _Maaseudun Tulevaisuudessa_ julkaistiin toinen laaja BIOS-tutkimusyksikön toimintaa kritisoiva artikkeli,
johon vastasimme omalla kirjoituksellamme.
Toisaalta loka-marraskuussa _Maaseudun Tulevaisuus_ taas pyysi BIOS-tutkimusyksiköltä kommentteja samaan aiheeseen koskien Lauri Valstan kirjoitusta. BIOS julkaisi myös aiheesta oman pidemmän blogikirjoituksen.
Marraskuussa julkaisimme vielä metsien käyttöä ja ilmastopolitiikkaa käsittelevän kirjoituksen “Metsien käytönajojärjestyksestä
”.
REAKTIOT IPCC:N GLOBAL WARMING OF 1,5°C -RAPORTTIIN Lokakuun alkupuolella ilmestynyt IPCC:n tutkimusraportti mullisti niin kansainvälistä kuin kotimaista ilmastokeskustelua. Aiemmin suhteellisen turvallisena tavoitteena pidetty 2 asteen lämpeneminen teollisen ajan alkuun verrattuna todettiin nyt virallisesti hyvin vaaralliseksi verrattuna 1,5 asteen rajaan. BIOS-blogissa julkaistu essee “Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka?”
kävi läpi raportin pääkohtia, ja samoihin aikoihin julkaistu kirjoitus “Kaksi pääsykoekysymystä ilmastovaaliehdokkaille”
tarjosi etenkin toimittajille eväitä julkisen ilmastokeskustelun parantamiseen. Antti Majavan essee “Hallituksen ilmastostrategia ei johda päästöjen vähenemiseen”
_Politiikasta.fi _-lehdessä käsitteli asiaa kotimaisen ilmasto- ja metsäkeskustelun näkökulmasta. JAKAUTUUKO SUOMI? -KIRJA Lokakuussa ilmestyi Koneen Säätiön hankkeiden tutkijoiden kirjoittama teos _Jakautuuko Suomi?_Innon kustantamana.
BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde oli toinen kirjan toimittajista Johanna Vehkoon rinnalla. Paavo Järvensivu ja Jussi T. Eronen kertoivat Yle-yhteistyöhankkeen kokemuksista artikkelissa, joka kaikkien kirjan tekstien tapaan julkaistiin ensin Koneen Säätiönsivuilla ja
sitten painettuna. Teos sai ilmestyessään hyvin huomiota, ja Ville Lähde kommentoi sen sisältöä _Helsingin Sanomissa_ja Yle Radion
Ajantasassa sekä esiintyi kirjan julkaisutilaisuudessa Koneenkartanolla.
TALOUS- JA ILMASTOPOLITIIKKA VAALIKAUDELLA 2019–2013 -SEMINAARI22.11.
__BIOS järjesti yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa 22.11. tulevan vaalikauden ilmasto- ja talouspolitiikkaa käsitelleen seminaarin Helsingissä.
Seminaarissa tieteellisistä puheenvuoroista vastasivat Ilmatieteen laitoksen Jari Liski ja BIOS-tutkija Paavo Järvensivu. Tutkimusyksikkömme oli laatinut tilaisuuden taustaksi dokumentin “Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”.
Puheenjohtajat Antti Rinne (SDP) ja Pekka Haavisto (Vihreät) kommentoivat tilaisuuden tutkijapuheenvuoroja, ja esittelivät puolueidensa ilmastolinjauksia. Tilaisuus keräsi Balderin salin täpötäyteen yleisöä, ja siitä kirjoitettiin _Demokraatissa_ ja _Vihreässä Langassa_.
TIEKARTTA HIILINEUTRAALIIN KAUKOLÄMPÖÖN HELSINGISSÄ -JULKISTUSTILAISUUS 11.12.__ BIOS-tutkimusyksikkö tilasi Valor-konsulttiyhtiöltä tiekartan hiilineutraaliin lämmöntuotantoon siirtymiseksi Helsingissä.Tiekartta
luovutettiin pormestari Jan Vapaavuorelle 11.12. Balderin salissa järjestetyssä tilaisuudessa.
Tiekartta sai paljon näkyvyyttä julkisuudessa muun muassa _HelsinginSanomissa_ ,
_Maaseudun Tulevaisuudessa_,
_Vihreässä Langassa_ ja _Helsingin Uutisissa_.
Asian tiimoilta käyty julkinen keskustelu sai välillä kipakoitakin sävyjä. Tämä ei ole yllättävää, sillä tiekarttaan sisältynyt kritiikki nykymuotoista ehdotettua kivihiilen käyttökieltoa vastaan osui samaan aikaan kahteen asiaan: yhtäältä kiellon kiistämättömään symboliseen merkitykseen – onhan fossiilisista polttoaineista luovuttava – ja toisaalta siihen seikkaan, että fossiilisten polttoaineiden laajamittainen korvaaminen biomassan energiakäytöllä ei ole kestävää. Julkaisimme joulukuussa tiekarttaselvityksen taustaa ja keskeisiä löydöksiä selkeyttävän kirjoituksen “Aidot ilmastopäästövähennykset ilman välivaiheita kaukolämmön tuotannossa Helsingissä”.
TIETEELLISIÄ JULKAISUJA BIOS-tutkimusyksikössä juhlittiin syksyllä kahta väitöstä. Syyskuun lopussa Emma Hakala väitteli Helsingin yliopistossa otsikolla “International Organisations and the Securitisation of the Environment in Post-Conflict Western Balkans”.
Marraskuun puolivälissä Tero Toivanen väitteli niin ikään Helsingin yliopistossa otsikolla “Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan – Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa”.
Teron lektio julkaistiin myöhemmin _Ennen ja nyt_ -lehdessä,
ja hän selitti väitöskirjansa löydöksiä myös Ylen Ykkösaamussa.
Alkuvuodesta ilmestyi Ville Lähteen artikkeli “Saako ilmastonmuutoksella pelotella?”
(niin & näin, 1/2018). BIOS-tutkimusyksikön Tere Vadén kirjoitti kollegansa Antti Salmisen kanssa teoksen _Elo ja anergia_ (niin & näin), joka ilmestyi keväällä. Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen yhteisartikkeli “Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella?” ilmestyi teoksessa _Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta_ (Vastapaino). Emma Hakalan artikkeli “Demokratisoituminen ja ympäristöpolitiikka EU:n itäisissä jäsenmaissa” ilmestyi teoksessa _Demokratian karikot_(Gaudeamus).
KIRJOITUKSIA BIOS-BLOGISSA__ Edellä mainittujen kirjoitusten lisäksi BIOS-blogissa julkaistiin paljon muuta. Huhtikuinen artikkeli “Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?”
tarkasteli luonnonvarojen käyttöä ja unelmaa irtikytkennästä, joka mahdollistaisi kasvun jatkumisen ympäristöongelmien vähentyessä. Kirjoitus peräänkuulutti todellisten mittaluokkien ymmärtämistä tällaisissa keskusteluissa. Toukokuisessa kirjoituksessaan “Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Ei siltä näytä”
Ville Lähde jatkoi julkisessa keskustelussa sitkeästi esiintyvien virheellisten väestönäkemysten kritiikkiä. Kirjoitusta varten hän tutustui uusimpaan tutkimukseen ja haastatteli kahta suomalaista eturivin tutkijaa. Myös heinäkuisessa esseessään “Joka päivä on ylikulutuspäivä” Ville Lähde
perkasi virheellisiä tai ongelmallisia käsityksiä ihmistoiminnan ympäristövaikutusten mittaamisesta – esimerkkinä tunnettu “ekologinen jalanjälki”.MUITA KIRJOITUKSIA
BIOS-tutkijat julkaisivat ahkerasti myös laajan yleisön julkaisuissa ja osallistuivat populaariin tiedekeskusteluun. Helmikuussa Paavo Järvensivu pohdiskeli yhdessä Mikko Dufvan kanssa OP-mediassa talouskasvun merkitystä kirjoituksessa “Meidän pitää laajentaa ajatteluamme talouskasvusta”.
Maaliskuisessa kirjoituksessaan “Tulevaisuus ansaitsee paremmankäsikirjoituksen
”
Antti Majava pohti Sitran blogissa näkymiä mahdollisesta maailmasta. Huhtikuisessa _Turun Sanomissa_ ilmestyi Emma Hakalan ja Hanna-Leena Lammen kirjoitus “Ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteen, myösSuomessa
”.
Toukokuisessa _Politiikasta.fi_-esseessään “Kohtalokastaedunvalvontaa ”
Antti Majava kritisoi hallituksen energia- ja ilmastolinjauksia. Heinäkuussa Antti Majava kirjoitti sinileväesiintymistä_Helsingin
Sanomien_ mielipidepalstalla. Heinäkuussa BIOS esiintyi _Kainuun Sanomissa_ kahdella kirjoituksilla. Ensin julkaistiin Tero Toivasen Ärjän taidefestivaalien esiintymiseen perustunut kirjoitus, sitten Antti Majavan kirjoitus “Järkeämetsien käyttöön
”.
Elokuussa ilmestyi _Suomen Kuvalehdessä_ ja _Kanava_ssa Emma Hakalan ja _Vihreän Langan_ Riikka Suomisen yhteiskirjoitus “Ilmastonmuutos vaatii uutta turvallisuuspolitiikkaa – Puolustusvoimat kiinnostui jo, ja se voi herättää poliitikot”.
Samassa kuussa ilmestyi Emma Hakalan working paper “India and the geoeconomics of climate change”.
Lokakuussa _Versus_-lehti pyysi Antti Majavalta kommenttikirjoituksen “Uusiutuva energiaoperetti”.
Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kirjoittivat _Politiikasta.fi_-lehdessä otsikolla “Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen?”
Marraskuussa ilmestyi Antti Majavan Versus-lehden kirjoitus “Planeetta muuttuu, politiikka muuttuu vielä nopeammin”.
_Politiikasta.fi_ aloitti marraskuussa laajan “Miksi maailma on niinvaikea pelastaa?
”
-kirjoitussarjan, jonka toimittamisessa Emma Hakala on mukana. BIOS-tutkijat ovat myös sekä ideoineet sarjan kirjoittajia että kommentoineet kirjoituksia. Sarjan ensimmäinen julkaisu oli Ville Lähteen essee “Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä”.
Antti Majavan essee “Puolueissa herättiin ympäristöongelmiin”
ilmestyi joulukuussa.BIOS LUENNOIMASSA
BIOS-väki luennoi akateemisissa ja muissa yhteyksissä pitkälti yli puolen sataa kertaa. Tieteellisistä esiintymistä voidaan mainita huhtikuinen Radical Relevances -konferenssi Helsingissä Viikissä. BIOS-väki piti tapahtumassa sekä luennon että paneelikeskustelun. Kesäkuussa Emma Hakala esiintyi Tukholmassa “Security beyond tanks and rifles” -työpajassa. Karoliina Lummaa piti keynote-luennon TEFI2018-konferenssissa. Elokuussa Helsingissä pidetyssä World Ecology -konferenssissa oli kolme BIOS-esitelmää. Tammikuussa Emma Hakala ja Ville Lähde luennoivat ympäristöturvallisuudesta AY-väen rauhanpäivillä Helsingissä. Antti Majava piti esitelmän “Sata länsimetroa kymmenessä vuodessa?” Helsingin seudun ilmastoseminaarissa helmikuussa. Maaliskuussa Paavo Järvensivu luennoi Aalto-yliopiston Media intervention in the city -kurssilla. Huhtikuussa Tero Toivanen esiintyi Tiedekulman Ympäristöterapia-illassa, ja Ville Lähde luennoi Kansallisella Maanpuolustuskurssilla. Syyskuussa Karoliina Lummaa esiintyi Vantaan Heurekassa Finnsight Visiofest -tapahtumassa, ja Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen Metanoia-instituutin Työelämä ja ilmastonmuutos -seminaarissa. Lokakuussa Ville Lähde piti luennon ja osallistui paneelikeskusteluun Tampereen Poliisiammattikorkeakoulun johtamisaamussa. Karoliina Lummaa piti alustuksen WIDE Open Source Science -tapahtumassa. Marraskuussa Emma Hakala piti ulkoasianvaliokunnassa esityksen “Ympäristöturvallisuus yhteistyön välineenä Länsi-Balkanilla”. BIOS TIEDOTUSVÄLINEISSÄ__ Vuoden aikana BIOS-tutkijoita haastateltiin eri tiedotusvälineissä kolmisenkymmentä kertaa. Ville Lähdettä haastateltiin syyskuussa Radio Suomi Tampereella puutarhanhoidosta , ja samassa kuussa hän keskusteli Yle Puheella Juuso Pekkisen ohjelmassa ilmastonmuutoksesta ja väestönkasvusta . Emma Hakala kommentoi marraskuussa Ylen Ykkösaamussa Intian ilmastopolitiikkaa ja joulukuussa Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa ilmastonmuutoksen torjuntaa . Tero Toivanen vieraili toukokuussa Ylen Mitä maksaa -ohjelmassa puhumassa tulevaisuuden työelämästä. Antti Majava kommentoi tammikuussa Ylen haastattelussa metsäluonnon monimuotoisuuden heikentymistä. Toukokuussa Emma Hakalaa ja Ville Lähdettä haastateltiin _Suomenmaan_ artikkeliin, joka käsitteli väestönkasvua ja Afrikan tilannetta. Ville Lähde kommentoi _Helsingin Sanomien _syyskuisessa jutussa YK:n tuoretta nälkäraporttia. Tero Toivanen kuvasi Ylen lokakuisessajutussa ekologisen
jälleenrakennuksen ideaa, ja samassa kuussa hän puhui _KansanUutisissa_
ja Huili-lehdessä
ilmastonmuutoksen torjunnasta ja työllisyydestä. Emma Hakala kommentoi joulukuussa _Huvudstadsbladetissa_ Intian ilmastopolitiikkaa. Paavo Järvensivua haastateltiin_Taloussanomissa_
ja Tero
Toivasta Yliopisto-lehdessä.
ENSI VUOTEEN__
Eduskuntavaalien lähestyessä ja etenkin Suomen EU-puheenjohtajuuskauden kynnyksellä on selvää, että seuraavien vaalien aikana käyty keskustelu, vaalien tulokset ja vaalien jälkeinen politiikan tekemisen tapa ovat avainasemassa. BIOS-tutkimusyksikkö pyrkiikin tekemään työtä sen eteen, että seuraavat vaalit olisivat ilmastovaalit – mutta todellisessa mielessä, ei siis vain tavanomaiset vaalit ilmastopuheella kuorrutettuna. Miten ilmastonmuutos ja muut tämän hetken kohtalokkaat ympäristökysymykset voitaisiin saada todella osaksi politiikan tekemisen ja siitä puhumisen arkipäivää? Miten ympäristö- ja luonnonvarakysymysten kohtalokkaat mittakaavat voitaisiin hahmottaa lyhytnäköisessä politiikkapuheessa? Kuluneen vuoden aikana olemme myös tehneet paljon tutkimustyötä, joka kantaa ensi vuonna hedelmää tutkimusartikkeleiden muodossa. Osa niistä on jo julkaisuprosessissa, osa viimeistelyvaiheessa. Jatkamme työtä WISE-tutkimushankkeen parissa sekä omissa pitkäjänteisissä pyrinnöissämme ylittää tieteen, journalismin, poliitiikan ja julkisen keskustelun välisiä esteitä. 18.12.2018 UUTISKIRJE 12/2018 Tervetuloa vuoden viimeisen BIOS-uutiskirjeen pariin! Aikaisemmat uutiskirjeet löytyvät blogistamme ja sen voi tilata täältä. _BIOS luovutti tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön pormestari Vapaavuorelle 11. joulukuuta._NOSTO
_BIOS KOMMENTOI HELSINGIN KAUKOLÄMMÖN TULEVAISUUTTA JA ESITYSTÄ“HIILILAIKSI”_
BIOS luovutti 11.12. pormestari Jan Vapaavuorelle tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön siirtymiseksi Helsingissä. Taustalla oli Valor-konsulttiyhtiöltä tilattu selvitys.
Tiekartan lähtökohtana on ilmastopaneelin suositus saada Suomen nettopäästöt nollaan mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen. Koska kaukolämmön tuotanto muodostaa noin puolet Helsingin kasvihuonepäästöistä, on sen merkitys ohittamaton pohdittaessa kaupungin tulevaa kehitystä. Esitetty laki, joka kieltäisi kivihiilen käytön vuonna 2029, ohjaisi kuitenkin nykyisessä muodossaan kaukolämmön tuotantoa voimakkaasti metsäbiomassan käyttöön. Tämä on julkilausuttu lain valmistelutyössä. Helsingissä kivihiilen käyttöä suunnitellaan korvattavaksi metsäbiomassaa käyttävillä biolämpölaitoksilla. Ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimalla aikataululla ne eivät kuitenkaan vähentäisi kasvihuonekaasupäästöjä, mikä on myös todettu lain valmistelussa. Metsäbiomassan käyttöä on kutsuttu “välivaiheeksi”, mutta viimeistään IPCC:n tuoreen 1.5°C -raportin myötä on selvää, että moisille välivaiheille ei ole aikaa. Sitoutuminen polttamiseen perustuvaan kaukolämmön tuotantoon vuosikausiksi ja samalla todellisten kasvihuonekaasupäästöjen pysyminen korkealla tasolla ei ole siksi hyväksyttävä ratkaisu. Tavoitteeksi pitää asettaa todellinen hiilineutraalius ja polttamiseen perustuvan tuotannon mahdollisimman nopea lopettaminen kokonaisvaltaisesti ilman välivaiheita. Tiekarttaa kommentoitiin laajalti ainakin _Helsingin Sanomissa_, _Maaseudun
Tulevaisuudessa_
,
_Vihreässä Langassa_ ja _Helsingin Uutisissa_.
Aihe herätti myös närää, etenkin siksi, että kivihiilen kielto nähdään perustellusti myös tärkeänä symbolisena eleenä. BIOS-tutkimusyksikkö kuitenkin peräänkuuluttaa sellaisia linjanvetoja, joissa poliittinen symboliarvo yhdistyy todellisiin päästövähennyksiin – mitä nykymuotoinen esitys kivihiilen kielloksi ei tee. BIOS ei siis tietenkään vastusta kivihiilen käytön lopettamista, kuten jotkut ehtivät jo ihmettelemään, vaan peräänkuuluttaa kasvihuonekaasupäästöjen todellista vähentämistä mahdollisimman nopeassa ja systemaattisessa aikataulussa. Tuoreessa blogikirjoitukessaselvensimme
tiekartan taustalla olevia näkemyksiä ja johtopäätöksiä.MAAILMALTA
_NATURE-LEHTI VAROITTAA KIIHTYVÄSTÄ ILMASTONMUUTOKSESTA_ Joulukuisessa Nature-lehden kirjoituksessaankolme
yhdysvaltalaista ilmastotutkimuksen professoria varoittaa, että ilmaston lämpeneminen etenee lähitulevaisuudessa ennakoitua nopeammin. Tätä uhkaa ei oteta heidän mukaansa täysimääräisesti huomioon edes IPCC:n 1,5°C -raportissa . Taustalla on kolme samanaikaista trendiä. Ensinnäkin kasvihuonekaasupäästöt kasvavat edelleen, eli maailma on tällä hetkellä sitkeästi IPCC:n pahempien skenaarioiden radalla. Toiseksi muiden ilmansaasteiden torjunta on onnistunut ennakoitua paremmin. Se on hyvä uutinen ihmisten terveyden ja muun ympäristön kannalta, mutta valitettavasti se myös kiihdyttää ilmaston lämpenemistä – esimerkiksi tietyt pienhiukkaspäästöt kun ovat tähän asti hillinneet lämpenemistä. Kolmanneksi planeetta saattaa olla siirtymässä myös luontaisen vaihtelun lämpimämpään kauteen, joka vahvistaisi muutosta. Tutkijat peräänkuuluttavat muun muassa ilmastoraporttia, joka keskittyisi seuraavien 25 vuoden muutoksiin ja hillinnän keinoihin, sekä huomattavasti vakavampaa panostusta siihen, että yhteiskunnat voivat sopeutua tuleviin muutoksiin. He myös esittävät, että nyt olisi kiireellistä saada aikaan leikkauksissa voimakkaissa mutta lyhytkestoisissa ilmastopäästöissä (metaani, musta hiili,HFC-yhdisteet).
_“SUKUPUUTTOKAPINA” LEVIÄÄ _ Uusi tulokas ympäristöliikehdinnän kentällä, “Sukupuuttokapina” eli Extinction Rebellion on kasvanut piskuisesta hankkeesta nopeasti näkyväksi toimijaksi. Liikehdinnän ytimessä on tuskastuminen vakiintuneiden poliittisten toimijoiden kyvykkyyteen saada aikaan nopeita muutoksia, ja politiikan kiihdyttämiseksi kutsutaan laajojen kansanjoukkojen väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta. Iso-Britanniasta liikkeelle lähtenyt hanke on levinnyt jo 35 maahan vain puolen vuoden aikana. Joulukuisessa avoimessa kirjeessään 100 tutkijaa, kirjailijaa, poliitikkoa ja aktivistia kutsui ihmisiä mukaan liikehdintään, joukossa mm. Vandana Shiva, Naomi Klein, Bill McKibben, David Graeber, Kate Raworth ja Eric Holthaus.BIOS
_SEMINAARI TALOUS- JA ILMASTOPOLITIIKASTA 22.11._ BIOS järjesti yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa 22.11. seminaarin “Talous- ja ilmastopolitiikka vaalikaudella 2019–2023”.
Paikalla oli BIOS-tutkimusyksiköstä puhumassa Paavo Järvensivu, joka esitteli yksikkömme laatiman taustapaperin “Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”
ajatuksia. Toisen asiantuntijapuheenvuoron esitti Jari Liski Ilmatieteen laitokselta. Puheenvuoroja kommentoivat seminaarissa Antti Rinne (SDP) ja Pekka Haavisto (Vihreät). _METSIEN KÄYTÖN AJOJÄRJESTYKSESTÄ_ Kirjoituksessaan “Metsien käytön ajojärjestyksestä” BIOS ruoti
suomalaisen metsä- ja ilmastokeskustelun ongelmakohtia. Yksittäisten toimien seurauksien ja laskennallisten yksityiskohtien arvioinnin ja niistä kiistelyn sijaan tarvitaan kokonaisnäkemystä. Metsien käytöstä puhuttaessa on nähtävä julkisen vallan merkittävä rooli käytön ohjaajana, metsien rooli hiilinieluina ja -varastoina sekä ilmastonmuutoksen nykykehityksen luoma aikajänne. Tämä luo prioriteettijärjestyksen, jossa metsäpuun energiakäyttö asettuuviimeiseksi.
Kirjoituksessa muistutetaan myös ilmastonmuutoksen aikajänteestä: ei ole samantekevää, milloin ilmastopäästöjä tapahtuu ja milloin hiiltä saadaan sidottua ilmakehästä. Mitä myöhemmin toimiin ryhdytään, sitä todennäköisempiä ovat peruuttamattomat tai käsistä lähtevät seuraukset. Juuri tästä “overshoot” -ongelmasta IPCC:n 1,5°C-raportti varoittaa. Siksi on vastuutonta esittää, että metsien käytön ilmastovaikutusten aikajänteelläei olisi väliä.
> _“Näiden seikkojen valossa on ratkaisevasti väliä sillä, > laskevatko nettopäästöt 20 vai sadan vuoden aikajänteellä. > Mitä nopeammin, sitä todennäköisemmin vältetään pahemmat > seuraukset ja riskit. Aikajänne koskee niin päästöjen > vähentämistä kuin nielujakin. Päästövähennyksissä Suomi on > edennyt kohtalaisesti, mutta vaarassa ovat nielut, joiden > pienenemistä Suomessa uhkaavat nimenomaan suunnitelmat hakkuiden > kasvattamisesta ja puun energiakäytön lisäämisestä.”_ _KIRJOITUSSARJA _“MIKSI MAAILMA ON NIIN VAIKEA PELASTAA” BIOS osallistui Politiikasta.fi -lehden kirjoitussarjan “Miksi maailma on niin vaikea pelastaa”
toimittamiseen ja kirjoittamiseen. Lehden toimituskunnan Emma Hakala on myös yksikkömme tutkija ja BIOS-tutkijat osallistuivat kirjoitusten toimittamiseen ja ideoimiseen. Ville Lähteen kirjoitus “Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä”
ilmestyi 21.11., ja Antti Majavan teksti “Puolueissa herättiin ympäristöongelmiin”
14.12. Suosittelemme myös lämpimästi Yrjö Hailan kirjoitusta “Miksi biodiversiteetin suojelussa ei ole onnistuttu paremmin?”.
_MUUTA TOIMINTAA_
Antti Majavan kirjoitus “Politiikka muuttuu, planeetta muuttuuvielä nopeammin
”
ilmestyi Versus-lehdessä 15.11. Miksi suomalaisten puolueiden menneiden ohjelmien ympäristökannat tuntuvat radikaaleiltanykytilanteessa?
Emma Hakala kommentoi Intian ilmastotoimia Ylen Ykkösaamussa 26.11 . Onko Intia ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan uusi suurvalta kuten se esittää, vai onkotodellisuus toinen?
Tero Toivasta haastateltiin Helsingin yliopiston Tiedekulman videolla, jossa hän pohti
ilmastonmuutoksen hillinnän vaikutuksia suomalaiseen työelämään. Paavo Järvensivu kommentoi Taloussanomissa liikenne- ja viestintäministeriön tuorettaraporttia.
LOPUKSI
Suosittelemme New York Timesin laajaa kirjoitusta “The InsectApocalypse is Here
”,
joka antaa kattavan yleiskuvan hyönteismaailman biodiversiteetinkadosta.
Hyvän sään aikana -sivuston toimittaja Erkki Mervaala kirjoitti Katowicen ilmastokokouksesta käsin mielenkiintoisen artikkelin metsäpalojen ilmastovaikutuksista.
World Resources Instituten odotettu raportti “Creating a SustainableFood Future
”
ilmestyi joulukuussa. Raportin pääviesti on, että ympäristöllisesti kestävän ruokajärjestelmän luominen ei onnistu millään yhdellä keinolla, vaan se vaatii toimia monilla eritahoilla.
17.12.2018 Aidot ilmastopäästövähennykset ilman välivaiheita kaukolämmön tuotannossa Helsingissä Katri Valan puiston alla on Helenin vuonna 2006 valmistunut suuri lämpöpumppulaitos (lämpöä 100 MW, jäähdytystä 65 MW). (Kuvakaappaus: Google Maps)*
> Helsinki pyrkii nopeasti hiilineutraaliksi. Kaukolämmön tuotanto > on suurin yksittäinen hiilidioksidin lähde Helsingissä.*
> Kivihiilelle ei tällä hetkellä ole kaukolämmön huippukulutuksen > aikaan muuta 100% toimitusvarmaa vaihtoehtoa kuin puu.*
> Puun poltto on ilmastonmuutoksen kannalta ratkaisevalla > aikavälillä kutakuinkin yhtä haitallista kuin kivihiilen poltto.*
> Biomassalaitosten rakentaminen korvaamaan Hanasaaren ja Salmisaaren > hiili-CHP-laitokset olisi ilmaston ja Helsingin talouden kannalta > virheinvestointi.*
> Koska kaukolämpövoimaloiden kaavoittaminen, rakentaminen ja > käyttöönotto kestää vuosia, Helsingin kaupungin on tehtävä > päätöksiä nyt ja lähivuosina. Pelkästään odottaa ei voi.*
> Polttamattomia lämmöntuotantomenetelmiä on ja niitä voidaan > ottaa käyttöön heti. Lämpöpumpuilla ja esimerkiksi > tuulisähköllä voidaan kattaa vuositasolla suurin osa lämmön> tarpeesta.
*
> Kylmien ajankohtien huippukulutuksen kattaminen vaatii > teknologioita, jotka ovat vielä kehitysvaiheessa. Siksi > päätöksiä hiili-CHP-laitosten sulkemisesta ja korvaamisesta on > syytä lykätä, kunnes tarjolla on korvaavia teknologioita. Suomen kasvihuonekaasujen nettopäästöt on Suomen Ilmastopaneelin suosituksen mukaisesti saatava nollaan mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen. Tämän jälkeen nielujen on oltava päästöjä suuremmat. Helsinki pyrkii hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä. Tavoitteen saavuttamiseksi kokonaisuuden (“systeeminen”) tarkastelu on tärkeää. Jonkin osa-alueen tai näkökulman korostaminen muiden osien kustannuksella voi hyvinkin johtaa kokonaisuuden kannalta kielteiseen lopputulokseen, vaikka priorisoitu osa-alue saataisiin erinomaiseen kuntoon. BIOS-tutkimusyksikön tarkoituksena on tarkastella parhaimpaan tutkittuun tietoon perustuen, miten Suomessa voidaan siirtyä yhteiskuntaan, joka mahtuu planeetan ekologisiin rajoihin. Yhden tärkeimmistä rajoista muodostavat juuri kasvihuonekaasupäästöt. Kaukolämmön tuottaminen ilman todellisia hiilidioksidipäästöjä Helsingin kokoisessa kaupungissa on tapaus, jossa kokonaistarkastelun tarve tulee hyvin ilmi. KAUKOLÄMMÖN TUOTANTO ON HELSINGILLE RATKAISEVA KYSYMYS KASVIHUONEKAASUJEN VÄHENTÄMISPYRKIMYKSISSÄ Kaukolämmön tuotanto vastaa noin puolesta Helsingissä syntyvistä kasvihuonekaasupäästöistä,
ja muiden lämmitysmuotojen (sähkölämmitys, öljylämmitys) päästöt puolestaan alle 10 prosentista. Kaukolämpöä tuotetaan tällä hetkellä monin eri tavoin – polttamalla hiiltä, öljyä ja maakaasua, polttamalla puubiomassaa sekä lämpöpumpuilla. Erilaisin lämmön varastointitekniikoin tasapainotetaan verkon toimintaa. Kivihiili (61%) ja maakaasu (28%) ovat keskeisimmät lämmön raaka-aineet, ennen lämpöpumppuja (8%), joiden lämmön lähteenä käytetään esimerkiksi jätevesiä. Pelkästään kaukolämmön tuotannon eri tavoitteiden (esim. hinta, toimitusvarmuus, huoltovarmuus) asettaminen erilaisiin arvojärjestyksiin johtaa erilaisiin lopputuloksiin järjestelmän kokonaisuuden kannalta. Entistä suurempia eroja priorisointien välille syntyy, kun kuvaan astuvat laajemmat tavoitteet, kuten hiilineutraalius tai aikataulurajoitteet lämmönlähteidenkäytölle.
Keskustellessaan tutkijoiden, poliitikkojen, virkahenkilöiden, järjestöjen ja eturyhmien kanssa BIOS on havainnut, että energiantuotantoa koskevissa näkemyksissä eri toimijoiden välillä vallitsee huomattavia epäluuloja. Karkeasti jaoteltuna näitä on ainakin neljää lajia. Yksi epäilys on, että energian tuottajat haluavat tieten tahtoen polttaa hiiltä ja painavat siten keskustelua koko ajan suuntaan, jossa hiilestä luopumisen vaikeutta korostetaan. Toiseksi epäillään, että poliitikot eivät ymmärrä energiantuotannon todellisuutta ja asettavat energiantuotannolle epärealistisia tavoitteita. Kolmas epäilys on, että jotkut poliitikot haluavat vain ajaa puun energiakäyttöä päästövähennystavoitteista riippumatta. Viimeiseksi epäillään, että tutkijat eivät ymmärrä sen paremmin politiikkaa kuinliiketoimintaakaan.
Näissä epäluuloissa on epäilemättä mukana niin urbaania legendaa kuin kokemusten syvää rintaääntä. Yhtä kaikki epäluulojen olemassaolo kertoo tilanteesta, jossa osatavoitteet ja rajatut näkökulmat ylikorostuvat ja kokonaisuuden hallinnan mahdollisuus heikkenee. BIOS haluaa omalla panoksellaan minimoida tätä riskiä. Helsingin kannalta akuutti kysymys kuuluu, miten korvata kivihiili lämmityksessä. Ennen kaikkea, kukaan ei ole uskottavasti esittänyt, miten lämpö (ja sähkö) tuotetaan Helsingissä ilman puun polttoa, jos kivihiilestä luovutaan 2029, mutta samalla halutaan säilyttää keskitetyn kaukolämmön ilmastopäästö- ja taloudelliset edut. Tilanne on kiireinen, koska hiilenkieltolaki pakottaisi tekemään päätökset uudesta kapasiteetista jo seuraavien parin vuodensisällä.
TIEKARTTA PÄÄTÖKSENTEON TUEKSI Ratkaisuja tarjotaksemme perehdyimme BIOSissa siihen, miten hiilineutraaliin kaukolämpöön siirtyminen olisi Helsingissä mahdollista. Lisäksi tilasimme Valor-konsulttiyhtiöltä selvityksen aiheesta oman työmme tueksi. Selvityksen on tarkoitus toimia monitieteisen analyysin apuna ja mahdollistaa keskustelun kautta jaetun näkemyksen rakentaminen. Selvityksessä muodostetun tiekartan tarkoituksena ei ole takertua yksittäisiin lukuihin, vaan se etsii ratkaisuja, jotka ohjaavat kokonaisuuden, erityisesti aikajänteen ja mittakaavojen hahmottamista. Tällaista otetta tarvitaan, kun esimerkiksi Helsingissä parasta aikaa valmistellaan ja tehdään mittavia päätöksiä. Kuntapäättäjä ei voi tehdä päätöksiä pelkästään käyttökokemusta vailla olevien teknologisten ratkaisujen tai piirustusten varassa. Hän ei myöskään voi odottaa vuosikausia viime hetkeen, koska pitkiä valmistelu- ja rakennusaikoja vaativissa toimissa jahkaileminen estää järkevät investoinnit ja merkitsee siten vastuun laiminlyömistä. Selvityksen reunaehdoksi BIOS asetti, että kaukolämmön tuotannossa on päästävä Ilmastopaneelin asettaman tavoitteen mukaisesti hiilineutraaliuteen mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen. Suomen ilmastopaneelin ja kansainvälisen hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n suositukset perustuvat tieteellisen tutkimuksen laajalle, toistuvalle, tarkalle ja pitkäjänteiselle arvioinnille. Näin ne voivat kertoa muun muassa, millaisiin ilmakehän hiilidioksipitoisuuksiin on päästävä esimerkiksi kansallisella ohjauksella ja säätelyllä, jotka usein muodostetaan huomattavasti nopeamman ja karkeamman valmistelun perusteella. Tämän tavoitteen valossa on selvää, että Helsingin lämmöntuotannossa ei tule kysymykseen vaihtoehto, jossa Hanasaaren ja Salmisaaren kivihiilivoimalat korvattaisiin bioenergialla (puupelleteillä ja/tai -hakkeella). Skenaario ei tuota päästövähennyksiä asetetulla aikataululla, mikä jo itsessään riittää asetetun reunaehdon valossa skenaarion hylkäämiseen. Lisäksi Suomesta ei löytyisi energiakäyttöön soveltuvaa puubiomassaa skenaarion vaatimassa mittakaavassa, mikä uhkaisi korkeamman jalostusarvon metsäteollisuuden puun saantia. Iso osa tarvittavasta puusta täytyisi tuoda ulkomailta. Selvityksessä tarkastellaan myös muita näistä kahdesta seikasta aiheutuvia taloudellisia, logistisia ja ilmastopoliittisia ongelmia. Bioenergiaan siirtymistä on usealla taholla, kuten Helen Oy:nviestinnässä
,
kuvattu välivaiheeksi ennen kokonaan polttamatonta lämmöntuotantoa. Tämä ajattelu ei kuitenkaan ole kestävällä pohjalla. Välivaihe olisi kenties ollut mahdollinen, jos siirtymä pois hiilestä olisi aloitettu esimerkiksi kymmeniä vuosia sitten. Nyt välivaiheisiin ei ole enää aikaa. Tänä syksynä julkaistu IPCC:n 1,5 asteen raportti kiristi entisestään päästövähennysten aikataulua ja tarvetta skaalata aidosti päästöttömiä energiaratkaisuja, jollainen puun energiakäytön välivaihe ei ole. On myös syytä todeta, että joitakin vuosia sitten puun energiakäyttöä pidettiin varsin laajasti ilmastoystävällisenä ratkaisuna. Nykyisen laajan tieteellisen tiedon valossa näin ei kuitenkaan ole: puun polttaminen on ilmastovaikutuksiltaan yhtä ongelmallinen kuin kivihiilen polttaminen ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimalla aikajänteellä. Lisäksi tulevat biodiversiteettiä koskevat näkökohdat: jo nyt metsien laajamittainen käyttö kaventaa ratkaisevasti eliöiden elinpiiriä, ja käytön massiivinen lisäys niin Suomessa kuin Suomen ulkopuolellakin kaventaisi biodiversiteettiä edelleen. Välivaihe ei ole myöskään helsinkiläisten taloudellisen edun mukainen. Ei ole järkevää investoida väliaikaisesti teknologiaan, joka jo nyt tiedetään päästöiltään liian suureksi ja joka käy lainsäädännöllisen ja teknologisen kehityksen myötä todennäköisesti nopeasti vanhanaikaiseksi.AIKATAULUPAINEET
Lämpöenergiaratkaisuille luo paineita esitetty kivihiililaki, jonka mukaan kivihiilen käyttö energian ja lämmön tuotantoon kielletään 2029. Pääasiallisen tavoitteen (todellisten päästöjen väheneminen) näkökulmasta tämä paine tuntuu jopa tarpeettomalta: hiilineutraalius välittömästi vuoden 2030 jälkeen on riittävän kova tavoite ilman, että yksittäisiä polttoaineita koskeva lainsäädäntö luo esteen välivaiheettomalle siirtymälle. Yksittäisiä polttoaineita koskeva lainsäädäntö ei välttämättä olekaan paras julkisen vallan käytössä olevaohjauskeino.
Näistä varauksista huolimatta on selvää, että kivihiililain kaltaisilla merkkipaalutavoitteilla on suomalaisessa ja kansainvälisessä ilmastotyössä tärkeä mobilisoiva ja innoittava vaikutus. Lain säätämisellä on odotettavasti myönteisiä seurannaisvaikutuksia sekä Suomessa että Suomen ulkopuolella, kuten valtioneuvoston laatimassa esityksessä laista todetaan. Tällä perusteella kivihiililain ajatusta on syytä pitää kannatettavana, ainakin jossakin muodossa. Lausuntojen pohjaksi esitetyssä kivihiililain muotoiluissa on kuitenkin vakavia ongelmia. Näistä keskeisin on julkilausuttu siirtymä biomassan käyttöön hiilen sijaan, ja siitä seuraava perustavoitteen eli aitojen päästövähennysten sivuuttaminen. Lakiesityksessä arvioidaan, että puun käyttö lisääntyisi kokonaisuudessaan noin 2.1 TWh, josta merkittävä osuus pohjaisi puuntuontiin:
> ”_Poistuva hiilikapasiteetti korvattaisiin suurimmaksi osaksi> biomassalla”__
> __”Merkittävä osa kiellosta johtuvasta biomassan lisäyksestä > arvioidaan tuotavan ulkomailta (noin 1 terawattituntia)”__ > __”Merkittävä osa polttoaineista kuitenkin tuotaisiin > todennäköisesti merikuljetuksina johtuen myös polttoaineen > saatavuushaasteista_”. Seurauksena hiilen korvautumisesta pääosin biomassalla on, että päästöt eivät kivihiililain ansiosta lyhyellä aikavälillä (joka, kuten yllä todettu, on ratkaiseva) vähene, kuten esitys suorasanaisesti toteaa: > ”_Biomassan polttaminen ei myöskään vähennä > hiilidioksidipäästöjä lyhyellä aikavälillä, vaikka > laskennallisesti biomassan polttaminen ei tuota lainkaan > hiilidioksidipäästöjä.”_ Toisin sanoen esitetty laki ei tavoittele päästövähennyksiä suoraan vaan ainoastaan välillisesti, lähettämällä rohkaisevan retorisen signaalin. Lakiesityksen ilmaus “laskennallisesti” tarkoittaa, että tällä hetkellä käytössä olevien (Kioton sopimuksen ja EU-sopimusten) laskentamallien mukaisesti biomassan poltosta piipun päästä lähtevää hiilidioksidia ei lasketa polttolaitoksen päästöksi, toisin kuin hiilen poltosta syntyvähiilidioksidi.
Hiilen kieltämisellä tavoiteltavaa kansainvälistä päästövähennyksiä tukevaa “symboliarvoa” tavoiteltaessa on tärkeää varmistaa, että hiilen energiakäyttö ei korvaudu muuallakaan kestämättömällä puun käytöllä. Valitettavasti esimerkiksi Tanskassa ja Ruotsissa on lisätty baltialaisen, vain energiakäyttöä varten kaadetun ainespuun käyttöä lämmöntuotannossa. BIOS-TUTKIMUSYKSIKÖN NÄKEMYS HELSINGIN TULEVASTA KAUKOLÄMMÖNTUOTANNOSTA
BIOSin tilaaman selvityksen pohjalta on mahdollista muodostaa yksityiskohtaisempia käsityksiä hiilineutraalin kaukolämmön tuotannosta ja tuotannon muutoksen aikataulusta. Esimerkiksi lämpöpumppujen, lämmön tuottamisen sähköllä (power-to-heat) ja pienydinvoiman rooleja ja niiden käyttökelpoisuutta voidaan arvioidaeri tavoin.(*)
Priorisoimalla selvityksen ulkopuolelle jääneitä seikkoja – kuten esimerkiksi julkisen vallan toimintaa – päädytään myös toisenlaisiin näkemyksiin. BIOS katsoo, että julkisella vallalla pitää käynnissä olevassa talouden ja kulttuurin muutoksessa olla laajemminkin ohjaava, koordinoiva ja investoiva rooli. Helsingin kaukolämmön tuotannon kannalta tämä tarkoittaa esimerkiksi, että kaukolämmön kuluttajahinnan voidaan ajatella nousevan Valorin tekemän selvityksen skenaarioiden reunaehtoja korkeammaksi, koska samaan aikaan julkinen valta voi tukea lämmön käyttäjiä, joille korkeampi hinta olisi taloudellisesti liikaa. Näin hinta ohjaisi myös kulutuksen vähentämiseen, mikä lopulta on myösvälttämätöntä.
Jälleen priorisointien voimakkuus, mahdollisuus tai mahdottomuus näyttää eri näkökulmista erilaiselta. Energian tuottajan kokemus kertoo, että esimerkiksi asuinlämpötilan alentamisella on tiukka lämmön käyttäjien toiveiden ja kokemusten asettama raja. Maailman tulevaisuuden muutoksen mittaluokkaa päivittäin pohtiva tutkija puolestaan voi ajatella, että sisälämpötilan laskeminen parilla asteella on pienimpiä niistä shokeista, joita tulevaisuus todennäköisesti tarjoaa. On olemassa lämmön tuotannon ja varastoinnin muotoja, joiden rakentamiseen ja kehittämiseen Helsingissä voidaan huoletta investoida ilman pelkoa investointien vanhentumisesta tai päästötavoitteiden laiminlyömisestä. Tällaisia ovat esimerkiksi lämpöpumput ja -varastot, lämmön tuotanto sähköllä, lämmön talteenotto ja kaukojäähdytys. Näitä investointeja voidaan ryhtyä tekemään välittömästi ilman vaaraa, että ne osoittautuisivat 5-10 vuoden aikajänteellä ylimitoitetuiksi tai turhiksi. Koska näissä ratkaisuissa sähkön rooli on keskeinen, Helsingin ratkaisuja tukemaan tarvitaan tuulivoiman rakentamista valtakunnan tasolla. Sitä voidaan samaan tapaan tehdä käytännössä vailla huolta hukka- tai liikainvestoinneista. Mainittujen polttamattomien lämmöntuotantomenetelmien mahdollinen mittaluokka täytyy kuitenkin selvittää. Arvioimme, että näillä lähteillä saadaan katettua leijonanosa (luokkaa neljä viidesosaa) Helsingin lämmöntuotannosta. Ongelmaksi Helsinkiä koskevissa selvityksissä ja malleissa jää kylmimpien ajanjaksojen huipputehon tarve. Miten se katetaan polttamattomilla teknologioilla? Tähän yksikään julkaistu selvitys ei ole esittänyt ratkaisua, joka samaan aikaan säilyttäisi kaukolämpöverkon järjestelmätason edut. Olemassaolevilla polttamattomilla teknologioilla nykyisenkaltaisen huipputehon saavuttaminen ei välttämättä ole mahdollista edes mittavilla taloudellisilla panostuksilla. BIOS-tutkimusyksikön näkemys on, että jos ja kun huipputehoa pidetään (kuluttajien ja lämmön tuottajan näkökulmasta) välttämättömänä, silloin _tällä hetkellä _on parempi antaa hiilivoimaloiden olla olemassa ja taata huipputehon saatavuus. (Pidemmällä tähtäimellä ilmastonmuutoksen pahimpien vaikutusten ehkäiseminen voi vaatia sitäkin, että kylmimpien jaksojen aikana lämmön jakelua säännöstellään.) Jos huipputehoja yhä vuoden 2029 jälkeen tarvitaan hiilivoimaloista, on parempi antaa hiilivoimaloille tiukasti säädelty poikkeuslupa rajoitettuun toimintaan kuin suurelta osin romuttaa ne lähivuosina ja rakentaa huipputehon takaajaksi puubiomassavoimaloita. Toisin sanottuna: _parempi muutama vuosi tiukalla poikkeusluvalla säädeltyä hiilivoimaa kuin kymmeniä vuosia puun polttoa. _ On tietysti sen parempi, jos hiilivoimaloiden tarve huipputehon takaamiseksi loppuu jo vuoteen 2029 mennessä tai sitä aiemmin. Käytännössä tämä edellyttäisi omistajien eli helsinkiläisten poliittista päätöstä siitä, että Helen investoi enemmän ja nopeammin polttamattomaan teknologiaan. Myös kaukolämmön kulutuksen laskuun on pyrittävä, esimerkiksi tottumusten ja lämmön käytön käytäntöjen muutoksen kautta. Joka tapauksessa BIOS pitää kokonaisuuden kannalta parhaana suoraa siirtymää polttamattomaan kaukolämmön tuotantoon ilman biomassavälivaihetta. Esitetyn kaltainen hiililaki ei _välttämättä_ ole ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa, koska se sallii poikkeuslupamenettelyn huolto- ja toimitusvarmuuden perusteella.(**) Tällä hetkellä esitetty laki on kuitenkin valitettavasti “musta laatikko”, jonka täsmällinen vaikutus kuvatun kaltaisessa tilanteessa on tuntematon. Lakiesityksen kehittäminen edelleen on siis ehdottomasti tarpeen. Sen sijaan, jos vuonna 2029 astuu voimaan absoluuttinen kivihiilen _kielto_, mikä puolestaan johtaa Helsingissä Hanasaaren ja Salmisaaren voimaloiden korvaamiseen (pääasiassa) puubiomassan poltolla, on kivihiilen kielto toiminut päästövähennystavoitetta _vastaan _(ja vaarantanut muitakin keskeisiä tavoitteita, kuten biodiversiteettiä). Tätä BIOS ei hyväksy, ei vaikka kivihiililailla olisi myönteinen poliittinen signaalivaikutus. Käsityksemme mukaan puubiomassan polton lähettämä kielteinen signaalivaikutus on suurempi, puun polton lähettämästä hiilidioksidista puhumattakaan. Jos on toteutettavissa keino yhdistää absoluuttinen hiilen kielto ja polttamaton kaukolämmön tuotanto vuonna 2029, se on tietysti parasta. Tällä hetkellä emme sellaisesta keinosta ole tietoisia, eikä tulevaa kaukolämmön tuotantoa voida rakentaa vain sille oletukselle, että keinotlöytyvät.
Yksityiskohtainen malli polttamattomaan ja aidosti päästöjä vähentävään kaukolämmön tuotantoon 2030-luvulla on vaativa ongelma. Siksi tilasimme selvityksen, ja siksi toivomme kaikilta tahoilta jatkokeskustelua, johon BIOS aikoo omasta puolestaan aktiivisesti osallistua.*
> Lämpöpumppuihin ja power-to-heat-ratkaisuihin voidaan huoletta > investoida Helsingissä välittömästi. Valtakunnan tasolla > tuulivoiman rakentaminen on heti järkevää ja tukee Helsingin> siirtymää.
*
> Julkisella vallalla pitää olla rooli energian- ja > lämmöntuotannon kustannusten jakautumisessa oikeudenmukaisesti.*
> Kulutuksen laskuun on päästävä – myös kaukolämmössä.*
> Miten kylminä jaksoina tarvittava kaukolämmön tuotannon > huipputeho saavutetaan, vaatii vielä selvittämistä ja kokeilua.*
> Kivihiililain esimerkkivaikutus tai mobilisointivaikutus on eri asia > kuin sen vaikutus ilmastopäästöihin: lakiesityksessä ei edes > oleteta lain vaikuttavan vähentävästi päästöihin.*
> Ilmastotavotteiden kannalta muutaman vuoden erityislupa hiilen > polttoon on parempi kuin joustamattoman lain aiheuttama kymmenien > vuosien puun poltto.(*)
Lämpöpumppujen kohdalla kysymys osien ja kokonaisuuden suhteesta ja verkon hallinnasta nousee esiin uudella tavalla. Lämpöpumppujen käyttö keskitettynä ratkaisuna johtaa erilaiseen tilanteeseen kuin hajautettu (esimerkiksi kiinteistökohtainen) lämpöpumppujen käyttö. Kun tulevaisuudessa on yhä enemmän mahdollista säätää lämmön käyttöä ja jakelua, kysymykseksi nousee esimerkiksi, kuka ja millä periaatteilla ohjaa lämmön tuotannon ja jakelun joustoa? Tehdäänkö säätely keskitetysti, jolloin esimerkiksi verkon haltija säätelee joustoa pitäen silmällä koko verkon tehokkuutta, vai säätelevätkö yksittäiset lämmön käyttäjät täysmääräisesti omaa käyttöään, jolloin verkon edut eivät tule hyödynnetyksi ja verkon olemassaolo kaiken kaikkiaan voi kyseenalaistua? Jos verkon ylläpito ei jälkimmäisessä tapauksessa enää ole tarkoituksenmukaista, on todennäköistä myös, että jotkin tällä hetkellä toimitusvarmaa ja kohtuuhintaisesta lämpöä saavat asiakkaat joutuvat luopumaan joko toimitusvarmuudesta tai maksamaan kovempaa hintaa, tai jopa molempia.(**)
Sen sijaan “lain henki” saattaa olla tällaista poikkeuslupaa vastaan, koska esityksessä nimenomaan mainitaan, että poikkeuslupaa ei voi myöntää sillä perusteella, että laitos joutuisi polttamaan “kuitupuuta tai muita metsäjakeita, jotka soveltuvat korkeamman jalostusasteen tuotannon raaka-aineeksi.” Toisin sanoen laki esitysmuodossaan edellyttää, että laitoksen on poltettava pikemmin ainespuuta kuin hiiltä. Jos asiaa haluaisi kärjistää, voisi kivihiililakia tällä perusteella moittia runkopuunpolttolaiksi. 11.12.2018 Tiekartta hiilineutraaliin kaukolämpöön Helsingissä -julkistustilaisuus 11.12.2018 (lataa materiaalit) Tiekartta luovutettiin pormestari Jan Vapaavuorelle aamupäivällä 11. joulukuuta Balderin salissa. Lataa julkistustilaisuudessa näytetyt esityskalvotja
varsinainen tiekartta.
Tilaisuuden tiedote, sis. ohjelma: “Bioenergia ei tuota ilmastohyötyjä ja tulee Helsingille kalliiksi – Pormestari Vapaavuori vastaanottaa tiekartan hiilineutraaliin kaukolämpöön siirtymiseksi Helsingissä _Julkistamistilaisuus 11.12.2018 klo 9.30–10.30, Balderin Sali, Aleksanterinkatu 12, Helsinki_ Salmisaaren voimalaitos (kuvakaappaus, Google Maps) Suomen ilmastopaneelin mukaan hiilineutraaliuteen on pyrittävä vuoteen 2035 mennessä. Tämä on myös Helsingin tavoite. Yhtenä konkreettisena toimenpiteenä Suomen hallitus on päättänyt, että kivihiilen käyttö kiellettäisiin energiantuotannossa vuonna 2029. Kivihiilen kokonaan kieltävä välitavoite on johtanut Helsingissä suunnitelmiin korvata kivihiiltä käyttävä yhdistetty lämmön ja sähkön tuotanto (CHP) biolämpölaitoksilla. Toteutuessaan biolämpölaitokset eivät vähentäisi ilmastopäästöjä. Puupohjaisen bioenergian ilmastopäästöt piipun päästä mitattuna ovat kivihiiltä suuremmat, ja bioenergian lisäys Helsingissä vaatisi puun kansainvälisen tuonnin lisäystä tai hakkuiden lisäystä kotimaassa. Tutkijoiden mukaan hakkuiden lisääminen pienentää metsien hiilinielua ilmastotavoitteiden kannalta ratkaisevalla aikavälillä. Vain välivaihetta varten tehtävät investoinnit tulisivat myös helsinkiläisille kalliiksi, ja energiapuun kuljetus vaatisi nykyistä energiantuotantoa merkittävästi tiheämmän laiva- tairekkaliikenteen.
BIOS-tutkimusyksikkö on tilannut Valor-konsulttiyhtiöltä tiekartan hiilineutraaliin lämmöntuotantoon siirtymiseksi Helsingissä (toteuttajina energianeuvos, Helenin ex-toimitusjohtaja Seppo Ruohonen ja Kotkan Energian ex-toimitusjohtaja Pekka Passi). Tiekartassa kuvataan, miten kaukolämpö voidaan tuottaa Helsingissä ilman kivihiilen ja biomassan polttamista niin, että päästöt aidosti vähenevät tavoitellussa aikataulussa, huolehtien samalla toimitusvarmuudesta ja kustannusten kohtuullisuudesta. Helenin tuottoja kannattaa ohjata päästöttömien vaihtoehtojen selvittämiseen, kehittämiseen ja pilotointiin. Näin voidaan lähivuosien aikana rakentaa hallittu järjestelmätason siirtymä suoraan muuhun kuin polttamiseen perustuvan teknologian käyttöön. Kivihiilestä luopuminen on oikea tavoite, mutta sen käytön kieltävä laki on muotoiltava niin, ettei se pakota Heleniä puun energiakäyttöön ja siten vaikeuta Helsingin ilmastotavoitteidensaavuttamista.
11. joulukuuta järjestettävässä tilaisuudessa pormestari Jan Vapaavuori vastaanottaa selvityksen ja kommentoi sitä Helsingin strategisesta näkökulmasta. Kommenttipuheenvuoron jälkeen Vapaavuori ja muut puhujat vastaavat toimittajien kysymyksiin.Ohjelma:
9:30 _PAAVO JÄRVENSIVU_ (BIOS): Avaussanat 9:35 _SEPPO RUOHONEN_ ja _PEKKA PASSI_ (Valor): Ylätason tiekartta hiilineutraaliin energiantuotantoon siirtymiseksi Helsingissä 9:50 _SAMPO SOIMAKALLIO_ (Syke): Puun käytön ilmastovaikutukset 10.00 _ANTTI MAJAVA_ (BIOS): Saatesanat ja selvityksen luovutuspormestarille
10.10 Pormestari _JAN VAPAAVUORI_: Kommenttipuheenvuoro 10.20 Yleisökeskustelu ja median kysymykset 10.30 Tilaisuus päättyy Tilaisuuteen on vapaa pääsy. BIOS on itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö, joka tutkii ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan ja kehittää kansalaisten ja päättäjien ennakointikykyä. Tutkimusyksikön toiminnan päärahoittaja on Koneen Säätiö. BIOS on myös osa Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa WISE-konsortiota. Lisätietoja: www.bios.fi Yhteydenotot: Antti Majava, BIOS-tutkimusyksikkö, 0400-655883, antti.majava@bios.fi“ 26.11.2018 Metsien käytön ajojärjestyksestä Ilmastonmuutoksen kannalta ratkaisevaa on ilmakehän tiettynä ajanjaksona sisältämien kasvihuonekaasujen määrä. Tästä _luonnontieteellisestä_ näkökulmasta sekä päästöjen vähentäminen että nielujen lisääminen ovat tarpeellisia ja toimivia keinoja. Tarvittavien päästöleikkausten mittakaava on suurempi kuin potentiaalisten nielujen, mutta kummatkin vaikuttavat täysimääräisesti nettopäästöihin. _Poliittisesti_ tilanne on toinen, koska päästöjen suhteen käydään osittain kauppaa, osittain vähennyksiä tehdään sopimuksin. Nielut on ainoastaan luvattu (Kioton sopimuksen toisella kaudella) pitää vähintään entisellä tasolla ja nielukauppa on vasta suunnittelun asteella. Laskennallisesti esimerkiksi IPCC olettaa malleissaan, että tällä hetkellä olemassa olevat globaalit nielut pysyvät vähintäänkin entisen suuruisina. Suomessa on hyvät edellytykset sekä päästöjen vähentämiseen että nielujen kasvattamiseen. Esimerkiksi Sitra on julkaissutlaskelmia
,
joiden mukaan päästövähennyksiä on mahdollista saavuttaa hyvin vähäisin kustannuksin. Myös nieluja on mahdollista kasvattaa, kuten esimerkiksi hallituksen aloite metsityksen lisäämisestäesittää.
Tämä kokonaisnäkemys antaa puitteet arvioida eri yhteiskunnallisten alueiden ja talouden sektoreiden päästökehitystä kokonaisuuden kannalta. Kokonaisuuden tarkasteleminen on ratkaisevan tärkeää muutoksessa, joka koskettaa kaikkia yhteiskunnan ja talouden osia ja joka jossakin muodossa, enemmän tai vähemmän kivuliaana, tapahtuu joka tapauksessa. Osa-optimointi sektorien sisällä tai sektoreittain johtaa helposti kokonaisuuden kannalta epäedullisiin tuloksiin (joista ilmastonmuutos itsessään on esimerkki). Kokonaisnäkemystä tarvitaan erityisesti julkiselle vallalle. Vaikka monet toimet – kuten esimerkiksi puun osto ja myynti – nykyisessä yhteiskunnassa tapahtuvat markkinoilla, on julkisella vallalla ratkaiseva rooli markkinoiden mahdollistajana. Lisäksi julkinen valta säätelee liiketoiminnan kannattavuutta. Puumarkkinat ovat tästä erinomainen esimerkki. Markkinoiden rakennetta (mitä kannattaa myydä ja milloin) säätelee moni kulloisenkin hallituksen vallassa oleva asia, tärkeimpinä verotus ja erilaiset tukijärjestelmät, niin myyjiä kuin ostajiakin koskien. Näitä säätelemällä hallitus pyrkii toteuttamaan tietyn hakkuumäärän, jota linjataan hallitusohjelmassa ja kansallisessa metsästrategiassa . Keinoja ovat muun muassa (energia)verotus, kestävän metsätalouden rahoituslakiin perustuvat eli Kemera -tuet , metsähakkeen tuotantotuki(ja
keskeisten kilpailijoiden, kuten turpeen, tuki- ja verokohtelu), investointituet ja kansallisen metsästrategian 11 erillistä ohjelmaa. Myös pääosin suojeluun pyrkivät ohjelmat kuten Metso vaikuttavat osaltaan asiaan. Kaiken kaikkiaan metsäsektorin (niin puun myyjien kuin ostajienkin) tukemiseeen on Suomessa käytetty miljardeja. Ilmastonmuutos tuo metsäsektorin roolin kokonaisarvioon tärkeinä tekijöinä ainakin kysymykset metsistä hiilinieluina ja -varastoina, mikä puolestaan vaikuttaa kysymykseen puusta raaka-aineena. Metsät toimivat sekä hiilinieluina että -varastoina. Nielu- ja varastotehtävät voivat sopia hyvin yhteen luonnon monimuotoisuuden tukemisen kanssa. Myös puusta tehtävät pitkäkestoiset tuotteet toimivat hiilivarastoina. Sen sijaan sellupohjaiset tuotteet ja varsinkin energiapuu vapauttavat hiilensä nopeasti. Puu on uusiutuva luonnonvara, mutta ei päästötön. Poltettaessa puu päästää hiilidioksidia energiayksikköä kohden jopa enemmän kuin kivihiili. Jos metsän uusiutumisesta on pidetty huolta, takaisin kasvava metsä (mukaan lukien maaperä, johon hiiltä myös sitoutuu) sitoo toki hiilen jossain vaiheessa takaisin. Ilmastonmuutoksen etenemisen kannalta aikajänne on kuitenkin ratkaiseva. On paljonkin väliä sillä, hakataanko metsiä nyt vai useamman kymmenen vuodenpäästä.(*)
Metsien käytön ajojärjestys asettuu tästä näkökulmasta sangen selkeästi. Ensin on varmistettava, että hiilinieluja ja -varastoja on riittävästi. Tämän jälkeen ajojärjestyksessä on mekaaninen metsäteollisuus, joka tekee tuotteita, joihin hiili sitoutuu suhteellisen pitkäksi ajaksi. Seuraavaksi ajojärjestyksessä on kuidutttava metsäteollisuus, jonka tuotteet ovat nopeampikiertoisia kuin mekaanisen metsäteollisuuden, eivätkä siksi muodosta hiilivarastoja. Näiden käyttötarkoitusten yhteydessä syntyy esimerkiksi hakkuutähteitä, joita on ainakin lyhyiden kuljetusyhteyksien päässä järkevää käyttää energiapuuna, varsinkin jos käyttö korvaa uusiutumattomia polttoaineita. Sen sijaan ainespuun käyttö polttotarkoituksiin ei ole kokonaisuuden kannalta järkevää, tuskin myöskään energiapuun kuljettaminen pitkiä matkoja, varsinkaan, jos puuta on tuotava ulkomailta. Hakkuiden kielteisten vaikutusten ulkoistaminen kaupan avulla ei ole vastuullista ilmastopolitiikkaa. Metsäteollisuuden osien sisälle muodostuu vastaava prioriteettijärjestys. Mekaanisessa puuteollisuudessa kannattaa panostaa tuotteisiin, jotka ovat mahdollisimman pitkäkestoisia, sahauksesta jäävä puru, ja reunalauta kannattaa käyttää selluteollisuudessa, ja niin edelleen. Kaiken kaikkiaan niin kutsuttuina sivuvirtoina syntyvä puu kannattaa käyttää metsäteollisuudessa, raaka-aineena tai energiana. Kaskadikäytössä on paljon kehitettävää. Esimerkiksi puun käyttö rakennuksissa kannattaa suunnitella niin, että puu voidaan käyttää uudelleen ja vasta aivan viimeiseksi jos ollenkaan energiana. Lisää tutkimusta tarvitaan varsinkin energiapuu-osion sisäisestä ajojärjestyksestä. Ohut ja nopeasti lahoava hakkuutähde (oksat) on ajojärjestyksessä ensimmäisenä, mutta esimerkiksi kantojen energiakäyttöä on kritisoitu. Sivuvirtojen puu on jo pääasiallisesti metsäteollisuuden omassa energiakäytössä. Myös suunniteltujen investointien yhteydessä syntyvä metsäteollisuus mitä todennäköisimmin käyttää suurimman osan omista sivuvirroistaan. Näin ollen ajojärjestyksen alimmalle jakeelle, energiapuulle, ei ole syntymässä suuria lisäyksiä. Jo nyt energiapuuta tuodaan Suomeen ulkomailta, lähinnä Venäjältä ja Baltiasta. Koska päästöttömiä energiamuotoja on hyvin kustannustehokkaasti saatavilla, tuontienergiapuu on jo pelkästään logistiikan aiheuttamien päästöjen ja kulujen vuoksi ajojärjestyksessä kaikkein viimeisimpänä.AIKAJÄNTEESTÄ
Aikajänne niin päästöjen vähentämisen kuin nielujen lisäämisenkin kannalta on tärkeä. Ilmakehän hiilidioksidimäärän kasvu pitää saada pysäytettyä ja laskuun nimenomaan nyt, eikä 100 vuoden päästä. Jos olisi niin, että globaali lämpeneminen olisi täsmälleen sama asia kuin hiilidioksipitoisuuden määrä ja riippuisi vain ilmakehän hiilidioksidipitoisuudesta, voitaisiin ajatella, että nyt voidaan päästää hiilidioksidipitoisuus (ja lämpötila) korkeammaksi (_overshoot_), kunhan myöhemmin hiilidioksidia poistetaan enemmän (ja saadaan lämpötila laskemaan). Näin ei kuitenkaan ole. Ilmakehän hiilidioksidi ”pakottaa” ilmakehää lämpenemään, millä puolestaan on seurannaisvaikutuksia käytännössä kaikille ekologisille järjestelmille eli kaikelle elämälle. Ajatellaan, että hetkellä t1 hiilidioksidipitoisuus on x, hetkellä t2 pitoisuus on x+1 ja hetkellä t3 uudelleen x, koska hiilidioksidia on onnistuttu poistamaan 1 yksikkö (verrattuna hetkeen t2). Tällöin aikana, joka kuluu hetkestä t1 hetkeen t3 ilmakehässä ollut ”ylimääräinen” hiilidioksidi on jo tehnyt temppunsa, eli on lämmittänyt ilmakehää kaikkine seurannaisvaikutuksineen, joista kaikki eivät suinkaan pysähdy, saati käänny takaisin ”parempaan” pitoisuuksien palautuessa. Toisin sanoen hiilineutraaliuden tavoittamisen lisäksi on ratkaisevaa, millä aikataululla ja mitä polkua pitkin hiilineutraaliuteen päästään. Näin siksi, että “polun varrella” tulevat päästöt ehtivät vaikuttaa jo nyt liian korkeisiin pitoisuuksiin ennen neutraaliuden saavuttamista. Lopulta myöskään hiilineutraalius ei ole riittävä maali, vaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden laskeminen kestävälle tasolle. Kuten vuosisitten kirjoitimme
,
on katsottava kohti tulevaisuutta, jossa hiiltä saadaan imettyä ja sidottua pois ilmakehästä niin, että vaaralliset itse itseään vahvistavat takaisinkytkennät tai muut turmiolliset ympäristönmuutokset eivät ehdi käynnistyä. IPCC’n “Global Warming of 1,5°C ”-raportti huomauttaa nimenomaan tämän ”ylimääräisyyden” (_overshoot_) ongelmista, joista kaksi on erityisen huomattavia. Ensinnäkin yllä mainittu ”temppujen tekeminen”: vaikka hiilidioksimäärän aiheuttamaa lämpenemistä saataisiin myöhemmin peruutettua, korjaamatonta ja mittavaa vahinkoa (esimerkiksi kokonaisten ekosysteemien menetyksiä tai laajojen jäätiköiden sulamisia) on jo erittäin suurella todennäköisyydellä syntynyt. > _A3.2. Future climate-related risks depend on the rate, peak and > duration of warming. In the aggregate they are larger if global > warming exceeds 1.5°C before returning to that level by 2100 than > if global warming gradually stabilizes at 1.5°C, especially if the > peak temperature is high (e.g., about 2°C) (high confidence). > __SOME IMPACTS MAY BE LONG-LASTING OR IRREVERSIBLE, SUCH AS THE LOSS > OF SOME ECOSYSTEMS__ (high confidence)._ Esimerkiksi jos mittava jäätikkö sulaa, se ei todennäköisesti jäädy uudelleen millään nyky-yhteiskuntien kehitykseen vaikuttavalla aikajänteellä, vaikka hiilidioksidipitoisuutta saataisiin laskettua. Samoin esimerkkinä voi ajatella ajatella lämpenemisen seurauksena meriin kertynyttä lämpöä (energiaa), joka on pääasiallinen syy lisääntyneiden hirmumyrskyjen lisääntyneisiin voimiin. Vaikka hiilidioksidipitoisuutta ilmakehässä saataisiin laskettua, merien lisäenergia purkautuuhitaasti.
Mitä suurempi ”ylimääräisyys” (_overshoot_), sitä pahempia ja sitä todennäköisempiä ovat peruuttamattomat ja hitaasti peruuntuvat vahingot, ja itse itseään vahvistavien kierteiden karkaaminen. Siksi jälleen: mitä nopeammin ja mitä enemmän pitoisuuden kasvu saadaan pysäytettyä ja laskuun, sen parempi. Toiseksi: ei ole riittävän luotettavaa varmuutta siitä, että hiilidioksidipitoisuuden laskeminen ”overshoot”-tilanteen jälkeen ylipäätään laskisi lämpötilaa. Tähän kannattaa pysähtyä hetkeksi: ei ylipäätään tiedetä varmaksi, että jos pitoisuudet päästetään korkealle ja lämpeneminen yli 1,5°C, takaisin voitaisiin palata, vaikka pitoisuuksia saataisiin laskettua. ”Overshoot”in syntyminen on jo itsessään venäläistä rulettia maapallon ilmastolla. > _C3.3. Pathways that overshoot 1.5°C of global warming rely on CDR > (carbon-dioxide removal) exceeding residual CO2 emissions later in > the century to return to below 1.5°C by 2100, with larger > overshoots requiring greater amounts of CDR (Figure SPM.3b). (high > confidence). Limitations on the speed, scale, and societal > acceptability of CDR deployment hence determine the ability to > return global warming to below 1.5°C following an overshoot. > __CARBON CYCLE AND CLIMATE SYSTEM UNDERSTANDING IS STILL LIMITED > ABOUT THE EFFECTIVENESS OF NET NEGATIVE EMISSIONS TO REDUCE > TEMPERATURES AFTER THEY PEAK__ (high confidence). _ Tämä siis täysin riippumatta siitä, onko teknisesti mahdollista poistaa hiilidioksidia riittävän paljon. IPCC:n raportti on ilahduttavan optimistinen sen suhteen, että luonnonjärjestelmiä (metsiä, soita, maaperää ja niin edelleen) tukemalla hiiltä voidaan sitoa. Nämä ekosysteemien suojeluun ja elvyttämiseen tai esimerkiksi maatalouden toimintatapojen muutokseen perustuvat keinot ovat huomionarvoisia siksikin, että osalla keinoista on muita hyötyjä esimerkiksi maataloudessa vesivarojen suojelussa, eroosion torjunnassa tai ruokaturvan parantamisessa. Win-win -ratkaisujakinsiis on olemassa
.
Mutta ongelma on, että vaikka sidonta onnistuisi, ilmasto ei silti välttämättä viilene tai käyttäytyy ”overshootin” jälkeen muuten tavoilla, jotka ovat epäsuotuisia (esimerkiksi heilahteleerajusti).
Näiden seikkojen valossa on ratkaisevasti väliä sillä, laskevatko nettopäästöt 20 vai sadan vuoden aikajänteellä. Mitä nopeammin, sitä todennäköisemmin vältetään pahemmat seuraukset ja riskit. Aikajänne koskee niin päästöjen vähentämistä kuin nielujakin. Päästövähennyksissä Suomi on edennyt kohtalaisesti, mutta vaarassa ovat nielut, joiden pienenemistä Suomessa uhkaavat nimenomaan suunnitelmat hakkuiden kasvattamisesta ja puun energiakäytön lisäämisestä. Kuten LUKE toteaa:
“Skenaariolaskelmien perusteella näyttää siltä, että puun käytön lisäys pienentää nielua enemmän kuin sen lisäyksellä saadaan aikaan päästövähennyksiä vuosisadan puoliväliin mennessä esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden tai betonirakenteiden korvaamisesta.”(*)
Lisäksi asiaan vaikuttaa IPCC’n käyttämä hiilibudjettien laskentatapa, joka korostaa nielujen lisäämisen tarvetta. IPCC’n laskelmat perustuvat hiilibudjeteille, joissa otetaan huomioon globaalit päästöt ilmakehään ja globaalit nielut. Toisin sanoen hiilibudjeteissa on jo mukana myös arvio Suomen hiilinielujen vaikutuksesta. Näin ollen kun IPCC korostaa nielujen tulevaa merkitystä esimerkiksi raportissaan “Global Warming of 1,5°C ”, se puhuu ihmistoimin aikaansaaduista _uusista_ nieluista, mikä Suomessa tarkoittaisi esimerkiksi metsitystä, soiden ennallistamista, pitkäkestoisiin puutuotteisiin sitoutuvaa hiiltä ja niin edelleen. Tai toisinpäin: globaalisti, mukaan lukien Suomen, nykytasoinen hiilinielu ei IPCC’n silmissä ole nielu, jota voin käyttää ilmakehään kertyneen hiilidioksidin “ylimäärän” (_overshoot_) palauttamiseen alkutilaan. Kuten erikoistutkija Antti-Ilari Partanen toteaa:
“olemassa olevien metsien hiilinielujen nykyistä kehitystä ei lasketa mukaan negatiiviseksi päästöksi”. IPCC’n laskemistavassa overshootin korjaamiseen tarvitaan uusia, nyt olemassaolemattomia nieluja. Näin ollen argumentti, että hakatut metsät kasvaessaan sitovat takaisin päästämänsä hiilidioksidin, ei koske IPCC:n skenaarioiden _overshoot_in palauttamista lainkaan. _Overshoot_ia voidaan palauttaa vain tekemällä uusia nieluja. Laskentatavoista riippumatta huomio kannattaa kiinnittää nettopäästöihin ja niistä seuraaviin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksiin. 23.11.2018 Talous- ja ilmastopolitiikka vaalikaudella 2019–2023 -seminaari 22.11.2018 (lataa BIOS-materiaalit) Puheenjohtajat Antti Rinne (SDP) ja Pekka Haavisto (Vihreät) hahmottivat tulevan vaalikauden talous- ja ilmastopolitiikkaa yhdessä tutkijoiden Jari Liskin (Ilmatieteen laitos) ja Paavo Järvensivun (BIOS) kanssa Kalevi Sorsa -säätiön ja BIOS-tutkimusyksikön järjestämässä seminaarissa. BIOS laati seminaarin pohjaksi tulevien vuosien konkreettisia ilmastotoimia ja niiden toteuttamisen mahdollistavia talouspoliittisia työkaluja tarkastelevan taustapaperin “Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus”. Voit ladata Järvensivun esityskalvot tästäja
taustapaperin tästä.
Myös Demokraatti
ja Vihreä Lanka
kirjoittivat seminaarista. Avoimen tilaisuuden kutsuteksti: _“Ilmastonmuutos ja sen torjunta ovat puhuttaneet suomalaisia harvinaisen kuuman kesän ja IPCC:n tiukkasanaisen raportin jälkeen. Tutkijoilta odotetaan ratkaisuehdotuksia, poliitikoilta odotetaan tuntuvia toimenpiteitä._ _Seuraavaa vaalikautta pohjustava, tutkijat ja puoluejohtajat yhteen tuova seminaari nostaa keskiöön talous- ja ilmastopolitiikan suhteen: Millaisen talouden rakennemuutoksen Suomi tarvitsee ilmastonmuutoksen torjumiseksi? Mitä on ilmaston huomioon ottava vastuullinen taloudenpito? Miten valtiontalouden kysymyksenasettelu ja vastaukset muuttuvat, jos laajennamme tarkastelun kunnianhimoisiin ilmastotoimiin, energiamurrokseen ja niukkoihin luonnonvaroihin?_ _Julkinen keskustelu taloudesta ei ole pysynyt nopeasti etenevän ilmastonmuutoksen vaatimalla tasolla. Tuoreita monitieteiseen tutkimukseen pohjaavia näkökulmia esiin nostaakseen Kalevi Sorsa -säätiö kutsui tilaisuuden vierailevaksi järjestäjäksi BIOS-tutkimusyksikön._ _Seminaari järjestetään 22.11.2018 klo 8.45–11.15, Balderin Salissa (Aleksanterikatu 17, Helsinki)._ _Tilaisuuden ohjelma:_ _8.45 Tarjolla kahvia_ _9.00 Kaisa Penny (Kalevi Sorsa -säätiö): Ilmastonmuutos ja politiikan innovaatiot_ _9.10 Jari Liski (Ilmatieteen laitos): Ilmastotieteen asettamat haasteet ilmastopolitiikalle_ _9.30 Paavo Järvensivu (BIOS-tutkimusyksikkö): Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus_ _9.50 Pekka Haavisto (Vihreät): Vihreiden talouspolitiikka jailmastonmuutos_
_10.10 Antti Rinne (SDP): SDP:n talouspolitiikka ja ilmastonmuutos_ _10.30 Paneelikeskustelu”_ 13.11.2018 UUTISKIRJE 11/2018 Syksy on jatkunut kiireisenä ja tapahtumarikkaana. Uutiskirjeissä esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Aikaisemmat uutiskirjeet löytyvät tästä blogista . Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
_Greenscreen. Kuva Paavo Järvensivu._NOSTO
_IPCC:N RAPORTTI MUUTTI ILMASTON LASKUOPPIA_ Lokakuussa ilmestynyt IPCC:n raportti Climate Warming of 1,5°C sai aikaan suoranaisen ilmastokeskustelun hyökyaallon ja toi Suomessa tuhannet ihmiset kadulle. BIOS-tutkimusyksikkö esitteli tuoreeltaan raportin tuloksia pitkässä blogikirjoituksessa “Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuiko politiikka?”
BIOS muistutti suomalaisia etenkin siitä, että IPCC:n linja ei tästä höllenny vaan varmasti tiukkenee, kun tulevissa raporteissa otetaan huomioon tutkimuksia, joka vielä jäivät tuoreen raportin ulkopuolelle. Rohkeampia poliittisia päätöksiä pitäisi tehdä jonyt:
> _“Nykyiset päätökset ja investoinnit joutuvat elämään > tiukkenevan ilmastopolitiikan maailmassa. Yhtäältä on riskinä, > että tehdään päätöksiä, joiden peruminen pakon edessä tulee > kalliiksi ja hukkaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Toisaalta, ja ennen > kaikkea, väärät päätökset lukitsevat ‘polkuriippuvuuksia’ > – niillä on hitausvoimaa, kun esimerkiksi infrastruktuurin > elinkaarta mitataan vuosikymmenissä.”_ Tuleviin vaalikeskusteluihin tähdäten BIOS julkaisi myös toimittajia varten laaditun kirjoituksen “Kaksi pääsykoekysymystä ilmastovaaliehdokkaille”.
Kysymysten tarkoituksena on kaivaa esiin ehdokkaiden ymmärrystä siitä, millaiseen maailmaan tehtävillä päätöksillä ollaan menossa. Hyväksyykö poliitikko nykyisten ilmastositoumusten linjan, joka muiden maiden sitoumusten kanssa vie kohti vähintään kolmen asteen lämpenemistä? Ja ymmärtääkö hän, mitä tämä kouriintuntuvasti tarkoittaisi? Jos poliitikko vaatii nykylinjan tiukentamista, miten hän hahmottaa metsätalouden roolin tulevassamuutoksessa?
BIOS-tutkimusyksikön Antti Majava kirjoitti myös Politiikasta.fi-sivustolla suomalaisesta ilmastopolitiikasta IPCC:n raportin valossa otsikolla “Hallituksen ilmastostrategia ei johda päästöjen vähenemiseen”.
Samaan aikaan raportin kanssa kun ilmestyivät uudet valtakunnan metsien inventointitiedot, jotka vahvistivat sen, että Suomen nettopäästöt kasvavat, mikäli lisähakkuut toteutuvat ennakoidussamittakaavassa.
Raportista on tehty monia analyysejä, joista vinkkaamme erityisesti tämän _Foreign Policyn_ artikkelin “The Hope at the Heart of the Apocalyptic Climate Change Report”.
Artikkeli nostaa esiin IPCC:n raportin toiveikkaimpien skenaarioiden painotukset kulutuksen vähentämiseen sekä sellaisiin ratkaisuihin, jotka ilmastohyötyjen lisäksi parantavat ruokaturvaa, torjuvat köyhyyttä, hillitsevät väestönkasvua ja ylipäätään pyrkivät löytämään yhteistä pohjaa ilmastotoimille ja kestävän kehityksen päämäärien toteuttamiselle. Vaikka esimerkiksi Suomen ilmastopaneelin Markku Ollikainen toi tätä puolta esiin vahvasti IPCC:n raportin suomalaisessa tiedotustilaisuudessa, julkisessa keskustelussa se on jäänyt harmittavan vähälle huomiolle.MAAILMALTA
_HYÖNTEISKATO_
Hyönteispopulaatioiden kadosta Euroopassa on saatu hälyttäviä tietoja jo aikaisemmin, ja lokakuussa ilmestynyt tutkimusartikkeli kertoi karuja uutisia myös Puerto Ricosta. _The Washington Post_in artikkelissa tutkijat kertaavat näitä tuloksia ja pohtivat trooppisen hyönteiskadon yhteyttä ilmastonmuutokseen – muutoksiin niin lämpötilassa kuin sademäärissä. “Holy crap”, kuten erästutkijoista toteaa.
Biodiversiteetti on noussut otsikoihin laajemminkin viime aikoina, kun WWF julkaisi uusimman Living Planet -raporttinsa.
Tiedotusvälineissä asiasta kerrottiin kuitenkin kovin huolimattomasti otsikoiden esimerkiksi Guardianin (30.10.) tapaan, että ihmiskunta on “pyyhkäissyt olemattomiin 60% eläinpopulaatioista sitten 1970-luvun”. Myöskään WWF ei ole omassa viestinnässään ollut aina järin huolellinen. Raportin tulokset ovat huolestuttavia, mutta niitä ei pidä tulkita noin. Raportin mukaan tutkitut selkärankaisten populaatiot ovat vähentyneet keskimäärin 60% – jotkut ovat siis vähentyneet, jotkut kasvaneet, ja yksilömäärät riippuvat tietysti populaatioiden koosta. Tämä ei tietenkään tee kehitystä yhtään vähemmän hälyttäväksi, mutta tiedeviestinnän tarkkuus on tärkeää, kuten Ed Yong muistuttaa _Atlantic_-lehden artikkelissaan.
BIOS
_ILMASTOVAALISEMINAARI 22.11._ Järjestämme Helsingissä 22.11. klo 8.45–11.15 pidettävän seminaarin “Talous- ja ilmastopolitiikka vaalikaudella 2019–2023” (Aleksanterinkatu 12, Balderin sali). Kalevi Sorsa -säätiö kutsui BIOS:n tilaisuuden vierailevaksi järjestäjäksi. Seminaarissa esiintyy BIOS-tutkijoista Paavo Järvensivu, muita esiintyjiä ovat Kaisa Penny (Kalevi Sorsa -säätiö), Jari Liski (Ilmatieteen laitos), Pekka Haavisto (Vihreät) ja Antti Rinne (SDP). Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tilaisuuden sivu ja Facebook-tapahtuma.
_BIOS-TUTKIJA TERO TOIVASEN VÄITÖS 16.11._ Tero Toivanen väittelee Helsingin yliopiston päärakennuksessa (auditorio XV) perjantaina 16.11. klo 12–14 otsikolla “Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan”. Väitöskirjaan voitutustua verkossa .
Lisätietoja väitöksestä.
_DEBATTI MAASEUDUN TULEVAISUUDESSA JATKUU_ _Maaseudun Tulevaisuuden_ palstoilla jatkui hämmentävän kovakielinen linja, joten BIOS selvensi marraskuun alussa julkaistussa kirjoituksessaan “Maaseudun Tulevaisuus nimeää tutkimustiedon ‘ympäristölobbyksi’”
tutkimusyksikkömme toimintaa ja päämääriä. Toivoaksemme keskustelun sävy muuttuu jossain välissä paremmaksi. Mieluisa signaali oli, että _Maaseudun Tulevaisuus_ kysyi BIOS-tutkimusyksiköltä kantaa professori Lauri Valstan lokakuiseen kirjoitukseen. Kommentoimme Valstan kirjoitusta myös laajemmin blogissa.
_JAKAUTUUKO SUOMI? -KIRJA ILMESTYI_ Koneen Säätiön tuottama kirja _Jakautuuko Suomi?_
ilmestyi lokakuussa Innon kustantamana, ja julkaisutilaisuus pidettiin perjantaina 26.10. Koneen kartanolla. BIOS-tutkimusyksikön Ville Lähde oli toinen kirjan toimittajista, ja Paavo Järvensivu ja Jussi T. Eronen kertoivat omassa artikkelissaan Yle-yhteistyöhankkeestamme . Ville Lähde esiintyi kirjan julkistamistilaisuudessa, ja häntä haastateltiin kirjan ilmestyttyä Ylen Radio Suomen Ajantasaan ja _Helsingin Sanomiin_. _MUITA KIRJOITUKSIA_ Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kirjoittivat lokakuussa Politiikasta.fi-sivulla otsikolla “Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen?”
Tero Toivanen puhui niin ikään ekologisen jälleenrakennuksen ja vahvan yhteiskunnallisen ohjauksen puolesta Ylen lokakuisessaartikkelissa :
> _“Kokonaiset tieteenalat, esimerkiksi taloustiede, ovat > muotoutuneet tämän fossiilitalouden aikana. Nyt siirrytään > valintatilaan, jossa yhteiskunnallista ajattelua ei enää voi > rakentaa sille perustalle.”_ Tero Toivanen jatkoi teeman käsittelyä _Kansan Uutisten _lokakuisessa haastattelussa,
jossa hän muistutti yhteiskunnan ekologisen murroksen työllistävästä vaikutuksesta. Antti Majava kirjoitti Versus-lehden puheenvuorossaan “Uusiutuvaenergiaoperetti”
luonnon
kantokyvyn perustavuudesta.LOPUKSI
Suosittelemme _Yliopisto_-lehden erinomaista artikkelia Iiris ja Tuomas Mattilan kokeilevasta ja tutkivasta maatilasta. Samoja aiheita käsitteli _Helsingin Sanomien_ oivallinen artikkeli viljelymaan hiilensidonnan mahdollisuuksista. Tässä Ylen artikkelissa käydään kiintoisaa keskustelua siitä, minkä ikäisenä metsää hakataan Suomessa ja mistä se johtuu. TIlastokeskuksen laskelmien mukaan kotitalouksien yhteenlasketut kasvihuonekaasupäästöt ja materiaalinkulutus ovat yllättäen laskeneet hiukan, vaikka kotitalouksien määrä on kasvanut. Tämä johtuu siitä suotuisesta kehityssuunnasta, että kotitalouskohtaiset kulutusmäärät ovat laskeneet, jopa yllättävän paljon, etenkin kun malli ottaa myös huomioon tuotteiden ulkomaisen tuotannon vaikutukset. Suunta on siis oikeaan, vaikkei vielä läheskään tarpeeksi nopeaa. Laskelmat myös osoittavat suuren eron pieni- ja suurituloisten kulutuksen välillä. 3.11.2018 Kommentteja Lauri Valstan kirjoitukseen “Suomen hakkuilla globaali vaikutus” ALLA OLEVA TEKSTI ON KIRJOITETTU VASTAUKSENA _MAASEUDUN TULEVAISUUDEN_ TOIMITTAJAN HENRIK HOHTERIN PYYNTÖÖN ESITTÄÄ KOMMENTTEJA LAURI VALSTAN KIRJOITUKSEEN “SUOMEN HAKKUILLA GLOBAALI VAIKUTUS”
(_MAASEUDUN TULEVAISUUS_ 26.10.2018). NÄIN OLLEN SE TAUSTOITTAA MYÖS HOHTERIN KOMMENTTIEN PERUSTEELLA KIRJOITTAMAA ARTIKKELIA “BIOS-TUTKIJAT VAATIVAT METSÄNOMISTAJILLE KORVAUKSIA JA KANNUSTIMIA HIILEN SIDONTAAN – “OTETTAVA VIIPYMÄTTÄKÄYTTÖÖN””
(_MAASEUDUN TULEVAISUUS_ 3.11.2018) -------------------------Lauri Valstan
tekstin lähtökohta on yhteinen BIOSin esittämien näkemysten kanssa. Tutkijoiden piirissä vallitsee selkeä konsensus siitä, että hakkuiden lisääminen Suomessa pienentää metsiemme hiilinielua lähivuosikymmeninä. Keskustelua – johon myös BIOS-tutkimusyksikkö on osallistunut– on käyty
Suomessa siitä, voidaanko ja pitääkö hakkuutasoa nostaa. Ei siis hakkuiden rajoittamisesta vaan niiden lisäämisestä. Valsta toteaa suomalaisen metsäteollisuuden toimivan vastuullisemmin ja ilmaston kannalta kestävämmin kuin monien muiden maiden metsäteollisuuden ja siksi olisi parempi mitä isompi osa metsäteollisuuden tuotannosta sijaitsee Suomessa. Tästä syystä hän vastustaa “ehdotettuja hakkuiden rajoituksia” (viittaamatta siihen, missä ja millaisia ehdotuksia on tehty). Tilanne on kuitenkin päinvastainen. EU on luomassa kannusteita lisähakkuille paitsi omalla alueellaan myös muualla maailmassa. Lisäksi, vain
ilmastovaikutuksia arvioiden, eteläisemmissä maissa nopeasti kasvava puumassa sitoo hakkuissa sekä tuotteiden valmistuksessa ja käytössä vapautuvan hiilen takaisin metsään nopeammin kuin hitaasti kasvava pohjoinen havumetsä. (Monista muista ympäristönäkökohdista turmiollisempaa metsätaloutta löytyy tietysti lukuisista maista.) Valsta myös olettaa globaalin metsäteollisuustuotteiden kysynnän kasvavan nykyisen kaltaisesti lähivuosikymmeninä. Siten mahdollinen tuotannon vähentäminen Suomessa korvautuisi väistämättä tuotannolla muualla. Hakkuiden rajoituksilla Suomessa ei siten olisi vaikutusta ilmastopäästöjen kasvuun globaalilla tasolla. Metsäteollisuuden nykyisten päätuotteiden, sellun ja paperin kysyntä on voimakkaasti riippuvaista yleisestä materiaalisen kulutuksen ja muun muassa nettikaupan kehittymisestä. Kulutus- ja investointikäyttäytymisen on kuitenkin muututtava ratkaisevasti, jotta YK:n pääsihteeri Antonio Guterresin “eksistentiaaliseksiuhaksi
”
(2018) kutsumat ilmasto- ja ekologiset katastrofit voidaan välttää. Myös IPCC on korostanut että vain nopeat ja syvälliset (_rapid and far-reaching_) muutokset globaalissa taloudessa mahdollistavat ilmastonmuutoksen hillitsemisen Pariisin sopimuksen tavoitteiden mukaisesti (IPCC 2018).
Julkisen sektorin ohjauksen on tuettava kulutuksen vähentämistä. Myös yksittäiset yritykset ja kansalaiset ovat yhä laajemmin omaksumassa vapaaehtoisesti vähemmän kuluttavia toimintatapoja. Globaalin kulutustason vähenemisellä/vähentämisellä on väistämättä vaikutuksia myöskin metsäteollisuustuotteiden kysyntään. Toisaalta, jos kulutus ei lähivuosina vähene ja katastrofaalisen ilmastonmuutoksen torjumisessa epäonnistutaan, on todennäköistä, että erilaiset ympäristöhaitat voivat vaikuttaa huomattavasti lämpenemisen hidastamiseen pyrkiviä toimia enemmän globaaliin kulutuskykyyn. Siten näköpiirissä ei ole Valstan olettamaa _business as usual_ -skenaarion jatkumista. Globaali toimintaympäristö tulee väistämättä muuttumaan rajusti jo lähivuosikymmeninä, eli nyt tehtävien metsäteollisuusinevestointien takaisinmaksuaikana. Valsta myös olettaa, että iso osa puupohjaisten tuotteiden tuotannosta korvaisi öljy/fossiilipohjaista tuotantoa. Jos ylempänä mainitun Valstan oletuksen mukaisesti ajatellaan, että puutuotteiden globaali kysyntä on joustamaton (ja kasvava), tulee esimerkiksi puun energiakäyttö lisäksi muun puunkäytön päälle. On ilmeistä, että tällaisen tilanteen ilmasto- ja ekologiset vaikutukset ovat kielteiset. Oletus, että puu korvaisi öljy/fossiilipohjaisia tuotteita, on ristiriidassa näkemyksen kanssa, jossa globaalin kysynnän oletetaan kasvavan riippumatta Suomen toimista tai ilmastonmuutostekijöistä. Öljy/fossiilipohjaiset tuotteet tulevat säilymään pitkälle tulevaisuuteen edullisempina kuin niiden puupohjaiset korvaajat. Biopohjaisiin materiaaleihin on siirrytty pitkälti siksi, että niiden koetaan olevan uusituvina ympäristöystävällisempiä kuin fossiilipohjaisten tuotteiden. Ilmaston kannalta keskeistä ei ole kuitenkaan uusiutuvuus, vaan tuotteen aiheuttamat ilmastopäästöt, sekä aika jonka kuluessa tuotteen käytöstä aiheutuneet päästöt sitoutuvat takaisin kasvavaan biomassaan. Mikäli biopohjaiset tuotteet johtavat sellaiseen hiilinielun pienenemiseen, joka kumoaa ilmastohyödyn suhteessa fossiilipohjaisiin tuotteisiin, poistuu myös iso osa syistä siirtyä biopohjaisten tuotteiden käyttöön. Puuta poltettaessa sen kasvihuonekaasupäästöt, mukaan lukien hiilidioksidipäästöt, ovat tuotettua energiayksikköä kohden suuremmat kuin kivihiilen.
Tämän vuoksi fossiilisten polttoaineiden korvaaminen puupohjaisella energialla ei auta vaan voi jopa estää ilmastotavotteiden saavuttamista. Muuten lahoamaan jäävän jätepuun energiakäyttö voi olla hiilidioksipäästöjen kannalta järkevää (mutta monimuotoisuuden kannalta haitallista). Niin Suomessa kuin EU:ssakin käytännössä kaikki tällainen jätepuu on jo käytössä, ja energiapuuksi käytetään myös puun rungoista tehtyä haketta, jota tuodaan myös EU:n ulkopuolelta. Tällaisen puun polttaminen toimii hiilidioksidipäästönä vuosikymmeniäennen kuin
sitoutuu takaisin kasvavaan metsään. Tästä näkökulmasta Valstan ensimmäinen argumentti tieteellisestä konsensuksesta liittyen lisähakkuiden hiilinielua pienentävään vaikutukseen tarkoittaa käytännössä, ettei biopohjaisten tuotteiden lisäämistä voida perustella ilmastosyillä, vaan uusiutuvuudella muussa merkityksessä. Bioinvestointeihin liittyykin jatkuva riski siitä, ettei niitä jatkossa tulkitakaan ilmastoystävälliseksi, vaan ainoastaan (liian) hitaastiuusiutuviksi.
Tärkeä tekijä on myös viimeistelyvaiheessa olevan EU:n LULUCF-regulaation päätavoite, eli siirtymä metsäsektorin tuotannossa nopeasti hiilen vapauttavista tuotteista (paperi, kartonki, bioenergia) pitkäkestoisiin tuotteisiin, kuten puurakentamiseen ja erilaisiin biokomponentteihin. Vaikka Suomelle on tarjolla metsäteollisuuttamme tukevia joustoja, ne tulisi tulkita vain siirtymäaikaa helpottaviksi väliaikaisiksi myönnytyksiksi. EU:n tavoite seuraa tieteellistä tietoa ja siten on oletettavaa, että esimerkiksi LULUCF-direktiivin päivityksessä noin vuonna 2025 tullaan esittämään puupohjaisten tuotteiden todellisten ilmastovaikutusten mukaista laskentatapaa. BIOS on nähnyt nykytilanteesssa ongelmallisena erityisesti sen, että hiilinieluja heikentäviä hakkuita ja ilmastopäästöjä lisäävää puun käyttöä edistetään ilmastopolitiikkana, vaikka lisähakkuut nimenomaan lisäävät nettoilmastopäästöjä. Jos lisähakkuita ajettaisiin ilman väitettä myönteisistä ilmastovaikutuksista, olisi se elinkeinopoliittinen arvovalinta, joka toisi selkeästi esille tarpeen vähentää päästöjä muillasektoreilla.
Valstan viittaama Kallio et al. (2018) tutkimus, jossa todetaan Euroopan hakkuiden rajoittamisen johtavan hakkuiden lisääntymiseen muualla maailmassa, on herättänyt myös voimakasta kritiikkiä. Euroopan komission tutkimusyksikön (Joint Research Centre, JRC) maan ja metsien käytön ja käytön muutoksen (LULUCF) tutkimusryhmän johtava tutkija Giacomo Grassi on yhdessä kolmen muun JRC:n tutkijan kanssa todennut Kallio et al (2018) tutkimuksen perustuvan virheellisiin olettamuksiin ja päätyvän siten vääriin johtopäätöksiin erityisesti metsänkäytön vertailutasoja (Forest Reference Level, FRL) koskevien näkemysten ja osittain myös Euroopan hakkuiden rajoittamisen muualle säteilevän vaikutuksen osalta. Grassi et al. (2018) mukaan FRL’t asettavat dynaamisia referenssitasoja, eivät hakkuukattoja. Esimerkiksi metsien vanhetessa voidaan hakkuita lisätä rikkomatta FRL-referenssitasoja. Laajemmin otettuna Grassi et al. (2018) esittämä kritiikki voidaan liittää ajatukseen niin päästöjen kuin nielujenkin hinnoittelusta. Jos kulutus- ja investointikäyttäytymisen ohjaamiseksi on järkevää hinnoitella päästöjä, on järkevää hinnoitella myös nielut, koska fysikaalisesti ratkaisevaa on ilmakehän hiilidioksidipitoisuus, joka syntyy päästöjen ja nielujen yhteisvaikutuksesta. Tilanteessa, jossa myös nielut on hinnoiteltu, kysymys hakkuiden “vuotamisesta” asettuu kokonaantoisin.
Kallio et al. (2018) artikkeli on rajoittunut kuvaamaan ensisijaisesti kuluttajien valintojen kautta muodostuvaa kysyntää. Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöhaasteiden torjuminen edellyttää kuitenkin valtiotason ja valtioiden välisiä sopimuksia. Sekä regulaatio että valtioiden metsäsektorille suuntaamat tuet ja verohelpotukset ohjaavat voimakkaasti tuotantoa ja kulutusta. YLEISTÄ METSIEN KÄYTÖN JA ILMASTONMUUTOKSEN SUHTEESTA Koska ilmastonmuutoksen eteneminen yli 1,5°C globaalin lämpenemisen (ja muut etenevät ekologiset kriisit, kuten luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen) on vakava uhka elämää ylläpitäville ekologisille järjestelmille ja hyvinvoinnille, demokratialle ja yhteiskunnille ylipäätään, on tämän uhan torjuminen ja rajoittaminen mahdollisimman pieniin mittoihin ensisijainen poliittinen ja yhteiskunnallinen tehtävä. BIOS ei ole esittänyt eikä esitä hakkuiden lopettamista, vaan sen ymmärtämistä, että metsienkäytön nopealla lisäämisellä ei saada ilmastohyötyä vaan päinvastoin ilmastohaittaa. Ensisijaista on hiilidioksidipäästöjen puolittaminen vuoteen 2030mennessä,
päästöjen nollaaminen ja nielujen nouseminen suuremmaksi kuinpäästöt vuoteen
2050 mennessä. Tämä aikataulu tarkoittaa, että hakkuita ei voida lisätä ennen kuin nielut on saatu päästöjä suuremmaksi. Sen jälkeen tilanne voidaan arvioida uudelleen. Suomelle bruttopäästöjen vähentäminen on esimerkiksi tarvittavan lämmityksen ja liikenteen vuoksi haasteellista. Siksikään nieluja ei pidä pienentää vaan suurentaa, jotta päästövähennysten rajuus muilla sektoreilla ei jyrkenny. Energiapuuta ei ole hakkuita lisäämättä saatavissa merkittäviä määriä nykyistä enempää. Tällä hetkellä metsäteollisuus käytännössä käyttää kaiken sivuaineksen omassa energiantuotannossaan. Siksi suunnitelmista kasvattaa merkittävästi lämpöenergian ja liikenteen tarvitseman energian hankkimista biotalouden nimissä metsistä on syytä luopua. Sen sijaan puun käyttämistä pitkäikäisiin puutuotteisiin (jotka sitovat hiiltä pitkäksi ajaksi), kuten rakentamisessa ja kestävissä huonekaluissa, on syytä merkittävästi lisätä. Tämä mahdollistaa myös metsänomistajien puusta saaman tuoton pysymistä kohtuullisena tai jopa kasvamista. Koska nielujen kasvattaminen on yhteiskuntien tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää, on viipymättä otettava käyttöön korvausjärjestelmä ja kannustimet metsänomistajille hiilinielun kasvattamisesta ja hiilivaraston ylläpitämisestä. Kokonaisuutena arvioiden ilmastonmuutos ja muut ympäristöhaasteet korostavat kaupunkien ulkopuolisen ruoantuotannon ja metsätaloudenmerkitystä.
Valstan tekstin esiin nostamat haasteet osoittavat, että ilmastonmuutoksen vaikutukset metsäsektorille ovat luonteeltaan monialainen ja monitieteinen haaste, jota ei ole mahdollista tyydyttävästi hahmottaa vain tiettyjen erikoisalojen näkökulmasta. 2.11.2018 Maaseudun Tulevaisuus nimeää tutkimustiedon ”ympäristölobbyksi” BIOS-tutkimusyksiköllä on kaksi oleellista tehtävää. Teemme ympäristöteemoihin liittyvää monitieteistä tutkimusta ja viestimme kotimaisesta sekä kansainvälisestä tutkimustiedosta. _Maaseudun Tulevaisuus_ nimeää 29.10. julkaistussa laajassa jutussaan BIOS:n ”ympäristölobbyksi” ja kritisoi erityisesti BIOS:n tiedotteita liittyen metsien hakkuutason noston aiheuttamaan hiilinielun pienenemiseen. Kaikki BIOS:n hakkuita ja hiilinieluja käsittelevä materiaali perustuu alan johtavien tutkijoiden ja tutkimusryhmien tuottamaan kotimaiseen ja kansainväliseen tutkimustietoon. Emme siis ole itse tehneet (tai väittäneet tehneemme) tutkimusta metsien käytön ilmasto- tai monimuotoisuusvaikutuksista, vaan viestineet aihepiirin keskeisistä tutkimustuloksista. Tiedotustyölle on tarvetta, sillä muutoin tutkimustieto jää helposti julkisen keskustelun katveeseen tai sivuutetaan päätöksenteossa. Lähteitämme ovat olleet muun muassa Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportti, Valtioneuvoston tilaama selvitys Energia- ja ilmastostrategian vaikutuksista, Suomen ilmastopaneelin raportit, Euroopan tiedeakatemioiden yhteisjärjestön EASAC:n aihepiiriä koskevat raportit, Euroopan Ympäristökeskuksen tieteellisen komitean lausunnot, Suomen Ympäristökeskuksen raportit sekä eri yliopistojen ja Luonnonvarakeskuksen tuottama tutkimustieto. Tekstejä koostaessamme noudatamme tarkkaa tieteellistä lähdekritiikkiä ja tarkistamme kaikki keskeiset tieteelliset näkökohdat kyseisen alan tutkijoilta. Rahoittajamme eivät vaikuta toimintamme sisältöihin. BIOS:n tuottamat katsaukset ja tiedotteet on tarkastettu useita kertoja, eikä niiden sisällöistä ja viitteistä ole löydetty virheitä. _Maaseudun Tulevaisuus_ ei myöskään BIOS-tutkimusyksikköä koskevissa jutuissaan ole kyennyt osoittamaan sisällöllisiä virheitä tiedotteissamme ja muissa kirjoituksissamme. Uutta tutkimustietoa, joka kyseenalaistaisi esimerkiksi lisähakkuiden ilmastovaikutukset, ei ole tullut esille. BIOS-tutkimusyksikön Koneen säätiöltä saamasta rahoituksesta ja sen myöntöperusteista on kerrottu avoimesti sekä BIOS:n että Koneen säätiön sivuilla rahoituksen myönnöistä lähtien. Kerromme avoimesti myös muista kuin Koneen säätiön rahoituksella tehtävistä hankkeista ja niiden rahoituksesta. Olemme seuranneet huolestuneena _Maaseudun Tulevaisuuden_ ja sen taustaorganisaation Maa- ja metsätaloustuottajien keskusjärjestön julkista kampanjointia tutkimusorganisaatioita vastaan. _Maaseudun Tulevaisuus_ ei ole kyseenalaistanut BIOS:n esiintuomaa tutkimustietoa. Sen sijaan se on kritisoinut perusteettomasti BIOS-tutkimusyksikön rinnalla muun muassa Jyväskylän yliopistoa ja sen hankkeita sekä kyseenalaistanut tutkimusrahoituksen perusteita. Vihamielinen suhtautuminen ympäristötutkimukseen on sivuuttanut myös BIOS:n säännöllisesti esiin nostaman seikan, että maaseutu on avainasemassa ympäristö- ja luonnonvaraongelmien ratkaisussa. Osana monitieteistä tutkimustyötään BIOS on rakentanut kehityspolkuja yhteiskuntaan, joka saavuttaa luonnontieteen asettamat päästörajat ja turvaa hyvän elämän mahdollisuudet tasapuolisesti. Esimerkiksi Ylen kanssa tehdyssä Tehtävänä tulevaisuus -projektissa kuvasimme elinvoimaista ja taloudellisesti nykyistä huomattavasti paremmassa asemassa olevaa maaseutua, joka monen muun luovan toiminnan lisäksi tuottaa ruokaa monipuolisesti, sitoo hiiltä viljelysmaaperäänsä ja saa tuloja sekä hiilivarastojen ylläpitämisestä metsissä että puuraaka-aineiden myynnistä erityisesti pitkäikäisiä puutuotteita kuten rakennuksiavarten.
Kaikki tämä on mahdollista, jos laaja tutkimustieto esimerkiksi globaalin maankäytön ja ruokahuollon tulevaisuudesta otetaan vakavasti ja maaseutua uudistetaan sen mukaisesti. Hyökkääminen ilmasto- ja ympäristöasioita koskevaa tutkimustietoa vastaan ei nähdäksemme palvele maa- ja metsätaloustuottajia sen enempää kuin muitakaan suomalaisia. 10.10.2018 Ilmaston laskuoppi muuttui – muuttuuko politiikka? _Vielä Pariisin ilmastosopimusta laadittaessa ilmastopolitiikassa oli päädytty siihen, että maapallon keskilämpötilan nousu 2℃ teollisen ajan alun jälkeen olisi ilmastonmuutoksen “turvaraja”. Tiedettiin, että jo siihen mennessä tapahtuisi merkittäviä ympäristömuutoksia, mutta niiden kanssa voitaisiin vielä elää. Kunnianhimoisempi tavoite pyrkiä kohti 1,5℃ nousua oli lähinnä myönnytys uhanalaisille pienille tai köyhille saari- ja rannikkovaltioille. IPCC sai silti mandaatin tutkia, miten siihen päästäisiin ja miten se eroaisi 2℃ nousun maailmasta. Kuitenkin 2℃ tavoitteen turvallisuus on __jo aiemmin kyseenalaistettu_,_
ja ilmastotutkija Kevin Anderson on kutsunut sitä eroksi __vaarallisen ja erittäin vaarallisen ilmastonmuutoksen__
välillä. Maanantaina 8.10. julkaistu raportti __Climate Warming of 1.5℃_ _ vie keskustelun kertarysäyksellä tähän suuntaan. Raportti tarjoaa yhtaikaa karua kertomaa ja toivon kajoa. IPCC:n mukaan tutkimus osoittaa, että 2℃ ei ole enää mielekäs tavoite. Raportti kiskoo ilmastopolitiikkaa kohti tiukempaa ja vaikeampaa 1,5℃ maailmaa. Nykyiset Pariisin sitoumukset kuitenkin vievät kohti tuplasti suurempaa eli noin 3℃ lämpenemistä vuoteen 2100 mennessä – ja lämpeneminen jatkuisi edelleen hamaan tulevaisuuteen. IPCC:n raportti osoittaa, että poikkeustilasta on tullut normaali. Mikäli maailma halutaan pitää siedettävänä niin ihmisyhteiskunnille kuin luvuttomille ekologisille yhteisöille, on puhuttava yhteiskuntien kaikkia sektoreita yhdistävästä mullistuksesta – ei enää erillisestä ilmastopolitiikasta._ Uuden ilmastoraportin johtopäätökset eivät tule yllätyksenä kenellekään, joka on seurannut tarkemmin viime vuosien ilmastotutkimusta. Lukemattomissa tutkimuksissa on varoitettu paitsi nykyisten ilmastotoimien riittämättömyydestä myös siitä, että maailma kohtaa vaarallisia muutoksia jo 1,5℃ nousun myötä, puhumattakaan korkeammasta. Yllätyksenä tuli kuitenkin se, että varovaisuudestaan tunnettu IPCC päätyi vetämään näin tiukkaalinjaa.
Vielä 2.8. julkaistussa _MustRead_-lehden haastattelussa Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas ennakoi IPCC:n raportin kertovan, että 1,5℃ tavoite on “käytännössä menetetty” ja että 3℃ nousu olisi “realismia”. Tällaiset puheet menivät nyt romukoppaan. Kävikin niin, että aiemmin liian tiukkoina pidetyt tieteelliset näkemykset muuttuivat realismiksi. Kolmen asteen nousun maailma, samoin kuin kahden, on siedettävälle elämälle kohtuuttoman epärealistinen. _Washington Post_in artikkelissa IPCC:n varapuheenjohtaja Jim Skeatotesi
raportin kertoneen, “mitä maailman täytyy tehdä”, mutta vastuu on nyt päätösten tekijöillä. Tiede on sanansa sanonut. Tai kuten suomalainen Greenpeacen ilmasto- ja energiavastaava Kaisa Kosonen ilmaisi asian BBC:n artikkelissa, tiedeyhteisö
sanoi numeroin ja kaavioin: “Toimikaa nyt, idiootit!” PUOLEN ASTEEN SUURI ERO Tähän mennessä maapallon keskimääräinen pintalämpötila on noussut teollisen ajan alusta (1850–1900) 0,8–1,2℃, ja nykytrendeillä 1,5℃ nousu saavutettaisiin 2030–2052. (4) (Tässä tekstissä olevat sivunumerot viittaavat IPCC:n raportin päätöksentekijöille laadittuun yhteenvetoon.) On tärkeää
muistaa, että esimerkiksi arktisilla alueilla keskimääräinen lämpeneminen on huomattavasti suurempaa, 2–3-kertaista. Samoin äärilämpötilat nousevat huomattavasti enemmän (8–9). Pariisin sopimuksen osapuolten ilmoittamat vapaaehtoiset kansalliset sitoumukset sen sijaan veisivät maailman kohti 3℃ lämpenemistä vuosisadan loppuun mennessä – eikä niitä edes tällä hetkellänoudateta
(24). Alla oleva Climate Action Tracker in kuvaaja osoittaa, miten suuri ero nykyisillä trendeillä, Pariisin sitoumuksilla ja 2℃ tai 1,5℃ tavoitteilla on. Ne ovat eri maailmoista, hyvin kouriintuntuvasti. Raportti toteaa useaan otteeseen, että maailma kokee vaarallisia ympäristömuutoksia jo 1,5℃ lämpenemisen myötä, mutta 2℃ on huomattavasti vaarallisempi (8–9). Pidemmällä aikavälillä Grönlannin ja Antrarktiksen jäätiköiden sulaminen etenee myös 1,5℃ maailmassa, mutta nopeammissa muutoksissa erot ovat kouriintuntuvia. Puolen asteen ero vaikuttaa esimerkiksi siihen, menetetäänkö maailman koralliekosysteemit kokonaan vai voidaanko vielä osa niistä pelastaa. Erot valtamerten happamoitumisessa ja happikadosta johtuvien “kuolleiden vyöhykkeiden” syntymisessä ovat myös huomattavia, ja tällä on suuri merkitys merten ekosysteemien selviämiselle. Kaiken kaikkiaan ekosysteemien olosuhteiden muutos ajaa väistämättä biodiversiteetin katoa, mutta jälleen puolella asteella on suuri merkitys muutosten laajuudelle.(9–11)
Ihmiskunnalle puolen asteen ero on niin ikään kuolettavan tärkeä. Haavoittuvuus ympäristömuutosten edessä lisääntyy väistämättä, mutta vuosisadan puoliväliin mennessä 2℃ nousujanalla muutoksille altistuvia ihmisiä olisi _satoja miljoonia_ enemmän. (11) _New York Times_in haastattelussa yksi raportin kirjoittajista, Aromar Revi (Indian Institute for Human Settlements) toteaa, että jo 2℃ nousun myötä valtiorajat muuttuisivat muuttoliikkeiden myötä merkityksettömiksi osassa maailmaa, sillä sellaisten väkimäärien kontrollointi pakkokeinoinei onnistuisi.
Ruoantuotanto kärsii myös 1,5℃ maailmassa. niin sadot kuin satokasvien ravinteikkuus. Samoin kalakannat kärsivät. Mutta tässäkin puolella asteella olisi merkitystä. Samaten ilmastotekijöistä johtuvasta veden niukkuudesta kärsivien ihmisten määrä voisi jäädä jopa puoleen 1,5℃ nousulla. (11–12) MITÄ 1,5℃ TAVOITE VAATII? Viime vuoden joulukuussa ilmestyneessä blogiartikkelissamme “Sadan vuoden urakka – miten ilmaston kanssa eletään”
esittelimme kansainvälisen tutkijaryhmän laatiman tiekartan edellyttämän “hiilen lain”.
Sen mukaan nettopäästöt (kasvihuonepäästöt miinus hiilinielut) tulisi puolittaa joka vuosikymmen, kunnes päästäisiin nettonollapäästöihin vuonna 2050. IPCC:n uusi raportti on nyt käytännössä vakiinnuttanut tämän tiedeyhteisön kannaksi. Kunnianhimoiset päästöleikkaukset on saatava käyntiin pian: 2010–2030 päästövähennysten täytyy olla 45% (15) – eli kunnianhimoisempia, koska niistä ollaan myöhässä. Ja nettonollapäästöihin täytyy päästä 2045–2055 skenaariosta riippuen (18–19). Kuten ilmastopaneelin johtaja Markku Ollikainen totesi _Helsingin Sanomissa_: “koko maailman
pitäisi olla hiilineutraali vuoteen 2050 mennessä.” Mikä tärkeintä, nykyisessä raportissa kehotetaan tiukasti välttämään niin sanottua “overshoot” -tilannetta, jossa lämpeneminen päästettäisiin ensin yli 1,5℃ ja pyrittäisiin myöhemmin saamaan alemmaksi päästöleikkauksilla ja hiilen talteenotolla. Tämä on merkittävä muutos, sillä aiemmin “overshoot” ja laaja hiilen talteenotto oli huomattavasti suuremmassa roolissa ilmastoskenaarioissa. Nyt raportti varoittaa, että tällainen “ylilyönti” lisäisi ilmastoriskejä merkittävästi. (8) Lisäksi lämpenemisen peruminen “overshoot” -tilanteen jälkeen olisi epävarmaa, koska monimutkainen ilmastojärjestelmä ei toimi yksinkertaisesti soutamalla ja huopaamalla (23), puhumattakaan siitä, että jotkut ekologiset muutokset ylilyönnin aikana olisivat peruuttamattomia (8). Kaikki raportin neljä skenaariota kohti 1,5℃ maailmaa onkin laadittu joko ilman overshootia tai pitämällä se rajoitettuna. Skenaariot pitävät sisällään tutun viestin. Mitä myöhemmin kunnianhimoisiin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä 1) vakavampia ovat haitallisten takaisinkytkentämekanismien käynnistymisen riskit, 2) sitä enemmän tulevaisuudessa jouduttaisiin nojaamaan vielä kokeiluasteella oleviin tai spekulatiivisiin teknologisiin hiilen talteenoton menetelmiin ja 3) sitä suuremmin myös “luonnolliset hiilinielut” kuten uudelleenmetsitys voivat joutua kilpailemaan muun maankäytön ja vedenkulutuksen kanssa. IPCC varoittaakin, että skenaarioihin leivotut suuremmat hiilen talteenoton määrät kohtaisivat vakavia rajoitteita, ja että niissä ylitettäisiin olemassa olevan tutkimuskirjallisuuden arvioimien potentiaalien mittakaava. (23) Ja “overshoot” vain pahentaisi tätä ongelmaa. Tämä on merkittävä muutos IPCC:n kielenkäytössä, sillä aiemmin etenkin tekniset hiilen talteenoton menetelmät oli leivottu sisään skenaarioihin hyvin optimistisesti, mikä herätti paljon kritiikkiä. Nyt sanotaan ääneen, ettei niihin voida turvautua luotettavasti suuressa mittakaavassa. Myös raportin suomalaisessa tiedotustilaisuudessa VTT:n Laura Sokka varoitti tuudittautumasta negatiivisten päästöjen luomaan turvallisuudentunteeseen. Toinen suuri muutos on, että metsittämiselle, kestävälle maataloudelle ja muille “luonnollisille ilmastoratkaisuille”
on annettu aiempaa selvästi suurempi painoarvo. Mittakaavansa vuoksi metsät ovat avainasemassa. (Metsien roolia korostaa myös tuore tutkijoiden vetoomus.)
Kuten joulukuisessa blogiartikkelissamme totesimme,
on jo pitkään ollut selvää, että monenlaisia hiilen talteenoton (CDR) menetelmiä tarvitaan tulevaisuudessa – etenkin koska ilmastotyö ei lopu vuoteen 2100. Mutta päästöleikkausten aloittamisen ajankohta ja leikkausten mittaluokka määrittävät sen, onko mahdollista keskittyä sellaisiin keinoihin, joista on saatavissa muitakin tärkeitä hyötyjä esimerkiksi ruokaturvan ja vesihuollon kannalta. Vai toimitaanko niin myöhään, että joudutaan lyömään vetoa sellaisten epävarmojen teknologioiden puolesta, jotka todennäköisemmin päätyvät törmäyskurssille etenkin YK:n kestävän kehityksen päämäärien (SDG) kanssa? Käytännössä siis päästövähennyksistä päätettäessä ratkaistaan myös se, otetaanko köyhyyden, nälän, väestönkasvun ja monien muiden ongelmien torjunta tosissaan. Vaikka raportin kolme ensimmäistä skenaariota on laadittu tähtäimessä nettonollapäästöt vuoden 2050 tietämillä ja “no or limited overshoot”, niissä on valtava ero mitä tulee yhteiskunnallisen muutoksen nopeuteen, hiilen talteenoton menetelmiin ja ennen kaikkea skenaarioiden inhimillisiin seuraamuksiin. Lähde: IPCC 2018, Global Warming of 1,5℃, Summary for Policymakers,19.
Skenaario 1 perustuu energian kulutuksen vähentämiseen samalla, kun hyvinvointia pyritään lisäämään etenkin globaalissa Etelässä. Siinä käytössä ei ole lainkaan teknologisia hiilen talteenoton menetelmiä. Skenaariossa 2 niihin nojataan jonkin verran päästöleikkauksien tahdin keventämiseksi, mutta tavoitteena on silti monipuolinen hyvinvointi. Kummatkin näistä skenaarioista siis pyrkivät löytämään yhteyttä YK:n kestävän kehityksen päämääriin (SDG), ja raportin mukaan skenaariossa 1 on parhaat mahdollisuudet löytää synergiaa monipuolisen kestävän kehityksen ja ilmastotoimien välillä. (26) Tämä on iso asia. Aiemmin puhe energiankulutuksen vähentämisestä, puhumattakaan sen yhteydestä köyhyyden ja nälän torjuntaan, terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen ja moniin muihin SDG-tavoitteisiin, on leimattu helposti haihatteluksi. Nyt tämä näkemys on tiedeyhteisön laajan tuen oikeuttama. Sen sijaan “keskitien” skenaario 3 ja nykykehitystä eniten muistuttava “high overshoot” skenaario 4, joissa päästövähennykset aloitetaan huomattavasti hitaammin ja teknologiset hiilen talteenoton keinot ovat suuressa roolissa, käytännössä hylkäisivät monia näistä päämääristä. Niissä jouduttaisiin ottamaan esimerkiksi käyttöön niin suuria maa-alueita hiilen sidontaan, että ne joutuisivat synergioiden sijaan törmäyskurssille muiden kehityspäämäärien kanssa (26). Kaikkiaan IPCC:n uusi raportti esittää, että 1,5℃ tavoitteen saavuttaminen ilman merkittävää ja pitkäkestoista overshoot-tilannetta vaatisi mittakaavaltaan ennennäkemättömiä yhteiskunnallisia muutoksia (21). Kuten aina, IPCC on käytännön toimien ja etenkin poliittisten suositusten suhteen hyvin varovainen kielenkäytössään, mutta esimerkiksi köyhien ja haavoittuvaisten ihmisten suojaaminen, varallisuutta uudelleen jakavat toimet ja sosiaalinen tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus nousevat tekstissä esiin säännönmukaisesti. On siis selvää, että nykyiset tavoitteet ja toimet ovat riittämättömiä, eikä niiden kiristämistä voida jäädä odottelemaan. Tässä valossa on hyvin huolestuttavaa, että ministeri Kimmo Tiilikainen sanoi heti raportin julkaisun jälkeisessä haastattelussa , että hallituksen nykyistä linjaa ei ennen vaaleja lähdetä tiukentamaan. KANNAT EIVÄT TÄSTÄ ENÄÄ HÖLLENNY VAAN TIUKENTUVAT Nykyinen raportti otti huomioon uusinta tutkimusta, joka osoitti aiemmat näkemykset ilmastonmuutoksen hillinnästä riittämättömiksi. Tämä prosessi ei pysähdy. Jatkossa IPCC ottaa vuorenvarmasti huomioon niitä tutkimuksia, jotka se vielä tällä kertaa jätti varovaisesti raportin ulkopuolelle, mistä sitä on ehditty kritisoidakin. Huomiota on herättänyt etenkin _hiilibudjetin_ määrittely. Hiilibudjetti on se määrä kasvihuonepäästöjä, joita ilmakehään voidaan vielä päästää tavoitteeseen (nyt siis 1,5℃) nähden. (Hiilibudjetista ja sen ongelmista lisää aiemmassakirjoituksessamme
.)
Se on löyhempi kuin aiemmassa IPCC:n raportissa, kuten _Washington Post_in artikkelissa todettiin. Raportissa todetaankin, että budjetin määrittelyyn liittyy epävarmuuksia (16). _Nature_n raporttia käsitteleväartikkeli
päättyykin tutkijan varoitukseen, että liian löyhä budjetti voi lähettää väärän signaalin. Samoin erilaisia haitallisia takaisinkytkentämekanismeja (feedback) on huomioitu raportissa vielä vähän, ja niiden huomioon ottaminen vain lisäisi toimien kiireellisyyttä ja suuruusluokkaa. Useat tutkijat varoittavat Guardianin artikkelissa “keikahduspisteistä” (tipping point), jotka voivat kiihdyttää lämpenemistä ennakoitua nopeammin. Näistä varoitettiin elokuisessa tutkimusartikkelista, joka lanseerasi “pannuhuone-maapallon”
metaforan. Toiset keikahduspisteet taas voivat aiheuttaa laajoja ympäristönmuutoksia arvioitua nopeammin. Jälkimmäisistä merkittävin lienee jäätiköiden hajoaminen, joka voisi johtaa jopa kahden metrin merenpinnan nousuun tällä vuosisadalla. Yllä mainitussa _Nature_n artikkelissa brittiläinen Antarktiksen tutkija Robert Larter kutsui niitä “nukkuviksi jättiläisiksi”, joita ei pitäisi töniä hereille. IPCC:n linja ei nyt julkaistusta höllenny vaan tiukkenee, ja tätä olisi viisasta ennakoida. Virallisesti Suomi on 2℃ linjalla mutta käytännössä pikemmin toimii kohti 3℃ maailmaa. Sen sijaan, että “hivutellaan pikkuhiljaa”
kohti 1,5℃ tavoitetta tai että EU päivittää tavoitteitaan vasta vuonna 2020, suunnitelmia olisi muutettava paljon nopeammin. Nykyiset päätökset ja investoinnit joutuvat elämään tiukkenevan ilmastopolitiikan maailmassa. Yhtäältä on riskinä, että tehdään päätöksiä, joiden peruminen pakon edessä tulee kalliiksi ja hukkaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Toisaalta, ja ennen kaikkea, väärät päätökset lukitsevat “polkuriippuvuuksia” – niillä on hitausvoimaa, kun esimerkiksi infrastruktuurin elinkaarta mitataan vuosikymmenissä. Nykyisten investointien inertiasta varoittivat _Guardian_in artikkelissa myös YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen entinen pääsihteeri Christiana Figueres sekä tunnettu ruotsalainen ympäristötutkijaJohan Rockström.
Suomen bioenergiastrategia ja tietoinen lobbaaminen EU-tasolla on esimerkki tällaisesta kestämättömästä ratkaisusta, joka luo huonoja polkuriippuvuuksia silloin kun pitäisi kääntää suuntaa. Ilmastopaneelin johtaja Markku Ollikainen totesi _Helsingin Sanomissa_ ykskantaan, että puusta tehdyt biopolttoaineet ovat neljä kertaa kuormittavampia kuin fossiiliset ja että nykyisiä päätöksiäpitäisi perua.
KOHTALON VUOSIKYMMEN, KOHTALOKKAAT VUOSISADAT Mikäli lämpeneminen halutaan tosissaan rajoittaa 1,5℃, on valmistauduttava yhteiskuntien perusteelliseen muutokseen, joka ulottuu syvemmälle kuin teknisten ratkaisujen asteittaiseen viilaamiseen. Näin on myös piskuisessa Suomessa. Kuten BIOS-tutkimusyksikön Tero Toivanen totesi Ylen artikkelissa : “Usein sanotaan, ettei Suomi voi pienenä maana tätä ratkaista. Mutta ilmastopolitiikassa on niin, että Suomen kaltaisten hyvinvoivien maiden pitää näyttää johtajuutta, sillä muuten voidaan sanoa hellurei globaalille ilmastopolitiikalle.” Ilmastonmuutoksen hillinnästä on tultava muutakin kuin ilmastopolitiikkaa. Manchesterin yliopiston professori Kevin Anderson muistuttaa kirjoituksessaan,
että maailman ylikuluttavien vähemmistö on edelleen vastuussa suurimmasta osasta päästöjä. Jos saastuttavimman 10% päästöt saataisiin laskettua edes nykyiselle eurooppalaiselle keskitasolle, voitaisiin nopeasti ja (inhimillisesti katsoen) kivuttomasti päästä eroon kolmanneksesta globaaleja päästöjä. Anderson esittää sodanjälkeisen Marshall-suunnitelmaan verrattavissa olevaa jälleenrakennusohjelmaa. BIOS-tutkimusyksikkö on hakenut vertauskuvaa suomalaisesta jälleenrakennuksesta sotien jälkeen. Kuten aiemmassa blogiartikkelissamme olemme esittäneet, tämä vaatii myös laajempaa näkökulmaa luonnonvarojen kestämättömään kulutukseen.
Mutta urakka ei lopu siihen. IPCC:n raportin tiivistelmä muistuttaa tästä heti kättelyssä: jo tähän asti kertyneet päästöt vaikuttavat vuosisatojen ja -tuhansien ajan esimerkiksi merten pinnan nousuun (4–5, 9). 1,5℃ on välietappi, mutta välttämätön sellainen. Haitallisten takaisinkytkentämekanismien estäminen ja etenkin merten happamoitumisen vähentäminen vaativat toimia hamaan tulevaisuuteen. Kuten ilmastokeskustelun pioneeri James Hansen totesi _Guardian_in artikkelissa,
1,5 asteen tavoitteen saavuttaminen tekisi kuitenkin tästä urakasta mahdollisen tuleville sukupolville. 9.10.2018 Kaksi pääsykoekysymystä ilmastovaaliehdokkaille IPCC:n tuore raportti painottaa, että inhimilliset elinolosuhteet turvataksemme ilmastonmuutos on pysäytettävä pikemminkin 1,5 asteeseen kuin 2 asteeseen. Yhteiskuntien on tehtävä nyt päätökset, joiden myötä ne pääsevät eroon fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja laskevat ilmastopäästönsä 15–25 vuodessa hiilinielujen tasolle. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen Pariisin sopimuksen mukaiseen alle kahteen asteeseen – mieluummin reilusti alle – vaatii Suomelta yhteiskunnan kaikkia aloja koskevia toimia. Julkisessa ja poliittisessa keskustelussa on käännettävä huomio retorisista ilmastokannoista kohti konkreettisia ratkaisuja ja väistämättä hankalia poliittisia päätöksiä. Vallankäyttäjä ei voi lausua yhtäällä kaunopuheita ilmastokunnianhimosta ja noudattaa toisaalla politiikkaa, joka vesittää Pariisin sopimuksen tavoitteet. Sekä Valtioneuvoston teettämät vaikutusarviot että Tilastokeskuksen kokoama ilmastopolitiikan seurantaraporttiYK:lle
vahvistavat, että Suomen nykyiset ilmastotoimet eivät johda ilmastopäästöjen vähenemiseen vuoteen 2030 mennessä. Uudet valtakunnan metsien inventointitiedot (VMI) eivät muuta tätä kokonaiskuvaa. Eduskuntavaalit pidetään keväällä 2019. Vaaleista tulee ilmastovaalit. Jotta kansalaiset voivat arvioida tulevien päättäjien kykyä ratkaista tulevaisuuden kohtalonkysymystä, on valtaan pyrkiviltä puolueilta ja poliitikoilta vaadittava ensisijassa rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Tässä tehtävässä mediallaon suuri vastuu.
_Helsingin Sanomat_ reagoi IPCC:n tuoreeseen raporttiin kysymälläeduskuntapuolueilta
, mitä Suomen
pitäisi tehdä taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Vastaukset osoittavat, että puolueet lähtevät vaaleihin ohjelmilla, joiden ilmastovaikutukset poikkeavat toisistaan rajusti. Haluamme selkiyttää puolueiden ja ehdokkaiden näkemyseroja sekä tukea tulevia vaalikeskusteluja kahdella pääsykoekysymyksellä ja niihin liittyvillä jatkokysymyksillä. Vastaukset kertovat seuraavan kaavion mukaisesti, minkälaiseen maailmaan vastaajat ovat Suomeaviemässä.
I PÄÄSYKOEKYSYMYS._ Päästövähennystavoitteet: tavoitteleeko Suomi kaikkia mahdollisia toimia alle kahden asteen tavoitteen saavuttamiseksi vai hyväksyykö se vähintään kolmen asteenlämpenemisen?_
IPCC:n raportti vahvistaa, että jo 1,5 asteen lämpeneminen on todella vaarallinen: yhteiskuntien toimintaedellytykset muuttuvat merkittävästi ja laajat sopeuttamistoimet ovat välttämättömiä. Valtioiden nykyisillä sitoumuksilla maailma on kuitenkin lämpenemässä vähintään kolme astetta, mikä tarkoittaa globaaleja olosuhteita, joissa järjestäytyneiden yhteiskuntien toiminnasta tulee äärimmäisen hankalaa. Ilmastovaaleissa valtaan pyrkiviltä on kysyttävä, ovatko he valmiita toimimaan siten, että Suomi tekee omalta osaltaan kaikkensa lämpötilan nousun pysäyttämiseksi 1,5 asteeseen _vai_ ovatko he tyytyväisiä Suomen nykyisiin sitoumuksiin, jotka yhdessä muiden maiden sitoumusten kanssa johtavat vähintään kolmen asteenglobaaliin nousuun.
Mikäli poliitikko on tyytyväinen nykyisiin sitoumuksiin, on seuraavaksi kysyttävä, mitä yli kolmen asteen lämpeneminen hänen mielestään tarkoittaa suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudelle. Kun planeettamme lämpenee keskimäärin kolme astetta, Suomessa lämpötila nousee yli kaksinkertaisesti, 6-8 astetta. Mitään tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvaa ei ole olemassa siitä, millainen yli kuusi astetta lämpimämpi Suomi olisi kolme astetta lämpimämmällä maapallolla. Selvää kuitenkin on, että globaalisti sadat miljoonat ihmiset kärsivät nälkää ja ovat pakotettuja etsimään paremman elämän edellytyksiä muualta. Miljoonakaupunkeja on veden alla ja ympärivuotiset sään ääri-ilmiöt paitsi vaativat lukemattomia ihmishenkiä myös tuhoavat pysyvästi elinkeinojen mahdollisuuksia. Suuria alueita maapallosta on muuttunut ihmisasutukselle, maanviljelykselle tai tuotantoeläimille kelpaamatttomiksi, ja merkittäviä alueita lyhyidenkin oleskelujen kannalta sietämättömiksi. Miten tällaisessa maailmassa vastataan kansalaisten perustarpeisiin? Millaiset mahdollisuudet on suomalaisella elinkeinoelämällä? Millaiset edellytykset on järjestäytyneen demokratian, kansalaisoikeuksien ja tasa-arvon ylläpitämiselle? Kysymysten tavoite on ilmeinen. Kääntämällä katse nykyisten sitoumusten tuottamaan katastrofaaliseen tulevaisuuteen, voidaan ilmastokeskustelua kehystää tiukemmin siihen, mitkä ovat aikamme politiikan panokset ja mitä on tehtävä, jotta lämpeneminen pysäytetään alle kahteen asteeseen. Näin kansalaiset pääsevät arvioimaan, millaisia päättäjiä äänestävät ratkomaan lähivuosien viheliäisiä ongelmia.
II PÄÄSYKOEKYSYMYS. _Talouden rakenteen uudistaminen: uudistaako Suomi taloutensa materiaalisen perustan vai ei?_ Jotta ilmastopäästöt ja hiilinielut saadaan alle kahden asteen kehityksen vaatimassa aikataulussa tasapainoon, Suomen talous on uudistettava perusteitaan myöten. Fossiilisten polttoaineiden käytöstä on päästävä eroon, mutta se on tehtävä siten, että ilmastopäästöt nettotasolla todella laskevat ja luonnon monimuotoisuus säilyy. Keskitymme vain yhteen ratkaisevaan ja keskustelua herättäneeseen sektoriin eli metsään, koska hallituksen metsiä koskevat nykysuunnitelmat ajavat kaikki muut talouden sektorit päästövähennystavoitteiden vuoksi erittäin ahtaalle. Sipilän hallitus on perustanut ilmasto- ja energiapolitiikkansa olemassa olevien rakenteiden varaan sen sijaan, että olisi lähtenyt hakemaan Suomen taloudelle uusia suuntia. Suunnitelmien mukaan lämpölaitoksissa poltetaan kivihiilen sijaan puupellettejä ja muuta Suomesta ja muualta maailmasta peräisin olevaa biomassaa. Ajoneuvojen tankkeihin sekoitetaan bensan sekaan puupohjaisia biopolttoaineita. Nämä muutokset suomalaisen teollisuuden on helppo toteuttaa. Ei tarvitse miettiä uusia ansaintalogiikoita tai toimintatapoja sen kummemmin tuotannossa kuin kulutuksessakaan. Ei tarvitse uudistaa ajoneuvokantaa. Voidaan keskittyä rakentamaan polttolaitoksia ja sellutehtaita kuten ennenkin. Sen sijaan esimerkiksi kaupunkirakenteen ja liikennejärjestelmän uudistaminen siten, että omia autoja ei tarvita ja sähköistetty julkinen liikenne saa energiansa vähäpäästöisistä lähteistä, vaatisi monia suuria uudistuksia. Vanhoihin rakenteisiin nojaavan suunnitelmansa toteuttamiseksi hallitus on kaavaillut vuosittaisten hakkuumäärien lisäämistä. Ilmastopolitiikan näkökulmasta tämä on keskeinen ongelma, koska metsien hiilinielut vähenevät verrattuna tilanteeseen, jossa hakkuita ei tehdä. Suunnitellut lisähakkuut johtavat siihen, että hiilinielut vähenevät jopa enemmän kuin ilmastopäästöt, jolloin nettopäästöt kasvavat.
Jos ehdokas tavoittelee politiikallaan alle kahden asteen lämpenemistä, hänen on sitouduttava muuhun kuin hakkuiden lisäämiseen johtavaan politiikkaan. Tai vähintäänkin hänen on todettava, että jos metsähakkuita lisätään, on muun suomalaisen tuotannon ja kulutuksen päästöjä vähennettävä erittäin rajusti (esimerkiksi vähentämällä alle puoleen kaikki kulutus kuten liikennekilometrit, liha-ateriat, asumisneliöt, korkearesoluutiosten videoiden suoratoisto ja niin edelleen) jo vuoteen 2030 mennessä. Pääsykoekysymysten jälkeen päästään varsinaiselle työmaalle: on kysyttävä, millaisin ohjaus-, rahoitus- ja rajoituskeinoin nopeat päästövähennykset voidaan toteuttaa. Tarvitaan konkreettisia näkemyksiä siitä, millaisin talouspoliittisin työkaluin jälleenrakennetaan vähähiilisiksi vain parissa vuosikymmenessä suomalaisen asumisen, liikenteen, energiajärjestelmän ja ruoantuotannon infrastruktuurit ja käytännöt. Jos joku haluaa väittää, ettei Suomen pienenä maana kannata tehdä mitään, tarkoittaa tämä myös 6–8 asteen lämpötilannousun hyväksymistä. Jos Suomi ei tee voitavaansa, ei sillä ole mahdollisuuksia edellyttää toimintaa muiltakaan. 2.10.2018 UUTISKIRJE 10/2018 Tervetuloa lukemaan syksyn toista BIOS-uutiskirjettä! Syksyn toinen kirje seuraa nopeasti ensimmäisen perään, sillä viime aikoina on tapahtunut paljon. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
Kainuulaista metsämaisemaa puukaasuautosta käsin. Kuva PaavoJärvensivu.
MAAILMALTA
_EU:N UUSIUTUVAN ENERGIAN DIREKTIIVI UHKAA MAAILMAN METSIÄ_ Guardian-lehti uutisoi syyskuun 12. päivä tuoreesta Nature Climate Changen kommenttikirjoituksesta, jossa
kritisoidaan kovasti Euroopan unionin uusiutuvan energian direktiiviä. Näin jälleen uusi ääni liittyi kritiikkien kuoroon, jota käsittelimme muun muassa taannoisessa katsauksessamme.
Kirjoittajat muistuttavat etenkin tammikuisesta liki 800 tutkijan avoimesta kirjeestäEuroopan
parlamentille. Kirjoittajien mukaan uusi direktiivi paitsi luo energiapuun kysyntää Euroopassa myös rohkaisee hakkuiden lisäämiseen kaikkialla maailmassa. Näin se muodostaa vakavan uhan maailman metsien hiilinielulle. Mikäli Eurooppa tuottaisi puulla 40% suunnitelmissa olevasta uusiutuvan energian tuotannon lisäyksestä, pelkästään se vaatisi uutta puuraaka-ainetta saman verran kuin koko Euroopan hakkuut tuottavat tällä hetkellä. Jo nyt Eurooppa kuluttaa energiantuotannossa muualta maailmasta tuotua puuta, muun muassa runsaasti Yhdysvalloissa ja Kanadassa tuotettuja pellettejä. Nykykehitys vain lisäisi tätä ympäristövaikutusten ulkoistamista ja todellisten päästöjen huomiotta jättämistä, jonka Kioton sopimuksesta periytyvät ongelmalliset laskentatavat mahdollistavat. Laskentasääntöjen porsaanreiän vuoksi päästöt voivat laskennallisesti vähentyä, vaikka ne fysikaalisestilisääntyvätkin.
Kirjoittajat muistuttavat, että fossiilisten korvaaminen puulla tuottaa vuoteen 2050 mennessä 2–3-kertaisen määrän hiilipäästöjä suhteessa tuotettuun energiaan. Ja nykytilanteessaaika on olennaista:
> Lisää hiiltä ilmakehään vuosikymmenien ajan tarkoittaa lisää > vahinkoja vuosikymmenien ajan, ja lisää peruuttamattomia vahinkoja > johtuen ikiroudan, jäätiköiden ja jäälauttojen sulamisesta, ja > lisää lämmön ja happamuuden kertymistä maailman valtameriin. _YLI 200 TUTKIJAA PERÄÄ KASVUN SIJAAN HYVINVOINTIA JA VAKAUTTA_ Reilusti yli 200 tutkijaa, joukossa seitsemän suomalaista, kehottaa avoimessa kirjeessään (suomenkielinen versio)
Euroopan unionia varautumaan nykymuotoisen talouskasvun jälkeiseen aikaan. Post-Growth 2018 -konferenssin alla julkaistu kirje esittää eurooppalaiseksi tavoitteeksi BKT-kasvun sijaan reilumpaa varallisuuden jakoa. Allekirjoittajat esittävät perustettavaksi erityiskomissiota, joka valmistautuisi kasvun jälkeiseen aikaan, BKT:lle vaihtoehtoisten mittarien sisällyttämistä EU:n ja jäsenvaltioiden makroekonomisiin tarkasteluihin, kasvu- ja vakaussopimuksen (SGP) korvaamista vakaus- ja hyvinvointisopimuksella sekä taloudellisen transition ministeriön perustamista kaikkiinjäsenmaihin.
BIOS
_BIOS “POLIITTISENA NYRKKINÄ”_ Syyskuun alussa julkaisemamme katsaus Suomen ilmastopolitiikan tilastaon herättänyt
näkyvää keskustelua Eduskunnan lehtereillä asti, ja julkista keskustelua energiapolitiikan linjauksista on muutenkin käyty taas kovasti viime kuukausina. Nyt odotellaan etenkin uusia valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) lukuja. Yksityiskohdat tarkentuvat vielä, mutta tiedeyhteisön kritiikeissä esittämä päälinja on selvä. Keskustelu ei kuitenkaan pitäydy tieteellisen tutkimuksen tuloksissa ja niiden tulkinnassa ja saa välillä kummallisia sävyjä. Maaseudun Tulevaisuudessa 17.9. julkaistussa kolumnissaan toimittaja Jarmo Palokallio äityi syyttämään BIOS-tutkimusyksikköä “Jyväskylän yliopiston biologian laitoksen poliittiseksi nyrkiksi”. Jyväskylän yliopistolla ei ole biologian laitosta vaan Bio- ja ympäristötieteiden laitos. Yhdelläkään BIOS-tutkimusyksikön jäsenellä ei ole tutkimus- tai työsidosta Jyväskylän yliopistoon, eikä yliopistolla ole myöskään edustusta WISE-hankkeessa , johon BIOS osallistuu. Kolumnissaan Palokallio mustamaalailee myös Koneen Säätiön toimintaa. Koneen Säätiön tiedejohtaja kumosi nämä väitteet 24.9. julkaistussa kirjoituksessaan,
ja BIOS-tutkimusyksikön Antti Majava kommentoi sekä outoja Jyväskylä-väitteitä että varsinaista asiaa, tieteellisten tulosten raportointia, 28.9. julkaistussa kirjoituksessaan.
Mukavana yksityiskohtana mainittakoon, että myös Jyväskylän yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Mikko Mönkkönen kommentoi hänkin asiaa Twitterissä:
BIOS-tutkimusyksikköä ei johdeta Jyväskylästä, mutta “ottaisimme mielellämme kunnian siitä.” _“EKOLOGISEN JÄLLEENRAKENNUKSEN TALOUSPOLITIIKKA” PUHUTTTAA_ Viime uutiskirjeessä kerroimme BIOS-tutkimusyksikön tekemästä taustadokumentista,
joka on osa YK:n kestävän kehityksen raportin 2019 laadintaprosessia. Dokumentin saama yllättävän laaja julkisuus jatkuu. Science Alert julkaisi dokumenttia käsittelevän artikkelin 10.9., samoinIndependent
12.9.,
ja Ruotsissa dokumentin uutisoivat AktuelltFokusja Proletären
.
Myös BIOS-tutkijat ovat päässeet selvittämään kantaamme.Deutsche Welle
haastatteli Paavo Järvensivua 14.9. ilmestynyttä artikkelia varten. BIOS pääsi kirjaimellisesti ääneen, kun Paavo Järvensivu ja Tere Vadén esiintyivät chicagolaisen This is Hell! -radio-ohjelmanhaastattelussa
ja
Paavo niin ikään chicagolaisen WBEZ 91.5 -kanavan haastattelussa.
_RADIOSSA JA VIDEOLLA_ Kotimaassakin BIOS on ollut esillä sekä äänenä että kuvana. Ville Lähdettä haastateltiin 8.9. Radio Suomi Tampereessa puutarhanhoidosta ja luontokäsityksistä , ja Yle Puheella hän keskusteli 18.9. Juuso Pekkisen ohjelmassa Ulla Lehmijoen kanssa väestönkasvusta ja ilmastonmuutoksesta . Ville Lähde oli myös haastateltavana asiantuntijana Sitran Leadership for Sustainable Change -verkkokurssin videolla, jolla hän käsittelee irtikytkennän ongelmaa ja kiertotalouden haasteita. BIOS tuotti myös
ensimmäisen oman luentovideonsa “Millä tolalla maailma on?” , jolla Ville Lähde käy läpi suurimpia tämän maailmanajan haasteita ja niiden syitä._LEHTIARTIKKELEITA_
Tere Vadénin ajattelua käsiteltiin Ylioppilaslehden 6.9. ilmestyneessä artikkelissa “Tulevaisuus on tuhottu”. Ville
Lähdettä taas haastateltiin Helsingin Sanomien artikkeliin, joka käsitteli
YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n tuoretta lippulaivaraporttia The State of Food Security and Nutrition in theWorld 2018 .
Raportin tiimoilta on lähiaikoina luvassa myös laajempi nälkää ja ruokaturvaa käsittelevä BIOS-blogiartikkeli. _EMMA HAKALA VÄITTELI_ BIOS-tutkimusyksikön Emma Hakala väitteli 29.9. Helsinginyliopistossa
ympäristöturvallisuuden laajemmasta ja avoimemmasta käsitteestä. Hakalan tutkimuksen pääaihe olivat Länsi-Balkanin 1990-luvun konfliktit ja niiden myötä politisoitunut ympäristöturvallisuusnäkökulma.LOPUKSI
BIOS onnittelee Hyvän sään aikana -kirjan tekijöitä ansaitusta kunnianosoituksesta, tiedejulkistamisen valtionpalkinnosta.
Suosittelemme Kansan Uutisten poikkeuksellisen perusteellista ja hyvin lähteistettyä artikkelia Intian vesikriiseistä ja kuivuusongelmista.
Fridays for Future -liikeon ottanut mallia
ruotsalaisen Greta Thunbergin ilmastolakosta ja kannustaa ihmisiä jokaperjantaisiin mielenilmauksiin kunnollisen ilmastopolitiikanpuolesta.
6.9.2018 UUTISKIRJE 09/2018 Tervetuloa lukemaan BIOS-tutkimusyksikön hellekesää kertaavaauutiskirjettä!
Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös tälle sivustolle. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
Jälkifossiilinen tilanne Björkskärillä kesällä 2018. Kuva TereVadén.
NOSTO
BIOS julkaisi 5.9. katsauksenSuomen
ilmastopolitiikan tilasta. Katsaus perustuu joulukuussa 2017 julkaistuun tilastokeskuksen kokoamaan YK:n ilmastosopimuksenseurantaraporttiin
, joka
arvioi hallituksen Energia- ja ilmastostrategian sekä Keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman (KAISU) vaikuttavuutta. Karu ja mediassa aiemmin esilläolematon tulos kuuluu: metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasupäästöjen merkittävään _kasvuun. _Kuten Yle uutisoi: _ “_Raportti arvioi, että vaikka kaikki hallituksen esittämät lisätoimet otettaisiin käyttöön, päästöt kasvavat silti 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2015 tasosta.” Nettopäästöt saadaan, kun bruttopäästöistä vähennetään nielujen nielemät päästöt. Sekaannusta syntyy, jos yksi puhuu bruttopäästöistä ja toinen nettopäästöistä. Julkista keskustelua seuratessa on erittäin tärkeää tunnistaa, minkä sektorin päästövähennyksistä puhutaan. Osalla sektoreista päästöt voivat vähentyä, samalla kun toisten sektoreiden päästöjen kasvu tai nielujen pieneneminen voi haudata alleen saavutetut vähennykset. Syystä tai toisesta julkisessa keskustelussa kerrotaan Suomen ilmastopäästöiksi ja niiden kehitysskenaarioiksi lukuja, joissa ei oteta huomioon maankäyttösektorin ja erityisesti metsien hiilinielujen ja varastojen kehitystä. Kevään vaalien lähestyessä kansalaisten on voitava luottaa päättäjien haluun ja kykyyn hillitä maamme ilmastopäästöjä ja edistää kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteiden toteutumista. Myös medialla on tärkeä tehtävä luottettavan tiedon levittämisessä ja poliitikkojen retoriikan kyseenalaistamisessa.MAAILMALTA
_PITKÄ KUUMA KESÄ_ Kesällä Suomessa kärvisteltiin helteissä tai nautittiin niistä. Etenkin viljelijät toivoivat sateita, joita ei juuri tullut – monin paikoin koettiin täydet satotappiot. Poikkeukselliset sääolot olivat pohjoisella pallonpuoliskolla enemmän sääntö kuin poikkeus: maasto- ja metsäpaloja, kuivuutta, tappavia helleaaltoja. Kaliforniassa koettiin maailman kuumin sade,
Omanissa mitattiin korkein yölämpötila koskaan.
Kun suomalaisissa viestimissä yritettiin ymmärtää ilmaston ja sääilmiöiden suhteita, arkikieleen tuli uudenlaisia ilmaisuja kuten “käristyskupoli” tai “suihkuvirtausten liikenneruuhka”. Alettiin hiljalleen ymmärtää, että vanha hokema “sää on eri asia kuin ilmasto” ei ole enää kovin hyödyllinen – ei ainakaan kiistämään yksittäisten sääilmiöiden merkitystä ilmastonmuutoksessa. Nature-lehti muistutti kesäkuisessa pääkirjoituksessaan ja laajemmassa artikkelissaan, että
ilmastonmuutoksen ja sään ääri-ilmiöiden yhteyksiä ymmärretään yhä paremmin. Kesän kokemukset loivat hedelmällisen maaperän kansainvälisen tutkijaryhmän artikkelille “Trajectories of the Earth System in theAnthropocene
”, joka
ilmestyi elokuun alussa PNAS-julkaisussa. (Itse tutkimusartikkeli ei ole avoimesti luettavissa, mutta Climate Feedback -ryhmänfaktantarkistus
Guardian-lehden uutisartikkelista on erinomainen tietolähde.) Siinä varoitettiin eräänlaisesta ilmastonmuutoksen dominovaikutuksesta, joka tekisi planeetasta lopulta “pannuhuoneen” – ilmastonmuutos voi lähteä kehitysuralle, jonka myötä ilmaston kanssa ei enää voida oppia elämään.
Artikkeli tuo havainnollisesti yhteen pitkän ja lyhyen ajan. Yhtäältä itseään ruokkiva kehitys voi saada aikaan tuhansia vuosia kestävän kiihtyvien muutosten kauden – tärkeä muistutus siitä, että ilmastopolitiikan vuodet 2030, 2050 tai 2100 ovat vain historian välietappeja. Toisaalta kehityksen “tienhaara” on hyvin lähellä. Parin vuosikymmenen aikana ratkaistaan, kulkeeko ilmastojärjestelmä kohti pannuhuonetta vai stabiilimpaa tilaa, jonka kanssa on mahdollista opetella elämään. Artikkelin tuskaisin viesti on, että Pariisin 2 asteen tavoite ei ehkä ole tähän tarpeeksikunnianhimoinen.
Artikkeli on herättänyt ennennäkemätöntä kiinnostusta, ja tutkijaryhmään kuuluvan Hans Joachim Schnellnhuberin mukaan vastaavaa ei ole näkynyt kymmeneen vuoteen.
Olisiko nyt heräämässä sellainen laajan yleisön huoli, joka saa aikaan uudenlaista politiikkaa? Toisaalta ennustukset “pannuhuonemaapallosta” synnyttivät myös lehtijuttuja, joissa aikamittakaavat menivät sekaisin ja tutkijoiden pääviesti unohtui. Eric Holthaus muistuttaa artikkelissaan,
että uusi tutkimus ei saarnaa tuomiopäivää vaan vaatii toimintaa. Päämäärä ei ole muuttunut: päästöjen leikkaukset, hiilinielujen vaaliminen ja uudelleen rakentaminen, eliökehän järjestelmää säätelevien ekosysteemien suojelu ja yhteiskuntien mukautuminen niihin muutoksiin, joita vakiintuvakin ilmasto toisimuassaan.
_ILMASTOPANEELI VAATII TIUKEMPIA TOIMIA_ Kuumasta kesästä huolimatta juhannussäät eivät olleet kummoisia, mutta juuri juhlinnan alla ilmestyi Suomen ilmastopaneelin muistio pitkän aikavälin päästövähennystavoitteista.
Ottaen huomioon, että tämä oli toistaiseksi vuoden merkittävin suomalainen tiederaportti, sen julkaisemista juhannusjuhlinnan tiedotuskatveessa ei voi kuin ihmetellä. Ilmastopaneelin viesti on tiukka ja selvä: nykyinen ilmastopolitiikka ei ole läheskään tarpeeksi kunnianhimoista, ja vahva nojautuminen bioenergian tuotantoon vaarantaa päästötavoitteet. Käytännössä Suomen päästöjen tulee olla nieluja pienemmät pian vuoden 2030 jälkeen. Ero nykypolitiikkaan on merkittävä, sillä helmikuussa 2017 julkaistussa valtioneuvoston selvityksessä todettiin, että nykyisellä ilmasto- ja energiastrategialla päästöt eivät vähene lainkaan vuoteen 2030 mennessä, kun hiilinielujen heikkeneminen huomioidaan. Saman ankaran sanoman vahvistaa Suomen 7. maaraportti(ks. 5
luku, taulukot sivulla 154).
Päästöleikkausten tason määrittely riippuu siitä, miten kansainvälinen oikeudenmukaisuus ymmärretään. Joka tapauksessa mikäli etenkin metsien hiilinielu heikkenee nykytasosta suunnitelmien mukaan, fossiilisten ja prosessiperäisten ilmastopäästöjen leikkausten tarve kasvaa 85–100 prosenttiin. Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen selvitti muistion johtopäätöksiä Politiikkaradion haastattelussa .BIOS
_VIRHEELLISIÄ VÄITTEITÄ MUOVIN KIERRÄTYKSESTÄ_ Heinäkuun alussa useissa Lännen Median lehdissä ilmestyi hyvin ongelmallinen muovin kierrätystä käsittelevä artikkeli, jossa muovin kierrätystä väitettiin turhaksi touhuksi. Se perustui ympäristönsuojelulle vihamielisistä kannoistaan tunnetun Mikko Paunion raporttiin, jonka julkaisi brittiläinen ajatushautomo GWFP (joka taas on tunnettu ilmastotoimien vastustuksesta). Artikkeli sisälsi useita virheellisiä väitteitä etenkin muovijätteen “dumppaamisesta” ulkomaille. Sosiaalisessa mediassa moni ympäristötietoinenkin ihminen alkoi epäillä kierrätyksen mielekkyyttä. Ville Lähde pureutui BIOS-tutkimusyksikön Facebook-sivulla julkaistussa kirjoituksessaan alkuperäisen artikkelin ongelmiin ja pohti kierrätyksen, kiertotalouden ja materiaalisen kulutuksen vähentämisen problematiikkaa. Paunion kirjoitus herätti paljon kritiikkiä, ja toivoa sopii, että jatkokeskustelusta seurasi myös hyvää. Ainakin Turun Sanomat on korjannut alkuperäistä juttuaan.
Journalistisesti on joka tapauksessa huolestuttavaa, että näin heikolla pohjalla horjuva juttu pääsi alkujaan läpi. _BIOS TUPLANA KAINUUN SANOMISSA_ Heinäkuun lopulla Kainuun Sanomissa ilmestyi Tero Toivasen ja Antti Majavan kaksi ilmastonmuutosta ja siihen reagoimista käsittelevää artikkelia. Tero käy kirjoituksessaan läpi edellä mainitun ilmastopaneelin muistion johtopäätöksiä ja peräänkuuluttaa ekologista jälleenrakennusta:
mittavat ilmastopäästöleikkaukset, hiilinielujen edistäminen ja koko yhteiskunnan mukauttaminen uuteen energiatalouteen vaativat vahvaa julkista ohjausta, jonka inspiraatiota voidaan hakea esimerkiksi sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. Antti peräänkuuluttaa järkeä metsien käyttöön.
Tämä ei ole vain päästö- ja nielulaskelmien kysymys: kun kansainvälinen ilmastopolitiikka etenee ja EU joutuu väistämättä miettimään tavoitteitaan uusiksi, nyt tehtävät suomalaiset investoinnit voivat osoittautua myös taloudellisesti mielettömiksi. Teron ja Antin Kainuun Sanomien kirjoitukset julkaistiin osana ensimmäistä kertaa Kainuussa järjestettyä Ärjän ekologistataidefestivaalia .
_WISE-HANKE JULKISUUDESSA_ BIOS on osa WISE-tutkimushanketta “Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin”. Hankkeen johtaja professori Janne Hukkinen kertoi Ylen haastattelussa ympäristötietoisuuden ja -liikehdinnän historiasta ja viheliäisten kriisien ajan politiikasta, jossa on tunnustettava ja otettava tosissaan maailman järjestelmien lipuminen radikaalin epävarmuuden aikaan. _BLOGISSA EKOLOGISESTA JALANJÄLJESTÄ_ Elokuun 1. päivä vietettiin globaalia ylikulutuspäivää, jonka ajoittaminen perustuu Global Footprint Networkin lanseeraamaan ekologisen jalanjäljen mittariin. Huoli on mitä aiheellisin, mutta mittari on hyvin ongelmallinen. Ville Lähde käsitteli kirjoituksessaan “Joka päivä on ylikulutuspäivä ” perusteellisesti ekologisen jalanjäljen ympärillä käytyä kriittistä keskustelua ja totesi, että ylikulutuspäivän viesti on oikeastaan liian ruusuinen. Tuolla mittarilla tilanne ei olisi alkuunkaan kestävä, vaikka ihmiskunta eläisi “yhden maapallon rajoissa”. > “Ajatus, että vasta elokuun alussa ihmiskunta on elänyt yli > ekologisten reunaehtojen, ei kuvaa todellisuutta. Emme myöskään > ole vain 2/3 ‘miinuksella’. On perustellumpaa sanoa, että > ylikulutuspäivä oli vuosikausia sitten. Tai pikemmin: koska > elintärkeät ekologiset järjestelmät vaurioituvat ympäri > maailman, luonnonvaroja käytetään>
> kiihtyvällä tahdilla, väestö kasvaa> ja
> ilmastonmuutos etenee> ,
> ylikulutuspäivä on joka päivä.” _WORLD-ECOLOGY 2018 -KONFERENSSI HELSINGISSÄ_ World-ecology Research Networkinkonferenssi
järjestettiin elokuun puolivälissä Helsingissä. BIOS-tutkimusyksikkö oli paikalla kunnon edustuksella. Tere Vadén ja Jussi T. Eronen esittelivät yksikön tutkimusartikkeleita (vertaisarvioinnissa) luonnonvarojen kulutuksen ja irtikytkennänproblematiikasta
.
Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu käsittelivät esityksessään suomalaista metsä- ja bioenergiakeskustelua.
Ville Lähde käsitteli ruokaturvan ja ruokasuvereniteetin käsitteitä sekä nälän monitahoisuutta. _ARTIKKELI ILMASTOTURVALLISUUDESTA_ Emma Hakala ja Vihreän Langan päätoimittaja Riikka Suominen kirjoittivat Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessäilmastonmuutoksen
haasteesta turvallisuuspolitiikalle. Kun ilmastonmuutos nousee politiikan ytimeen, sen tulee näkyä turvallisuuspolitiikassakin. Suomen puolustusvoimat on todennut ensimmäistä kertaa tänä vuonna, että ilmastonmuutos on kansallinen turvallisuusuhka. Olennainen kysymys on, tuoko “ilmastoturvallisuus” mukanaan avoimempaa ja moniäänisempää turvallisuuskeskustelua vai jääkö se vain turvallisuustoimien asiaksi. “Pohjoinen ulottuvuus” nousee artikkelissa näkyvästi esiin, ja kirjoittajat kritisoivat politiikanristiriitaisuutta:
> “Lähestymistapa paljastaa Suomen arktiseen politiikkaan > liittyvän ristiriidan: ympäristöriskit tunnustetaan, mutta > kaupalliset edut asetetaan niiden edelle. Poliitikot ja > intressiryhmät perustelevat Suomen osallistumista lisäksi > cleantech-osaamisella. Sen väitetään takaavan arktisten > resurssien käytön ympäristön kannalta kestävällä tavalla. > Viesti siitä, että arktisella alueella tapahtuva ilmastonmuutos > koituisi Suomelle hyödyksi, on kuitenkin ongelmallinen. > Vastuullisen ilmastopolitiikan kannalta erityisesti fossiilisten > energiavarojen hyödyntäminen arktisella alueella on > kestämätöntä.” _BIOS-VIESTI MAAILMALLE YLLÄTTÄVÄSSÄ MUODOSSA_ BIOS-blogissa julkaistiin 21.8. tutkimusyksikön laatima tieteellinentaustadokumentti,
joka on osa YK:n kestävän kehityksen raportin 2019 laadintaprosessia. Dokumentissa käsitellään sitä, millaisia muutoksia talousajatteluun tarvitaan ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella, kun yhteiskuntien on saavutettava hiilineutraalius ja tehtävä perusteellinen energiantuotannon, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon remontti. Pääviesti on ankara: “Ainuttakaan laajasti käyttökelpoista taloudellista teoriaa ei ole kehitetty tulevia murrosvuosia varten.” Dokumentti nostaa esiin talousteoreettisia lähestymistapoja, jotka ovat toistaiseksi jääneet marginaaliseen asemaan. Dokumentti sai varsin laajaa kansainvälistä julkisuutta, mutta pääviesti eli huomion kiinnittäminen tarvittavaan talousajatteluun ei valitettavasti juuri välittynyt. Vice Motherboardin artikkelissa otsikoitiin, että tutkijat varoittavat kapitalismin nurkan takana olevasta romahduksesta. Uutinen levisi laajalle, ja myöhemmissä otsikoissa esitettiin BIOS-dokumentin jo vaativan “kapitalismin kuolemaa”. Sana ”kapitalismi” nousi keskeisemmäksi kuin ratkaiseva kysymys: millainen talousajattelu helpottaa siirtymää hyvinvoinnin takaamiseen paljon nykyistä niukemmilla energia- ja materiaaliresursseilla. Oppitunti tiedeviestinnästä tämäkin. Onneksi Paavo Järvensivu pääsi selittämään HuffPostinja
Suomen Kuvalehden
haastatteluissa mitä tutkimusyksikön dokumentissa oikeastisanottiin.
> “After 20 to 30 years, we don’t know what this would > look like, if we actually managed to achieve radically lower > emissions and still secure possibilities for a good life … are we > then even concerned whether this was capitalism or not, or are we > looking for other things,” he says. “Probably we are.”LOPUKSI
Lauri Lahikainen, BIOS-tutkimusyksikön työtoveri WISE-hankkeessa, väitteli kesäkuun alussa otsikolla “Yksilöiden vastuu ilmastonmuutoksesta”. Alusta! -lehden kirjoituksessaan Lahikainen kritisoi yksilökeskeistä ilmastokeskustelua ja tarkasteee ilmastonmuutosta yhteiskuntarakenteellisena ongelmana. Yliopisto-lehden toimittajan Mikko Pelttarin artikkeliantaa
hyvät perustiedot Golf-virran tilasta ja sen muutosten mahdollisistaseurauksista.
Suomen ympäristökeskuksen professori Mikael Hildén selittää Kaleva-lehden artikkelissa ilmastonmuokkauksen ongelmia: “Jos tällaiseen mennään ja samalla jatketaan hiilidioksidin päästämistä ilmaan, tässä tulee ikään kuin narkkarin dilemma. Annoksia joudutaan ottamaan jatkuvasti lisää, koska jos toiminta lopetetaan, seuraukset ovat ikäviä.” Hyvän sään aikana tuotti perusteellisen kyselyn suomalaisten puoluejohtajien ilmastokannoista . Nähdäänkö ensi keväänä ensimmäiset ilmastovaalit? Näin sopii toivoa, ja myös BIOS toimii tämän edistämiseksi. 5.9.2018 Suomen ilmastopolitiikka kriisissä _Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportti vahvistaa, että metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset._ Tilastokeskuksen kokoaman YK:n ilmastosopimuksen seurantaraportti arvioi hallituksen Energia- ja ilmastostrategian sekä Keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman (KAISU) vaikuttavuutta. Raportin mukaan Suomen kasvihuonepäästöjen kokonaismäärä maankäyttösektori (LULUCF) mukaan lukien vuonna 2015 oli 29 516 kilotonnia (kt) CO2-ekv. Lukuun on sisällytetty hiilidioksidin lisäksi myös muut ilmastoa lämmittävät päästöt, kuten metaani (CH4) ja typpioksiduuli (N2O). Vuonna 2030 päästöjen arvioidaan olevan 44 272 kt CO2-ekv. Päästöt tulevat nykyisillä politiikkatoimilla kasvamaan lähes 15 000 kt, eli 50 prosenttia vuoden 2015 tasosta. Suomen bruttopäästöt ja LULUCF-sektorin hiilinielut. Lukujen lähde: Finland’s Seventh National Communication under the United Nations Framework Convention on Climate Change. 2017. Ministry of the Environment and Statistics Finland, Helsinki. Suomen päästöt vuonna 2015 olivat raportin mukaan 55 507 kt CO2-ekv ja nielut (pääosin metsät) 25 991 kt CO2-ekv. Kun päästöistä vähennetään nielut, saadaan faktisesti ilmakehään päätyvien päästöjen määräksi mainittu 29 516 kt CO2-ekv. Suomen nettopäästöt ja IPCC SR15 -raportin suositus päästöjen kehitykselle. Lukujen lähteet: Finland’s Seventh National Communication under the United Nations Framework Convention on Climate Change. 2017. Ministry of the Environment and Statistics Finland, Helsinki, ja IPCC: Global Warming of 1.5 °C. http://ipcc.ch/report/sr15/ Maaraportti arvioi hiilinielujen pienenevän voimakkaasti. Vuonna 2015 hiilinielut olivat 26 000 kt CO2-ekv ja vuonna 2030 niiden arvioidaan olevan tasolla 4 200 kt CO2-ekv. Nielujen koon määrittämiseen liittyvät epävarmuustekijät huomioidenkin on selvää, että metsänielujen pieneneminen mitätöi muilla aloilla saavutetut päästövähennykset. Vaikka kaikki hallituksen esittämät lisätoimet otettaisiin käyttöön, päästöt kasvavat raportin mukaan silti 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 2015 tasosta. Myös kahden aikaisemman ilmastosopimuksen kaksivuotisraportin sekä hallituksen Energia- ja ilmastostrategian vaikutusarvioinnin luvut kertovat, että hiilinielujen huomattava heikkeneminen vie edellytykset päästövähennysten saavuttamiselta. Ilmastosopimuksen maaraportti on ilmastopolitiikan keskeisimpiä dokumentteja, jonka pohjalta arvioidaan, onko Suomella edellytykset saavuttaa ilmastosopimuksen asettamia tavoitteita. Suomen seitsemäs maaraportti on toimitettu YK:lle jo 13.12.2017. Ottaen huomioon raportin sisällön, on erikoista, että raporttia ei tähän mennessä ole lainkaan käsitelty julkisuudessa. Ilmastopäästöjen vähentämisessä merkitsevimpiä tekijöitä ovat ilmakehään päätyvien maapalloa lämmittävien kaasujen kokonaismäärä ja päästöjen ajoitus. Suomen ilmakehään päätyvät nettopäästöt lasketaan ihmistoiminnan tuottamien päästöjen ja metsien ja maaperän hiilinielujen eli negatiivisten päästöjen summana. Nielujen pieneneminen johtuu eri biotaloussektoreiden, muun muassa sellun ja biopolttoaineiden valmistuksen, raaka-aineiden tarpeiden kasvusta. Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden vuoteen 2030 mennessä, ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös vuosikymmeniä sen jälkeen. Julkista keskustelua seuratessa on erittäin tärkeää tunnistaa, minkä sektorin päästövähennyksistä milloinkin puhutaan. Osalla sektoreista päästöt voivat vähentyä huomattavastikin, samalla kun toisten sektoreiden päästöjen kasvu tai nielujen pieneneminen voi haudata alleen saavutetut vähennykset. Syystä tai toisesta julkisessa keskustelussa kerrotaan Suomen ilmastopäästöiksi ja niiden kehitysskenaarioiksi lukuja, joissa ei oteta huomioon maankäyttösektorin ja erityisesti metsien hiilinielujen ja varastojen kehitystä. Näin siitä huolimatta, että maankäyttösektorin hiilivaraston muutokset tulee hallitusten välisen ilmastopaneelin (IPCC) mukaan laskea ja raportoida täysimääräisenä, jotta biomassan polton hiilidioksidipäästöt voidaan laskea nollana, kuten on sovittu tehtävän. Koska metsien ja maaperän hiilinielujen ja varastojen kehityksellä on keskeinen vaikutus Suomen ilmastopäästöihin ja siihen, voidaanko nettopäästöjen katsoa vähenevän vai kasvavan, on niiden huomiotta jättämistä mahdotonta perustella ilmaston kannalta. Keskustelua seuraavan tulisikin aina varmistaa viitataanko lukuihin, joissa maankäyttösektorin kehitys on huomioitu. Lukuisat tutkimusyhteisön kannanotot ja Suomen Ilmastopaneelin selvitykset vahvistavat, että lisääntyvästä puun käytöstä seuraava metsänielujen heikkeneminen aiheuttaa ilmakehään päätyvien päästöjen kasvun juuri sinä aikana, jona olisi välttämätöntä saavuttaa merkittäviä päästövähennyksiä katastrofaalisen lämpenemisentorjumiseksi.
Lämpenemisen pysäyttämisen alle kahteen asteeseen katsotaanedellyttävän
sitä, että ihmiskunnan päästöt ja nielut ovat yhtä suuret viimeistään vuonna 2050, jonka jälkeen päästöjen pitää olla negatiivisia, eli nielujen on oltava päästöjä isommat. Ilmastopaneelin mukaan Suomen tulisi saavuttaa hiilineutraalius mahdollisimman pian vuoden 2030 jälkeen ja sitten päästöjen on käännyttävä negatiiviseksi. Hallituksen strategioiden mukaan metsien hiilinieluja on mahdollista väliaikaisesti heikentää, koska metsien kasvu vuoden 2030 jälkeen korvaisi hiilinielun heikkenemisen. Suomen ilmastopaneeli kuitenkintoteaa
,
että metsien käytön lisääminen pienentää metsien hiilinielua vuosikymmeniksi suhteessa tilanteeseen, jossa hakkuita ei lisätä. Hallituksen suunnittelemalla noin 80 milj. m3 hakkuutasolla metsätalousmaan puuston kokonaistilavuus pienenee ainakin vuoteen 2070 asti verrattuna tilanteeseen, jossa hakkuut säilytettäisiin alemmalla tasolla. Tämä johtaa hyvin todennäköisesti myös metsien hiilinielujen pienenemiseen jopa tämän vuosisadan loppuun asti. Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden kannalta tämä tarkoittaisi, että metsien hiilinielujen kasvulla ei pystyttäisi kompensoimaan Suomen hiilipäästöjä ainakaan vuoteen 2050 mennessä, jolloin ilmakehään päätyvien päästöjen on tarkoitus nollaantua globaalisti. Hiilineutraalius on kuitenkin mahdollista saavuttaavain siten,
että päästöjä pystytään laskemaan ja hiilinieluja samaan aikaankasvattamaan.
Yhtenä biomassan hiilineutraaliuslaskelmiin liittyvän sekaannuksen alkusyynä on Kioton ilmastosopimus vuodelta 1992, jossa maankäytön (maanviljelyksen ja metsien hoidon) päästöjen laskeminen päätettiin irrottaa omaksi kokonaisuudekseen. Muun muassa Euroopan ympäristökeskuksen tieteellinen komitea on kutsunut päätöstä ja sen jälkeistä sekaannusta jo vuonna 2011 kirjatussa lausunnossaan vakavaksi virheeksi, joka tulisi korjata välittömästi. Maankäyttösektorin irrottaminen päästöskenaarioista palvelee erityisesti metsäteollisuutta, jonka vaikutusta nettopäästöjen kasvuun (tai negatiivista vaikutusta hiilinielujen kehitykseen) ei huomioida vastaavalla tavalla kuin muiden alojen päästöjä. Paine virheellisen laskutavan korjaamiseen on ilmastonmuutoksen edetessäilmeinen.
Hämmentävää on myös se, että hallituksen Energia- ja ilmastostrategian vaikutusarviointien tiivistelmässä, samoin kuin maaraportin tiivistelmässä ja tekstisisällöissä, jätetään mainitsematta taulukoista ja kuvaajista ilmenevä päästöjen kasvu. Tämä on todennäköisesti vaikuttanut siihen, ettei maaraportin sisällöstä ole syntynyt julkista keskustelua. Suomen ilmastopolitiikan vaikuttavuudesta vallitsee laajasti virheellisiä ja ristiriitaisia käsityksiä. Ilmastopolitiikan ja julkisen keskustelun lähtökohdaksi on otettava luotettavin käytettävissä oleva tieto Suomen ilmastopäästöjenkehityssuunnasta.
Suomi on sitoutunut ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseen selvästi alle kahden asteen turvarajan. Mikäli ilmastopäästöt todellisuudessa jatkuvasti kasvavat niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa nykyisten suunnitelmien mukaisesti, ilmasto lämpenee globaalisti yli 3 astetta ja Suomessa yli 6 astetta vuosisadan loppuun mennessä . Näin raju lämpeneminen uhkaa globaalisti muun muassa ravinnontuotantoaja voi nostaa
ilmastopakolaisten määrän jopa satoihin miljooniin.
Kansainvälisen toimintaympäristön kriisiytyminen uhkaa suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteita jo lähivuosikymmeninä. Kansan on voitava luottaa päättäjien haluun ja kykyyn hillitä maamme ilmastopäästöjä ja edistää kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteiden toteutumista. Nyt tehtävät päätökset ja linjaukset ratkaisevat sen, pystytäänkö globaalien ympäristöuhkien katastrofaaliset seuraukset torjumaan. Lisätiedot ja yhteydenotot:contact@bios.fi
+358400655883
AIHEPIIRIN KESKEISIÄ TUTKIMUSRAPORTTEJA JA TIETEELLISIÄ LAUSUNTOJA. LINKEISTÄ LÖYTYVÄT MYÖS KATTAVAT KIRJALLISUUSVIITTEET. YK:n ilmastosopimuksen maaraportit: https://www.stat.fi/tup/khkinv/khkaasut_maaraportit_en.html Raportin osio, josta selviää LULUCF-sektorin / hiilinielujen kehitys(taulukko 5.8):
https://www.stat.fi/static/media/uploads/tup/khkinv/nc7_chapter_5.pdf Hallituksen Energia ja -ilmastostrategian vaikutusarviointienyhteenvetoraportti:
https://tietokayttoon.fi/julkaisu?pubid=16902 Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön lausunto biomassojen hiilineutraaliudesta: https://easac.eu/publications/details/commentary-on-forest-bioenergy-and-carbon-neutrality/ Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestön raportti biotaloudenvaikutuksista:
https://easac.eu/publications/details/multi-functionality-and-sustainability-in-the-european-unions-forests/ Suomen ilmastopaneelin lausunto metsien käytön ilmastovaikutuksista: https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2018/10/Ilmastopaneeli_metsavaittamat_final_-2017.pdf Suomen ilmastopaneelin raportti metsien käytön ilmastovaikutuksista: http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Metsien%20hy%C3%B6dynt%C3%A4misen%20ilmastovaikutukset%20ja%20hiilinielujen%20kehittyminen.pdf Suomen ilmastopaneelin muistio Suomen ilmastotoimien vaikuttavuudesta: http://www.ilmastopaneeli.fi/uploads/selvitykset_lausunnot/Ilmastopaneelin%20muistio_hyv%C3%A4ksytty_4.6.2018.pdf Tutkijoiden julkilausuma metsien käytön ilmasto- ja biodiversiteettivaikutuksista: https://bios.fi/tutkijoiden-julkilausuma-suomen-metsankayttosuunnitelmat-kiihdyttaisivat-ilmastonmuutosta-ja-heikentaisivat-luonnon-monimuotoisuutta/ Tutkimus metsien kehityksestä eri hakkuutasoilla: https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1389934116303823 21.8.2018 Ekologisen jälleenrakennusajan talouspolitiikka: BIOS-tutkimusyksikön tieteellinen taustadokumentti YK:n kestävän kehityksen raporttiin 2019 BIOS kutsuttiin valmistelemaan tieteellinen taustadokumentti talouden transformaatiosta vuonna 2019 ilmestyvää YK:n kestävän kehityksenraporttia varten.
Mitä tapahtuu seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana, kun uudistamme energiajärjestelmän, leikkaamme ilmastopäästöjä ja kohtaamme yhä vakavampia ilmastonmuutoksen aiheuttamia seurauksia? Millaista talousajattelua ja -politiikkaa tarvitsemme ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella, kun yhteiskunnat käyvät läpi asteittaisten muutosten sijaan laajan transformaation? Siinä missä ekonomistit tyypillisesti painottavat päästöjen hinnoittelua poliittisena työkaluna ilmastonmuutoksen torjumiseksi, luonnontieteilijät ja monitieteiset ympäristötutkijat argumentoivat syvällisemmän poliittisen sitoutumisen ja proaktiivisen talouspolitiikan puolesta. Ainuttakaan laajasti käyttökelpoista taloudellista teoriaa ei ole kehitetty tulevia murrosvuosia varten. Taustadokumentissa nostamme esiin liian vähälle huomiolle jääneitä talousteoreettisia lähestymistapoja, jotka voivat auttaa valtioita suuntaamaan taloudellisen toiminnan siten, että yhteiskunnat kuormittavat luontoa radikaalisti nykyistä vähemmän ja takaavat kansalaisilleen tasapuoliset mahdollisuudet hyvään elämään. Keskitymme nimenomaan murrosvaiheeseen eli seuraavien vuosikymmenten talouspoliittisiinhaasteisiin.
Lataa taustadokumentti (englanniksi). Lisätietoa tulevasta YK:n kestävän kehityksen raportista: https://sustainabledevelopment.un.org/globalsdreport/2019 Lisätietoa BIOS-tutkimusyksiköstä: https://bios.fi/ Yhteydenotot: Paavo Järvensivu, paavo.jarvensivu@bios.fi 31.7.2018 Joka päivä on ylikulutuspäivä _Elokuun 1. päivä vietetään globaalia ylikulutuspäivää , jolloin ihmiskunta on ylittänyt maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Tuolla tavoin päivää kuvaa Global Footprint Network , jonka kehittämään ekologisen jalanjäljen mittariin päivä pohjaa. Ekologinen jalanjälki on maailman tunnetuin ympäristömittari, jota sovelletaan globaalilta aina valtiolliselle tasoille ja yritysten ja yksilöiden toimintaan. Viesti on selvä: ihmiskunta elää yli planeetan ekologisten reunaehtojen. Viesti on osuva, mutta mittari on tieteellisesti hyvin ongelmallinen. Se myös esittää tilanteesta liian ruusuisen kuvan. Global Footprint Networkin mukaan tarvittaisiin 1,7 maapalloa, että ihmiskunta voisi elää nykykulutuksella kestävästi. Tilanne ei kuitenkaan olisi kestävä, vaikka tällä mittarilla ihmiskunta eläisi yhden maapallon rajoissa – mittari ei nimittäin pysty tavoittamaan monia merkittäviä ympäristöongelmia lainkaan. Moninaisten ympäristöongelmien ahtaminen saman mittarin alle ei onnistu. Mielekäs ympäristötoiminta kuitenkin edellyttää kunnollista tietoa._ Globaalia ylikulutuspäivää vietetään joka vuosi yhä aikaisemmin, ja ylikulutuksen (_overshoot_) määrääkin on päivitetty. Vielä jokunen vuosi sitten todettiin, että ihmiskunta käyttää 1,5 maapallon uusiutuvat luonnonvarat – nyt luku on 1,7 maapalloa. Suunta on huonompaan, mikä ei yllätä ketään ympäristöasioitaseuraavaa.
Selvä ja yksinkertainen luku tuntuu iskevältä, ja ylikulutuspäivän viesti välittyykin näkyvästi tiedotusvälineisiin Suomessa ja muualla maailmassa. Suomalaisten oma ylikulutuspäivä oli tänä vuonna 11.4. Suomessa asiasta tiedottaa WWF, jonka mukaan ”jos kaikki eläisivät kuin suomalaiset, tarvitsisimme 3,6 maapalloa”.
Global Footprint Networkin tunnuslause on ”_You can’t manage what you can’t measure_”, mikä eittämättä pitää paikkansa. Toimiva ympäristöpolitiikka edellyttää kunnon tietoa ja välineitä. Ekologisen jalanjäljen mainostetaan olevan ”ainoa skaalautuva kestävyysmittari yksilöille, hallituksille ja yrityksille”. Järjestön tunnetuimman edustajan Mathis Wackernagelin mukaan sen tarkoituksena on ”mitata, kuinka suuri talousjärjestelmän aineenvaihdunta on verrattuna luonnon kykyyn tarjota ainekset tälle aineenvaihdunnalle.” (Wackernagel 2014, 20) _Guardian-lehden artikkelissa_
(23.7.) Wackernagel toteaa, että talousjärjestelmämme ovat pyramidihuijaus planeetan kustannuksella. Lainaamme maapallon tulevaisuuden resursseja pitääksemme nykyiset taloutemme käynnissä. Kun kansakunnat, yritykset ja kotitaloudet velkaantuvat ekologisesti yhä syvemmin, ne lopulta romahtavat. Kovia sanoja. Mutta mitä niiden taustalla on? Miten tähän lukuun – 1,7 maapalloa – on päädytty, ja miten ekologista jalanjälkeälasketaan?
IHMISTOIMINTAA ARVIOIDAAN HEHTAAREINA Global Footprint Network esittelee metodologiaa verkkosivustollaan. Ekologista jalanjälkeä mitataan ihmistoiminnan _kulutuksen_ ja luonnon tarjoaman _biokapasiteetin_ suhteena. Sekä ekologinen jalanjälki että biokapasiteetti erotellaan kuudelle alueelle: viljelysmaa, laidunmaa, kalastusalueet, rakennettu maa, metsätalous ja tarvittavat hiilinielut. Kummatkin ilmaistaan _globaaleina hehtaareina_ – ei siis kirjaimellisina maa-alueina (tai vesialueina kalakantojen tapauksessa) vaan laskennallisina hypoteettisina alueina, jotka kuvaavat keskimääräistä luonnonjärjestelmien tuottavuutta kunakin laskentavuonna. Globaali hehtaari ei siis ole vakioinen, vaan se vaihtelee esimerkiksi käytössä olevien tuotantoteknologioiden mukaan. (Galli et al. 2016, 225; Wackernagel 2014, 20) Jos esimerkiksi kalastukseen käytetyt troolit paranevat niin, että tietyltä alueelta saadaan enemmän kalaa saaliiksi, “globaali kalahehtaari” pienenee (koska sama kalamäärä saadaan pienemmältä alueelta). Kulutusta ja biokapasiteettia vertailemalla arvioidaan, onko tarkastellulla alueella ”velkaa” (deficit) vai ”varantoa” (reserve). Tarkastellut kuusi aluetta jakaantuvat kahteen ryhmään. _Hiilinieluja_ tarkastellaan ikään kuin fiktiivisenä, virtuaalisena maa-alana: kuinka paljon metsää tarvittaisiin, että se sitoisi vuosittaiset fossiilisten polttoaineiden käytön päästöt? (Maankäyttösektorin päästöjä ei ilmeisesti edelleenkään oteta mukaan laskelmaan.) Muilla viidellä alueella sen sijaan tarkastellaan nyt käytössä olevaa biokapasiteettia. Kaikki kuitenkin ilmaistaan samalla mittayksiköllä riippumatta siitä, puhutaanko metsien hiilinieluista vai esimerkiksi viljan tuotannosta. (Fiala 2008, 519) Kaavio 1: Ekologisen jalanjäljen jakaantuminen eri maatyypeille 2018. (Lähde: Global Footprint Network) HYVÄ JA HUONO SUOMI? Suomessa ylikulutuspäivää vietetään tällä hetkellä huhtikuussa. Kuten edellä kuvattiin, sen perusteena on se, montako maapalloa tarvittaisiin, jos kaikki ihmiset eläisivät kuin suomalaiset. Tässä mielessä Suomi elää ”yli planeetan varojen”. Global Footprint Network mainostaa, että ekologinen jalanjälki on ”ainoa skaalautuva kestävyysmittari” – mitä se siis sanoo Suomen rajoissa? Järjestön sivuilta löytyvällä maakohtaisella työkalulla voi katsoa täkäläisiä lukuja. Yllättäen Suomi ei eläkään velaksi, vaan sillä on varantoa! Biokapasiteetti päätä kohti on tuplasti suurempi kuin henkilökohtainen keskikulutus. _Suomella ei siis ole koskaan omaa ylikulutuspäivää_, jos mittaria käytetään tällä tavalla – eli kuten järjestö suosittelee sitä käytettävän, kansallisen politiikan työkaluna. Työkalun esittämä Suomen käyrä seuraa sekä jalanjäljen että biokapasiteetin kehitystä 1960-luvun alusta nykypäivään. Siinä on muutakin omituista. Ekologinen jalanjälki on nimittäin pysynyt tasaisena! Kuten taannoisessa blogiartikkelissamme esitimme, suomalainen luonnonvarojen kulutus on kuitenkin kasvanut tasaisesti tänä aikana. Jotain on pielessä.Mitä?
Osviittaa saa katsomalla yllä olevaa Kaaviota 1 globaalista ekologisesta jalanjäljestä. Ainoastaan kasvihuonepäästöjä kuvaava hiilinielujen osuus on kasvanut merkittävästi vuodesta 1960 lähtien. Samaan aikaan kuitenkin väestö, materiaalinkulutus, bruttokansantuote, ruoantuotanto ja monet muut asiat ovat kasvaneet voimakkaasti. Mario Giampietro ja Andrea Saltelli ovat osoittaneet tämän ongelman oivaltavalla graafisella keikauksella: Kaavio 2: Ekologisen jalanjäljen ”viiden alueen” outo tasaisuus. (Lähde: Giampietro & Saltelli 2014, 612) Global Footprint Networkin kuvio on muuttunut hieman yllä käytetyn vuoden 2006 jälkeen, mutta perusongelma pysyy: miten ihmeessä ekologisen jalanjäljen taso ”viidellä alueella” (kalastus, viljelysmaa, ladunmaa, rakennettu maa, metsätalous) on pysynyt liki vakaana vuosikymmeniä? (Giampietro & Saltelli 2014, 612–613) Jos väestö, taloudellinen toimeliaisuus ja materiaalinen tuotanto ovat kasvaneet huimasti, onko planeetan biokapasiteetti lisääntynyt radikaalisti samalla? Ei olekaan ihme, että tieteellisessä keskustelussa mittaria on kritisoitu paljon, vaikkei tämä keskustelu juurikaan ole näkynyt julkisuudessa. Ehkä kritiikki tulkittaisiin helposti niin, että se kyseenalaistaa globaalin ylikulutuspäivän viestin. Asia on kuitenkin päinvastoin: kriitikkojen mukaan ekologinen jalanjälki aliarvioi pahanlaisesti ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia ja antaa harhaanjohtavan kuvan nykytilanteesta. KRITIIKKIÄ EKOLOGISTA JALANJÄLKEÄ KOHTAAN Kun _hiilinielujen osuus_ on ekologisen jalanjäljen laskelmissa ainoa merkittävästi muuttuva osuus, _biokapasiteetin_ ja ylikulutuksen määrittely on lopulta kiinni vain fossiilienergiasta (Galli et al. 2016, 229). Ilmastonmuutoksesta tulee oikeastaan ainoa merkittävä ongelma. Se eittämättä onkin kohtalokas ympäristöongelma,
joka vaikuttaa kaikkeen muuhun. Mutta katsotaanpa Kaaviota 1. Jos ilmastopäästöt onnistuttaisiin nollaamaan päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla, ekologinen jalanjälki olisi enää noin puoli maapalloa. Olisiko tilanne silloin kestävä? Mitä ilmeisimmin ei, sillä maailmassa on suuria ongelmia vesivarojen, biodiversiteetin, viljelysmaan, metsäkadon ja monen muun asian kanssa. Kasvihuonepäästöjen eliminoiminen ei yksinään johtaisi kestävään maailmaan. Ekologisen jalanjäljen laskelmissa käytettyä hiilinielun määritelmää on myös kritisoitu. Määritelmä perustuu siihen, kuinka paljon metsiä tarvittaisiin, jotta kaikki nykyiset fossiilisten polttoaineiden käytöstä syntyneet vuosittaiset kasvihuonepäästöt sitoutuisivat puun kasvuun. Mittauksiin on käytetty laskennallista metsien hiilinielun keskiarvoa. Mutta entä jos metsät alkavat muuttua globaalisti hiilinielusta hiilen lähteeksi? Ekologinen jalanjälki muuttuisi äärettömäksi, kun mikään määrä fiktiivisiä metsiä ei riittäisi. Tai toisaalta: eivätkö nopeasti kasvavat puuplantaasit ole tällä laskelmalla paras tapa pienentää ekologista jalanjälkeä? Kriitikkojen mukaan tämä laskentatapa ei myöskään kykene havaitsemaan metsäkatoa tai metsien vaurioitumista. (Blomqvist et al. 2013, 2–4; Giampietro &Saltelli 2014, 619)
Toinen olennainen kritiikki on, että ekologinen jalanjälki _ei pysty tekemään merkityksellistä eroa luonnon hyödyntämisen tapojen välillä_. Kaikki kalastus, metsätalous, maatalous ja rakentaminen on pohjimmiltaan samanlaista – pois luonnolta. Biodiversiteettiä, maaperän eliöstöä, vesivarojen uusiutumista tai hiilinieluja tukevia ihmistoiminnan muotoja ei voida havaita, ei liioin kestävämpää metsätaloutta tai kalastusta. Global Footprint Networkin omissakin kuvauksissa poissulkeva käyttö on julkilausuttu oletus. (Galli et al. 2016, 225) Kestävien käytäntöjen sijaan itse asiassa intensiivisempi luonnon hyödyntäminen näyttää lisäävän biokapasiteettia. Tämä tukee yksiviivaista oletusta, että esimerkiksi intensiivinen maatalous on aina parempaa ja tehokkaampaa, koska se käyttää vähemmän maa-alaa. Tämä kuitenkin sivuuttaa kaikelle ympäristötutkimukselle olennaisen asian, _laadut_. Maataloudessa suurempi maantieteellinen jalanjälki voi olla parempi, jos käytännöt ovat kestäviä. Ekologisen jalanjäljen mittarilla viljelysmaata vaurioittava toiminta voi kuitenkin näyttää kestävältä, koska se ei pysty huomioimaan kunnolla maaperän laadullista heikkenemistä. (Fiala 2008, 523–524) Kalastuksen ekologinen jalanjälki on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä tutkimus sanoo kalakantojen tilasta (Blomqvist et al. 2013, 4). Teknologinen osaaminen voi totta kai myös lisätä kestävyyttä lisäämällä tuottavuutta ja tehostamalla vesivarojen käyttöä ja näin estämällä uuden viljelysmaan raivaamista. Mutta jos kestävyyden mittari ei pysty huomioimaan luonnonedellytysten heikkenemistä, se on kelvoton. (Giampietro & Saltelli 2014,612–615)
Kriitikot huomauttavat, että ”viidellä alueella” eli kaikessa muussa paitsi kasvihuonepäästöjen osalta _ylikulutusta ei voi syntyä_. Tämä kertoo mittarin pahanlaisesta valuviasta. Koska viidellä alueella päädytään väistämättä laskennalliseen tasapainoon, ylikulutus (_overshoot_) jää vain hiilinielujen osaksi. (Giampietro & Saltelli 2014, 618; Blomqvist et al. 2013, 2) Biokapasiteetti jollain alueella on tarjonta, jonka kulutus käyttää – muita kestävyysnäkökulmia laskelmaan ei mahdu. Tämä kuulostaa hassulta, mutta näin se on. Menetelmän puolustajat ovat tässä tosin hieman ristiriitaisia. Yhtäältä he sanovat, että totta kai biokapasiteettia mitatessa näin on, mutta toisaalta he sanovat, että luonnon varantojen heikkeneminen näkyy laskelmissa. (Rees & Wackernagel 2013, 2; Lin et al. 2015, 465) Kuten sanottua, biokapasiteettia mittaavat _globaalit hehtaarit_ eivät ole konkreettisia hehtaareja vaan perustuvat laskelmiin luonnon tuottokyvystä ja sen hyväksikäytöstä. ”Viiden alueen” ekologinen jalanjälki, puolisen maapalloa, osuu kuitenkin suunnilleen samaan kuin laskelmat siitä, kuinka suuri osa planeetan maanpinta-alasta on ihmiskunnan käytössä – yli 50% – ja määrä on kasvanut voimakkaasti kuluneen vuosisadan aikana (UNCD 2017). Yhden tuoreen tutkimuksen mukaan 75% maa-alasta, pois laskien Antarktis, kokee ”mitattavaa ihmisvaikutusta”, joskaan tämä ei ole suoraan verrattavissa kummankaan yllä mainitun kanssa (Venter et al. 2016) Kertooko biokapasiteettia mittaava hypoteettinen maa-ala jotain olennaista, jos konkreettinen maa-ala osuu samaan mittaluokkaan tai on jopa suurempi? MAAILMA EI MAHDU YHTEEN NUMEROON Global Footprint Networkin edustajat ja menetelmän kannattajat ovat vuosien varrella reagoineet ja vastanneet kritiikkiin, mutta keskustelua ei voi luonnehtia kovin hedelmälliseksi. Paras lähde tähän on artikkeli ”Questioning the Ecological Footprint” (Galli et al. 2016), joka tuo osapuolet yhteen vertailemaan näkemyksiään, mutta kunnollista lopputulemaa ei ole edes siitä, mistä puhutaan. Yleisin vastaus on se, että kritiikki menee ohi maalin: ekologinen jalanjälki ei mittaa niitä asioita, joita kriitikot kaipaavat, vaan ainoastaan _biokapasiteettia_. Mikään muu mittari ei mittarin puolustajien mukaan kuitenkaan onnistu tavoittamaan sitä, minkä osuuden luonnon tuotantokyvystä ihmistoiminta kuluttaa. Tämän kuvaaminen ei ole heidän mukaansa riittävää, mutta se on välttämätöntä. Usein he myös esittävät kritiikkiä muita menetelmiä kohtaan, jotka esittävät globaaleja arvioita yhdellä mittarilla. (Wackernagel 2014, 20–21; etenkin Galli et al. 2016) Kritiikin ydin on kuitenkin juuri tässä: voidaanko ympäristö- ja luonnonvaraongelmien moninaisuutta koskaan palauttaa yhteen mittariin? Paras mittari ei riitä, jos tehtävänasettelu on pielessä. (van den Bergh & Grazi 2015, 461; Giampietro & Saltelli 2014, 619–620) Mittarin puolustajat usein kiistävät niputtavansa monisyisiä ongelmia yhteen, mutta käytännössä Global Footprint Network kuitenkin itse sanoo tekevänsä niin. (van den Bergh & Grazi 2015,461–462)
Retoriikan ja käytännön todellisuuden ristiriita näkyy menetelmän puolustajien puheessa muutenkin. He toteavat, että ekologinen jalanjälki ”ei mittaa ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia” eikä se ole ”kestävyyden mittari” – siis täysin päinvastoin kuin mitä järjestön sivusto mainostaa! (Galli et al. 2016, 230) Ylikulutus on selvä asia, ja tutkimusraportit ilmastosta, maaperästä, kalakannoista, vesivaroista, biodiversiteetistä ja monesta muusta asiasta kertovat sen ilman tieteellisesti ongelmallista ja laskennallisesti monimutkaista palauttamista yhteen muuttujaan. (Fiala 2008, 524) Mutta miksi ekologista jalanjälkeä pitäisi kritisoida? Kai se kuitenkin välittää tärkeän viestin? Kritiikki on helppo nähdä pilkunviilaamisena ja asian hämärtämisenä, kiireellisen ympäristötyön hidasteena tai pahimmillaan senvastustamisena.
Ympäristökriisistä ei kuitenkaan päästä perille ilman tutkittua tietoa eletystä elämästä. Jotta asioille voidaan tehdä jotain, tarvitaan tietoa. Kritiikin tärkein viesti on, että ekologinen jalanjälki ei anna meille todellista tilannekuvaa poliittisten toimien perustaksi vaan _aliarvioivan kuvan tilanteen vakavuudesta_ (van den Bergh & Grazi 2013, 13; Giampietro & Saltelli 2014, 610). Itse asiassa myös menetelmän puolustajat ovat todenneet tämän (Linet al., 2015, 464).
Tieteellinen ongelma tiivistyy siihen, että näin korkealle abstraktiotasolle nousten, näin rajusti laadullista moninaisuutta yhteen niputtaen, ei päästä sanomaan mitään kovin hyödyllistä. Kaikki pelkistyy luonnon ”primäärituotannoksi”, ja kaikesta tulee oikeastaan keskenään vaihdettavaa ja samanarvoista – sama ongelma kuin materiaalivirtalaskelmissa,
jos niitä sovelletaan väärin. (Blomqvist et al. 2013, 5; van den Bergh & Grazi 2013, 13, 15) Kriitikkojen mukaan menetelmän puolustaminen muistuttaa BKT-keskustelua: ”ei meillä ole parempaakaan” (van den Bergh & Grazi 2014, 24). Menetelmän puolustajille niputtaminen taas on hyve (Wackernagel 2014, 22). Tai sitten he esittävät, että hienojakoisemman mittarin kehittämisen esteenä on datan puute (Rees & Wackernagel 2013, 2). Ei ihme, että keskustelu ei ole päätynyt mihinkään hedelmälliseen, kun tieteelliset näkemykset ovat näin radikaalisti erilaiset. Kriitikot myös pelkäävät, että ekologista jalanjälkeä soveltamalla voidaan päätyä turmiollisiin politiikkasuosituksiin. Esimerkiksi Ruotsissa omaa ekologista jalanjälkeä on pienennetty monokulttuurimetsillä (Giampietro & Saltelli 2014, 615–616). Onko esimerkiksi hitaasti kasvavan vanhan metsän vaihtaminen metsäplantaasiksi kuitenkaan mielekäs tapa parantaa ekologistatasetta?
YLIKULUTUSPÄIVÄ ON JOKA PÄIVÄ Mikä tärkeintä, emme ole enää tilanteessa, jossa hiilipäästöjen nollaaminen päästöleikkauksilla ja hiilinieluilla riittäisi. Päästöt täytyy saada lähivuosikymmeninänegatiivisiksi
.
Jätetään hetkeksi metodologinen kritiikki sikseen ja mietitään ekologisen jalanjäljen mittarin toimivuutta sen omilla ehdoilla – eli kun ylikulutus määrittyy käytännössä vain kasvihuonekaasupäästöjen perusteella. Nykyisessä tilanteessa ei riittäisi, että pääsisimme ”yhden maapallon rajoihin”, mikä siis voisi tarkoittaa sitä, että koko maapallon maapinta-ala ja biokapasiteetti olisi tuotannollisessa käytössä, kunhan kasvihuonekaasupäästöjä ei olisi tai nielut kattaisivat ne. Täytyisi päästä _reilusti alle yhden maapallon_. Ajatus, että vasta elokuun alussa ihmiskunta on elänyt yli ekologisten reunaehtojen, ei kuvaa todellisuutta. Emme myöskään ole vain 2/3 ”miinuksella”. On perustellumpaa sanoa, että ylikulutuspäivä oli vuosikausia sitten. (Galli et al. 2016, 225) Tai pikemmin: koska elintärkeät ekologiset järjestelmät vaurioituvat ympäri maailman, luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla, väestö kasvaaja ilmastonmuutos
etenee
,
_ylikulutuspäivä on joka päivä_. Mikään yksittäinen luku ei pysty tavoittamaan tätä moninaisuutta. Tällaisia helposti omaksuttavia lukuja rakastavat niin poliitikot kuin toimittajatkin. Yksinkertaistus on tieteessä välttämätöntä, mutta kaikki yksinkertaistukset eivät kuitenkaan ole hyviä. Ympäristötyössä tarvitaan monia mittareita moniin tarkoituksiin, ja siksi tutkijoiden ja järjestöjen ei pitäisi tarttua retorisesti ja pedagogisesti houkutteleviin mutta sisällöllisesti ongelmallisiin työkaluihin. (Giampietro & Saltelli 2014, 611) Ja mitä koko ongelman tiivistäminen yhdeksi lukuarvoksi oikeastaan kertoo meille? Sillä voidaan viestiä, että tilanne on huono. Mutta jos halutaan etsiä toivon ja toiminnan mahdollisuuksia, tarvitaan viestejä ja välineitä, jotka kertovat meille, mitä on tehtävä. Ekologinen kengännumeromme ei anna siihen osviittaa./ Ville Lähde
KIRJALLISUUS
Blomqvist, Linus et al., Does the Shoe Fit? Real versus Imagined Ecological Footprints. _PLOS Biology_. Vol. 11, No. 11, 2013. Fiala, Nathan, Measuring Sustainability: Why the Ecologial Footprint is Bad Economics and Bad Environmental Science. _Ecological Economics_. 67, 2008, 519–525. Galli, Alessandro et al., Questioning the Ecological Footprint. _Ecological Indicators_. Vol. 69, 2016, 224–232. Giampietro, Mario & Andrea Saltelli, Footprints to Nowhere. _Ecological Indicators_. Vol. 26, 2014, 610–621. Lin, David et al., Ecological Footprint: Informative and Evolving – A Response to van den Berg and Grazi (2014). _Ecological Indicators_. Vol. 58, 2015, 464–468. Rees, William E. & Mathis Wackernagel, The Shoe Fits, but the Footprint is Larger than Earth. _PLOS Biology_. Vol. 11, No. 11, 2013. UNCD, _Global Land Outlook 2017_. Bonn, Germany. van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Ecological Footprint Policy? Land Use as an Environmental Indicator. _Journal of Industial Ecology_. Vol. 18, No. 1, 2013, 10–19. van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Response to Wackernagel. _Journal of Industial Ecology_. Vol. 18, No. 1, 2014, 23–25. van den Bergh, Jeroen & Fabio Grazi, Reply to the first systematic response by the Global Footprint Network to criticism: A real debate finally? _Ecological Indicators_. Volume 58, 2015, 458–463. Venter, Oscar et al., Sixteen years of change in the global terrestrial human footprint and implications for biodiversity consevation. _Nature Communications_. 7, 2016. Wackernagel, Mathis, Comment on Ecological Footprint Policy? Land Use as an Environmental Indicator. _Journal of Industial Ecology_. Vol. 18, No. 1, 2014, 21–23. 6.6.2018 UUTISKIRJE 06/2018 Tervetuloa BIOS-tutkimusyksikön kesäkuisen uutiskirjeen pariin! Uutiskirjeissämme esittelemme kiinnostavia tutkimuksia ja tapahtumia maailmalta ja Suomesta sekä kerromme BIOS-tutkimusyksikön toiminnasta ja tuotannosta. Uutiskirjeet lähetetään tilaajille sähköpostitse ja arkistoidaan myös tälle sivustolle. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi täältä!
Kesäkuun alun parsanpoimintaa Ville Lähteen puutarhassa. Kuva: PaavoJärvensivu
MAAILMALTA
LÄMPÖTILAN NOUSU 1,5 ASTEESTA 2 ASTEESEEN TUPLAA ILMASTOHAAVOITTUVAISTEN MÄÄRÄN Ilmastonmuutoksen riskit kohdistuvat voimakkaimmin maailman köyhimpiin. Suurin osa heistä asuu riskialtteimmilla alueilla, ja heillä on heikoimmat mahdollisuudet sopeutua muutoksiin. _Environmental Research Letters_ -lehdessä julkaistu uraauurtava artikkeli “Global Exposure and Vulnerability to Multi-Sector Development and Climate Change Hotspots” (ladattavissa täältä) tarttuu aiheeseen
poikkeuksellisen kattavasti. Siinä tarkastellaan ympäristömuutosten vaikutusta laajalla kirjolla ja suhteutetaan se yhteisöjen haavoittuvuuteen. Tutkimus kartoittaa useilla eri sektoreilla syntyvien riskien “leimahduspisteitä” ja osoittaa, miten suureen ja samalla erityisen haavoittuvaiseen ihmisjoukkoon ne kohdistuvat. Muutosten paikallisia vaikutuksia erittelevä ote antaa korvaamatonta osviittaa tulevaisuuden politiikalle. Ensinnäkin se, kuinka suuri joukko ihmisiä kohtaa lukuisia samanaikaisia riskejä, riippuu vahvasti siitä, miten paljon ilmasto lämpenee. Alttiiksi joutuvan väestön määrä kaksinkertaistuu siirryttäessä 1,5 asteesta 2 asteeseen ja tuplaantuu jälleen 3 asteessa! Toiseksi tutkimus luo kouriintuntuvan kuvan siitä, miten haavoittuvaisin väestö keskittyy näille riskialttiille alueille, etenkin Aasiassa ja Afrikassa. Kolmanneksi tutkimus osoittaa, miten haavoittuvaisuutta voidaan vähentää kaikkein tehokkaimmin monipuolisella kestävällä kehityksellä, joka puuttuu ilmiselvien ilmastoriskien lisäksi yhteiskunnallisiin rakenteisiin: > _“Kestävä kehitys, joka aktiivisesti vähentää sosioekonomista > epätasa-arvoa, köyhyyttä ja väestönkasvua Afrikassa ja Aasiassa > pienentää lopulta kaikkein tehokkaimmin sitä ihmisjoukkoa, joka > luokitellaan alttiiksi ja haavoittuvaiseksi ilmastonmuutoksen> riskeille.”_
Samalla tutkijat muistuttavat, että tällaista kehitystä tuskin saadaan aikaan ilman kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa. Voimakas lämpeneminen söisi kehityksen saavutukset. Ilmastonmuutoksen hillitseminen, köyhyyden torjunta, väestönkasvun taittaminen ja ruokaturvan edistäminen edellyttävät toisiaan. MILTÄ KUNNIANHIMOINEN ILMASTOPOLITIIKKA NÄYTTÄISI? Valitettavasti maailma ei kulje tällä hetkellä kohti 1,5 tai edes 2 asteen lämpenemistä vaan jonnekin yli 3 asteen.
Lisäksi niissä ilmastoskenaarioissa, joissa alempia arvoja tavoitellaan, nojataan edelleen vahvasti erilaisiin negatiivisiin päästöihin – etenkin lapsenkengissään oleviin teknologioihin. David Roberts pohtii _Vox_-lehden artikkelissa,
millaiselta tosissaan Pariisin sopimuksen tavoitteisiin pyrkivät yhteiskunnat näyttäisivät. Hän tarkastelee kolmea tuoretta tutkimusta, joissa keskitytään pääosin uusiutuviin energianlähteisiin ja energiatehokkuuteen. Roberts muistuttaa kuitenkin, että ilmastotoimien joukossa on paljon muitakin kuin energiantuotantoon liittyviä keinoja. Niitä ei kuitenkaan oteta skenaarioissa läheskään yhtä tosissaan kuin spekulatiivisia negatiivisten päästöjen teknologioita. Roberts viittaa Paul Hawkenin _Drawdown_ -teokseen, jossa tehokkaimmiksi toimiksi nousevat tyttöjen koulutus ja perhesuunnittelu. Samoin kasvispohjainen ruokavalio ja ruokahävikin vähentäminen nousevat merkittävimpien ilmastotoimien joukkoon.BIOS
EMMA HAKALA BIOS-TUTKIMUSYKSIKKÖÖN Emma Hakala käsitteli poliittisen historian väitöskirjassaan ympäristöturvallisuuden käsitettä ja kansainvälisten järjestöjen roolia sen edistäjinä Länsi-Balkanilla 1990-luvun konfliktien jälkeen. Hän on perehtynyt turvallistamisteoriaan ja tarkastelee sen avulla, miten ja millaisin seurauksin ympäristö ja ilmastonmuutos on yhdistetty turvallisuuskeskusteluun. Hakala on aikaisemmin työskennellyt ympäristöyhteistyön parissa muun muassa YK:lla ja tekee tällä hetkellä tutkimusta Ulkopoliittisessa instituutissa. Jo ennen liittymistään BIOS-tutkimusyksikköön hän on ollut suureksi avuksi esimerkiksi ympäristöturvallisuutta koskevan blogikirjoituksenlaatimisessa.
Hakala on omassa tutkimuksessaan usein törmännyt siihen, miten vaikeaa ilmastonmuutoksen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin varautuminen on. Suomessa siihen ei myöskään ole vielä kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Tieteellinen tieto aiheesta ei sellaisenaan taivu käytännössä sovellettaviksi politiikkatoimiksi eikä aina ole helppoa omaksuttavaa. BIOS:in työlle on tässä Hakalan mielestä merkittävä tarve, sillä se voi toimia tiedon välittäjänä ja yleistajuistajana eri alojen viranomaisille ja päätöksentekijöille.METSÄSYMPOSIO
BIOS on mukana järjestämässä symposiota “The trade-offs between forest use, climate mitigation and society” (”Ilmastonmuutos ja Suomen strategiat metsien käytöstä – Eri vaihtoehtojen ekologisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelua”). Symposium järjestetään Jyväskylän Paviljongissa (Lutakonaukio 12, Auditorio A1 Wilhelm) 12.6. klo 11–17 osana Euroopan luonnonsuojelubiologian kongressia. Ilmastonmuutoksen nopea eteneminen uhkaa myös suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta. Tutkijoiden mukaan viimeistään nyt on otettava käyttöön tehokkaita keinoja ilmastopäästöjen hillitsemiseksi. Metsien ja maan käytöllä on keskeinen vaikutus Suomen ilmastopäästöjen kehittymiselle. Symposiossa pohditaan, miten päästöjen vähentäminen ja hiilinielujen kasvattaminen nopeassa aikataulussa saadaan sovitettua yhteen. Päivän aikana kuullaan alustuksia metsien käytön ilmastovaikutuksista johtavilta kansainvälisiltä asiantuntijoilta. Iltapäivän paneelikeskustelussa tutkijat pohtivat yhdessä suomalaisten julkishallinnon ja taloudellisten vaikuttajien kanssa metsien käyttöä koskevien linjausten vaikutuksia ja erilaisten keinojen toteutettavuutta. Paneelissa keskustelevat mm. seuraavan IPCC:n arviointiraportin pääkirjoittaja professori FELIX CREUTZIG, Eduskunnan varapuhemies MAURI PEKKARINEN, sekä elinkeinoelämän edustajana Cargotecin hallituksen puheenjohtaja ILKKA HERLIN. Tilaisuus pidetään englanniksi. Ilmoittautumismaksu 20€. Tiedotusvälineiden edustajilla vapaa pääsy. Lisätiedot ja ilmoittautumiset: Tuomo Kalliokoski, +358 50 4487536, tuomo.kalliokoski@helsinki.fi Sampo Soimakallio, +358 40 707 6891, sampo.soimakallio@ymparisto.fi Symposion lehdistötiedote ja tarkempi ohjelma löytyy täältä.
TEFI 2018
Karoliina Lummaa piti keynote-esitelmän Lapin yliopiston Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin sekä Tourism Education Futures Initiative -verkoston järjestämässä kansainvälisessä matkailuntutkimuksen ja matkailualan konferenssissa, joka järjestettiin 3.- 6.6. Pyhätunturilla.
”Knowing with nature – The future of tourism education in the Anthropocene” -konferenssissa pohdittiin matkailuun liittyviä kestävyyden, oikeudenmukaisuuden ja luontosuhteiden kysymyksiä. Esitelmässään “Anthropocene beyond the hype – everyday experiences of environmental change” Lummaa etsi keinoja antroposeeniin liitettyjen kauaskantoisten ympäristömuutosten kokemukselliseen jäsentämiseen. BIOS:N JA YLE:N YHTEISTYÖN YHTEENVETOA Jussi Eronen ja Paavo Järvensivu kirjoittavat Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -kirjoitusten kokoelmassa tutkimusyksikkömme ja Ylen monivaiheisesta yhteistyöstä. Miten tieteellisten taustapaperien laatimisesta päädyttiin kuunnelmien kirjoittamiseen? Mitkä aiheet olivat yhteistyölle otollisia, ja miksi etenkin taloudesta keskusteleminen osoittautui vaikeaksi? > _“Nähdäksemme väestökysymyksessä ja monilla muilla alueilla > toimittajien ei ole vaikeaa hyväksyä, että tutkimusmenetelmiin > sisältyy väistämättä valintoja ja rajoituksia. > Talouskysymyksissä erilaisten teorioiden ja menetelmien käsittely > ja vertailu tuntuu sen sijaan toimittajasta monesti hankalalta, jopa > epämiellyttävältä. Se, mikä väestökysymyksessä on normaalia > lähdekritiikkiä, tunnutaan kokevan talouskysymyksessä lipuvan > tieteen politisoinnin vaaralliseksi koetulle alueelle.”_ VÄESTÖKYSYMYKSIÄ BLOGISSA Ville Lähde tutustui väestötutkimuksen uusiin tuuliin, keskusteli väestötutkijoiden kanssa ja kirjoitti väestökehityksestä vauraissa maissa ja väestökeskustelun umpikujista.
Uusi tutkimus osoittaa, että syntyvyys ei ehkä olekaan ollut vauraissa maissa niin alhaista, kuin on oletettu. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että syntyvyydestä johtuva väestönkasvu alkaisi uudestaan. Myös uusien menetelmien valossa syntyvyys on vauraissa maissa keskimäärin kuolleisuutta vähäisempää, ja väestönkasvu johtuu kokonaan tai pääosin maahanmuutosta. Kuten edellisessä väestökirjoituksessa, Ville Lähde
tarttuu keskustelun yksinkertaistuksiin ja muistuttaa, että “väestönkasvu vai kulutus?” ei ole joko–tai-asetelma. > _“Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu > taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat > muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset > voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, > jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan> tukien.”_
KOHTALOKASTA METSÄLOBBAUSTA Antti Majava tarttuu _Politiikasta.fi_-sivuston kirjoituksessaan “Kohtalokasta edunvalvontaa” Suomen
biotaloussuunnitelmiin ja etenkin metsien käytön lyhytnäköisyyteen. Kun Suomeen rakennetaan miljardien eurojen uutta infrastruktuuria, joka osoittautunee ilmastonmuutoksen hillinnän vuoksi lyhytikäiseksi, yhteiskunnalle lankeaa kova lasku. Metsäteollisuuden lobbaus vie Suomea ilmastopolitiikanvapaamatkustajaksi.
> _“Vääntö metsien käytön ilmastovaikutuksista muistuttaa > kansainvälistä kamppailua ilmastotutkijoiden ja öljyteollisuuden > välillä. Aitoja ilmastohyötyjä tuottavien ratkaisujen > kehittämisen sijaan teollisuus käyttää miljoonia > julkisuudenhallintaan ja päättäjävaikuttamiseen.”_TULEVAISUUDEN TYÖ
Suomen on toteutettava lähivuosina nopeita päästövähennyksiä. Samalla on varauduttava ilmastonmuutoksen paikallisille elinkeinoille ja maailmankaupan toiminnalle aiheuttamiin muutoksiin. Nämä tekijät vaikuttavat syvällisesti suomalaisen yhteiskunnan ja talouden perustoimintoihin kuten tulevaisuudessa tehtävään työhön. Silti ilmastonmuutoksen konkreettisista vaikutuksista työelämään, työn ennakointiin ja työllisyyspolitiikkaan keskustellaan suomalaisessa päätöksenteossa niukasti. Tuoreessa artikkelissa Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella?
BIOS:n Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen tutkivat, miten suomalainen lähivuosikymmenien työ muuttuu, jos Suomessa toteutetaan Pariisin sopimuksen mukaiset päästövähennystavoitteet, varaudutaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja toteutetaan yhteiskunnan jälkifossiiliseen aikaan siirtävä ekologinen jälleenrakennus. Järvensivun ja Toivasen tarkastelu osoittaa, että suomalainen työelämä kokee useita merkittäviä muutoksia. Fossiilienergian kadotessa yhteiskuntien käytöstä työ voi joiltakin osilta työvoimavaltaistua uudelleen. Ekologisen jälleenrakennuksen toimet kuten energiajärjestelmän ja muun infrastruktuurin uudistaminen luovat paljon uutta työtä. Jos päästövähennykset hidastavat maailmakauppaa ja kehittyvien talouksien tuotanto suuntautuu ilmastonmuutoksen ja materiaaliniukkuuksien vaikutuksesta enemmän paikalliseen tarpeeseen, on myös suomalaisen tuotannon omavaraistuttava ja monipuolistuttava. Esimerkkejä tästä ovat ruoantuotannon ja maatalouden monipuolistuminen ja suomalaisen kestävän tekstiiliteollisuuden uusi tuleminen. Samalla monia perusteollisuuden aloja on tarkasteltava uusin silmin: esimerkiksi metsäteollisuuden on etsittävä lyhytkestoisten massatuotteiden tuottamisen sijaan uusia ratkaisuja pitkäkestoisista puupohjaisista tuotteista. Järvensivu ja Toivanen esittävät, että julkisella vallalla tulee olla merkittävä rooli lähivuosikymmenten aikana toteutettavan ekologisen jälleenrakennuksen suunnittelussa, toteuttamisessa ja rahoituksessa. Koska työelämän muutokseen kytkeytyvät elimellisesti myös kysymykset koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, on suomalaisessa ennakointityössä ja päätöksenteossa viipymättä siirryttävä tarkastelemaan ilmastonmuutoksen työlle ja työllisyyspolitiikalle asettamia muutosvaatimuksia. Artikkeli on julkaistu Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa kirjassa _Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta_
(Vastapaino, 2018).
AFRIKAN VÄESTÖKEHITYKSESTÄ Emma Hakalaa ja Ville Lähdettä haastateltiin Suomenmaa -lehdessä 25.5. ilmestyneeseen artikkeliin “Afrikan väestöräjähdys odottaa kulman takana”. Jutussa Ville huomauttaa, että korkeiden väestölukujen skenaariot perustuvat oletukseen, että koulutus, naisten oikeudet ja ruokaturva eivät edisty merkittävästi lähitulevaisuudessa. Emma muistuttaa, että Afrikan maiden muuttoliikkeet ovat pääosin sisäisiä ja suuntautuvat kaupunkeihin, jotka toimivat kestämättömällä pohjalla. Parempi kehitys edellyttää kehitysyhteistyön lisäksi reilumpaa kauppapolitiikkaa.LOPUKSI
Hyvän sään aikana -verkkomedia on avattu ! Kuten viime uutiskirjeessämme kerroimme, kirjan tekijätiimi sai apurahaa uuteen projektiinsa, jossa jatkavat ilmastojournalismin kehitystyötä. SKS ja Talonpoikaiskulttuurisäätiö järjestävät kestävän kehityksen kirjoituskilpailun: “Kerro
meille, millaisia ajatuksia kestävä kehitys sinussa herättää. Miten kestävä kehitys näkyy sinun ja lähipiirisi elämässä? Kirjoituksessasi voit kuvata omia valintojasi ja syitä, miksi olet niihin päätynyt. Ehkä haluat pohtia myös valintoihin mahdollisesti liittyviä vaikeuksia. Millaisia muutoksia sinä olisit valmis tekemään kestävän kehityksen edistämiseksi? Mikä taas tuntuisimahdottomalta?”
25.5.2018 Lähteekö syntyvyys uuteen nousuun vauraissa maissa? Eisiltä näytä.
_Väestötutkimuksen vakiintunut näkemys on, että syntyvyys laskee hyvinvoinnin kasvun mukana. Väestönkasvu siis hidastuu ja taittuu, kun ihmiset saavuttavat kunnollisen ruokaturvan, pääsevät äärimmäisestä köyhyydestä, saavat koulutusta, naisten oikeudet edistyvät ja yhteiskunnat muuttuvat vakaammiksi. Historiallisesti tällainen kehitys onkin johtanut syntyvyyden voimakkaaseen laskuun, ja vaurastumisen myötä syntyvyys voi olla kuolleisuutta vähäisempää. Uusi väestötutkimus kuitenkin osoittaa, että kaikkein vauraimmissa maissa syntyvyyden lasku on pysähtynyt viime vuosikymmeninä, ja joissain maissa syntyvyys on kääntynyt jopa nousuun. Jotkut intoutuvat väittämään, että tämä vie syntyvyydestä johtuvaan väestönkasvuun myös vauraissa maissa. Tämä on harhakäsitys, sillä tutkimus ei tue tätä väitettä. _ Lyhyen ajan sisällä olen törmännyt kaksi kertaa yllättävään tilanteeseen, jossa korkeasti koulutetut ja ympäristöasioita tuntevat tutut tutkijat ovat väittäneet syntyvyyden nousun alkavan uudelleen vauraissa maissa. Käynnissä olisi jonkinlainen heiluriliike: pitkän historiallisen laskun jälkeen syntyvyys tai ”hedelmällisyysaste” lähtisi nousuun. Heidän mukaansa tämä kyseenalaistaa ajatuksen väestönkasvun hiipumisesta. Kirjoitin taannoin väestönkasvusta BIOS-blogiinja kuvasin
”väestöllistä muuntumista” (_demographic transition_), väestötutkimuksessa vakiintunutta käsitettä. Se kuvaa siirtymää tasaisesta väestömäärästä nopeaan väestönkasvuun, väestönkasvun taittumista ja saapumista uuteen vakaaseen vaiheeseen. Väestötutkimus osoittaa, että tämä prosessi on käyty läpi lukuisissa maissa, mutta se on edennyt eri tahtia eri alueilla vaihdellen vuosisadasta tai parista kymmeniin vuosiin. Edesmennyt tieteen popularisoijana tunnettu Hans Rosling intoutui välillä kuvaamaan prosessia vääjäämättömäksi – tai niin hänen sanojaan on tulkittu, kuten tässä kirjoituksessa.
Mutta väestötutkimuksessa moista väitettä vääjäämättömyydestä ei esiinny: väestöllinen muuntuminen on seurausta monien tekijöiden (ihmisoikeudet, koulutus, ruokaturva ja niin edelleen) yhteisvaikutuksesta, eikä se toteudu tai se hidastuu, jos nuo tekijät puuttuvat. Afrikan hidastunutta väestöllistä muuntumista kuvasin yllä mainitussa kirjoituksessani, samoin kuin esimerkiksi Latinalaisen Amerikan ennakoitua huomattavasti nopeampaa. Onkin tärkeää erottaa globaali väestönkasvu ja alueelliset väestömuutokset – yhtäällä väestö kasvaa, toisaalla se pysyy suht vakaana tai vähenee. Syntyvyyden lisäksi tähän vaikuttavat etenkin elinajanodote ja muuttoliikkeet. Kohtaamani yllättävän väitteen mukaan vakiintunut näkemys ei kuitenkaan pitäisi paikkansa. Syntyvyyden päätyminen alhaiselle tasolle vauraammissa maissa ei olisikaan pysyvää, vaan uusi kasvukäyrä olisi alussa. Kysyin kiinnostuneena asiaa tutulta tiedetoimittajalta, ja hänkin kertoi törmänneensä väitteeseen julkisessa keskustelussa – ja kuten minulle, hänellekin esitettiin Tanskaa esimerkkinä maasta, jossa tuo muutos olisi jo käynnissä. Koska tällaiset väitteet alkavat elää helposti omaa elämäänsä, niihin on tärkeä pureutua. Konsultoin suomalaisia väestötutkijoita ja tutustuin tutkimuksiin, joiden tulosten tahattomasta tai tahallisesta väärinymmärryksestä tämä väite kummunnee. Aiheen käsittelyn tekee ajankohtaiseksi hiipuvan väestönkasvun tai alkavan väestön vähenemisen aiheuttama keskustelu syntyvyydestäSuomessa
.
Tehdäänkö täällä liian vähän lapsia? Suomessa on esitetty jopa ”synnytystalkoita”. Samoin Tanskassa käynnistyi taannoin melko epäilyttävää kuvastoa käyttävä ”Tee se äidin tähden. Tee se Tanskalle” -kampanja.
Moralistinen ”synnytyspaniikki” herättää tunteita monella suunnalla, mutta siihen reagoiminen ei kaipaa tosiasioiden vääristelyä tai huonosti pureskeltua tutkimusta. Toinen syy olla tarkka näissä asioissa on se, että syntyvyyden tarkastelu sekoittuu aivan liian helposti maahanmuuttoon – pikainen troolaus verkkokeskustelujen syvänteissä osoittaakin, että maahanmuuttoa vastustetaan sekä panikoimalla alhaisesta syntyvyydestä (”ne” sikiävät ”meitä” nopeammin) että kyseenalaistamalla syntyvyyden alhainen taso (emme ”me” tarvitse tänne ”niitä”). Esimerkiksi professori Janne Kotiahon Yle-haastattelussa todetaan huolimattomasti, että Suomen väestö kasvaa ”osin” maahanmuuton takia. Se kasvaa _pelkästään_maahanmuuton takia
. ”Luonnollinen
väestönkasvu” eli pelkästään syntyvyydestä johtuva kasvu on pääosin loppunut kaikissa vauraissa maissa, ja uusi tutkimus ei kyseenalaista tätä, kuten alla nähdään. Poikkeustapauksissakin luonnollinen väestönkasvu on hyvin vähäistä maahanmuuttoonverrattuna.
Palaan maahanmuuttokysymykseen kirjoituksen lopussa, mutta katsotaan ensin tarkemmin tätä väestöväitettä ja mitä tutkimus siitäsanoo.
VÄESTÖNKASVU JA HEDELMÄLLISYYSASTE OVAT ERI ASIOITA Väite vauraiden maiden syntyvyyden uudesta noususta ja ”luonnollisen väestönkasvun” jatkumisesta voi perustua useampaan väärinkäsitykseen. Ensimmäinen on yksinkertainen: sekoitetaan keskenään _väestönkasvu_ ja _hedelmällisyysaste_ (eli rajusti yksinkertaistaen: kuinka monta lasta nainen saa elämänsä aikana – tästä lisää myöhemmin). Katsotaan esimerkiksi Tanskaa. Tätä kirjottaessa maan väestö on World Population Review -sivuston mukaan (luvut perustuvat YK:n tuoreimpiin laskelmiin) noin 5 752 000 ja väestönkasvutahti on 0,36%. Väestö siis kasvaa hitaasti ja valtaosaltaan maahanmuuton vuoksi – Tanska ei siis Suomen tavoin ole ainakaan vielä päätynyt ”negatiiviseen luonnolliseen väestönkasvuun”, mutta mitään syntyvyyspiikkiä ei olenäkyvissä.
Toinen mahdollinen virhe liittyy syntyvyyden muutoksia kuvaavan ”hedelmällisyysasteen” (_total fertility rate_) tulkintaan. Kuten oheisesta Kuviosta 1 näkyy, hedelmällisyysaste on ”sahannut” melkoisesti viime vuosikymmeninä. Tanskan kohdalla on pikkuinen piikki ylöspäin reippaan romahduksen jälkeen – perustuuko väite Tanskan uudesta syntyvyyden kasvusta tähän? Jokaisen tutkijan pitäisi tietää, ettei tuollaisesta historiallisesta käyrästä voida erottaa vain yhtä mielivaltaista osaa ja tehdä päätelmiäsen pohjalta.
Tämä olisi kuitenkin hyvin karkea virhe tutkijoilta. Oletankin heidän ymmärtäneen väärin hedelmällisyysastetta koskevaa tuoretta tutkimusta. Oheisen kuvion ”sahaaminen” nimittäin kertoo siitä, että tavanomainen hedelmällisyysasteen mittaustapa ei todennäköisesti sovellu esimerkiksi pohjoismaiseen ympäristöön viime vuosikymmeninä. Siksi täytyy katsoa tarkemmin tutkimusmenetelmien eroja. KUVIO (1) Lähde: Jalovaara et al. 2018. Periodi-hedelmällisyysaste Pohjoismaissa 1975–2015, mikä näyttää sekä laskuja että nousuja. Jalovaara et al. artikkelissa käytetään kohortti-hedelmällisyysastetta (ks. alla) ja vertaillaan niitäperiodilukuihin.
MITEN HEDELMÄLLISYYSASTETTA TULISI MITATA? Väestötutkimuksen kentällä on käynnissä kiinnostava ja mullistavakin tutkimuskeskustelu hedelmällisyysasteen mittaamisesta. Pöydälle on nostettu uudenlaisia metodeja, jotka muuttavat kuvaa etenkin vauraimpien maiden viime vuosikymmenien väestökehityksestä – mutta ne eivät osoita, että syntyvyys olisi lähtenyt tai lähdössä rajuun nousuun tai että väestöllisen siirtymän perusidea olisi kumottu. Perinteinen _periodi-hedelmällisyysaste_ tai periodi-TFR mittaa hedelmällisyyttä jonain tiettynä ajanjaksona kaikissa ikäryhmissä. Se on ikään kuin ajankohtaiskatsaus, johon monenlaiset hetkelliset muutokset heijastuvat voimakkaasti. Sen etuna on ajankohtaisuus mutta ongelmana on juuri edellä kuvattu käyrien ”sahaaminen”. Tämän vuoksi periodi-TFR-käyrien avulla ei voida hahmottaa käynnissä olevia pitkäaikaisia siirtymiä, jolloin esimerkiksi lastensaanti lykkääntyy yhä myöhemmälle iälle. Juuri siksi monien tutkijoiden mukaan _kohortti-hedelmällisyysaste_ eli kohortti-TFR on parempi menetelmä. Siinä tarkastellaan kohortteja tai ”syntymävuosiluokkia” jakamalla ihmiset esimerkiksi viiden vuoden luokkiin syntymävuoden mukaan. Näiden kohorttien _toteutunut_ lapsiluku lasketaan – eli kuinka monta lasta ihmiset olivat saaneet esimerkiksi 40 tai 45 ikävuoteen mennessä. Kohorttimenetelmä antaa todenmukaisen kuvan toteutuneesta syntyvyydestä ja pidemmän aikavälin trendeistä. (Myrskylä _et al_. 2012, 2–4, 16; Myrskylä _et al_., 2013, 31–32, 42–43; Hvindtfeldt _et al_. 2010, 427, 431; Jalovaara _et al_. 2018, 6) (Tiivistelmä menetelmien eroista löytyy täältä.)
Kuten aina tieteessä, eri menetelmät valaisevat ilmiön eri puolia ja vastaavat eri kysymyksiin. Syntyy kuitenkin ongelmia, kun tietynlaisia vastauksia haetaan menetelmiltä, jotka eivät niitä pysty antamaan. Juuri siksi edellä kuvatut periodi-TFR:n käyrän suunnat eivät ole ennusteita käynnissä olevista muutoksista. Tätä havainnollistaa hyvin se, kun vertaillaan eri menetelmillä luotuja kehityskäyriä toisiinsa. Kun tarkastellaan vauraimpia maita, kohorttimenetelmä antaa erilaisia tuloksia kuin periodimenetelmä. Niiden eroja havainnollistaa alla oleva Kuvio 2. Kohorttihedelmällisyyden arvot ovat korkeampia, ja kehityskäyrä ovat tasaisempi sen sijaan, että se ”sahaisi”. KUVIO (2) Lähde: Myrskylä et al. 2012. Kaaviossa on kerätty 37 ”kehittyneen” maan hedelmällisyysasteen muutokset. HUOM! Periodi-TFR on kuvattu ajalle 1980–2009, kun kohortti-TFR on kuvattu 1950–1979 välisille kohorteille. Kohortti-TFR osoittaa tasaista laskevaa kehitystä. Kuten kuviosta nähdään, vauraimmissa maissa hedelmällisyysaste on kummallakin menetelmällä tarkastellen laskenut aivan viime vuosiin tai vuosikymmeniin saakka. Periodi-TFR osoittaa huomattavasti alhaisempia lukuja sekä nousua tällä vuosituhannella. Kohortti-TFR kuitenkin osuu paremmin yksiin _toteutuneen_ syntyvyyden kanssa. Se osoittaa, että vauraiden maiden väestökehitys on ollut ”sahaamisen” sijaan huomattavasti tasaisempaa, joskin laskevaa. Mutta viime vuosina lasku näyttäisi olevan pysähtymässä tai jopa lievässä nousussa. Vauraiden maiden välillä on kuitenkin melkoista vaihtelua hedelmällisyystasossa, eikä vaihtelun syitä vielä tunneta kunnolla. (Myrskylä _et al_., 2013, 32; Myrskylä _et al_., 2013, 49; Myrskylä _et al_. 2009, 742) Mistä tämä ero juontaa? Hyvin pitkälti siitä, että kohorttilähestymistavalla havaitaan, jos ihmiset ovat saaneet keskimäärin vähemmän lapsia. Menetelmällä tarkastellaan todellisia syntymäkohortteja, kun taas periodi-hedelmällisyysaste kuvaa yhden ajankohdan syntyvyyttä. Se kuvaa usein huonosti sitä, montako lasta ihmiset lopulta saavat. Periodikäyrät näyttävät esimerkiksi todellisuutta alempaa hedelmällisyysastetta silloin, kun ihmiset lastensaanti viivästyy yleisesti. Käyrä kuitenkin nousee, kun muutos päättyy ja uusi tilanne alkaa vakiintua. Sen jälkeen periodi- ja kohorttikäyrät alkavat lähestyä toisiaan. Muutos tuottaa siis periodikäyrään keinotekoisen ”kuopan”. Niinpä Kuvion 2 punaisen katkoviivan näyttämä ”uusi nousu” syntyvyydessä kertookin lähinnä siitä, että ollaan saapumassa eräänlaiseen uuteen normaaliin. Se ei kerro voimakkaasta syntyvyyden noususta. (Myrskylä _et al_. 2012, 30–32; Myrskylä _et al_. 2013, 48) Merkittävää kuitenkin on, että kohorttimenetelmä osoittaa vauraissa maissa viime vuosikymmenten syntyvyyden laskun huomattavasti oletettua lievemmäksi, ja ennusteet näyttävät siltä, että syntyvyys on tasaista ja voi jopa hieman nousta. Tällä on suuri ero periodimenetelmän hyvin alhaisiin ennusteisiin, joihin moralisoivat ”synnytyspaniikit” perustuvat. Juuri tässä kohtaa on helppo ymmärtää tutkimus väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että syntyvyys olisi lähdössä rajuun nousuun. Hedelmällisyysaste on edelleen niin sanotun ”uusiutumistason” (_replacement level_)(noin 2,1) alla.
Uusiutumistaso tarkoittaa käytännössä sitä, kuinka suuren keskimääräisen syntyvyyden pitäisi olla, jotta nykyisellä kuolleisuudella väestö pysyy vakaana – mikäli maahanmuuttoa ei olisi. Kuten Kuviosta 2 nähdään, vauraammissa maissa ollaan keskimäärin edelleen tämän tason alla. Toisin sanoen myös kohortti-TFR-lukujen valossa väestön pitäminen vakaana vauraissa maissa vaatisi edelleen maahanmuuttoa. Ilman maahanmuuttoa useimmissa maissa olisi korkeammista luvuista huolimatta odotettavissa väestön laskua – joskin huomattavasti periodimenetelmällä ennakoitua vähäisempää. (Myrskylä _et al_. 2012, 25–26; Myrskylä _et al_. 2013, 48–49; Myrskylä _et al_. 2009, 743) Lisäksi vähemmän vauraissa maissa, joissa hedelmällisyys on silti laskenut uusiutumistason alle, väestö vähenee edelleen. Siellä alhaisempaa hedelmällisyyttä ajavat kehityskulut ovat käynnistyneet mutta ei ole sellaista vaurautta, joka mahdollisesti johtaa kohti väestökäyrän tasaantumista. (Myrskylä _et al_. 2009, 743) Tämä on klassinen esimerkki siitä, miten tutkimusten tulokset voidaan ymmärtää väärin tai niitä voidaan käyttää vääristellen. Tutkijoita kuitenkin kannattaa kuunnella: _”Niin kauan kuin kehittyneimmät maat keskittyvät kohentamaan kansalaistensa hyvinvointia ja kunnolliset instituutiot ovat pystyssä, lisäkehitys todennäköisesti kumoaa hedelmällisyyden laskua – vaikka emme voikaan odottaa hedelmällisyyden nousevan takaisin yli uusiutumistason. Tämän seurauksena odotamme kaikkein kehittyneimpien maiden päätyvän suhteellisen tasaiseen väestön kokoon tai jopa kokonaisväestön kasvuun niissä tapauksissa, joissa maahanmuutto on merkittävää.”_ (Myrskylä _et al_. 2009, 743, käännös Ville Lähde)ENTÄ POHJOISMAAT?
Edellä esitetyssä Kuvio 1:ssä Pohjoismaiden hedelmällisyysaste näyttää hurjalta vuoristoradalta, jossa yksittäiset nousut ja laskut eivät juuri mitään trendiä osoita – paitsi että syntyvyys noin ylipitäen on uusiutumistason alapuolella. Mutta kun kehitystä katsotaan syntymäkohorttien mukaan, tilanne näyttää jälleen hyvin erilaiselta, kuten Kuvio 3 osoittaa. Yhtäkkisten laskujen ja nousujen sijaan on melko tasainen lievästi laskeva kehitys – eikä Tanskanmaalla näy mitään yllättävää nousua. (Jalovaara _et al_. 2018) Toisessa kohorttimenetelmää käyttävässä tutkimuksessa Tanskassa nähdään hyvin lievää nousua, jonka oletetaan johtuvan poikkeuksellisen varhaisesta ja laajasta hedelmöityshoitojen leviämisestä (Myrskylä _et al_., 2103, 38–39). Silti hedelmällisyys on alle uusiutumistason. Hieman toista menetelmää käyttävä ja yhtä lailla periodimenetelmää kritisoiva artikkeli päätyy sekin muistuttamaan, että lapsiluvut ovat Tanskassa alhaisia, vaikkeivät ne olekaan niin alhaisia kuin periodimenetelmä osoittaisi (Hvindtfeldt _et al_. 2010, 432). KUVIO (3) Lähde: Jalovaara et al. 2018. Toteutunut kohortti-TFR Pohjoismaissa vuodesta 1940 eteenpäin 45 vuoden iässä (miehet) ja 40 vuoden iässä (naiset). Sen sijaan muutokset koulutuksen vaikutuksessa ja sukupuolirooleissa Pohjoismaissa ovat olleet kiintoisia ja merkittäviä, ja suosittelen lämpimästi tutustumaan Jalovaaran _et al_. ilmestymässä olevaan artikkeliin ”Education, Gender, and Cohort Fertility in the Nordic Countries”. Artikkeli kuvaa hyvin, miten esimerkiksi koulutuksen vaikutukset kohorttien keskimääräisiin lapsilukuihin (ja lapsettomiksi jäävien osuuksiin) ovat Pohjoismaisessa ympäristössä hyvin erilaisia kuin köyhemmillä ja väkirikkaammilla alueilla, tai miten tietyt väestötutkimuksen sukupuolioletukset kyseenalaistuvat tällaisissa yhteiskunnissa. (Jalovaara _et al_. 2018) VÄESTÖNKASVU JA MAAHANMUUTTO Kuten sanottua, väestökeskustelu ja maahanmuuttokeskustelu tuottavat törmätessään helposti sekä tosiasioita hämärtävää että puhtaasti rasistista keskustelua. Muutama yksinkertainen asia unohtuuhelposti.
_Ensinnäkin: muuttoliike ei tee lisää ihmisiä vaan siirtää heitä paikasta toiseen_. Niin hassulta kuin se tuntuu, tämä asia unohtuu usein. On kyllä totta, että mikäli ihmisiä muuttaa korkean syntyvyyden alueilta matalan syntyvyyden alueille, vastaanottajamaan hedelmällisyysaste voi nousta väliaikaisesti – riippuen tietysti siitä, kuinka suuri ero maiden välillä on, miten suuri on maahanmuuttajien osuus ja ennen kaikkea siitä, millaiseen yhteiskuntaan he saapuvat. Ydinkysymys on: pysyykö syntyvyys näissä väestöryhmissä korkealla? Tällöin ollaan tekemisissä aivan samojen kysymysten kanssa kuin väestönkasvussa ylipäätään: tuetaanko naisten oikeuksia ja valtaistumista, onko pääsyä koulutukseen ja työelämään, annetaanko ihmisille vakaan ja turvallisen elämän mahdollisuudet? Päädytäänkö korkeisiin etnisiin raja-aitoihin ja vieraantumiseen, vai sopeutuvatko tulijat yhteiskuntaan ja muu yhteiskunta heihin? Elämän turvallisuus, vakaus, ihmisoikeudet ja tasa-arvo eivät ylipäätään ole mitään pankissa korkoa kasvavaa omaisuutta. On aivan mahdollista, että nykyisin näistä asioista eniten nauttivat yhteiskunnat muuttuvat radikaalisti – eikä kukaan silloin voi ennustaa väestökehitystäkään, koska ollaan aivan uudenlaisessa tilanteessa. Tämä on tärkeä kysymys niin maahanmuuton vaikutusten kannalta kuin muutenkin. Millaisia yhteiskuntia halutaan rakentaa? Lisäksi maahanmuuttokeskustelussa keskitytään usein siihen, että vauraisiin maihin muuttaa ihmisiä korkean syntyvyyden maista. Euroopan vauraisiin maihin muuttaa kuitenkin myös paljon ihmisiä alueilta, joilla on matalampi syntyvyys kuin esimerkiksi Suomessa – kuten Venäjältä, Puolasta tai monista Aasian maista. _Toiseksi: muuttoliike on välttämätön globaali ”varoventtiili” tulevaisuuden muutoksiin sopeutumisessa_. Parhaassakin mahdollisessa tapauksessa, jos maailma ottaa väestökehityksen taustalla olevat kehityskysymykset tosissaan, maailman väestö kasvaa vielä reippaasti. Se kasvaa eniten niillä alueilla, joilla on eniten köyhyyttä ja joita ympäristö- ja luonnonvaraongelmat uhkaavat pahiten. Maahanmuutto auttaa sopeutumista usealla tavalla. Kuten aiemmassa väestötekstissä todettiin, kun syntyvyys
laskee nopean väestönkasvun maassa, on työikäisten osuus hetkellisesti suhteettoman suuri. Jos työtä ja koulutusta riittää kaikille, se tuottaa eräänlaisen “väestöosingon”. Mikäli työtä ei riitä, syntyy helposti levottomuutta. Maahanmuutto lievittää tätä painetta Toiseksi siirtolaisten rahalähetykset kotiin ovat merkittävä voimavara, joskin ne jakaantuvat epätasaisesti. Lisäksi ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristömuutosten edetessä olosuhteet muuttuvat joillain maailman alueilla epäsuotuisemmaksi, mistä seuraa muuttoliikkeitä jokatapauksessa.
Siksi tasa-arvoisemman kansainvälisen kaupan ja politiikan sekä kehitysyhteistyön rinnalla tarvitaan maahanmuuttoa. Ilman sitä köyhimpien yhteiskuntien pääsy paremmalle kehitysuralle (ja samalla nopeampi syntyvyyden lasku) lienee mahdotonta. Nämä eivät ole vaihtoehtoja vaan tukevat toisiaan. _Kolmanneksi: myös vauraiden yhteiskuntien elämäntavan pitää muuttua_. ”Eihän tänne voi päästää lisää ihmisiä elämään länsimaista kuluttavaa elämäntapaa!” Tämä on yksi yleisimpiä (ainakin näennäisestä) ympäristönäkökulmasta kumpuavia argumentteja. Ensinnäkin se sivuuttaa edellä kuvatun olennaisen asian: kestävä elämäntapa vaatii globaalia yhteistyötä, koska maailman alueet eivät ole eristäytyneitä. Toiseksi se unohtaa sen, että elämäntavan on pakko muuttua nykyisissä vauraissa yhteiskunnissa, kuten kaikkialla muuallakin. Kaikkien nykyisissä vauraissa maissa elävien täytyy elää uudella tavalla, myös maahanmuuttajien. Hyvinvointia täytyy voida tuottaa tavoilla, jotka kuluttavat vähemmän luonnonvaroja ja aiheuttavat vähemmän erilaisia ympäristöongelmia.
Maahanmuutto ja elämäntavan muutos eivät ole vaihtoehtoja eivätkä ristiriidassa, vaan ne ovat välttämättömiä vastauksia erilaisiinaikamme ongelmiin.
”EIKÖ VÄESTÖNKASVU SITTEN OLE ONGELMA?” Väestökeskustelu lipuu niin helposti yksinkertaistaviin vastakkainasetteluihin, että ilmiön tarkempi tutkiminen saa helposti vastaan syytöksen väestönkasvun vähättelystä. Käsittelin tätä edellisessä väestökirjoituksessani, mutta palaan asiaan muutamallahuomiolla.
On ilmiselvää, että väestönkasvu on ongelma. On alueita, joilla väestö kasvaa edelleen todella nopeasti. Väestöllinen muuntuminen eri siirtyminen matalampaan syntyvyyteen ei ole edennyt tarpeeksi nopeasti, sillä sitä tukevaa kehitystä ei ole saatu aikaan. Kannattaa muistaa: väestöllisen muuntumisen käsite ei ole ennuste vääjäämättömyydestä vaan pikemmin toimintasuositus! Jos väestönkasvun halutaan taittuvan, tarvitaan tietynlaisia yhteiskuntia eli ihmisoikeuksia ja etenkin naisten ja lasten oikeuksia, koulutusta, ehkäisyvälineitä, perhesuunnittelua, ruokaturvaa, tasa-arvoa ja monta muuta asiaa. Kun väestö kasvaa nopeasti, ruoantuotanto, vesihuolto, hygienia ja infrastruktuuri eivät tahdo pysyä perässä. Tämä on erityisen tuhoisaa niissä oloissa, joissa köyhyyden vuoksi ollaan vahvasti riippuvaisia paikallisesta ympäristöstä, joka on usein vielä monin tavoin uhattuna. Noidankehästä on vaikea päästä kehityksen ”hyvän kehiin”. Nopean väestöllisen muuntumisen aikaansaaminen on edellytys sille, että köyhemmillä maailman alueilla voidaan rakentaa inhimillistä hyvinvointia kestävällä tavalla. Väestökysymys on kuitenkin erilainen eri alueilla. Jokainen syntyvä ihminen on pohjimmiltaan samanlainen olento, mutta ihmiset syntyvät erilaisiin maailmoihin. Siksi väestökysymystä ei voi käsitellä kaikkialla samalla tavalla. Tämä yksinkertainen tosiseikka synnyttää helposti vahvoja moraalisia reaktioita. _”Kun huolehditaan köyhien väestönkasvusta, vapautetaan vauraat ihmiset vastuusta! Maailman ongelmat sälytetään köyhien harteille, vaikka varsinainen ongelma on kulutus!”_ Tämä ei pidä paikkansa. Ympäristö- ja luonnonvaraongelmat ovat laadullisesti erilaisia eri puolella maailmaa – on äärimmäisen köyhyyden ja vaurauden ympäristöongelmia, ja kummatkin ovat vakavia. Kumpaakin täytyy pystyä ajattelemaan sortumatta yksiulotteiseen vastakkainasetteluun. Lisäksi vauraiden maiden kulutuksen seurauksia on ”ulkoistettu” niin tehokkaasti ympäri maailman, että meikäläisen elämäntavan vaikutukset näkyvät käytännössä kaikkialla. Me olemme väistämättä osallisia siinä, millä tavalla väestökehitys etenee muualla maailmassa – kaupan ja politiikan suhteiden kautta, emme pelkästään kehitysyhteistyötä tekemällä tai sen määrärahoja leikkaamalla. Vaikka yksilöt tekevät ja ovat tekemättä lapsia, väestökehitys ei synny vain yksilöiden ratkaisuista, vaan se määrittyy hyvin pitkälti yhteiskunnallisten olojen mukaan. Tämä on täysin kiistattomasti osoitettu väestötutkimuksessa. Kun pohditaan planeetan pitämistä elinkelpoisena järjestäytyneille yhteiskunnille, kun punnitaan eroa 9, 11 tai 13 miljardin ihmisen populaation välillä vuosisadan loppuun mennessä, moraalinen tyrmistyminen ei vie kovin pitkälle. Vauraissakin maissa on ihan hyvä idea tehdä vähemmän lapsia, sillä sopivan alhainen hedelmällisyysaste vähentää hiljalleen väestömäärää. Hyvin alhainen hedelmällisyysaste sen sijaan voi tehdä yhteiskuntien kehityksen vaikeaksi, myös siirtymisen ympäristöystävällisempään elämäntapaan, kun syntyvyyden nopea lasku aiheuttaa muita yhteiskunnallisia ongelmia. Olennaisin kysymys on kuitenkin se, saadaanko väestönkasvu taittumaan kaikkialla maailmassa ja pystyvätkö yhteiskunnat muuttamaan elintapojaan niin, että pahimmat ympäristömuutokset voidaan välttää. Näitä päämääriä on mahdotonta saavuttaa, jos niiden toteuttamista ei mietitä yhtaikaa ja toisiaan tukien. On aivan selvää, että Suomen tai Tanskan kaltaisissa maissa ei pitäisi alkaa panikoida ”liian alhaisesta” syntyvyydestä, etenkin kun kohorttinäkökulma osoittaa, että huoli on ollut ylimitoitettu. Kaikkialla maailmassa pitäisi päästä tilanteeseen, jossa väestö saadaan tasaantumaan ja hiljalleen laskuun. Siirtymä voi olla vaikea, mutta ”synnytystalkoot” eivät ole ratkaisu. Mutta siirtymää ei myöskään auta, jos väestötutkijoita ei kuunnella vaan levitetään harhakäsityksiä siitä, että edessä on uusi väestönkasvun aalto, kun hyvinvointi vapauttaa lapsentekohalut./ Ville Lähde
KIRJALLISUUS:
Hvintfeldt, Ulla A. _et al_., Are Low Danish Fertility Rates Explained by Changes in Timing of Births? Scandinacian Journal of Public Health, 38, 2010, 426–433. Jalovaara, Marika _et al_., Education, Gender, and Cohort Fertility in the Nordic Countries. _European Journal of Population_, Forthcoming2018.
Myrskylä, Mikko _et al_., Advances in Development Reverse Fertility Declines. _Nature_, Vol. 460, August 2009, 741–743. Myrskylä, Mikko _et al_., New Cohort Fertility Forecasts for the Developed World. _MPIDR Working Paper_, 2012 (Revised April 2013). Myrskylä, Mikko _et al_., New Cohort Fertility Forecasts for the Developed World: Rises, Falls, and Reversals. _Population and Development Review_, March 2013, 31–56. 7.5.2018 UUTISKIRJE 05/2018 Tervetuloa lukemaan ensimmäistä BIOS-uutiskirjettä! Arvaamattomien algoritmien aikana vanhat tiedottamisen tavat ovat osoittautuneet kullanarvoisiksi, sillä etenkin sosiaalisessa mediassa viestejä on vaikea saada enää maailmalle – ellei käytössä ole muhkeaa mainosbudjettia. BIOS-tutkimusyksikkö alkaa siksi julkaista uutiskirjettä. Se lähetetään kirjeen tilaajille sähköpostissa, mutta kaikki kirjeet arkistoidaan myös avoimesti tälle sivustolle. Kokoamme uutiskirjeisiin silmään pistäneitä ja korviin särähtäneitä tutkimustuloksia, tapahtumia ja kommentteja maailmalta ja Suomesta. Käytämme tietysti myös tilaisuutta hyväksemme kertoaksemme BIOS-tutkimusyksikön viimeaikaisesta toiminnasta ja uusimmista julkaisuista. Tilaa uutiskirje sähköpostiisi tästä !MAAILMALTA
TAUSTAOLETUKSET JA ILMASTOHERKKYYS Carbon Brief -sivusto julkaisi kiinnostavan katsauksen tuoreeseen Nature Climate Change -lehdessä julkaistuun tutkimukseen. Tutkimus
käsitteli sitä, voidaanko ilmaston keskimääräinen lämpeneminen tällä vuosisadalla pitää alle 1,5 asteen rajan turvautumatta voimakkaasti hiilen talteenoton menetelmiin, ennen kaikkea bioenergiaan ja sen päästöjen talteenottoon ja varastointiin (BECCS). Tavoitteen mahdollisuutta ja hiilen talteenottoahan käsiteltiin BIOS-tutkimusyksikön joulukuisessa kirjoituksessa.
Tutkimus on tärkeä etenkin, koska se nostaa esiin ilmastoskenaarioiden taustaoletuksia. Kun pohditaan 1,5 asteen tavoitteen mahdollisuutta, nojataan paitsi ilmastotutkimukseen myös siihen, miten uskottaviksi teknologiset, taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset muutokset nähdään. Mitä kapeammiksi nämä mahdollisuudet nähdään, sitä suuremmaksi vielä kehittymättömien hiilen talteenoton menetelmien rooli ilmastoskenaarioissa kasvaa. Mikäli syvällisemmät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset nähdään mahdollisiksi, avautuvat myös toisenlaiset ilmastopolitiikan mahdolliset maailmat. Mahdollisuudet päästä 1,5 asteen tavoitteeseen ovat kiinni myös siitä, kuinka paljon pelivaraa on jäljellä – eli kuinka suuri käytettävissä oleva hiilibudjetti on. Kuten joulukuisessa BIOS-blogikirjoituksessa totesimme, hiilibudjetin määritteleminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Yksi epävarmuutta aiheuttava tekijä on “ilmastoherkkyys”, toisin sanoen se, miten paljon maapallon keskilämpötila nousee hiilidioksidin mukana. Yliopisto-lehden toimittaja Mikko Pelttari kirjoitti blogissaan Ilmasto muuttaa kaiken tuoreesta tutkimuksesta , joka tarkentaa arvioita ilmastoherkkyydestä. _“Jos ilmastoherkkyys olisi tuo Coxin ja kumppanien keskiarvo 2,8 astetta, tavoiteltuun puolentoista asteen lämpenemiseen olisi silti lähes mahdoton päästä, ja Petersin hahmottelemaan kahden asteen hiilibudjettiin pääseminen vaatisi isoja rakenteellisia muutoksia ja mittavia toimia.”_LENTOVERO
Ruotsi yllätti lanseeraamalla huhtikuussa lentoveron. Long Play -lehden Hanna Nikkanen kirjoitti aiheesta tuoreeltaan oivallisenkolumnin
, jossa
hän muistuttaa kansainvälisen lentoliikenteen erityisasemasta ilmastotoimien poikkeustapauksena. Vaikka toistaiseksi lentoliikenne aiheuttaa ilmastopäästöistä vasta 2–4%, halpalentojen maailmassa matkustajalentoliikenne kasvaa hurjaa vauhtia. Näin se syö
onnistumisia muilla saroilla.
Lentoliikenteen päästöjen leikkaaminen on visainen ongelma, sillä hiilidioksidipäästöt ovat vain osa koneiden ilmastovaikutuksista.
BIOS
BUSINESS AS USUAL -SKENAARIOTA EI OLE BIOS-tutkimusyksikön Antti Majava piti esityksen “Sata länsimetroa kymmenessä vuodessa? – Ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurisesta perustasta.”
Helsingin seudun ilmastoseminaarissa 15.2. Viesti oli, että tämän hetken markkina-arvoihin ja hinnanmuodostukseen ei sisälly juurikaan informaatiota tai arvioita edes lähitulevaisuuden riskeistä. Euro ei siis ole ”paras konsultti” vaikkapa energiainvestointeja tehtäessä. Voimme kuitenkin elää terveempää, merkityksellisempää sekä sivistyksellisesti ja sosiaalisesti rikkaampaa elämää nykyistä paljon pienemmällä energian ja materiaalien kulutuksella. PESSIMISMIN JA OPTIMISMIN TUOLLA PUOLEN niin & näin -lehti julkaisi numerossa 1/2018 Ville Lähteen artikkelin “Saako ilmastonmuutoksella pelotella?” Se
käsittelee viime vuonna New York Magazinessa ilmestynyttä artikkelia “The Uninhabitable Earth” ja sen synnyttämää laajaa julkista kiistaa. Ville toteaa artikkelissaan, että optimismin ja pessimismin psykologiasta puhuvat nojaavat harvemmin tutkimustietoon, ja kun nojaavat, tekevät senkin väärin tai huolimattomasti. Myöhemmin Ville pohti omaa kantaansa otsikon kysymykseen: _“Käsillä olevien muutosten mittakaava on otettava tosissaan. Toivoa voi, saa ja pitää hakea, kunhan sitä hakee todellisen eikä toivemaailman ehdoilla. Tässä viestijänkin vastuu on raskas: muoto ei saa hallita sisältöä. Niin viestijän kuin vastaanottajan tulee ymmärtää, että paraskin tulevaisuus on reippaasti erilainen kuin nykyinen. Yhteiskuntien täytyy muuttua perustavasti, ja luonnonjärjestelmät muuttuvat väistämättä. Eli jos optimistinen tai pessimistinen viesti ei mene yksiin tutkimustiedon kanssa, se on väärässä, huonoa ja vastuutonta.”_ PAINAVAA ASIAA BIOS-BLOGISSA Kevään mittaan olemme tehneet raskasta työtä tuoreen luonnonvarojen käyttöä koskevan tutkimuksen kartoittamiseksi, ja olemme puntaroineet sen pohjalta kysymystä “irtikytkennästä” (decoupling). Toisin sanoen: mikä on inhimillisen hyvinvoinnin tuottamisen ja luonnonvarojen suhde, ja voiko se muuttua radikaalisti? Onko siirtymä aineettomampaan talouteen käynnissä? Huhtikuussa julkaisimme aiheesta blogikirjoituksen “Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat?”
Tilanne on karu. Vaikka teollisuusmaista kuuluu välillä rohkaisevia uutisia, että päästöt tai materiaalien käyttö eivät kasva ihan yhtä lujaa kuin talous, globaalissa kuvassa materiaalien käyttö ja ilmastopäästöt jatkavat kasvuaan. Lisäksi kun huomioidaan vauraiden maiden kuluttamien tuontituotteiden kulutus, merkit paikallisestakaan irtikytkennästä eivät ole kovin uskottavia. Vauraammat maat ovat luonnonvarojen nettotuojia ja ympäristöongelmien viejiä. Talouskasvu on edelleen kaiken politiikan lähtökohta, mutta vaatimus on vastuuton sellaisessa taloudessa, joka perustuu edelleen luonnonvarojen käytön lisäämiseen. Valtiovarainministeri Petteri Orpo ilmaisi Vihreän Langan haastattelussa (11.4.2018) talouskasvun olevan välttämätöntä esimerkiksi koska “ilmastonmuutosta ei pystytä torjumaan ilman että talous kasvaa.” Vaikka päästöjen ja talouskasvun irtautumista ei ole vielä nähty, “uskon, että nyt kun tilanteeseen on laajasti herätty, niin teknologia ja vastuullisuus päätöksissä ohjaavat päästöjen irtautumiseen talouskasvusta. On pakko.” Valitettavasti luonnonvarojen kulutuksen, ympäristöongelmien ja talouskasvun välisestä irtikytkennästä ei näy merkkejä, kun maailman materiaalivirtoja tarkastellaan tutkimustiedon valossa. Materiaalisen kasvun pysäyttäminen on välttämätöntä moninaisten ympäristöongelmien selättämiseksi.LOPUKSI
Ilmastokirjan Hyvän sään aikana tekemisestä syntynyt yhteisö sai Tiina ja Antti Herlinin säätiöltä jatkorahoituksen toiminnalleen! Hankkeessa jatketaan kirjan ympärille syntynyttä monipuolista verkkojulkaisemista ja ilmastojournalismia. BIOSonnittelee!
Vuoden 2018 Tiedekynä-ehdokkaiden joukossa on BIOS-tutkimysyksikön Karoliina Lummaan teksti “Lintujen hiljeneminen ympäristön ja kielten katastrofina” (niin &
näin, 2/2015). Palkinto julkaistaan 9. toukokuuta. BIOS jännittää! Vuoden tiedekirjan palkinnon saivat Aki Suokko ja Rauli Partanen teoksesta Energian aika. Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen (WSOY). Palkinnon perustelut puhuvat paljon: “Aki Suokko ja Rauli Partanen osoittavat tinkimättömästi, mitä vallitseva käsitys talouskasvun pakosta merkitsee energiankulutukselle ja -tuotannolle. Kun hyvinvointia tavoitellaan lähinnä talouskasvun kautta, myös ympäristöhaitat lisääntyvät tuhoisasti. Hyvinvointi ei kuitenkaan edellytä energiankulutuksen kasvua, ja tavoitteeksi tulisikin asettaa eettisesti ja ympäristöllisesti kestävä hyvinvoinnin lisääminen ja oikeudenmukaisuus.” BIOS onnittelee! Ajatuspaja e2 on julkaissut Kaisa Karttusen laatiman ruokaraportin otsikolla “Ruokitaan edes itsemme – selvitys ruokajärjestelmän kestävästä kehityksestä”. Raportin
mukaan Suomen ruokajärjestelmä on moniin maihin verrattuna hyvällä tolalla, mutta matkaa ympäristöllisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään tilanteeseen on vielä paljon. Maatalous kannattaaa heikosti (ilman tukia tuskin lainkaan) ja ruokajonot ovat ilmestyneet katukuvaan. Ruoan tuotannon ympäristöjalanjälki on liian suuri, varsinkin kun otetaan huomioon rajojen ulkopuolella tuotetun ruoan ympäristökuorma. Raportti ehdottaa kokonaisvaltaista, sektoreita ja toimijoita yhdistävää ruokapolitiikkaa. BIOS lukee! Suomen freelance-journalistit ry valitsi Vuoden 2017 freelanceriksi toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija Jari Hanskan. Palkinnon perusteena nostetaan esiin vuonna 2017 Ylellä podcastina julkaistu 11-osainen Tulevaisuus Hanskassa -sarja, jossa studiovieraiden lisäksi kuullaan Villen ja käsikirjoittaja Juho Gröndahlin kirjoittamia lyhyitä fiktioita tulevaisuuden Suomesta. Tarinat perustuvat BIOS-tutkimusyksikön kokoamaan tutkimustietoon. “Tästä asti meillä on sama matka.” 17.4.2018 Maailman aineksen käyttö kasvaa kasvamistaan – minne ja kenelle luonnonvarat virtaavat? _Ihmiskunnan vuosittainen luonnonvarojen kulutus on kasvanut huimasti, ja kasvu jatkuu. Runsas luonnonvarojen hyödyntäminen kertoo myös lisääntyvistä ympäristöongelmista: kasvihuonepäästöistä,
viljelysmaan kadosta,
makean veden puutteesta,
merten kalakantojen hupenemisesta,
happamoitumisesta
ja happikadosta
,
eliökunnan kirjon hupenemisesta ja monista muista ilmiöistä. Ympäristövaikutukset ovat lisääntyneet luonnonvarojen käytön kasvaessa, sillä samalla on siirrytty yhä enemmän uusiutuvien varojen kestävästä käytöstä uusiutumattomiin ja uusiutuvienvarantojen
ylikäyttöön
.
Vaikka paikallisesti ja sopivilla mittareilla tarkastellen riippuvaisuus luonnonvaroista vaikuttaisi vähenevän, laajempi katsantokanta osoittaa, että ”dematerialisaatiota” ei ole käynnissä. Globaalisti riippuvaisuus luonnonvaroista vain syvenee, mutta eriarvoisesti. Maailman materiaalivirrat kulkevat vauraimmille. Myös vauraiden maiden ”irtikytkeytyminen” luonnonvaroista osoittautuu harhaksi. Hyvinvointia tuotetaan edelleen kasvavilla aineksen liikkeillä._ Luonnonvarojen käyttö on jo nykyisellään kestämättömällä tasolla. Yksikään maa ei pysty turvaamaan kansalaistensa hyvinvointia kestävällä tavalla, vaan
luonnonvarojen kulutus aiheuttaa merkittäviä ympäristöongelmia. (O’Neill et al 2017; UNEP 2016, 16; Hoekstra & Wiedmann 2014) Luonnonvarat myös jakautuvat hyvin epätasaisesti. Luonnonvarojen kokonaiskulutusta kuvaava henkilökohtainen (per capita) _materiaalijalanjälki_ (material footprint), joka ottaa huomioon globaalit kauppavirrat ja tuotteiden tuotannon, on Pohjois-Amerikassa keskimäärin 25 tonnia ja Euroopassa 20 tonnia, kun maailman keskiarvo on noin 10 tonnia – Afrikassa keskimäärin vain 3 tonnia. On siis selvää, että nykyinen vauraiden maiden henkilökohtainen materiaalijalanjälki ei voi yleistyä koko maailmaan. (UNEP 2016, 16–17) Vaikka esimerkiksi kasvihuonepäästöjen suhde materiaalinkulutukseen kehittyisi parhaalla mahdollisella tavalla kohti päästötöntä yhteiskuntaa, vauraan kulutustason yleistyminen koko maailmaan rikkoisi ennakoidulla väestönkasvulla ilmastonmuutoksen ”turvarajat”,
monista muista ympäristöongelmista puhumattakaan. (Krausmann et al.2017, 1884)
Vakiintunut metafora luonnonvarojen virtaukselle on _aineenvaihdunta_. Elämä on mahdollista energian ja aineksen jatkuvalla virtauksella. Elävien olentojen aineenvaihdunta ei kuitenkaan hyväksy mitä tahansa: jokainen syö ja juo omanlaistaan. Yhden jäte on toisen ruokaa, yhden erämaa toisen koti. (Lähde 2013, 51–52) Samalla tavalla yhteiskuntien aineenvaihdunnan tarkastelu edellyttää _määrän_ lisäksi _laadun_ merkityksen ymmärtämistä. Vaikka kaikki on pohjimmiltaan energiaa, fysikaalis–biologis–sosiaalista maailmaa ei voi ymmärtää vain energialaskelmilla. (Smil 2008, 344) Historiallisesti yhteiskunnilla on ollut omaleimaiset aineenvaihdunnat, mutta globalisoituneessa maailmassa luonnonvarojen käyttötavat ovat yhtenäistyneet. Ratkaisut vaativat määrän suitsimisen lisäksi aineenvaihdunnan muutosta. Nykyisiin käyttömääriin on päädytty huiman kasvun myötä. Viime vuosisadan alusta lähtien luonnonvarojen vuosittainen virtaus yhteiskunnissa on yli kymmenkertaistunut: vuonna 1900 se oli 7 Gt, vuonna 2010 70–76 Gt ja nykyään yli 88 Gt. Kasvunopeus on myös kiihtynyt viime vuosikymmenien aikana: 1970-luvulta määrä on liki nelinkertaistunut. (Krausmann et al. 2017, 1880–1881; Schaffartzik et al. 2014; UNEP 2016, 5, 14, 31; IRP 2017, 28) Näihin lukuihin ei ole laskettu mukaan käyttämättä jäänyttä luonnonvarojen ottoa eli haaskuuta ja hyödyntämättömiä sivutuotteita eri muodoissaan, joten todelliset määrät ovat tätä suurempia. Luonnonvarojen käyttöönotto maailmassa. Lähde IRP 2017, 29. Luonnonvarojen käyttöönotto on myös kasvanut huomattavasti nopeammin kuin väestö. Toisin kuin esimerkiksi väestön kasvuvauhtitai
maailmanlaajuisen bruttokansantuotteen kasvuvauhti, jotka ovat
hiipumassa, materiaalin käytön kasvu on myös kiihtynyt entisestään tällä vuosituhannella (Schaffartzik et al. 2014, 87; UNEP 2016, 31). Sekä elintaso/kulutustaso että väestömäärä ovat merkittäviä kasvun syitä, ja niiden keskinäinen ensisijaisuus luonnollisesti vaihtelee alueittain – joskin alempana käsitelty kauppavirtojen vaikutus tekee erittelyn vaikeaksi. (IRP 2017, 41–42) Vuosittaiset materiaalivirrat ovat vain yksi kasvun ilmentymä. Nimittäin erilaiset enemmän tai vähemmän kiinteät varastot (_stock_) eli rakennukset, koneet ja muut käyttöesineet ja ylipäätään yhteiskuntien aineellinen infrastruktuuri ovat kasvaneet huimasti. Vuosina 1900–2010 varastot kasvoivat 23-kertaisiksi, ja kasvu jatkuu voimakkaana. Myös varastojen kertyminen kertoo kiihtyvästä kehityksestä: 80% kaikesta varastoihin lisätystä materiaalista on tullut vuoden 1980 jälkeen. Rakennettu infrastruktuuri luo _perityn tilanteen_ (Lähde 2013, 24–27), joka ohjaa tulevaa kehitystä. Niinpä nykyään varastojen ylläpitämiseen ja rakentamiseen kuluu jo yli puolet vuosittaisesta materiaalivuosta. Vaikka valtaosa varastoista koostuukin erilaisista rakennusmateriaaleista, ylläpito vaatii esimerkiksi energiaa rakennusten lämmittämiseen, ajoneuvojen kuljettamiseen ja niin edelleen. Tämä vaikeuttaa siirtymistä kestävämpiin yhteiskuntiin. (Krausmann et al. 2017, 1880–1883; Schaffartzik _et al_. 2014, 87) Jatkuvan ja kiihtyvän kasvun seuraus on, että materiaalien kierrätys laahaa jäljessä. Vain 11% vuosittaisesta varastojen ylläpitämiseen ja rakentamiseen tulevasta materiaalivirrasta on kierrätettyä tai ”kaskadikäyttöä” (eli esimerkiksi vanhan betonin jauhamista hiekan korvikkeeksi). Jätettä kerääntyy yhä enemmän. (Krausmann et al. 2017, 1882–1883) Kasvun vuoksi uusia raaka-aineita tarvitaan kiertoon yhä enemmän, vaikka kierrätyskäytännöt kehittyisivätkin. Ajatus sellaisesta _kiertotaloudesta_, joka saisi yhteiskunnan materiaalinkulutuksen muuttumaan jatkuvasta läpivirtauksesta “suljetuiksi kierroiksi”, on mahdoton jatkuvan materiaalisen kasvun oloissa.
Sataprosenttinen kierto on mahdoton ajatus, mutta vakaiden materiaalivirtojen oloissa materiaalin kierrolla voisi olla yhteiskuntien aineenvaihduntaa mullistava vaikutus. Kasvuoloissakin kaikki toki kiertää, mutta jätteinä ja saasteina, ja ekologisten järjestelmien kyky käsitellä niitä on rajallinen. (Lähde 2013, 107–109; UNEP 2016, 34) Yhteiskunnat vaativat toimiakseen luonnonvaroja. Luonnon hyödyntämisen määrä ja laatu vaikuttavat kuitenkin ratkaisevasti siihen, millaiseksi aineenvaihdunta muodostuu. Historiallinen siirtymä biomassasta ja muista uusiutuvista varannoista yhä enemmän uusiutumattomiin on lisännyt jätevirtoja. (IRP 2017, 28) Biomassan käyttö on silti kasvanut, mutta hitaammin, sillä siinä ekosysteemien rajat alkavat tulla vastaan. Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö voi kuitenkin olla aivan yhtä tuhoisaa, jos ekosysteemien toipumiskyky ja varantojen uusiutumistahti ylitetään – ylikalastus ja metsäpeitteen häviäminen ovat hyviäesimerkkejä.
Ylipäätään luonnonvarojen käytössä olennaisin kysymys ei ole, kuinka monta tonnia niitä kulutetaan kaikkiaan, vaan mitä kulutetaan ja mitä seurauksia sillä on. Meille näkyvät luonnonvarat ovat itseään suurempia. Jokaisen tynnyrin, säkin tai harkon taustalla on laajempi toimeliaisuuden kuhina. Laatu on olennaista, eikä tonni ole vain tonni: silakoilla, uraanilla, lautatavaralla, särötetyllä maakaasulla ja mangoilla on tyystin erilainen tausta. Yhteiskunnan käytössä olevan materiaalivirran ympäristövaikutukset määräytyvät niin laadun kuin määrän myötä. Lisäksi luonnonvarojen varannot heikentyvät: uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöönotto vaatii enemmän työtä, ja ekosysteemien tilan heikentyessä uusiutuvien varantojen samoin. Ääriesimerkki tästä ovat globaalit merikalan saaliit, jotka ovat vähentyneet samalla kun kalastusponnisteluita edelleen lisätään. Niinpä ympäristövaikutukset voivat jopa kasvaa, vaikka luonnonvarojen hyödyntämisen tonneittain laskettu määrä pysyisi ennallaan. (Davidson _et al_. 2014) IRTIKYTKENNÄN UNELMA Rajallisessa maailmassa materiaalisen kulutuksen kasvu on kiistämätön ongelma, mutta pakotieksi on esitetty teknologisen ja taloudellisen kehityksen mahdollisuuksia _irtikytkentään_ (decoupling) – toisin sanoen että taloudellinen kasvu olisi mahdollista ilman kasvavia ja kriittisiä ympäristöongelmia. Samaa ajatusta on tavoiteltu _dematerialisaation_ idealla, jonka mukaan kehittyvät yhteiskunnat siirtyvät yhä vähemmän aineelliseen toimeliaisuuteen. Kummankin ytimessä on ajatus, että suunnilleen nykyisen kaltainen yhteiskuntamalli voisi jatkaa elämäänsä, kunhan kehitys vie ne kohti aineettomampaa elämää. Jotta irtikytkennästä voidaan puhua, täytyy vastata kuitenkin kahteen kysymykseen. Ensinnäkin, _minkä irtikytkentä?_ Yleisimmin lähtökohtana on talouskasvu, mitattuna BKT-luvuilla, vaikka mittarin ongelmallisuus onkin yleisesti tunnustettu. Bruttokansantuote ei kerro mitään siitä, mitä yhteiskunnassa tehdään. Tämä on erityisen ongelmallista silloin, kun pitäisi käsitellä kielteisiä ympäristövaikutuksia tai inhimillistä kehitystä pelkkiä palkkatuloja monisyisemmin. Ylipäätään sillä, mitä taloudellista tulosta esimerkiksi energiasta tai materiaalivirroista saadaan irti, on hyvin abstrakti suhde todellisuuteen. Finanssiala ei korvaa perinteisiä materiaali- ja energiaintensiivisiä toimintoja vaan se luo uuden kerrostuman. Kun finanssitoiminta paisuttaa bruttokansantuotetta, voi vaikuttaa siltä, että yhteiskunnan energiaintensiivisyys laskee. Finanssitoiminnan materia – ja energiavaatimukset ovat kuitenkin perinteiseen talouteen nähden pieniä. Niinpä finanssitalouden kasvu on luonut irtikytkennän harhaa. (Kovacic _et al_. 2017). Toisaalta finanssitaloudella voi olla materiaalinkulutusta lisääviä vaikutuksia reaalitalouteen. Lisäksi kansantalous ei ole kovin toimiva analyysiyksikkö, sillä maailman eri alueet poikkeavat niin radikaalisti toisistaan. Useimmin irtikytkentää etsiessä tarkastellaan, miten esimerkiksi materiaalien käyttö suhtautuu tuotettuun taloudelliseen yksikköön, missä valuutassa sitä mitataankin. Eli: kuinka materiaalitehokkaasti (tai energiatehokkaasti) kansantalous toimii? Luonnonvarojen käytön perimmäinen tehtävä on kuitenkin tuottaa inhimillistä hyvinvointia – tai sen pitäisi olla. Niinpä mikäli pidetään kiinni BKT-tarkasteluista niiden ongelmista huolimatta, merkityksellisempi tarkastelutaso on yksilökohtainen osuus BKT:sta (per capita), joka antaa karkean kuvan tulotasosta. Se kertoo, kuinka monen asukkaan kesken tulos jaetaan, ja tulos antaa osviittaa siitä, millainen yhteiskunnallinen aineenvaihdunta on. (Bithas & Kalimeris 2018, 339) Kansantaloustason ja yksilötason BKT-tarkastelut antavatkin päinvastaisia tuloksia. Edellinen antaa merkkejä materiaalisesta irtikytkennästä, jälkimmäinen osoittaa, että riippuvaisuus luonnonvaroista on kasvanut. (Bithas & Kalimeris 342, 348–349) Olennaisinta ei ole taloudellinen kirjanpito eli se, millaisia BKT-lukuja saadaan aikaan, sillä se voi todellakin pitää sisällään mitä tahansa. Varsinainen kysymys on, kuinka ihmiskunta saadaan ravittua ja juotettua, vaatetettua, asutettua, liikutettua, lääkittyä, koulutettua, pestyä ja toivottavasti löytämään merkitystä elämästään. Jos puhutaan irtikytkennästä, tämän pitäisi olla lähtökohta. Toinen kysymys on: _irtikytkentä mistä?_ Verrataanko taloudellista tulosta tai inhimillisen hyvinvoinnin tuottamista energian käyttöön, ilmastopäästöihin, maankäytön muutoksiin, vai mihin? Tässä törmätään erilaisten ympäristömittarien ongelmaan: yksikään mittari ei kerro kunnolla ympäristösuhteiden ja -ongelmien moninaisuudesta. Liian helposti yhdestä mittarista tulee koko ”ympäristön” symboli. (Lähde 2013, 121–123) Yleisimmin irtikytkennästä puhutaan nykyään suhteessa kasvihuonekaasupäästöihin. Etenkin kun viime vuosina näytti hetken, että hiilidioksidipäästöt olivat tasaantuneet, ilmassa oli paljon optimismia irtikytkennän mahdollisuudesta. Globaalisti hiilidioksidipäästöt kuitenkin jatkoivat kasvuaan. Silti koska päästöt laskevat Euroopassa ja Yhdysvalloissa (vaikkeivät ne olekaan linjassa edes 2 asteen tavoitteen kanssa),
monet näkevät irtikytkennän siintävän horisontissa. Ja eittämättä onkin niin, että mitä enemmän energiaa saadaan tuotettua ilman kasvihuonepäästöjä, sitä vähemmän esimerkiksi taloudellinen tulos ja ilmastopäästöt ovat kytkeytyneet. Ilmastopäästöt tai energian kulutus kertovat kuitenkin rajoitetusti tai hyvin vähän esimerkiksi biodiversiteetin kadosta, viljelysmaan tuhoutumisesta, makean veden resurssien tilasta, kalakannoista tai monista muista ympäristöongelmista. Ilmastonmuutos vaikuttaa lopulta kaikkiin niistä, mutta lukuisat ympäristöongelmat eivät silti palaudu ilmastopäästöihin. Materiaalivirrat ovat huomattavasti parempi ”sijainen” (_proxy_) kirjavalle ympäristövaikutusten joukolle (UNEP 2016, 17–18). Nekään eivät kerro kaikkea, sillä kuten edellä todettiin, laatukysymykset ovat ohittamattomia. Silti ne kertovat olennaisen asian: materiaalisen kulutuksen kasvu ei voi jatkua riippumatta siitä, millaisella taloudellisella kirjanpidolla sitä seurataankaan. YK:n ympäristöohjelman asettaman International Resource Panelin tekemissä skenaarioissa luonnonvarojen käyttö kasvaisi nykytrendeillä vuoteen 2050 mennessä huimaan 180 Gt, eli se yli tuplaantuisi nykyisestä. Resurssitehokkuutta ja ilmastotoimia korostavassa parhaassa skenaariossakin käyttö olisi 132 Gt. (IRP 2017, 42–44) IRP:n vuoden 2017 raportissa todetaan: _”Huolimatta Climate Plus -skenaarion eduista kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämisessä, globaalitalouden vaatima 132 miljardin tonnin materiaalinkäyttö (noin 75% yli vuoden 2017 tason) aiheuttaisi joka tapauksessa valtavat ympäristövaikutukset… ja lisäisi riskiä, että maapallojärjestelmä siirtyisi uudenlaiseen tilaan, joka ei ole enää yhtä sopiva sosiaalisille ja taloudellisille systeemeille ja joka tekisi kestävän kehityksen päämäärien (SDG) saavuttamisen vaikeammaksi jollei mahdottomaksi.”_ (IRP 2017, 44) Tämä kertoo, kuinka perustavanlaatuista muutosta tarvitaan. Irtikytkentäkeskustelussa erotetaan toisistaan _suhteellinen_ ja _absoluuttinen_ irtikytkentä. Suhteellinen irtikytkentä tarkoittaa, että esimerkiksi taloudellisen tuloksen yksikköjä saadaan vähäisemmällä määrällä energian, luonnonvarojen, ilmastopäästöjen yksikköjä kuin aiemmin – tai mitä milloinkin mitataan. Niin esimerkiksi luonnonvarojen kulutus voi jatkaa kasvuaan, kunhan se kasvaa vertailukohtaansa hitaammin. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaa, että kulutus tai päästöt eivät enää kasva. Mutta koko irtikytkennän käsite on perin juurin hankala, koska kysymyksiin ”_minkä irtikytkentä ja mistä?_” ei saada sellaista vastausta, joka auttaisi meitä ymmärtämään olennaista kehityksen haastetta. Ratkaiseva kysymys on: voidaanko kaikille maailman ihmisille taata hyvä elämä niin, että luonnonvarojen kulutus saadaan niin määrällisesti kuin laadullisesti kestävälle tasolle? (O’Neill _et al_., 2018) On ilmeistä, että nykyisen kaltaisella yhteiskunnallisella aineenvaihdunnalla se ei onnistu. Onko yhtälö täysin mahdoton, kun maailman monilla alueilla on nälkää,köyhyyttä
ja
kasvava väestö ?
Tähän ei voida edes yrittää antaa kunnon vastauksia ennen kuin luonnonvarojen virtauksia katsotaan tarkemmin. TUOTTAJIEN JA HYÖTYJIEN MAAILMA Luonnonvarojen kulutusta on tarkasteltava globaalilla tasolla, sillä monet ekologiset prosessit ovat aidosti globaaleja, ja toisaalta globaali talous kytkee yhteen myös sellaisia ekologisia järjestelmiä, jotka ovat paikallisempia. Vaikka ”kaikki liittyy kaikkeen”, maailma ei ole kellokoneisto vaan sikermä eri ajan ja paikan mittakaavoissa toimivia järjestelmiä, jotka ovat osin limittäisiä ja päällekkäisiä, osin toisistaan eristyneitä. (Lähde 2013, 46–54) Inhimillinen toiminta on kuitenkin lisännyt etenkin globaalin talouden myötä aivan uudenlaisen kerrostuman yhteyksiä paikallisuuksien välille. Paikallisista resursseista on tullut globaaleja hyödykkeitä (Hoekstra & Wiedmann 2014). Siksi vaikka globaalin tason kokonaisluvut luonnonvarojen kulutuksesta kertovat meille sen, mikä on mahdotonta (_kasvu ei voi jatkua_), ne eivät kerro, mitä pitäisi tehdä (_mitä missäkin voi käyttää ja miten?_). Tämä tiedon epäsymmetrisyys on olennainen erilaisten ympäristömittarien piirre. Tarvitaan monenlaista tietoa monenlaisiin tarkoituksiin, jotta pääsemme maailmasta perille (Hoekstra &Wiedmann 2014.
Tämä on ilmeistä, kun tarkastellaan luonnonvarojen liikettä ympäri maailmaa kansainvälisessä kaupassa. Luonnonvarojen kauppa on kasvanut nopeammassa tahdissa kuin niiden paikallinen käyttöönotto (_domestic extraction_). Nykyään 11,6 Gt vuosittaisesta materiaalivirrasta (88,6 Gt) kulkee kansainvälisessä kaupassa. Luonnonvarojen kansainvälinen kauppa. Lähde IRP 2017, 34. Absoluuttisesti suurin osa luonnonvarojen käyttöönotosta tapahtuu nykyään Itäisessä Aasiassa ja Tyynenmeren maissa. Historiallisesti Eurooppa ja Pohjois-Amerikka olivat luonnonvarojen oton keskuksia, mutta oton painopiste on siirtynyt yhä enemmän muualle maailmaan. (IRP 2017, 38–39) Toisaalta Itäisestä Aasiasta on tullut myös merkittävä luonnonvarojen tuoja. Kun tarkastellaan maailmankaupassa liikkuvia tonnimääriä, vain Eurooppa ja Itäinen Aasia ja Tyynenmeren alue ovat nettotuojia. (UNEP 2016, 55–56; IRP 2017,34-36)
Kuva muuttuu kuitenkin perustavanlaatuisesti, kun tarkastellaan kaupattujen raaka-aineiden ja hyödykkeiden taustalla olevaa aineellista toimeliaisuutta. Jokaista kaupattua tonnia vastaa 2,5–3-kertainen määrä luonnonvarojen käyttöä tuotantomaissa. Toisin sanoen noin 40% vuosittaisesta luonnonvarojen kulutuksesta käytetään tuottamaan ne raaka-aineet ja hyödykkeet, joita rahdataan maasta toiseen. (UNEP 2016, 31; Wiedmann et al. 2015, 6721–6722; Hoekstra & Wiedmann 2014) Tämä tarkoittaa käytännössä, että etenkin vauraimmat maat ovat ”ulkoistaneet” merkittävän osan luonnonvarojen kulutuksestaan. Niinpä vaikka Kiinan materiaalijalanjälki kansantaloutena on selvästi maailman suurin (16,3 Gt), myös sen viennin materiaalijalanjälki on huima (7,3 Gt). Tuonnin materiaalijalanjälki taas on huomattavasti pienempi, sillä maa tuo pääosin raaka-aineita ja vie tavaroita. (UNEP 2016, 31; Wiedmann et al. 2015, 6721–6722) Niinpä kun pelkästään kaupattavien tavaroiden ja raaka-aineiden sijaan katsotaan kaupan ”piilovirtoja”, vauraiden maiden riippuvaisuus luonnonvaroista osoittautuu hyvin suureksi – irtikytkentää ei ole näkyvissä. (IRP 2017, 36) Kun tuojamaat ulkoistavat luonnonvarojen kulutusta, ne saavat ostamissaan hyödykkeissä suuren määrän luonnonvaroja kätevästi pakattuna pieneen tilaan. (UNEP 2016, 24) Tämä suhde pätee myös, jos tarkastellaan talouden lisäksi inhimillistä hyvinvointia laajemmin esimerkiksi Human Development Indexin (HDI) valossa. Vaikka kansainvälisen kaupan viejistä etenkin keskiportaalla olevat maat saavat kaupasta tietenkin työllisyyttä ja tuloa, globaali työnjako on muuttanut luonnonvarojen vientiä melko huonosti monipuoliseksi inhimilliseksi kehitykseksi. (UNEP 2016, 77–80) Per capita materiaalijalanjälki suhteessa HDI-asemaan. Lähde UNEP2016, 80.
Luonnonvarojen oton ja hyödykkeiden tuotannon ulkoistaminen on kaupankäynnin ja globaalin työnjaon lisäksi ympäristövaikutusten ja niiden kustannusten ulkoistamista toisille. Edes karkeilla taloudellisilla mittareilla ei ole lainkaan selvää, missä määrin globaali kauppa lisää materiaalitehokkuutta maailmassa. Tuotanto siirtyy maasta toiseen käytännössä työvoiman hinnan mukaan, mutta vaikutus materiaalitehokkuuteen on päinvastainen. (IRP 2017, 30, 33) Jälleen se, mitä mittareita valitaan, mihin tietoon nojataan, määrittää sen, miltä maailma näyttää. Sekä kulutustaso että väestömäärä vaikuttavat luonnonvarojen käytön kasvuun. Vaurastuvissa maissa joudutaan rakentamaan materiaali-intensiivistä infrastruktuuria. Alueilla, joilla väestökasvaa nopeasti ,
haaste on hankala, ja huonon kehityksen kierteestä voi olla vaikea päästä – etenkin edellä kuvatun luonnonvarojen käytön ja niiden tuotannon seurausten eriarvoisen jakautumisen vuoksi. Arviot paikallisen elintason, väestömäärän ja ulkoistamisen vaikutuksista vaihtelevat merkittävästi sen mukaan, millaisia mittareita käytetään, eli ennen kaikkea otetaanko huomioon kaupan piilovirrat ja ympäristövaikutusten kustannukset. (Bithas & Kalimeris 2018, 350; Wiedmann _et al_. 2015, 6275) Entä Suomi? Kuten oheisesta Tilastokeskuksen kaaviosta näkyy, kotimainen luonnonvarojen otto on pysynyt pitkään suunnilleen samalla tasolla. Kokonaiskäyttö on kuitenkin kasvanut voimakkaasti, kun mukaan lasketaan tuonnin piilovirrat. Kuten edellä todettiin, tällainen silakoiden, soran, nikkelin ja kaiken muun yhteenlasku ei kerro paljoakaan siitä, mitä Suomessa oikeasti tapahtuu. Siinä ei liioin näy suomalaista vientiä. Se kuitenkin kertoo, että riippuvuutemme luonnonvaroista kasvaa edelleen, samoin elämäntapamme moninaiset ympäristövaikutukset. YHTEISKUNNALLISEN AINEENVAIHDUNNAN PITÄÄ MULLISTUA Vauraissa ja teknologisesti edistyneimmissäkään maissa ei ole käynnissä lainomaista kehitystä kohti aineetonta taloutta. Globaalisti luonnonvarojen kulutus kasvaa, ja puhe ”kehittyneiden” maiden irtikytkennästä osoittautuu vähintään ongelmalliseksi tai suorastaan harhaksi, kun otetaan huomioon kulutuksen ja ympäristövaikutusten ulkoistaminen – joka on huomattavasti näkyviä kauppatavaroita mittavampaa. Kuluttamamme luonnonvarat ovat ilmiasuaan suurempia. Jopa biomassan käyttö vauraissa maissa kasvaa, vaikka ne ovat siirtyneet maatalousvaltaisuudesta teollisuuteen ja palveluihin, sillä eläintuotteita korostava elämäntapa laajentaa biomassan käyttöä moninkertaisesti (Wiedmann _et al_. 2015, 6274). Materiaalisen irtikytkennän sijaan käynnissä on yhä tiiviimpi kytkeytyminen, joka vaurioittaa yhteiskuntien elossapysymisen edellytyksiä kohtalokkaasti – lukemattomien ei-inhimillisten olioiden omaleimaisista maailmoista puhumattakaan. Irtikytkentä ja dematerialisaatio eivät ole lopulta kovin hyödyllisiä näkökulmia nykytilanteeseen, koska käsitteet ovat vahvasti kytkeytyneet ongelmallisiin BKT-tarkasteluihin. Olennaista on ottaa luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen tavoitteeksi ja muistaa, että tärkein päämäärä niiden käytöllä on perustava inhimillinen hyvinvointi. Kuten edellä kysyttiin: kuinka ihmiskunta saadaan ravittua ja juotettua, vaatetettua, asutettua, liikutettua, lääkittyä, koulutettua, pestyä ja toivottavasti löytämään merkitystä elämästään ilman, että kehityksen edellytykset tuhotaan? Ja miten tämä voidaan tehdä niin, että sama on mahdollista kaikille? Tehtävä näyttää jopa toivottomalta, kun luonnonvarojen kulutuksen mittakaava ja kasvunopeus ymmärretään kokonaisuudessaan. ”Perityn tilanteen” polkuriippuvuudet ovat vahvoja, ja yhtäältä ulkoistettua ylikulutusta ja toisaalta suuria taloudellisia voittoja tuottavaa tehotonta tuotantoa ylläpitävät voimat ovat vahvoja, tukenaan maailman väestön vauraan vähemmistön mukavuudenhalu. Tehtävä on varmasti toivoton, mikäli todellista kulutusta ei saada laskemaan siellä, missä se on suurinta. Kulutuksen lasku vaatii perustavaa muutosta siinä, miten inhimillisiä tarpeita tyydytetään ja millaisen infrastruktuurin varaan elämä rakentuu. Niinkin perustavat asiat kuin asuminen, syöminen ja liikkuminen voidaan toteuttaa tavoilla, joiden materiaali- ja energiankulutus on aivan eri mittaluokissa. Toisaalta peritty infrastruktuuri ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Tämän lisäksi materiaaliseen kulutukseen vaikuttaa tarpeentuotanto: yhä uusien laitteiden tai palveluiden tekeminen haluttavaksi tai jopa välttämättömäksi. (O’Neill et al. 2018; Krausmann et al. 2017, 1884; Lähde 2013, 97–101) Materiaalisen kulutuksen ”turvallista tasoa” ei voida määrittää gigatonneina: vaikka globaali materiaalivirta tippuisi radikaalisti, se voisi edelleen pitää sisällään tarpeeksi fossiilisia polttoaineita tuhoisaan ilmastonmuutokseen, tai tarpeeksi kalansaalista merten kalakantojen romahduttamiseen. Mikäli esineiden uudelleenkäyttö, kierrätys ja luonnonvarojen kaskadikäyttö halutaan merkittävään rooliin, eli mikäli halutaan tähdätä kattavaan “kiertotalouteen”, täytyy materiaalien läpivirtauksen vähentyä, ei kasvaa. Tämä on luonnonvälttämättömyys. Se kuitenkin vaatii myös laadullista, ei vain määrällistä muutosta. Jos yhteiskuntien kuluttamien luonnonvarojen määrää halutaan laskea, niiden koko aineenvaihdunnan pitää mullistua.KIRJALLISUUS
Bithas, Kostas & Panos Kalimeris, Unmasking Decoupling: Redefining the Resource Intensity of the Economy, _Science of the Total Environment_. Vo. 619–620, April 2018, 338–351. Davidson, Debra _et al_., The Effort Factor; Evaluating the Increasing Marginal Impact of Resource Extraction Over Time. _Global Environmental Change_. Vol. 25, March 2014, 63–68. Hoekstra, Arjen & Thomas Wiedmann, Humanity’s Unsustainable Environmental Footprint. _Science_. Vol 344, No. 6188, 2014,1114–1117.
IRP, _Assessing Global Resource Use: A Systems Approack to Reource Efficiency and Pollution Reduction_. A Report of the International Resource Panel. United Nations Environmental Program. Nairobi, Kenya2017.
Kovacic, Zora et al., Finance, Energy and the Decoupling: an Empirical Study. _Journal of Evolutionary Economics_. August 2017, 1–26. Krausmann, Fridolin _et al_., Global Socioeconomic Material Stocks Rise 23-fold Over the 20th Century and Require Half of Annual Resource Use. _PNAS_, No. 8, Vol. 114, 2017, 1880–1885. www.pnas.org/cgi/doi/10.1073/pnas.1613773114 Lähde, Ville, _Niukkuuden maailmassa_. niin & näin, Tampere 2013. O’Neill, Daniel _et al_., A Good Life for All Within Planetary Boundaries. _Nature Sustainability_, 1/2018, 88–95. https://doi:10.1038/s41893-018-0021-4 Schaffartzik, Anke _et al_. The Global Metabolic Transition: Regional Patterns and Trends of Global Material Flows, 1950–2010. _Global Environmental Change_. Vol. 26, May 2014, 87–97. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2014.03.013 Smil, Vaclav, _Energy in Nature and Society. General Energetics of Complex Systems_. MIT Press, Cambridge 2008. UNEP, _Global Material Flows and Resource Productivity. An Assessment Study of the UNEP International Resource Panel_. United Nations Environment Programme, 2016. Wiedmann, Thomas O. _et al_., The Material Footprint of Nations. _PNAS_. Vol. 112, No. 20, 2015, 6271–6276. 26.1.2018 BIOSin toiminta vuonna 2017 Kesäkuisessa blogikirjoituksessakerroimme yli
kaksi vuotta toimineen tutkimusyksikkömme historiasta, toiminnan taustalla olevista ajatuksista ja käynnissä olevista projekteista. Monenlaista oli työn alla. Työtahti vain kiristyi loppuvuotta kohti, ja viime vuosi olikin niin toiminnantäyteinen, ettemme aina tahtoneet pysyä itsekään sen perässä, mitä kaikkea väkemme touhusi. Monet pitkään suunnitellut ja työstetyt yhteistyöhankkeet saatiin valmiiksi vuoden loppuun mennessä, ja sen ohessa luennoimme ympäri maata ja julkaisimme niin tieteellisiä kuin laajalle yleisölle suunnattuja kirjoituksia. BIOS & YLE -YHTEISTYÖ Tutkimusyksikkömme ensimmäinen suuri hanke, johon Koneen säätiö myönsi meille vuonna 2015 rahoituksen,
oli yhteistyö Ylen kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi. Hanke loi nahkansa monta kertaa parin vuoden työn aikana, ja uutis- ja ajankohtaistoimituksen rinnalle mukaan tuli draamatoimitus. Laajan _Tehtävänä tulevaisuus_ -kokonaisuudenjulkaiseminen alkoi
lokakuussa. Siihen kuului haastatteluiden ja perinteisten reportaasien lisäksi joukko draaman tuottamia audiovideoita sekä Jari Hanskan juontama podcast-sarja _Tulevaisuus hanskassa_ . Podcast-sarjan runkona toimivat kuunnelmat, jotka Juho Gröndahl oli dramatisoinut pääosin BIOS-tutkimusyksikön tuottamien tarinoiden pohjalta. BIOS-väki oli muutoin mukana kokonaisuudessa sekä haastateltuina asiantuntijoina että tuottamalla toimittajille tietopaketteja keskeisistä ympäristö- ja resurssihaasteista. _Tehtävänä tulevaisuus_ oli pioneerityötä: ensimmäinen Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen ja draaman yhteishanke, poikkeuksellisen pitkäkestoista tutkijoiden ja toimittajien yhteistyötä sekä julkaisualustojensa monipuolisuudessa uraauurtavaa journalismia. Toisaalta kokonaisuus osoitti, miten vaikeaa yksilön kuluttajavalintoihin tai yksittäisiin teknisiin ratkaisuihin keskittyvästä puhetavasta on päästä irti. Ympäristö- ja resurssikysymysten kunnollinen kytkeminen taloudellisiin ja poliittisiin näkökulmiin on yhä työn ja tuskan takana. Tämä kuvaa tilannetta tietysti journalismia laajemminkin. Ennen vuoden vaihdetta julkaistussa jutussaan toimittajat Virpi Hukkanen ja JanneToivonen toteavat :
_”Mutta millaista liikettä on saatu aikaan? Hyvin, hyvinvarovaista._
_Suomen hallitus laskee hämmästyttävän paljon kansalaisen vapaaehtoisuuden varaan. Tavallisen suomalaisen pitäisi puolittaa ilmastopäästönsä runsaassa 20 vuodessa. Ilman sitä koko maan ilmastotavoitteet jäävät saavuttamatta._ _Kuinka moni suomalainen edes tietää, että hänen kontollaan onmoinen muutos?_
_Entä missä ovat kannustimet? Eivät juuri missään._ _Ehkä ympäristöministeriössä luotetaan, että sivistynyt kansalainen hoitaa hommansa.”_ TUTKIJOIDEN JULKILAUSUMA SUOMEN METSIEN KÄYTÖN ILMASTO- JA YMPÄRISTÖVAIKUTUKSISTA Keskustelun muutos vaatii myös tutkijoiden yhä aktiivisempaa osallistumista yhteiskuntaan. Viime vuosina tästä on maailmalta monia esimerkkejä. BIOS:in Jussi Eronen osallistui vuonna 2013 julkaistuun tutkijoiden konsensuslausuntoon , joka peräänkuulutti ”Maapallon elossapitojärjestelmien” turvaamista. Viime vuoden maaliskuussa joukko tutkijoita julkaisi ”tiekartan hiilipäästöjenalasajoon ”.
Joulukuussa julkisuutta sai yli 15 000 tutkijan allekirjoittama ”varoitus ihmiskunnalle”.
Suomalaiset tutkijat taas laativat maaliskuussa julkaistunjulkilausuman ,
jossa otettiin kantaa hallituksen kaavailemiin metsänkäyttö- ja biotaloussuunnitelmiin. Allekirjoittaneet tutkijat vastasivat julkilausuman sisällöstä, mutta BIOS fasilitoi tutkijoiden yhteistyötä ja julkistamisponnistuksia. BIOS osallistui myös Helsingissä Eurooppa-Salissa 24.3. pidetyn julkistamistilaisuudenjärjestelyihin.
Asia oli lopulta yksinkertainen: mikäli metsien polttamiseen nojattaisiin energiantuotannossa yhä enemmän, se olisi turmiollista luonnon monimuotoisuudelle – eivätkä Suomen ilmastopäästöt vähenisi yhtään tarvittavalla aikavälillä. Keskustelu asiasta kävi kuitenkin kuumana pitkään. Tutkijoita syytettiin siitä, että he halusivat ”museoida” Suomen metsät ja kieltää niiden hakkaamisen, vaikka julkilausuma tietysti käsitteli nykyisen hakkuumäärien voimakasta lisäämistä eikä puhunut hakkuita vastaan ylipäätään. Tutkijoiden näkemykset pitkäkestoisten puutuotteiden suosimisesta tahtoivat myös jäädä kärjekkäämmän kiistelyn varjoon. BIOS-tutkimusyksikön Antti Majava osallistui aktiivisesti aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun muun muassa _Helsingin Sanomien_ mielipidekirjoituksella ”Tieteellinen tutkimus ei tue metsänhakkuiden lisäämistä”
(maksumuurin takana), _Politiikasta.fi_-lehden kirjoituksillaan ”On aika siirtyä suunnitelma B:hen”, ”Suomi
lobbasi metsänsä alelaariin” sekä
_Kanava_ssa ja _Suomen Kuvalehdessä_ julkaistulla artikkelilla _Hallituksen ilmastopolitiikalle haukut: ”Toivotamme tervetulleeksi seitsemän asteen lämpenemisen Suomessa”_.
BIOS julkaisi myös heinäkuussa oman tiedotteensablogissaan.
Keskustelua kuumensi se, että samaan aikaan EU:ssa päätettiin niin sanotuista LULUCF-säännöistä eli siitä, miten maankäytön eli myös metsätalouden ilmastovaikutuksia lasketaan. Suomalainen lobbaus EU:n päätöksen ohjaamiseksi hallituksen linjan mukaiseksi oli hyvin aggressiivista, ja vaikka tutkijoiden konsensusta ilmaistiin edelleen Ilmastopaneelin lausunnossa,
EASAC:in raportissa
ja tutkijoiden kansainvälisessä julkilausumassa,
niihin viitattiin jopa ”adressitutkijoiden” älähdyksinä. Tiedemaailman yksimielisyydestä tehtiin hyveen sijaan pahe. Myös BIOS sai oman osansa syytöksistä.
Lopullinen päätös LULUCF-säännöistä saatiin aikaan joulukuussa . Pääasiassa päätös myötäilee Suomen hallituksen linjaa eli on vastoin niitä päämääriä, joihin esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksissa sitouduttiin. Tutkijat eivät jääneet ääniksi korvessa, vaan tieto metsätalouden ilmastovaikutuksista levisi laajalle ja muutti koko keskustelua perinpohjaisesti. Kuten niin usein, tieto jää kuitenkin politiikassa helposti altavastaajaksi. KANSAINVÄLISIÄ VIERAITA JA KIRJAYHTEISTYÖTÄ BIOS oli järjestämässä kahta kansainvälistä vierailua Suomeen. Huhtikuussa toimittaja ja kirjailija Nafeez Ahmed vieraili Helsingissä ja Tampereella.
Helsingissä luento järjestettiin yhteistyössä Helsingin yliopiston Kestävä planeetta -tiedeteeman kanssa, Tampereella Tampereen yliopiston journalistiikan koulutusohjelman kanssa. BIOS-tutkimusyksiköstä Tere Vadén ja Ville Lähde esiintyivät Tampereen tilaisuudessa.
Samassa tilaisuudessa esiteltiin myös journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkasen luotsaamaa kirjahanketta _Hyvänsään aikana_
.
Kirjan tekeminen oli sekin ympäristöjournalismin pioneerityötä: Nikkanen teki kirjan yhdessä 21 opiskelijan työryhmän kanssa, ja prosessin tavoitteena oli kirjan lisäksi kouluttaa Suomeen ympäristö- ja resurssikysymyksiin syvällisesti perehtyneiden toimittajien joukko. BIOS-väki oli onnellisen otettu saadessamme osallistua tähän hankkeeseen. Järjestimme työryhmälle koulutuspäivän Tampereen yliopistolla 10.2., annoimme kirjoittajille asiantuntija-apua ja olimme haastateltavina sekä kirjassa että sen rinnalla tuotetussa erinomaisessa podcast-sarjassa.
_Hyvän sään aikana_ palkittiin marraskuussa Kanava-palkinnolla,
ja se päätyi myös Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.
Mikä tärkeintä, kirja on ollut myyntimenestys. Päätyessään tuhansien lukijoiden käsiin se muuttaa omalta osaltaan suomalaista ilmastokeskustelua. Vielä pari vuotta sitten tällainen ympäristöaiheita käsittelevän kirjan menestys olisi tuntunutmahdottomalta.
Anthony D. Barnosky, Mari Pantsar, Janne Hukkinen ja Paavo Järvensivu Jussi T. Erosen vetämässä paneelikeskustelussa Helsingin yliopistolla 8. kesäkuuta 2017. Kesäkuussa BIOS oli mukana järjestämässä professori Anthony Barnoskyn vierailua Suomeen Barnoskyn ja Elizabeth Hadlyn kirjan _Loppupeli_ käännöksen ilmestymisen aikaan. Helsingin yliopiston Metsätalolla pidetyn tilaisuuden juontajana oli Jussi Eronen ja Barnoskyn keskustelukumppanina lavalla Paavo Järvensivu. Barnosky esiintyi myös Turussa pidetyssä Ekologinen kompensaatio -tilaisuudessa, johon BIOS osallistui isolla joukolla. Paavo Järvensivu kuului tapahtuman suunnitteluryhmään, ja Jussi Eronen ja Karoliina Lummaa esiintyivät tilaisuudessa. TYÖRYHMISTÄ TEATTERIIN Näiden päähankkeiden lisäksi BIOS-tutkimusyksikkö osallistui lukuisiin muihin tapahtumiin ja erilaisten tutkimuselinten tai tieteen ja politiikan suhteita rakentavien tahojen toimintaan. Antti Majava oli läpi vuoden aktiivinen Smart Energy Transition –hankkeen Energiamurrosareenalla. Energia-alan
asiantuntijoita ja päättäjiä yhteen koonneen areenan tarkoituksena oli tuottaa konkreettisia toimintaehdotuksia Suomen energia- ja ilmastostrategian tueksi. Työn päätyttyä Antti kirjoitti kokemuksistaan otsikolla ”Tarvitaanko myös kulttuurinen murros?”
Osallistuimme myös Valtioneuvoston kanslian ja Sitran Kansallisenennakointiverkoston
toimintaan sekä
Kehys ry :n ruokaturvaryhmän kokoontumisiin. Tero Toivanen antoi marraskuussa BIOS-tutkimusyksikön asiantuntijalausunnon eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle.
Teimme myös yhteistyötä Dodo ry:n kanssa. Yllä mainittu Helsingin yliopiston Kestävä planeetta -tiedeteema järjesti alkuvuodesta vanhassa Tiedekulmassa laajan Planeetan rajat -keskustelutilaisuuksien sarjan. BIOS-tutkijat osallistuivat sarjan suunnitteluun, olivat paikalla esittämässä asiantuntijakommentteja, ja Jussi Eronen oli mukana keskustelussa “Planeetan rajat: miten elämää voidaan suojella?” Lisäksi tammikuussa Ville Lähde oli keskustelemassa Tieteiden yön tapahtumassa ”Vapauden tulevaisuus”
ja Karoliina Lummaa osallistui joulukuussa paneeliin ”Kertakäyttökulttuuri, massakulutus ja ympäristö”. Heurekaan rakennetun Suomi 100 -juhlanäyttelyn ”Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta”
konsultoiminen oli mukavaa vaihtelua tutkijatyöhön ja kiivaaseenkin julkiseen keskusteluun. Paavo Järvensivu ja Jussi Eronen tarjosivat tieteellistä taustoitusta Anu Koskisen työryhmälle, joka laati KOKO Teatterin esityksen _Tältä planeetalta_.
TIETEELLISIÄ JULKAISUJA Vaikka BIOS-tutkimusyksikkö painottaa tavanomaisia tieteellisiä toimijoita enemmän osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tiede–politiikka-yhteyksien rakentamiseen, on oma tutkimustyö tietysti toiminnan kivijalkoja. Lokakuussa _The Anthropocene Review_ -lehdessä ilmestyi BIOS-yhteisartikkeli ”The Many Anthropocenes”.
Jussi Eronen osallistui useiden yhteisartikkelien kirjoittamiseen, muun muassa: ”Productivity, biodiversity, and pathogens influence the global hunter-gatherer population density”
(_PNAS_), ”The Calm Before the Storm: Global Climate Change Driving the Extinction of a Bamboo Specialist” (_Current Biology_) ja ”Merging paleobiology with conservation biology to guide the future of terrestrial ecosystems”
(_Science_).
Paavo Järvensivun artikkeli ”A post-fossil fuel transition experiment: Exploring cultural dimensions from a practice-theoreticalperspective
”
ilmestyi julkaisussa _Journal of Cleaner Production_. Tero Toivasen ja Mikko Pelttarin artikkeli ”Tämä ihmisen maailma?” ilmestyi _Tiede & Edistys –_lehden numerossa 1/2017. Karoliina Lummaan artikkeli ”Antroposeeni: ihmisen aika geologiassa ja kirjallisuudentutkimuksessa” ilmestyi Avain-lehden numerossa 1/2017. BIOS-BLOGI JA MUITA LAAJAN YLEISÖN JULKAISUJA BIOS-tutkimusyksikön kotisivujen blogista on kehkeytynyt julkaisualusta niin tiedotteille tai kannanotoille kuin syvällisille kirjoituksille erilaisista ympäristöaiheista. Syyskuussa kommentointiin uutista uuden taloustieteen huippuyksikönperustamisesta
,
lokakuussa Valtioneuvoston selontekoa Suomen ilmastopolitiikan suunnitelmasta vuoteen 2030.
Vuoden aikana ilmestyi kolme Ville Lähteen BIOS-kollegoiden tuella laatimaa pitkää esseetä: heinäkuussa ”Väestönkasvun perusasiathaltuun ”,
elokuussa ”Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa? ” ja joulukuussa vuoden ilmastouutisia ja -tutkimusta koonnut ”Sadan vuoden urakka – Miten ilmaston kanssa eletään”.
Monet laajan yleisön kirjoituksista olivat kriittisiä kommentteja julkiseen keskusteluun tai tiettyihin kannanottoihin. Helmikuussa _Kauppalehdessä_ julkaistu Ville Lähteen kirjoitus ”Kiertomatkalla ei opi koko maailmaa”
puuttui lehden toimittajan skeptisiin näkemyksiin ilmastotoimista(laajempi versio
).
_Helsingin Sanomissa_ maaliskuussa ilmestynyt kirjoitus ”Köyhyysrajan yläpuolella on paljon köyhyyttä” kommentoi lehdessä ilmestyneitä Heikki Aittokosken, Saska Saarikosken ja Bjørn Lomborgin näkemyksiä (kirjoitus on maksumuurin takana, mutta laajempi versio löytyy täältä).
Huhtikuussa Ville Lähde kritisoi tutkimuksen ja mainostuksen rajaa rikkovaa raporttia _Maaseudun tulevaisuuden_ sivuilla ja jatkoi raportin ruotimista laajemmassa kirjoituksessaan.
Kesäkuussa Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen kommentoivat _Suomen Kuvalehdessä_ hävittäjähankintoja.
Ville Lähde kirjoitti _Huili_-lehdessä ympäristökeskustelun kuluttajakeskeisyydestäja
Vihreässä Langassa kehityksen hyvistä ja huonoista suunnista.
Tero Toivanen kirjoitti _Politiikasta.fi_-lehdessä ympäristökeskustelun sotametaforista ja tarkasteli Pekka Kuusen klassikkoteosta nykypäivän valossa Ekosäätiön sivuilla. BIOS HAASTATELTAVANA JA LUENNOIMASSA Vuoden kuluessa BIOS-väki oli haastateltavana lehdissä ja radiossa toistakymmentä kertaa. Jälleen osa näistä oli reaktioita muuhun julkiseen keskusteluun, kuten Ville Lähteen haastattelu _Helsingin Sanomiin_ Pentti Linkolan väestönäkemyksistä(maksumuurin
takana) tai Esko Valtaoja näkemyksiin vastaava haastattelu _Maaseudun Tulevaisuudessa_. Toukokuussa Tero Toivanen keskusteli Mikko Pelttarin kanssa antroposeenista Yle Puheen ohjelmassa “Uuden aikakauden äärellä “. Jussi Eronen ja Tero Toivanen olivat marraskuussa keskustelemassa Yle Radio 1:n Tiedeykkösen ohjelmassa ”Antroposeeni, uusi geologinen aikakausi, on alkanut ”. Samassa kuussa Ville Lähde keskusteli professori Juha Heleniuksen kanssa ruoantuotannosta Yle Puheen ohjelmassa ”Mitä syömme tulevaisuudessa?”
Teroa haastateltiin Kansan Uutisiin provokatiivisella otsikolla ”Villiä luontoa ei enää ole”.
Jussi Eronen oli läpi vuoden haastateltavana useissa viestintävälineissä etenkin ilmastonmuutoksesta ja kuudennestasukupuuttoaallosta.
Säännöllinen luennointi niin yliopistossa kuin erilaisten järjestöjen, seurojen tai instituutioiden järjestämissä tilaisuuksissa on osa kaikkien BIOS-tutkijoiden elämää, ja he ovat aktiivisia myös muilla saroilla kuin BIOS-työssä. Kaikkiaan tutkijamme pitivät nelisenkymmentä tutkimusyksikön aiheita koskevaa luentoa Suomessa ja ulkomailla. Tieteellisistä luennoista voidaan mainita esimerkiksi seuraavat: Ville Lähde oli kutsuttu luennoija Tampereen yliopiston ja EADI:n kansainvälisessä seminaarissa ”Global Governance and Reponsibility” huhtikuussa Tampereella. Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen esitelmöivät kesäkuussa konferenssissa ”HopefulNESS – The 13th Nordic Environmental Social Science Conference” Tampereella. Ville Lähde oli kutsuttu luennoija Tukholmassa elokuussa järjestetyssä ”Resilience 2017” -konferenssissa. Tere Vadén piti syyskuussa esitelmän Future Energy Summit -tapahtumassa Iso-Britanniassa Folkestonessa. Karoliina Lummaa esitelmöi marraskuussa konferenssissa ”Confronting the Narratives of the Anthropocene” Tampereella. Muista julkisista esiintymisistä mainittakoon: Paavo Järvensivu luennoi Aalto-yliopiston Critical Design –kurssilla huhtikuussa. Antti Majava esiintyi toukokuussa Suomen Akatemian järjestämässä Ihminen ja kosmos –seminaarissa Kuhmossa. Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu järjestivät toukokuussa paneelin Kulttuurintutkimuksen päivillä. Jussi Eronen oli elokuussa puhujana Tieteiden yössä. Ville Lähde osallistui syyskuussa Nessling Nestin keskusteluun ”Systeeminen muutos”.
Antti Majava esiintyi marraskuussa Satahima-hankkeen päätösseminaarissaPorissa.
MITÄ SEURAAVAKSI?
BIOS on mukana Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittamassa hankkeessa ”Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin” (WISE). Hankkeen toiminta käynnistyi vuoden 2018 alussa ja jatkuu useamman vuoden, kuten muukin BIOS-tutkimusyksikön toiminta Koneen Säätiön rahoituksella. Tutkimushankkeen rinnalla jatkamme seuraavaa omaa päähankettamme: avoimesti verkossa käytössä oleva tietokokonaisuus, joka selvittää uusimman tutkimustiedon pohjalta sitä, millaisia ovat tärkeimmät lähitulevaisuuden ympäristö- ja resurssihaasteet, ja minkä mittakaavan muutoksia niistä selviäminen edellyttää etenkin suomalaiselta yhteiskunnalta. Tämän työn ohessa syntyviä laajalle yleisölle suunnattuja katsauksia julkaistaan niin ikään säännöllisesti BIOS-blogissa. Ja vaikka olemme luvanneetkin itsellemme ja toisillemme keskittyä tänä vuonna näihin päätöihimme, varmasti meihin törmää edelleen luennoimassa ja keskustelemassa maailman turuilla jatoreilla.
4.12.2017 Sadan vuoden urakka – Miten ilmaston kanssa eletään Ilmastopolitiikasta kertovan väsyneen vitsin mukaan se on kuin jatkuvaa tuomiopäivän siirtämistä: aina on kymmenen vuotta aikaa toimia, kymmenen vuoden jälkeen taas kymmenen ja niin edelleen. Vääräleuat ovat yhtäältä oikeassa siinä, että tarkkojen aikarajojen julistaminen kärsii helposti inflaation. Toisaalta he eivät ymmärrä tai halua huomata, että päämäärä on muuttunut. Joskus asetettiin aikarajoja ilmastonmuutoksen estämiselle, sitten sen pysäyttämiselle, mutta nyt sen hillitsemiselle ”turvarajan”alle.
_Kun yhteiskunnat ovat epäonnistuneet perinpohjaisesti ilmastopolitiikassa, vanhoista päämääristä on täytynyt luopua.Maailma ei odota._
Ilmastoasioita satunnaisesti seuraavalle aikarajojen siirtäminen herättää ymmärrettävästi hämmennystä, sillä näitä muutoksia hahmottaakseen täytyisi pysyä tutkimuskeskustelun perässä. Sirpaleiset ja satunnaiset kohahduttavat uutiset haipuvat pian muistista. Siksi tarvitaan keskustelun kokoamista, välitilinpäätöksiä, kokonaiskuvaa tutkimuksen ja toiminnan tilasta. Ilmastoasioissa on tapahtunut paljon kuluneen vuoden aikana, ja tämä kirjoitus pyrkii antamaan asioista mahdollisimman lähestyttävän yleiskatsauksen. Linkeissä tarjotaan laajan yleisön taustalukemista, kirjallisuusluettelossa tieteellisiä lähteitä. Jäljellä olevien toiminnan vuosien lisäksi ilmastokeskustelussa on puhuttu paljon lämpenemisen turvarajoista – Pariisin ilmastosopimuksessa sovittiin maapallon keskilämpötilan nousun pysäyttämisestä selvästi alle 2 asteen tai mieluiten alle 1,5 asteen verrattuna esiteolliseen aikaan. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on esitetty _hiilibudjetteja_. Kuinka paljon
etenkin hiilidioksidia voidaan päästää ilmoille, ennen kuin tietty lämpenemisen raja saavutetaan? Lämpenemisen turvarajat ja hiilibudjetit synnyttävät helposti yksioikoisen kuvan tilanteesta: kunhan rajoissa pysytään, homma on kunnossa. Turvarajat ovat kuitenkin ilmastopolitiikan kompromisseja, tutkimuksen ja ilmastopolitiikan kädenväännön tulosta.
Kahden asteen lämpeneminen aiheuttaisi todennäköisesti monia vaarallisia ympäristömuutoksia ympäri maailman. Suomalaisen on hyvä muistaa, että nämä lämpölukemat ovat keskimääräisiä, ja Suomessa arvioidaan tulevan lämpenemisen olevan niihin nähden kaksinkertaista – elleivät tietyt epätodennäköisemmät skenaariot esimerkiksi merivirtojen muutoksista toteudu. Siksi tarkkoja aikarajoja tai hiilibudjetteja olennaisempaa on saavuttaa mahdollisimman nopeasti _nettonollapäästöt_ eli tilanne, jolloin kasvihuonekaasujen päästöt ja niitä poistavat nielut ja hiilen talteenoton menetelmät ovat tasapainossa. Eikä sekään oleviimeinen etappi.
Valitettavasti tilanne on nimittäin edennyt niin pitkälle, että etenkin hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä on kasvanut liian korkeaksi. Jossain vaiheessa se täytyy saada laskuun. Täytyy katsoa kohti sellaista tulevaisuutta, jossa hiiltä saadaan imettyä ja sidottua pois ilmakehästä niin, että _vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät_ tai muut turmiolliset ympäristönmuutokset eivätehdi käynnistyä.
Positiiviset takaisinkytkennät ovat prosesseja, joissa lämpeneminen saa aikaan muutoksia, jotka aiheuttavat lisää lämpenemistä ja niin edelleen. Ikiroudan laajamittainen sulaminen ja ilmastoa lämmittävän hiilidioksidin ja metaanin vapautuminen on ehkä tunnetuin tällainen uhkakuva. Negatiiviset takaisinkytkennät ovat sellaisia, jotka toimivat lämpenemistä vastaan. Tästä esimerkki on kasvukauden pidentyminen joillain alueilla, mikä lisää hiilen sitoutumista kasvillisuuteen (elleivät muut tekijät heikennä kasvillisuuden tilaa). Tällaisia prosesseja tapahtuu planeetalla jatkuvasti pienessä ja isossa mittakaavassa, mutta vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen laajamittainen eteneminen tekisi planeetasta käytännössä elinkelvottoman minkäänlaisille ihmisyhteiskunnille. Tämä avaa hyvin erilaisen tulevaisuuden näkymän: ei ole valomerkkiä, ei tiukkaa deadlinea, ei liioin harjakaisia, kun urakka on hoidettu. Ei ole myöskään tuomiopäivän aikarajaa, jonka jälkeen kaikki on turhaa. Vaikka tilanne on kurja, tämä näkökulma luo omalla tavallaan myös toivoa. Yksittäinen huono uutinen ei olekaiken loppu.
_Ilmaston kanssa on opittava elämään_. Edessä on sukupolvien mittainen urakka, jonka aikana yhteiskunnat pitää rakentaa soveliaiksi elämään uudenlaisella planeetalla. Kasvihuonepäästöistä ja muista tekijöistä kuten maanpinnan heijastavuudesta eli _albedosta__ _johtuvan
_säteilypakotteen_
vähentäminen reilusti nykytason alle hallitsee tätä uutta elämänmuotoa hamaan tulevaisuuteen. Urakan taakka jaetaan sukupolvien välille, ja nyt tehtävät valinnat vaikuttavat väistämättä siihen, millaisiksi nykypäivän lasten ja nuorten yhteiskunnat muodostuvat. Nyt päätetään siitä, millaista elämää he elävät ja onko heidän taakkansa kestämätön. 1) LUPAUSTEN JA TODELLISUUDEN RISTIRIITA Jo vuonna 1992 Rion ilmastokokouksessa sitouduttiin pitämään kasvihuonekaasujen pitoisuus tasolla, joka estäisi vaaralliset muutokset ilmastojärjestelmässä. Kahden asteen ”turvarajaa” oli esitetty tieteellisesti jo vuodesta 1990 asti, mutta siitä sovittiin poliittisesti ensimmäisen kerran vasta vuonna 2010 Cancunin ilmastoneuvotteluissa.
Siitä lähtien YK:n ympäristöohjelma UNEP on julkaissut vuosittain _The Emissions Gap_ -raportteja.
Niissä tarkastellaan maailman maiden tekemien ilmastolupausten, erilaisten ilmastotoimien ja kansainvälisesti asetettujen päämäärien välistä kuilua. Raportin tuorein versio ilmestyi lokakuussa (UNEP 2017). Sen vakava viesti on viime vuosilta valitettavan tuttu: Pariisin sopimusta varten tehdyt kansalliset sitoumukset eivät riitä läheskään kahden asteen tavoitteeseen. Mikäli sitoumuksia ei kiristetä, päädytään vähintään 3 asteen keskimääräiseen lämpenemiseen esiteolliseen aikaan nähden vuosisadan loppuun mennessä – eikä lämpeneminen pysähtyisi siihen (sama, 18). Raportissa ei edes otettu huomioon Yhdysvaltain hallinnon täyskäännöstä ilmastopolitiikassa, joka synkistää kuvaaentisestään.
Nykyiset kansalliset sitoumukset kattaisivat toteutuessaan vuoteen 2030 mennessä vain kolmanneksen niistä päästörajoituksista, jotka tarvittaisiin kahden asteen turvarajan alla pysymiseen. Mikäli pyritään Pariisin sopimuksessa asetettuun alhaisempaan 1,5 asteen tavoitteeseen, kuilu lupausten ja todellisuuden välillä on vielä leveämpi. (sama, 1, 15) Kuten IPCC:n ilmastoraporteissa, tässä tietysti puhutaan todennäköisyyksistä. Puheena oleva taso on ”todennäköinen” (_likely_) eli 66–100 % todennäköisyys.
Lähde: UNEP 2017, 15. Valitettavasti maailma ei kulje tällä hetkellä edes kansallisten sitoumusten raiteilla, vaan esimerkiksi EU ja Yhdysvallat laahaavatpahasti jäljessä
.
Ilmastopäästöt ovat kasvussa, etenkin kun lasketaan mukaan hiilidioksidin (CO2) lisäksi muut lyhyt- tai pitkäaikaiset kasvihuonekaasut kuten metaani (CH4) tai dityppioksidi (N2O), joiden vaikutus yhteismitallistetaan yleensä _hiilidioksidiekvivalenssiksi_.
Tämä onkin tärkeä huomata: viimeisinä kolmena vuonna nimittäin energiantuotannon CO2-päästöt näyttivät tasaantuneen, mutta kaikkiaan kasvihuonepäästöt olivat edelleen kasvussa (sama, xv, 2) Marraskuisten Bonnin ilmastoneuvotteluiden (COP23) yhteydessä julkaistiin myös hälyttäviä tietoja, joiden mukaan fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja teollisuudesta johtuvat hiilidioksidipäästöt ovat kääntyneet jälleen nousuun kolmen vuoden tasaisen vaiheen jälkeen. Joukko tutkijoita julkaisi tulokset useissa tiedelehdissä, muun muassa _Environmental Research Letters_ -julkaisussa (Jackson _et al._ 2017). Syynä nousuun olivat etenkin Kiinan nousseet päästöt sekä EU:n ja Yhdysvaltain aiempaa hitaammat päästövähennykset.
On kuitenkin epäselvää, onko tämä hetkellinen poikkeus vai merkki siitä, että nykyinen edes lievä hyvä kehitys olisi pysähtynyt. Esimerkiksi Kiina näyttää olevan nousseista päästöistä huolimatta edellä asettamaansa tavoitetta kääntää päästöt laskuun vuoteen 2030 mennessä.
Kiina tuskin toisaalta tiukentaa tavoitteitaan, mikäli EU ja Yhdysvallat jatkavat laiskaa linjaansa. Lupausten, toiminnan ja päämäärien kuilu on suljettava, sillä muuten päämäärät karkaavat käsistä. Tälle ei riitä aikaa, mikäli viivytetään päätöksiä Pariisin sopimuksessa säädettyyn vuoden 2023 ensimmäiseen säännölliseen arviointiin (_global stocktake_) asti. Toisin sanoen ankarammat ponnistelut olisi aloitettava viipymättä (UNEP 2017, 2, 16). _Tiukempia päämääriä pyydetäänkin mailta vuonna 2018, jälleen uudella ilmastopolitiikan kohtalonhetkellä._ Käytännössä tämä tarkoittaa, että kasvun sijaan päästöt pitäisi saada tasaantumaan ja kääntymään laskuun vuonna 2020, jotta 2 asteen tai 1,5 asteen tavoitteiden saavuttaminen olisi mahdollista. Nykyisillä sitoumuksilla – jos niitä siis noudatettaisiin – huippua ei tule ennen vuotta 2030. (sama, 16) Nopea hiilidioksidipäästöjen leikkaaminen tarkoittaa käytännössä kivihiilen käytön aikaista lopettamista – mikä ei ole rohkaisevaa, koska tällä hetkellä kivihiilen käyttö ja siitä aiheutuvat päästöt ovat edelleen kasvussa. (sama, 41, 47) Kasvu ei kuitenkaan ole läheskään takavuosien tasolla, ja kivihiilen käyttö lienee saavuttamassa huippunsa. Samaan aikaan öljyn käyttö toisaalta lisääntyy. Siksi fossiilisten polttoaineiden kokonaisvaltainen alasajo on välttämätöntä. Hiilidioksidipäästöjen leikkaamisen lisäksi etenkin tällä hetkellä voimakkaasti kasvavien metaanipäästöjen vähentäminen voisi auttaa paljon tässä vaikeassa alkuvaiheessa (sama, 54–55). World Research Instituten tuore raportti _Turning Points: Trends in Countries’ Reaching Preak Greenhouse Gas Emissions Over Time_ (WRI
2017) tarkastelee nykytilannetta toisesta näkökulmasta: kuinka moni maa on saavuttanut päästöhuipun? Näillä näkymin vuoteen 2030 mennessä 57 maan päästöt saavuttavat lakipisteen ja kääntyvät laskuun. Se ei toki riitä Pariisin sopimuksen päämääriin, eikä pelkkä huipun saavuttaminen kerro paljoakaan. Olennaista on, kuinka ajoissa ja millä tasolla päästömaksimi on ja kuinka nopeaa lasku sen jälkeen. (sama, 1–2) Raportin sävy on myös optimistinen: maiden oletetaan noudattavan Pariisin sitoumuksiaan ja kiristävän toimiaan niiden täyttämisen jälkeen (sama, 11). 2) MIKSI HIILIDIOKSIDIN MÄÄRÄ ILMAKEHÄSSÄ ON ENNÄTYSKORKEALLA? Maailman ilmatieteen järjestö ilmoitti lokakuun lopussa, että vuonna 2016 hiilidioksidin määrä ilmakehässä oli noussut ennätystasolle 403,3 ppm (miljoonasosaa) (WMO 2017). Uutisessa ei ole sinänsä mitään yllättävää: hiilidioksidin pitoisuus kasvaa joka vuosi, ja pitkäkestoisten kasvihuonekaasujen (CO2, CH4, N2O) aiheuttama säteilypakote on kasvanut 40% vuodesta 1990, mistä hiilidioksidi vastaa leijonanosasta eli 80 %. (sama, 2) Yllättävää oli kuitenkin se, että CO2-pitoisuuden vuositason lisäys oli 50% suurempi kuin 10 vuoteen, ja metaanipitoisuuksienkin lisääntyminen oli keskimääräistä suurempi. Lisäys oli myös mittavampi kuin edellisen El Niñonaikaan
(tuolloin ekosysteemien aiheuttamat luontaiset päästöt lisääntyvät hetkellisesti). (sama, 2). NASA-lähteissä käytettiin rajumpia ilmauksia ja puhuttiin suurimmasta lisäyksestä 2000 vuoteen tai ylipäätään dokumentoidussa ilmastohistoriassa (Liu et al, 2017). Ennätysnousuun oli kaksi syytä: yhtäältä korkealla pysyneet hiilidioksidipäästöt ja toisaalta El Niño -ilmiö. Julkisessa keskustelussa ei aina tehdä tarpeeksi selvää eroa _vuosittaisten hiilidioksidipäästöjen_ ja ilmakehään kertyneen _hiilidioksidipitoisuuden_ välillä. Ensimmäinen on virta (_flow_), toinen on varanto (_stock_). Siksi pitoisuuden kasvussa ei ollut mitään yllättävää silloinkaan,
kun vuosittaiset päästöt näyttivät tasaantuneen.
Jos hiilidioksidipäästöt ovat hiilinieluja korkeammalla, pitoisuus kasvaa joka vuosi – on päästöjen kasvu sitten pysähtynyt tai ei. _Siksi ilmastonmuutos kiihtyy, vaikka päästöt tasaantuisivat._ Ilmatieteen laitoksen Ari Laaksonen ilmaisi asian Helsingin Sanomissanäin:
_”Onhan se hyvä uutinen, että päästöt eivät ole enää kasvaneet”, Laaksonen sanoo. Mutta hiilidioksidi lisääntyy päästöjen tasaantumisesta huolimatta. Jos päästät vakiomäärän, niin pitoisuuskin kasvaa vakiotahdilla. Kestää satoja ja tuhansia vuosia, ennen kuin nämä poistuvat ilmakehästä._ Maailman ilmatieteen järjestön tiedotteen julkaisemisen yhteydessä monet tutkijat ilmaisivat myös huolensa siitä, että metaanin nousutahti saattaisi kertoa jonkinlaisista käynnistyneistä positiivisista takaisinkytkennöistä.
_”We do not understand why methane is rising. It may be a climate change feedback. It is very worrying.”_ 3) KUINKA PALJON LUONTO JAKSAA NIELLÄ PÄÄSTÖJÄ? Kaikki ihmistoiminnan tai luonnonilmiöiden kuten tulivuorten ja metsäpalojen tuloksena ilmoille päässyt hiilidioksidi ei jää ilmakehään. Osa siitä imeytyy mereen tai meren yhteyttävään kasvillisyyteen tai päätyy maaperään ja kasvillisuuteen yhteyttävien kasvien toiminnan tuloksena. Tätä käsitellään tieteessä _nielun_ (sink) käsitteellä. Nieluilla viitataan yleisesti ottaen luonnonjärjestelmien kykyyn ottaa vastaan ihmistoiminnan sivuseurauksia. (Lähde 2013, 107–109) Tästä näkökulmasta ilmastonmuutos on nieluongelma: ilmakehä ei pysty enää ottamaan vastaan päästöjä siirtymättä radikaalisti toisenlaiseen tilaan. Ilmakehän lisäksi on muita merkittäviä hiilidioksidin nieluja, joista tärkeimpiä ovat meret, metsät, kosteikot ja maaperä. Arkikeskustelussa vain näistä muista puhutaan yleensä nieluina, mutta toisesta näkökulmasta on havainnollista tarkastella myös ilmakehää nieluna ja koko tilannetta kasvihuonepäästöjen _lähteiden_ (source) ja _nielujen_ suhteena. Kaikki fossiilisten polttoaineiden käytöstä kiertoon tuleva hiili menee jonnekin, eli lähteet ja nielut ovat aina tasapainossa. Tästä on kuitenkin seurauksena se, että ilmakehässä, merissä ja maalla tapahtuu mittavia muutoksia. Nielut alkavat mennä tukkoon. Ilmakehässä tästä on seurauksena ilmaston lämpenemistä, merissä lämpenemistä ja meriveden happamoitumista,
joka on vaarallisimpia tämän hetken ympäristömuutoksia. Merten kyky ottaa vastaan hiilidioksidia on myös rajallinen: jossain vaiheessa saavutetaan saturaatiopiste, jolloin tämän nielun tehoheikkenee
– joskin ilmiö on osoittautunut oletettua monimutkaisemmaksi. Ilmakehällä vastaavaa kylläisyyspistettä ei ole, minkä vuoksi sen mieltäminen nieluksi voi ollakin vaikeaa. Lähde: Global Carbon Project Kuten päästöjen kohdalla, pitää erottaa toisistaan hiilinielujen virta (_flow_) ja varanto (_stock_). Oheisessa kaaviossa kuvataan, mikä osuus vuosittaisista CO2-päästöistä päätyy mereen, mikä maanpäällisiin järjestelmiin ja mikä ilmakehään. Meren ja maan nieluissa on vuosittaista ja vuodenaikaista vaihtelua – koska ne riippuvat esimerkiksi siitä, miten kasvit kasvavat tai maatuvat tai miten merivirrat liikkuvat. Vuositasolla ilmakehään jää noin puolet, maan ja meren nieluihin päätyy toinen puoli – niin kauan kunnes saturaatiopisteitä saavutetaan. Mutta maailman meriin, metsiin, kosteikkoihin ja maaperään on _varastoitunut_ suuret määrät hiiltä – monin verroin enemmän kuin sitä on ilmakehässä. _Kertyneet varastot ovat siis nieluja huomattavastisuurempia._
Juuri siksi _vaarallisten positiivisten takaisinkytkentöjen_ mahdollisuus on niin pelottava. Ekosysteemien kyky sitoa hiilidioksidia on korvaamaton puskuri, joka on suojannut maailmaa osalta lämpenemiseltä. Mutta ilmaston lämpenemisen myötä jotkin ekosysteemit voivat _kääntyä nieluista lähteiksi_, jolloin niihin kertyneet hiilen varastot alkavat huveta ja vuotaa ilmakehään. Tästä aiheesta käytiin paljon keskustelua, kun syksyllä julkaistut metsätutkimukset selittivät yllättävän nopeasti kasvanutta ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. Lokakuussa NASA julkaisi tiedotteita,
jotka käsittelivät vuonna 2014 kiertoradalle laukaistun OCO-2 -satelliitin (Orbital Carbon Observatory-2) mittausten tuloksia. _Science_-lehti julkaisi myös sarjan aihetta käsitteleviä artikkeleita. OCO-2:n avulla pystyttiin tutkimaan entistä tarkemmin sitä, mitkä elonkehän alueet toimivat milloinkin hiilen lähteenä ja nieluna – kuten sanottua, tällainen ”maailman hengitys” kuuluu ekosysteemien toimintaan. Nyt mittausten avulla kyettiin vahvistamaan edellä mainittu oletus, että El Niño -ilmiö lisää luonnollisia CO2-päästöjä etenkin trooppisista metsistä. Lisäksi osoitettiin, että tämän ilmiön syyt vaihtelevat eri puolilla maailmaa muun muassa kosteusolojen mukaan. (Liu _et al_. 2017) Toisaalta merten CO2-päästöt vähenivät, mutta se ei riittänyt kumoamaan metsien päästölisäystä (Chatterjee _et al_. 2017). Tutkimuksen tulos ei siis ollut yllätys, vaan se vahvisti aiemman oletuksen. Mutta käynnissä saattaa olla kehitys kohti intensiivisempiä El Niño -vuosia, ja ylipäätään ilmaston lämmetessä tästä ilmiöstä voi tulla yleisempi. Jos trooppiset metsät eivät käänny suorastaan hiilen lähteiksi, niiden ”puskurivaikutus” voi heiketä. (Liu _et al_., 2017) Sen sijaan syyskuussa oli uutisoitu tutkimuksesta, jonka mukaan trooppiset metsät ovat muuttumassa hiilinielusta hiilen lähteeksi.
Tutkimus kuitenkin käsitteli eri ilmiötä kuin edellä mainittu, ja sen viesti on ehkä vielä huolestuttavampi ja ajankohtaisempi. Tässä 12 vuotta kestäneessä tutkimuksessa mitattiin trooppisten alueiden nettohiilipäästöjä monilla mantereilla (Baccini _et al_.2017).
Koska metsät ovat eri-ikäisien alueiden mosaiikkeja, jotkut alueet ovat aina hiilen lähteitä, toiset nieluja. Mutta tutkimuksen mukaan kokonaisuudessa näkyi siirtymä kohti hiilen lähdettä. Syy on se, että satelliittikuvissa yhtenäiseltä näyttävän metsäpeitteen alla piilee merkittävää metsäkatoa ja metsien vaurioitumista. Ihmistoiminnan jäljet ovat luultua vakavammat. Pystyssä olevien metsien vaurioituminen (_degradation and disturbance_) osoittautui aiempaa laajemmaksi ja vastasi 69 % hiilitappioista. Vain Aasiassa metsien kaataminen oli hieman suurempi tekijä, kaikkialla muualla vaurioituminen oli selvästi merkittävämpää. Metsätuhoja ajavat yhteiskunnalliset mekanismit ovat moninaisia, ja niihin puuttuminen on vaikeaa mutta välttämätöntä niin ilmastonmuutoksen hillitsemisen kuin monien muiden ympäristökysymysten näkökulmasta. Positiivisista takaisinkytkennöistä varoitti myös taannoin valmistunut 26 vuotta kestänyt tutkimus metsien maaperästä.
Tutkijat arvelevat, että lämpeneminen voi aiheuttaa myös viileämmillä kasvillisuusvyöhykkeillä prosesseja, joissa metsämaasta tulee sykäyksittäin etenevä hiilen lähde. Merten ja maan hiilinielujen ongelma on kahtalainen. Yhtäältä lisääntyvä lämpeneminen voi hidastaa nielujen toimintaa peruuttamattomasti tai kääntää niitä hiilen lähteiksi. Toisaalta nieluja ylläpitäviä ekosysteemejä tulisi varjella muillakin tavoilla, ettei niiden toiminta vaarannu. 4) MITEN HIILEN SITOUTUMISTA VOITAISIIN LISÄTÄ? Koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on kivunnut jo niin korkealle ja vuosittaisten päästöjen on annettu kasvaa näin pitkään ja niin korkeiksi, pelkät päästöleikkaukset ja luonnollisten nielujen tarjoama puskuri eivät enää riitä. (UNEP 2017, 38) Tarvitaan myös _hiilidioksidin talteenottoa_ (CDR, _carbon dioxide removal_) eli erilaisia keinoja sitoa hiilidioksidia teknologisin keinoin, avustaa ekosysteemien hiilensidontaa tai näiden yhdistelmiä. Aivan viime aikoihin asti keskustelua ovat hallinneet sellaiset hiilen talteenoton keinot, jotka korostavat teknologisia ratkaisuja. Näistä eniten huomiota ovat saaneet 1) hiilen teknologinen talteenotto voimaloissa ja pitkäaikainen varastointi (CCS), 2) bioenergian tuotanto yhdistettynä hiilen teknologiseen talteenottoon ja varastointiin sekä 3) hiilen suora talteenotto ilmasta (DAC). CCS tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kivihiilivoimalan päästöistä otetaan hiilidioksidi talteen ja pumpataan maanalaisiin huokoisiin kivikerrostumiin. Tuotanto on siis vähäpäästöistä mutta ei poista nettona päästöjä. BECCS yhdistää tämän siihen, että fossiilisten polttoaineiden sijaan käytetään biopolttoaineita, joiden tuotantokin sitoo hiiltä. Näin tuloksena on nettonielu. Nettonielu olisi myös DAC, joskin sekin vaatii energiaa ja muita resursseja toimintaansa. Mikään näistä teknologioista ei ole laajamittaisessa käytössä, vaan kaikki ovat kehittelyn asteella, vaikka joitain pienimuotoisia kokeiluja on olemassa. Kuten tuoreessa The _Emissions Gap_ -raportissa todetaan, niiden varaan on kuitenkin laskettu skenaarioissa liikaa(UNEP
2017, 65). BECCS esimerkiksi edellyttäisi bioenergiakasvien teollisen mittakaavan kasvatusta, joka vaatisi valtavat määrät maaperää, lannoitteita ja biotuotteiden käsittelyprosessien tehostamista nykyisestä. Seuraukset luonnon monimuotoisuudelle olisivat turmiollisia. Siksi sellaisen hiilen talteenoton potentiaali ei ole läheskään niin suuri kuin IPCC:n skenaarioissa on oletettu. (Boysen et al, 2017; Smith et al. 2015) Lokakuussa 2016 Kevin Anderson ja Glen Peters kritisoivat _Science_-lehden artikkelissaan sitä, että IPCC:n skenaarioissa käytössä oleva nettohiilibudjetti piilottaa taakseen epärealistisia oletuksia hiilen talteenotosta. Malleissa oletetaan ikään kuin täydellinen tieto siitä, millaista teknologiaa lähivuosikymmeninä on käytössä, ja arvotetaan tulevat toimet halvemmiksi kuin nykyiset päästöleikkaukset (diskonttaus). Tällaisilla oletuksilla oikeutetaan nykykehityksen jatkaminen ja viivytetään elintärkeitä päästöleikkauksia. (Anderson & Peters2017)
Viime aikoina keskustelussa hiilen talteenotosta enemmän näkyvyyttä ovat saaneet sellaiset keinot, jotka perustuvat ekosysteemien suojeluun ja elvyttämiseen tai esimerkiksi maatalouden toimintatapojen muutokseen. Syyskuussa ilmestyneessä artikkelissa ”Natural Climate Solutions” esitetään, että tällaisten ”luonnollisten ratkaisujen” potentiaali on huomattavasti aiemminarvioitua suurempi
.
(Griscom et al. 2017) Tiukka rajanveto ”luonnollisten” ja ”teknologisten” keinojen välille on toki kyseenalaista, sillä kaikki edellyttävät runsaasti tietämystä, jatkuvaa tutkimusta ja inhimillistä osaamista. Nämä ”luonnolliset ratkaisu” jakaantuvat kolmeen osaan: 1) metsittämiseen, metsien suojeluun ja uudelleenmetsittämiseen, 2) uudenlaisiin maatalouden menetelmiin sekä 3) kosteikkojen suojeluun ja ennallistamiseen. Näiden keinojen mahdollisuus ottaa talteen hiiltä ilmakehästä on 30 % suurempi kuin aiemmin on arvioitu, vaikka toisin kuin useimmissa vastaavissa arvioissa, tutkijat asettavat rajoituksia esimerkiksi ruoantuotannon ja biodiversiteetin suojelun turvaamiseksi. Tästä rajatusta määrästä noin puolet eli 11,3 hiilidioksidiekvivalenttia gigatonnia vuositasolla on ”kustannustehokasta”. Se on samaa mittaluokkaa kuin _The Emissions Gap_ -raportin varoittama kuilu lupausten ja todellisuuden välillä. Mikä tärkeintä, _osalla keinoista on muita hyötyjä_ esimerkiksi maataloudessa vesivarojen suojelussa, eroosion torjunnassa tai ruokaturvan parantamisessa. Näistä maatalouden _win-win _-ratkaisuista tehdään tällä hetkellä paljon tutkimusta, ja ne olisivat oman kirjoituksensa aihe. Mikäli näihin ratkaisuihin panostettaisiin, niillä olisi suuri merkitys, sillä niillä voitaisiin kattaa alkuvaiheessa kolmannes tarvittavista kasvihuonepäästöjen leikkauksista. Ne siis helpottaisivat siirtymää huomattavasti. _Ne eivät siis kattaisi kolmannesta koko ilmastourakasta, vaan päästöleikkaukset ovat edelleen ensisijaisia._ Lisäksi tällaiset ”luonnolliset ratkaisut” eivät toimi yhtä tehokkaasti loputtomiin, vaan nekin päätyvät saturaatiopisteeseen. Ekosysteemit saavuttavat dynaamisen tasapainotilan, jossa niiden nettopäästöt menevät suunnilleen nollaan. Metsitetty metsä kasvaa täysikäiseksi, peltomaan hiilensidonnan potentiaali on käytetty – hiilen _varastot_ ovat pullollaan, mutta kokonaisuutena _nielu_ eienää toimi.
Uusia ”luonnollisia ratkaisuja” ei myöskään voida ottaa käyttöön jatkuvasti, kun pyritään turvaamaan luonnon monimuotoisuutta, ruokaturvaa ja resurssien riittävyyttä. Laidunmaita voidaan metsittää tiettyyn rajaan asti, jos niiden tarvetta pystytään vähentämään, mutta se vaatii ruokajärjestelmien hallittua muutosta, jotta siirtymä ei pahenna ruokaongelmia tai heikennä vesitilannetta tai lannoitteiden saatavuutta. Samasta syystä unelmat Saharan metsittämisestä eivät ole kovin realistisia, sillä se vaatisi veden, mullan ja lannoitteiden kuljettamista paikan päälle vuosikausien ajan. Siksi päästöleikkausten suhteellinen osuus on paljon suurempi, kun katsotaan pidemmälle tulevaisuuteen. Lähde: (Griscom et al. 2017) Sosiaalisten ja ekologisten rajoitusten asettaminen kaikille hiilen talteenoton keinoille on tärkeää, ettei niiden käyttäminen vie edellytyksiä muilta tärkeiltä kamppailuilta kuten köyhyyden ja nälän torjunnalta (joka ovat kohtalonyhteydessä väestönkasvunhidastamiseen ) ja
biodiversiteetin suojelulta. Vaikka monet keinot voivat olla teknisesti mahdollisia, niiden toteuttaminen ei välttämättä sovi yhteen kestävän yhteiskunnallisen kehityksen ja muiden ympäristönäkökohtien kanssa. Juuri siksi onkin merkittävää, että tämä tuore arvio on aiempia merkittävästi suurempi, vaikka nämä näkökohdat on otettu huomioon aiempaa paremmin. Lupaavimpiinkin hiilen talteenoton tapoihin liittyy kuitenkin sama ongelma kuin trooppisiin metsiin. Entä jos maaperään sidottu hiili alkaa paeta sieltä ? Entä jos uudelleen luodut metsät alkavat kärsiä kuivuudesta ja metsäpaloista, kun sääolot muuttuvat? Mitkään hiilen talteenoton tavat eivät siksi voi korvata päästöleikkauksia. Ne voivat olla sillanrakentajia, jotka auttavat vaikeimman siirtymävaiheen yli, mutta kertyneiden hiilivarastojen säilyttäminen vaatii maailmaa, joka ottaa päästöleikkaukset tosissaan. 5) VOIDAANKO 1,5 ASTEEN TURVARAJA VIELÄ SAAVUTTAA? Pariisin sopimuksessa toiveikkaasti asetetun 1,5 asteen turvarajan tarkoituksena olisi estää juuri sellaisia muutoksia, jotka muun muassa vaarantaisivat ekosysteemien hiilivarastoja. Mutta onko siihen pääseminen enää mahdollista? Uusin _The_ _Emissions Gap_ -raportti esittää niin, joskin se vaatisi varhaisia ja ennennäkemättömän voimakkaita päästövähennyksiä (UNEP 2017, 33, 37). Vielä vähän aikaa sitten käytiin kuitenkin kovaa vääntöä siitä, olisiko rajan alle pääseminen enää mahdollista. Syyskuussa _Nature Geosciences_ -lehdessä julkaistu artikkeli ”Emission budgets and pathways consistent with limiting warming to 1.5°C” herätti kiivaan julkisen keskustelun sekä artikkelin perusväitteistä että siitä, miten ne tulisi tulkita (Millar et al., 2017). Kirjoittajien mukaan 1,5 asteen rajan alle pääseminen ei vielä ole ”geofysikaalinen mahdottomuus”.
Tämä hyvin tekninen artikkeli on maallikolle melkein läpitunkemattoman vaikeaa luettavaa, mutta kirjoittajat ovat selittäneet johtopäätöksiään julkisuudessa poikkeuksellisen aktiivisesti. He ovat myös joutuneet puolustautumaan ilmastonmuutoksen kieltäjiä vastaan, jotka ovat pyrkineet käyttämään artikkelia omiin päämääriinsä. Artikkelin mukaan käytettävissä oleva hiilibudjetti on arvioitua merkittävästi isompi, mutta tämä ei tee päästöleikkausten urakkaa helpoksi. Liikkumatilaa on hieman enemmän, mutta haaste on silti erittäin vaikea. Käytännössä päästöleikkaukset pitää aloittaa heti – nythän siis ollaan edelleen kasvu-uralla – ja päästöt täytyisi saada tasaisella vauhdilla leikaten nollaan 40 vuodessa. Hiilen talteenotto voi tukea tätä, ja hiilidioksidin lisäksi on rajoitettava etenkin metaanin päästöjä. Kuten saattaa arvata, julkisessa keskustelussa tutkimusta tulkittiin myös niin, että päästörajoituksilla ei sittenkään ole kiire, tai jopa niin, että kirjoittajat vähättelevät ongelmaa. He vastasivat tähän avoimessa kirjeessään _Guardian_-lehdessä.
Kuten _Nature_-lehden katsausartikkelissa todetaan, monet tutkijat ovat myös epäilleet tutkimuksen johtopäätöksiä. Etenkin tutkimuksessa käytettyjä lämpötila-arvioita on kyseenalaistettu,
mutta kirjoittajat ovat korostaneet, että artikkeli kaikesta huolimatta vahvistaa sen, että päästöleikkauksia on kiristettävä tuntuvasti ja nopeasti. (Ks. myös UNEP 2017, 14–16.) Keskimääräisen lämpenemisen turvarajoista ja hiilibudjettien yksityiskohdista vääntäminen voi myös kaventaa ilmastokeskustelun näkökulmaa. Ahkerana blogikirjoittajanakin tunnettu norjalainen ilmastotutkija Glen Peters kritisoi tätä taannoisessakirjoituksessaan
.
Hiilibudjetti on onnistunut käsite, koska sen avulla saadaan perille tärkeitä ajatuksia. On erotettava päästöjen virta ja varanto, vuosittaiset päästöt ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus. Ilmakehään on varaa päästää tietty määrä kasvihuonekaasuja, ja sitten on lopetettava. Mutta budjettien laskeminen on hyvin vaikeaa ja epävarmaa, ja laskelmat poikkeavat toisistaan esimerkiksi sen mukaan, mihin lämpenemisen vertailukohdaksi asetettu ”teollista aikaa edeltävä vaihe” asetetaan. Puhumattakaan siitä, että ilmaston turvarajan määrittely on vahvasti poliittinen kysymys. _Siksi mahdollisimman nopea pyrkiminen nettonollapäästöihin on lopulta pääasia_. _Yhteiskuntien pääseminen irti fossiilisista polttoaineista on asian ydin. Ei kuitenkaan millä tahansa keinoilla, sillä esimerkiksi panostaminen bioenergian kestämättömiin muotoihin vaarantaa hiilen nieluja ja voi tuottaa lyhyellä aikavälillä fossiilisia polttoaineita suuremmatkin päästöt._ 6) TIEKARTTOJA TULEVAAN Ympäristötutkijat ovat esittäneet viime aikoina yhä äänekkäämpiä vaatimuksia fossiilista polttoaineista luopumisen ja kiireisten päästövähennysten puolesta. Erilaiset ”tiekartat” ja julkilausumat ovat muuttaneet keskustelua nopeasti, sillä nyt vaatimus päästöhuipusta vuonna 2020 esitetään yhä laajemmin. Tämä on Pariisin sopimuksen kansallisia sitoumuksia huomattavastikunnianhimoisempaa.
Maaliskuussa _Science_-lehdessä julkaistussa kirjoituksessa ”A roadmap for rapid decarbonization” joukko tutkijoita esitti suunnitelman nettonollapäästöihin pääsemiseksi vuosisadan loppuunmennessä
,
jotta lämpeneminen voidaan pysäyttää ”reilusti alle kahden asteen” (Rockström et al., 2017). Kirjoituksessa esitetään teknologiakeskustelusta tuttua ”Mooren lakia” löyhästi mukaileva ”hiilen laki” (_carbon law_), jonka mukaan hiilidioksidin päästöt täytyisi puolittaa joka vuosikymmen. Se vaatisi päästöleikkausten lisäksi maankäytön muutosten hillintää niin, että sektorin päästöt päätyvät nollaan vuoteen 2050 mennessä, sekä hiilen talteenoton menetelmien mahdollisimman nopeaa käyttöönottoa. Näin nettonollapäästöt saavutettaisiin 2050. On kuitenkin huomattava, että hiilen talteenoton osalta tiekartta keskittyy lähinnä BECCSin ja DACin kaltaisiin teknologisiin ratkaisuihin, joiden arvioidaan nousevat 5 gigatonnin vuositasolle vasta vuoteen 2050 mennessä – siis reilusti alle puolet siitä ”luonnollisten ratkaisujen” kestävästä potentiaalista, jota edellä käsiteltiin! Metsittämisen kaltaiset ratkaisut ovat pienemmässä roolissa ja vaikuttavat vasta vuosisadan jälkipuolella. _Nettopäästöjen huippu pitäisi saavuttaa viimeistään 2020, ja mikä tärkeintä, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus tulisi kääntää laskuun vuosisadan loppupuolella._ Tutkijoiden lanseeraama tiekartta on hyvin viitteellinen eikä tekeydykään tiukaksi toimintaohjelmaksi, mutta se korostaa kaikkien yhteiskunnan sektorien perusteellista mullistusta. Esimerkiksi vuoteen 2020 mennessä pitäisi saada lakkautettua 500–600 miljardin dollarin vuosittaiset fossiilisten polttoaineiden tuet, ja kaikkien suurten kaupunkien ja yritysten tulisi laatia ”dekarbonisaatiostrategiat”. Seuraavalla vuosikymmenillä olisi otettava käyttöön energiatehokkuusmenetelmät mahdollisimman laajasti, ja kivihiilen käyttö olisi käytännössä lopetettava. Öljyn käyttö olisi loppumassa 2040-luvulle siirryttäessä, ja ensimmäiset maat olisivat saavuttamassa todellisen päästöttömyyden. Polttomoottorista olisi tullut harvinaisuus. Tiekartta nojaa optimistisiin oletuksiin siitä, miten teknologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kehitys ”lähtee lentoon” kiihtyvälle uralle, kun sopivat esteet ja kannustimet saadaan aikaan. Konkreettisten ohjeiden sijaan se on pikemminkin toimintaan kannustava asiakirja, jonka tavoitteena on myös osoittaa, miten suurista asioista Pariisissa tultiin oikeastaan sopineeksi. Toinen vastaavanlainen raportti _2020 The Climate Turning Point_ julkaistiin huhtikuussa. Se oli monien instituutioiden yhdessä kokoama, ja sen ympärille rakentui Mission 2020 -hanke . Jälleen korostetaan, että vuosi 2020 on kriittinen historiallinen käännekohta. Jos päästöjä ei saada laskuun siihen mennessä, monet mahdollisuuksien ikkunat sulkeutuvat. Päästöjen nettonollataso täytyisi saavuttaa 2040 eli vielä edellä kuvattua tiekarttaa nopeammin. Raportti nostaa voimakkaasti esille edellä kuvatut vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät ja ”keikahduspisteet” (_tipping point_), joiden jälkeen luonnonjärjestelmät asettuvat radikaalisti uudenlaiseen tilaan. Se varoittaa, että jotkin muutokset ovat jo väistämättömiä, muun muassa merten pinnan nousu jossain määrin – mutta pahimpia muutoksia voidaan vielä torjua. (2020 The Climate Turning Point, 2017, 3–4) Tutkijat ehdottavat kuusiosaista toimenpideohjelmaa, johon kuuluu esimerkiksi hiilivoiman rakentamisen lopettaminen vuoteen 2020 mennessä, olemassa olevien hiilivoimaloiden asteittainen alasajo, polttomoottorien käytön pääasiallinen lakkaaminen jo 2030-luvulla sekä fossiilisille polttoaineille annetun julkisen tuen lopettaminen. Verrattuna Rockström _et al _tiekarttaan hiilen talteenoton ”luonnolliset ratkaisut” ovat selvästi näkyvämmässä asemassa, mutta niiden mittakaava jää epäselväksi. Metsäsektorin tulee muuttua hiilinieluksi, mutta sen koosta ei ole arviota. Maanviljelyksen arvioidaan voivan muuttua hiilinieluksi 1 hiildioksidiekvivalentin gigatonnin vuositasolla.(sama, 13–15)
Raportin taustalla olleet tutkijat esittelivät vaatimuksiaan myös kesäkuisessa _Nature_-lehden kirjoituksessa ”Three years to safeguard our climate”
(Figueres _et al_. 2017). Artikkeli kuvasi toimenpideohjelman pähkinänkuoressa ja teki tunnetuksi ”Carbon Crunch”-kuvaajan, joka esittää kouriintuntuvasti, miten nopeita päästöleikkausten on oltava, jotta maapallon keskimääräinen lämpeneminen voitaisiin rajoittaa 1,5–2 asteeseen. Lähde: Figueres et al. 2017 Nämä tiedemaailman toimintakehotukset kuvastavat hyvin sitä, miten kaukana tieteellisesti perustellut näkemykset ovat ilmastopolitiikan todellisuudesta. Poliittisen päätöksenteon hitausvoima on melkoinen, ja viime vuosisatojen aikana rakentunut fossiilitalouden ”peritty tilanne” haraa muutoksia vastaan (Lähde 2013). Toisaalta toimintaohjelmien mullistavuus kertoo siitä, miten vaikeaksi tilanne on päässyt. Yhteiskunnilla on edessään hirvittävän suuri urakka. 7) TYÖ JATKUU TURVARAJOJEN TUOLLE PUOLEN Ilmastopäästöjen kehitys vie tällä hetkellä edelleen huonoon suuntaan, mutta toivon merkkejäkin on olemassa – ja tutkijoiden yhä aktiivisempi rooli julkisessa keskustelussa ei ole niistä vähäisempiä. Mutta mikäli suunta kääntyy ja kaikkia odotuksia vasten lämpeneminen saadaan pysähtymään 1,5 tai 2 asteeseen, ja jos hiilidioksidipitoisuudet ilmakehässä vakaantuvat, onko kaikkikunnossa?
Valitettavasti ei. Tätä vaikeaa ja pitkälle tulevaisuuteen kurottavaa kysymystä purkaa ansiokkaasti kesäkuussa julkaistu pitkä artikkeli ”Young people’s burden” (Hansen _et al_. 2017). Sen perusajatus on yksinkertainen: vaikka onnistuisimme päästövähennyksissä kuinka hyvin tahansa, työ jatkuu, sillä lopulta _hiilidioksidipitoisuus_ ilmakehässä on saatava nykyistä huomattavasti alemmaksi, jotta vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät eivät käynnistyisi. Pitoisuudet kasvavat vielä pitkään, vaikka voimakkaat päästöleikkaukset saataisiin käyntiin, koska päästöt ovat niin paljon meren ja maan nieluja suurempia. Siksi edessä on ainakin sadan vuoden urakka. Nykyinen keskimääräinen lämpeneminen on ylittänyt noin +1 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Kuten edellä viittasin, arviot tapahtuneesta lämpenemisestä poikkeavat toisistaan, sillä esiteollinen vertailutaso voidaan määritellä eri tavoin. Tämä arvio on korkeampi kuin esimerkiksi IPCC:n mutta ero ei ole suuri. Nykyinen lämpötila on joka tapauksessa selvästi korkeammalla kuin ihmisen sivilisaatioiden kukoistuskauden _holoseenin_ keskilämpötila ja sen korkeimmatkin lämpötilapoikkeukset. Ja kertyneen säteilypakotteen vuoksi lämpeneminen jatkuu. (sama, 580-581) Viime jääkautta edeltäneellä kaudellamerten pinta oli
nykyistä 6–9 metriä korkeammalla, ja tuolloin maapallon keskilämpötila oli nykyisellä tasolla (sama, 581-582). Onko 2 astetta tai edes 1,5 astetta silloin edes pätevä tavoite? ”Turvarajat” ovat hyviä väliaikaisia rajapyykkejä – artikkelissa esitetään, että 3% vuosittaisilla päästövähennyksillä olisi mahdollista päästä 1.5 asteen tavoitteeseen. Mutta silti täytyisi tavoitella sellaista säteilypakotetta, joka estäisi merten pinnan voimakkaan nousun tai vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät. (sama, 589) Tavoiteltava hiilidioksidipitoisuus saisi olla korkeintaan 350 ppm (nykyään se siis on yli 400 ppm; ennen teollista aikaa se vaihteli 200-300 ppm välillä).
(sama, 582) Käynnissä oleva historian vaihe, jolloin tuo raja on ylitetty (englannissa käytetään usein termiä _overshoot_), tulisi pitää mahdollisimman lyhyenä. Artikkeli nostaakin _ajan merkityksen_ esille poikkeuksellisen hyvin. Maailma ei reagoi kasvihuonekaasuihin välittömästi vaan viiveellä. Säteilypakote tarkoittaa, että maapallo on _energiaepätasapainossa_: energiaa saapuu maapallolle enemmän kuin sitä poistuu. Mutta etenkin koska meret imevät merkittävän osan lämmöstä, vain osa ilmakehän lämpenemisestä on toteutunut – sitä on siis edelleen odotettavissa eli _in the pipeline_, kuten englanniksi usein sanotaan. Olemme sitoutuneet (_committed_) nykyistä suurempaan lämpenemiseen. (sama, 583–585) Arviot sitoutuneen lämpenemisen määrästä vaihtelevat. Täytyy asettaa ensinnäkin jokin nykytaso, josta käsin arvioidaan, kuinka paljon tähän asti kertyneet päästöt lämmittäisivät ilmakehää viiveellä. Toiseksi arvioon vaikuttaa se, oletetaanko hypoteettisesti päästöjen loppuvan kuin seinään vai arvioidaanko niille jokin realistinen kehitys – eli otetaanko huomioon yhteiskunnallinen hitausvoima. Tässä kohtaa monimutkaisen asian voi kuitenkin yksinkertaistaa niin, että merkittävä osa lämpenemisestä on varastoitunut meriin ja vaikuttaa vielä pitkään. (IPCC, AR5, _The Physical Science Basis_, 1102–1105) Ja meriveden lämpeneminen tietysti vaikuttaa myös merten ekosysteemeihin. Siksi _overshoot_-vaiheen pitäminen mahdollisimman lyhyenä on tärkeää. Jos korkeammat lämpötilat pysyvät päällä pitkään, _vaaralliset positiiviset takaisinkytkennät _ja muut muutokset voivat käynnistyä laajasti, mikä veisi ilmastonmuutoksen täysin käsistä. Artikkelissa kiinnitetään huomiota etenkin jäätiköiden sulamiseen ja merten pinnan nousuun. Huomattava merten pinnan nousu voi olla mahdollista jopa 50–150 vuodessa, joten säteilypakote on saatava laskemaan hyvin nopeasti, ettei prosessi käynnisty. (Hansen _et al_. 2017, 583–585) IPCC:n viidennen arviointiraportin johtopäätöksiä päivittävässä Climate updates -raportissatodetaan,
että merten pinnan nousu on tällä vuosisadalla korkeintaan yhden metrin, elleivät Antarktiksen reuna-alueiden jäätiköt romahda. (Climate updates 2017, 12) Uusissa tutkimuksissanäitä
arvioita pidetään kuitenkin vanhentuneita. Pahimmat skenaariotjäätiköiden
kohtalosta ovat hurjia mutta myös kiistanalaisia. Joka tapauksessa tieteellinen konsensus on vahvistunut siitä, että meret nousevat aiemmin arvioitua huomattavasti nopeammin.
Pitkällä aikavälillä muutokset olisivat suorastaan raamatullisia, vaikka pysyttäisiin kahden asteen lämpenemisessä. Jäätiköiden sulaminen voisi aikanaan nostaa meren pintaa jopa 25 metrillä – millä tasolla se pysyisi tuhansia vuosia.
Maailman ilmastojärjestön tiedotteessamuistutetaankin,
että nykyinen CO2-pitoisuus on plioseenin tasolla (3–5 miljoonaa vuotta sitten), jolloin ilmasto oli 2–3 astetta lämpimämpi ja meret 10–20 metriä korkeammalla. (WMO 2017) Lisäksi uutta lämpenemistä kiihdyttävä ikiroudan sulaminen tai maaperän hiilen karkaaminen voivat käynnistyä laajamittaisesti jo 1–2 asteen lämpenemisen myötä, jos se pysyy yllä tarpeeksi pitkään. (Hansen _et al_. 2017, 585) Tästä varoittikin tuoretutkimus Alaskassa
.
Ilmastopolitiikassa lähivuosien toimet ovat merkittäviä, sillä ne ratkaisevat vaarallisimman _overshoot_-vaiheen keston. Fossiilisten polttoaineiden käytön nopea alasajo on välttämätöntä. Tarvitaan vähintään 3% päästörajoitukset vuosittain, jotta olisi mahdollista päästä alle 1,5 asteen keskimääräisen lämpenemisen. Silloinkin oltaisiin edelleen noin 0,5 astetta korkeammalla holoseenin korkeimmista lämpötiloista. Olisi päästävä takaisin holoseenia vastaaviin lämpötiloihin vuosisadassa tai vähemmässä. (sama,589–590)
Tämä vaatii väistämättä hiilen talteenottoa. Mutta se, kuinka paljon hiiltä joudutaan sitomaan erilaisin keinoin, riippuu siitä, kuinka aikaisin ja kuinka suuret päästöleikkaukset saadaan aikaan. Olisi korostettava sellaisia hiilen talteenoton keinoja, joilla voisi olla muitakin hyötyjä, kuten maatalousmaan viljavuutta, vedenpidätyskykyä ja eroosiokestävyyttä sekä maaperän hiilinieluja edistävät menetelmät. Lisäksi muiden kasvihuonekaasujen kuin hiilidioksidin päästöjen rajoittaminen auttaisi, mutta se on vaikea haaste, sillä nyt etenkin metaanipäästöt kasvavat voimakkaasti. (sama, 593) Koko urakkaa ei kuitenkaan ole mahdollista hoitaa ilman muita talteenoton menetelmiä kuten BECCS, DAC tai hiiltä sitovan kiviaineksen levittäminen esimerkiksi viljelysmaille (EW). (sama, 591) Aiempaa tutkimusta (mm. Smith et al. 2015) mukaillen artikkelissa varoitetaan näiden ratkaisujen korkeasta hinnasta, merkittävistä energiakustannuksista ja hurjasta resurssien kulutuksesta. (Hansen _etal_. 2017, 591)
_Mitä hitaammin ja kunnianhimottomammin päästövähennyksiin ryhdytään, sitä suuremmassa vaarassa luonnolliset nielut ovat ja sitä mittavammaksi hiilidioksidin talteenoton urakka käy jo nykyisille lapsille ja nuorille. Heidän taakkansa voi kasvaa kestämättömän raskaaksi._ Synkästä sävystään huolimatta tässä on myös toivoa luova viesti. Minkään yksittäisen lämpötila- tai pitoisuusrajan ylittäminen itsessään ei ole peruuttamaton katastrofi. Keskittyminen siihen, ”kuinka monta vuotta meillä on aikaa”, yhtäältä helposti viivyttää toimintaa ja toisaalta ruokkiifatalismia.
Olennaista on, ehtivätkö vaarallisimmat positiiviset takaisinkytkennät ja muut ympäristömuutokset käynnistyä laajasti. Emme tiedä, ovatko trooppisten metsien, boreaalisten metsämaiden tai Antarktiksen jäätiköiden taannoiset muutokset ”kanarialintuja kaivoksessa”, varoituksia tulevasta, vai käynnistyneen muutoksen ensi askelia. Mutta pyrkimys mahdollisimman lyhyeen _overshoot_-vaiheeseen luo pitkäaikaisen sivilisaation päämäärän. Se on hyvä vastalääke shokeeraavien ilmastouutisten tuomaan masennukseen. Vaikka tilanne on kurja, aina on jotaintehtävää.
Lähivuosien ja -vuosikymmenien toiminta ratkaisee sen, kuinka kauan nykyisellä säteilypakotteen tasolla pysytään ja millainen on se maailma, joka päätyy takaisin energiatasapainoon. Merten pinta nousee jo väistämättä, mutta vielä voidaan toivottavasti vaikuttaa siihen, nouseeko se niin monta metriä, että yhteiskunnat eivät kestä sitä (sama, 594). Jos merten pinta nousee 0.5–1 metriä, kuten näyttää vääjäämättömältä, se on hyvin vakavaa. Mutta on vaikea edes kuvitella maailmaa, jossa meret ovat kohonneet 7 metrillä.LOPUKSI
Ilmastonmuutos ei ole hetkellinen haaste, joka on hoidettava, jotta voidaan palata normaaliin päiväjärjestykseen. _Ilmaston kanssa on opittava elämään uudella tavalla._ Yhteiskuntien toimintaa on muutettava perusteellisesti usean sukupolven ajan kaikilla elämän aloilla, ei vain energian tuotannossa. Hiilibudjetit, lämpenemisen turvarajat ja toiminnan vuodet ovat työkaluja, väliaikaisia tienviittoja tulevaan. Laajempi tilannekuva on kuitenkin se, että ihmiset joutuvat lukuisten sukupolvien ajan totuttautumaan uuteen maailmaan, koska teollistuminen potkaisi maailman holoseenin tuolle puolen. Maailman muutoksilla on hitausvoimaa eli inertiaa. Siksi monet muutokset ovat jo väistämättömiä. Ilmastonmuutos vaikuttaa siihen, missä päin maailmaa voi tai ei voi asua, viljellä maata taikalastaa.
Myös ihmisen toimilla on hitausvoimaa: nyt tehdyillä päätöksillä joko lukitaan yhteiskuntia pitkäksi aikaa runsaasti energiaa kuluttaville ja kasvihuonekaasuja tuottaville poluille tai vastaavasti avataan erilaisten elämäntapojen mahdollisuuksia. Näin läheinen ja kaukainen tulevaisuus nivoutuvat yhteen. Mikäli nykyiset lapset ja nuoret joutuvat keskittämään voimansa hiilidioksidin poistamiseen ilmakehästä, heidän yhteiskuntansa ovat väistämättä muilla elämän alueilla köyhempiä ja niukempia. Tämä ei ole kasvottomien kaukaisten sukupolvien asia./ Ville Lähde
KIRJALLISUUTTA:
_2020 The Climate Turning Point_. 2017. Verkossa: https://newclimate.org/2017/04/10/2020-climate-turning-point/ Anderson, Kevin & Glen Peters, The trouble with negative emissions._ Science_. Vol. 354, No. 6309, 2016, 182–183. DOI: 10.1126/science.aah4567 Baccini, A. _et al_., Tropical forests are a net carbon source based on aboveground measurements of gain and loss. _Science_. 10.1126/science.aam5962 (2017). DOI: 10.1126/science.aam5962 Boysen, L.R. _et al_., The limits to global-warming mitigation by terrestrial carbon removal. _Earth’s Future_, Vol. 5, No. 5, 2017, 463–474. Verkossa: http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/2016EF000469/full Chatterjee, A. _et al_., Influence of El Niño on atmospheric CO2 over the Tropical Pacific Ocean: Findings from the NASA’s OCO-2 mission. _Science_. Vol. 358, Iss. 6360, 2017. DOI: 10.1126/science.aam5776 _Climate updates. What have we learnt since the IPCC 5th Assesment Report?_ The Royal Society, 2017. Verkossa: https://royalsociety.org/topics-policy/publications/2017/climate-updates/ Figueres, Christiana _et al_., Three years to safeguard our climate. _Nature_. Vol. 546, 2017, 593–595. Verkossa: https://www.nature.com/news/three-years-to-safeguard-our-climate-1.22201 Griscom, Bronson W. _et al_., Natural Climate Solutions. _PNAS_. Vol. 114, No. 44. DOI: 10.1073/pnas.1710465114 Hansen, James, _et al_., Young people’s burden. Requirement of negatice CO2 emissions. _Earth System Dynamics_. 8, 2017, 577–616. doi.org/10.5194/esd-8-577-2017 IPCC, AR5, The Physical Science Basis. Jackson, R.B. _et al_., Warning signs for stabilizing global CO2 emissions. Environmental Research Letters. 12 (2017). Verkossa: http://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aa9662/pdf Liu, Junjie _et al_., Contrasting carbon cycle responses of the tropical continents to the 2015–2016 El Niño. _Science_. Vol. 358, Iss. 6360, 2017. DOI: 10.1126/science.aam5690 Lähde, Ville, _Niukkuuden maailmassa_. niin & näin, Tampere 2013. Millar, Richerd J. _et al_., Emission budgets and pathways consistent with limiting warming to 1.5°C. _Nature Geoscience_. Advance Online Publication, 18 September 2017. DOI:10.1038/ngeo3031 Rockström, Johan _et al_., A roadmap for rapid decarbonization. _Science_. Vol. 355, Iss. 6331, 2017, 1259–1271. Smith, Pete _et al_., Biophysical and economic limits to negative CO2 emissions. _Nature Climate Change_. 6, 2015, 42–50. DOI:10.1038/nclimate2870 UNEP (2017), _The Emissions Gap Report 2017_. United Nations Environment Programme (UNEP), Nairobi. Verkossa: https://www.unenvironment.org/resources/emissions-gap-report WMO (2017), _Greenhouse Gas Bulletin_. No. 13, 30.10.2017. Verkossa: https://library.wmo.int/opac/doc_num.php?explnum_id=4022 WRI (2017), Kelly Levin & David Rich. _Turning Points. Trends in Countries’ Reaching Peak Greenhouse Gas Emissions over Time_. Working Paper. Washington, DC: World Resources Institute. Verkossa: http://www.wri.org/publication/turning-points-trends-countries-reaching-peak-greenhouse-gas-emissions-over-time 26.10.2017 Suomen ilmastopolitiikasta puuttuu kokonaisvaltainen näkemys globaalin kehityksen suuntaviivoista Valtioneuvosto julkaisi 25. syyskuuta selonteonSuomen
keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmasta vuoteen 2030. Selonteko on ilmastonmuutoksen torjunnan ja suomalaisen tuotanto- ja kulutusrakenteen tulevaisuuden kannalta keskeinen dokumentti. Se täydentää, nivoo yhteen ja avaa auki Suomen ilmastopolitiikkaan vaikuttavat eriasteiset ja eri aikoina tehdyt sitoumukset. Vastaava selonteko tehdään kerran vaalikaudessa. Ilmastopolitiikkaa ei tule lukea erilliseksi politiikanteon osa-alueekseen vaan se vaikuttaa kaikkeen harjoitettavaan päätöksentekoon. Erityisesti se vaikuttaa elinkeinopolitiikkaan – mahdollisimman laajasti ymmärrettynä. BIOS on tässä samoilla linjoilla Sitran 18. lokakuuta antaman lausunnon kanssa. Lausunto tiivistää: ”Pariisin sopimuksen tavoitteiden saavuttaminen vaatisi enemmän: kokonaisvaltaisia, disruptiivisia muutoksia ja toimenpiteitä.” Suomen ilmastopolitiikasta puuttuu kokoava näkemys globaalin kehityksen suuntaviivoista ja Suomen roolista tässä kehityksessä. Voidaan sanoa, että jos tässä selonteossa ei ole ohjaavaa, kokoavaa ja eteenpäin katsovaa kokonaisnäkemystä kansallisella tasolla, sitä ei ole missään. Seuraavassa esitämme ilmastopolitiikan suunnitelmasta keskeisiä havaintoja, jotka osoittavat kattavan näkemyksen puutteen. Havaintojen pohjalta Suomen on mahdollista tehdä suunnitelmaan merkittäviä parannuksia. Kriittisin havainto on, että toteutuessaan ilmastopolitiikan suunnitelma ei vähennä kasvihuonekaasujen nettopäästöjä tarkastelujakson aikana, vuoteen 2030 mennessä, eli juuri silloin kun nettopäästöt tulisi saada ripeästi laskuun. Suunnitelman keskeisin komponentti on liikenteen päästövähennystavoite, johon pyritään korvaamalla fossiilisia polttoaineita biopohjaisilla polttoaineilla. Tämä edellyttäisi metsien lisähakkuita, jotka taas nykyisillä puunkäyttötavoilla siirtäisivät hakattujen metsien hiilivarastotilmakehään.
Biotaloussuunnitelma vähentäisi nettopäästöjä vain siinä tapauksessa, että lähes kaikki lisähakkuiden myötä metsistä korjattava puuaines käytettäisiin pitkäaikaisiin puutuotteisiin. Tällöin metsien hiilivarasto siirtyisi metsien ulkopuolelle ihmisten käyttötuotteisiin ja rakennettuun ympäristöön eikä lisäisi ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. Niin kauan kuin biotaloussuunnitelma nojaa paperi- ja sellutehtaisiin, sitä ei voi kutsua ilmastosuunnitelmaksi. Se on pikemminkin tapa yrittää tukea historiallisia teollisuusrakenteita muuttuvien materiaalisten ja kansainvälisten poliittisten reunaehtojen paineissa. Sitran lausunto summaa hyvin vanhoihin rakenteisiin tukeutumisen uusien vahvuuksien rakentamisen sijaan: ”Suunnitelman taloudellisten vaikutusten arviointi ei riittävästi huomioi vähäpäästöisten ratkaisujen kasvavia maailmanmarkkinoita ja niiden vientipotentiaalia, mihin Suomi voi päästä käsiksi investoimalla päästöjen vähentämiseen ja ratkaisujen kehittämiseen kotimarkkinoilla.” Suomella olisi hyvin koulutetun kansan ja eheän yhteiskuntarakenteen voimin loistava mahdollisuus pilotoida jälkifossiilisen yhteiskunnan perustavanlaatuisia infrastruktuuriratkaisuja eli käynnistää _ekologinen jälleenrakennus_: sähköistää ja muuttaa liikenne soveltuvilta osin moottorittomaksi, monipuolistaa kotimainen ruoantuotanto ja kääntää se hiilen lähteestä hiilinieluksi, käyttää puuta luovasti kaikessa rakentamisessa, antaa kansalaisille valmiuksia tuottaa yhä isompi osa energiastaan ja ruoastaan lähiyhteisöissä, ja niin edelleen. Edellisiin versioihin verrattuna ilonpilkahdus ilmastosuunnitelmassa on, että kunnissa “kokeillaan edelläkävijäkuntien ja ministeriöiden välillä solmittavaa ns. Green deal -mallia: Kunnat asettavat kunnianhimoisia kestävää kehitystä ja innovaatioita tukevia tavoitteita hankinnoille. Valtio suuntaa taloudellisia kannustimia esimerkiksi hankintojen suunnitteluun ja riskin kantamiseen.” (s. 113) On kuitenkin kyseenalaista, että julkisia hankintoja käsitellään suunnitelmassa strategisesti vain kuntien osalta. Valtiolla on kuntiin nähden ylivoimaiset rahataloudelliset ja poliittiset mahdollisuudet toteuttaa hankintoja ekologisen jälleenrakennuksen mukaisesti. Jos kansakunnan tasolla kokoavaa näkemystä ilmastopolitiikan nivoutumisesta kaikkeen yhteiskunnan kehitykseen ei ole julkilausuttu, millä perusteella kunnat voisivat tehdä kunnianhimoisia ilmastopoliittisia julkisen hankinnan ohjelmia? Kansainvälisiä ilmastosopimuksia myötäillen Suomen ilmastosuunnitelma erottaa päästökaupan alaiset sektorit niin sanotusta taakanjakosektorista, johon kuuluvat liikenne, rakennusten erillislämmitys, jätteet ja maatalous. Suunnitelma keskittyy vain taakanjakosektoriin. Yhteiskunnan kehitystä ohjaavan kokonaisvaltaisen näkemyksen kannalta erottelu on ongelmallinen. Ei voida ajatella, että suuret energia- ja teollisuuslaitokset, jotka ovat päästökaupan alaisia, kehittyvät omalakisesti oikeaan suuntaan, ilman että keskustellaan niiden roolista osana kotimaista infrastruktuuria ja tuotantorakennetta. Liikenne on hyvä esimerkki: sähköautoja hyödyntävä liikennöinti ilman niiden kanssa samaan aikaan koordinoidusti kehitettäviä vähäpäästöisiä energiaratkaisuja (ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelua ja uusia digitaalisia jakamisalustoja) tuskin vähentää kokonaispäästöjä tai tuottaa tehokkaita ja loppukäyttäjilleen mielekkäitäratkaisuja.
Selonteon alaotsikko on ”kohti ilmastoviisasta arkea”. Kansalaisen ja kuluttajan näkökulma jää ilmastosuunnitelmassa kuitenkin irralliseksi. Se näkyy esimerkiksi ilmastosuunnitelman taloudellisia arvioita koskevassa osiossa. Jos kansalaiset laajamittaisesti tekisivät selonteossa kuvatun ”elämäntaparemontin” (s. 102), sillä olisi paljonkin kansantaloudellisia vaikutuksia. Elämäntaparemontissa kansalaiset esimerkiksi tekevät vähemmän lomalentoja, tekevät entistä useamman matkan kävellen ja pyörällä, vaihtavat oman auton liikennepalveluihin ja vähentävät merkittävästi lihansyöntiään. Hämäräksi jää, onko suunnitelman tarkoitus ohjata kansalaisia kuluttamaan vähemmän? Se on varmasti ilmastotavoitteille tärkeä ohjenuora, mutta sitä ei ole kytketty millään tavalla taloudelliseen tai poliittiseenennakointiin.
Lopuksi sananen tieteen roolista ilmastosuunnitelman laadinnassa. Kuten selonteossa muistutetaan, Suomen ilmastolaki velvoittaa, että suunnitelman laatimisessa otetaan huomioon ”ilmastonmuutosta koskeva ajantasainen tieteellinen tieto sekä arviot kansainvälisen ja Euroopan unionin ilmastopolitiikan kehityksestä” (s. 42). Biopolttoaineisiin liittyvässä EU-tason päätöksentekoprosessissa Suomen linja on ollut jopa tiedevihamielinen. Mitä
tiedeyhteisön tulisi nyt tehdä, että suunnitelmat jatkossa todella pohjaisivat parhaimpaan tieteelliseen tietoon? 20.9.2017 BIOS-kommentti: Taloustieteen huippuyksikön sijaan Suomi tarvitsee monitieteisyyteen pohjaavaa päätöksentekoa Keskustelu uuden taloustieteen huippuyksikön perustamisesta on tarpeen, koska kyseessä on merkittävä Suomen julkista talouskeskustelua määrittävä teko. Talousyksikön perustaminen on osa meneillään olevaa laajempaa yhteiskunnallisesta kamppailua, jossa määritellään oikeutta ja valtaa puhua taloudesta. Uuden yksikön perustavoite on tervetullut. Pääministeri Juha Sipilän sanoin : “poliittisen päätöksenteon pitää perustua korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista kansantalouteen ja yhteiskuntaan.” Näin laajan tavoitteen saavuttaminen vaatii kuitenkin monitieteistä lähestymistapaa. Yksikköä ei tulisi etukäteen rajata liian tiukasti vain tietyn tieteenalan tai tiettyjen tieteellisten koulukuntien varaan. Keskustelua maan korkeimman poliittisen johdon suojeluksessa olevasta erityisyksiköstä olisi käytävä avoimesti ja monipuolisesti. Keskustelun olisi linjattava yksikön toiminnan tavoitteita, koostumusta ja tuotetun tiedon sovellettavuudenperiaatteita.
Miksi monitieteinen lähestymistapa talouteen on välttämätön? Riittävien materiaalisten resurssien turvaaminen on ilmastonmuutoksen, muiden ympäristöongelmien ja heikkenevän energiantuotannon hyötysuhteen aikakaudella yksi yhteiskunnan keskeisistä haasteista. Taloustiede – siten kuin se julkisessa keskustelussa ja osin myös Suomen yliopistoissa tällä hetkellä ymmärretään – ei tarkastele näitä talouden materiaalivirtoja ja -varantoja riittävästi. Tarvitsemme luonnontieteitä, jotta voimme määritellä edellytykset esimerkiksi lähitulevaisuuden metsä-, ruoka- ja energiaresurssien käytölle. Luonnontieteet tuottavat kirjaimellisesti elintärkeää tietoa talouden materiaalisistareunaehdoista.
Humanistiset ja yhteiskuntatieteet puolestaan tuottavat tietoa, miten organisoida yhteiskunta siten, että hyvän elämän mahdollisuuksia ylläpidetään myös tulevaisuudessa. Kun käytettävissä olevat materiaaliset reunaehdot muuttuvat, myös yhteiskuntien toimintaympäristön on muututtava ja ihmisten opittava harjoittamaan uusia käytäntöjä. Miten ihmisten luovuutta ja toimintaa voidaan kanavoida turvallisen ja mielekkään yhteiskuntakehityksen kannalta oikein? Millaista työtä on tehtävä? Mistä on luovuttava ja mitä uutta rakennettava niin että yhteiskunnan tasa-arvo ja koheesio säilyvät? Liian kapeasti rajattu taloustiede jättää tällaiset elintärkeät kysymykset joko huomiotta tai tarjoaa niihin rajattuihin lähtöolettamuksiinsa perustuvia vastauksia. Jotta päästäisiin pääministeri Sipilän mainitsemiin “korkeatasoisiin arvioihin politiikan vaikutuksista”, on vaadittavien tieteellisten näkökulmien kirjo huomattavan suuri. Tällöin yhtä oikeaa, neutraalia tai objektiivista näkökulmaa ei voi muodostua. Monisyisten ongelmien ratkaisemisessa taloustiede on vain yksi työkalu osana kokonaisvaltaisempaa tieteen ja päätöksenteon yhteistoimintaa. 2000-luvun päätöksentekijöiden on kyettävä muodostamaan laaja-alaisia arvioita monitieteiseen tietoon nojaten ja tehtävä niiden pohjalta aitoja poliittisiavalintoja.
On tarpeen myös kysyä, mikä on tähän mennessä estänyt korkeatasoisen tieteellisen tiedon huomioimisen päätöksenteossa? Esimerkiksi sote –uudistusta sekä metsien käyttöäja
metsätaloutta
koskevassa poliittisessa keskustelussa tutkimustieto on joko jätetty huomioimatta tai sitä on ohjattu ja jopa vaiennettu. Ei ole ollut kysymys korkeatasoisen tiedon puutteesta vaan pikemminkin siitä, että tutkimustieto ei ole istunut tiettyihin ennalta muodostettuihin poliittisiin olettamuksiin ja tavoitteisiin. On perusteltua kysyä, valitaanko poliittisessa suojelussa olevaan uuteen talousyksikköön tutkijoita vain sellaisista tutkimuksellisista lähtökohdista, jotka suosivat vallitsevaa politiikkakehystä eivätkä tarjoa avaimia politiikan avoimeen, kriittiseen ja moniulotteiseen arviointiin jatoteuttamiseen.
Mitä monitieteisyys käytännössä tarkoittaa? Ilmasto- ja muu ympäristötutkimus on osoittanut, että yhteiskuntien on pikaisesti uudistettava infrastruktuurinsa ja käytäntönsäsiten,
että ne tulevat toimeen ilman fossiilisia polttoaineita, vähentävät päästöjään radikaalisti ja toteuttavat laajoja hiiltä sitovia toimia (kuten metsien hiilinielujen kasvattamista). Tässä on talouspolitiikalle reunaehdot ja realiteetit, jotka koskettavat kaikkia talouden toimijoita mutta jotka kapeasti rajattu taloustiede sivuuttaa. Ilmasto- ja resurssikysymysten kohtaamisessa on kyse eräänlaisesta marssijärjestyksen muuttamisesta sekä uudenlaisesta monialaisen tiedon käsittelystä ja soveltamisesta. Tämän tulee näkyä niin talouspolitiikan keskeisten instituutioiden koostumuksessa kuin julkisessa keskustelussa. 8.8.2017 Mitä ympäristöturvallisuus voisi tarkoittaa? Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen. Vielä pari vuotta sitten termi ”ympäristöturvallisuus” (_environmental security_) oli liki tuntematon laajemmalle yleisölle. Nyttemmin ympäristökysymyksistä ja etenkin ilmastonmuutoksesta puhutaan julkisuudessa yhä useammin turvallisuusnäkökulmasta. Yhtäältä vaaditaan sodankaltaista mobilisaatiota pahimpien ympäristöuhkien torjumiseksi, toisaalta ilmastonmuutoksen varoitetaan lisäävän tai kiihdyttävän konflikteja, kuten YK:n pääsihteeri Antonio Guterres esitti taannoin.
Ilmastonmuutos turvallisuusongelmana on esiintynyt taajaan etenkin yhdysvaltalaisten sotilashenkilöiden puheissaviime vuosina.
Ympäristökysymysten kytkeytyminen turvallisuusnäkökohtiin ei ole uusi asia, ja ne ovat olleet oikeastaan aina osa turvallisuuspolitiikan näkökulmaa etenkin valtioiden välisissä suhteissa – kiistat vedestä, kalastusoikeuksista ja muista luonnonresursseista ovat ikivanha aihe. Ympäristöturvallisuus alkoi kuitenkin käsitteellistyä yhtenäisemmäksi keskustelunaiheeksi vasta 1970-luvun ympäristöheräämisen myötä, ja terminä se lanseerattiin laajempaan käyttöön vuonna 1987 Brundtlandin komission raportin ”Yhteinen tulevaisuutemme”myötä. Kylmän
sodan päätyttyä teema nousi näkyvämmin politiikan asialistalle. (Trombtetta 2008, 585, 591) YK:n turvallisuusneuvosto käsitteli ilmastonmuutosta vuosina 2007 ja 2011,
mitä on pidetty merkkinä siitä, että ilmastonmuutoksen turvallisuusulottuvuudet otettiin vakavasti. Kansainvälisessä keskustelussa ympäristöturvallisuuden rinnalle on noussut myös termi ”ilmastoturvallisuus” (_climate security_). Monet ympäristöturvallisuuskeskustelun aiheet sopivat hyvin perinteiseen turvallisuusajatteluun, jossa keskiössä ovat valtiot ja niiden vakaus, rajojen hallinta ja konfliktit. Korostetaan sitä, että ympäristö- ja resurssiongelmat lisäävät konfliktien todennäköisyyttä tai rajuutta. Syyrian sodan ja Arabikevään yhteyksiä pitkään kuivuuskauteen ja ruoan tuotanto- ja hintaheilahteluihin on käsitelty paljon. (_The Arab Spring and Climate Change_, 2013). Puhutaan paljon siitä, että maailmaan voi syntyä hallitsemattoman suuri ”ympäristöpakolaisten” tai ”ilmastopakolaisten” joukko olosuhteiden muuttuessa, luonnonkatastrofien lisääntyessä tai joidenkin alueiden muuttuessa jopa asumiskelvottomiksi.
Toisaalta on käsitelty laajemmin ihmisyhteisöjen haavoittuvaisuutta ja eriarvoisuutta ruoantuotannon heikentyessä, makean veden niukkuuden lisääntyessä ja monien muiden ongelmien pahetessa. Näin ympäristöturvallisuus on laajentanut keskustelunaiheita perinteisistä konfliktikeskeisistä teemoista inhimillisen hyvinvoinnin turvaamisen ja tasa-arvon kysymyksiin. Voivatko turvallisuusajattelu ja turvallisuuspolitiikan käytännöt muuttua, kun niiden piiriin tuodaan laadullisesti uudenlaisia asiakysymyksiä? Minkä ja kenen ehdoilla turvallistaminen tapahtuu? ONKO ”TURVALLISTAMINEN” VAARALLISTA? Kriittisessä turvallisuustutkimuksessa puhutaan ”turvallistamisesta” (_securitization_) silloin, kun uusia aiheita tuodaan turvallisuuskeskustelun ja -politiikan piiriin. Termi on peräisin 1990-luvulta, mutta sen käyttö yleistyi etenkin 2000-luvun alusta – yhteys terrorismin vastaiseen sotaan lienee vahva (Gad & Petersen 211, 316). Turvallistaminen on määritelty eri tutkimusperinteissä eri tavoin, mutta yhteistä on se, että turvallisuus nähdään demokraattisen neuvottelun ja kiistelyn ulkopuolisena alueena, normaalipolitiikan tuolla puolen (Aradau 2004, 391). Turvallistaminen vie eräänlaiseen poikkeustilaan, jossa asiat annetaan turvallisuusammattilaisten käsiin. Näin ne alistuvat vakiintuneille alan ajattelu- ja toimintatavoille. (sama, 395; Roe 2012, 252) Turvallisuudella on oma logiikkansa, joka eroaa radikaalisti muista elämänalueista. Ja jos turvallisuuden logiikka leviää muuhun yhteiskuntaan, se rapauttaa demokratian edellytyksiä.(Aradau 2004, 399)
Ympäristö- ja resurssiongelmien tulkitsemista turvallisuuskysymyksiksi on kritisoitu tältä pohjalta paljon. Vaikka turvallistaminen voi tuoda kiireen ja mobilisaation tuntua, se on myös pohjimmiltaan epädemokraattinen toimi, joka suosii suoraviivaisia poikkeustoimia ja estää poliittista keskustelua. Se ruokkii viholliskuvia tai jopa edellyttää niitä, jolloin romahdusvaarassa olevat yhteiskunnat tai lisääntyvä muuttoliike nähdään ensisijaisesti uhkana oman yhteiskunnan vakaudelle, ei esimerkiksi kansainvälisen yhteistyön ja avustamisen perusteena. Turvallistaminen myös rajoittaa keskustelua. Ulkopuolisilla ”amatööreillä” – kuten vaikka ympäristötutkijoilla tai kansalaisjärjestöillä – ei tahdo olla pääsyä aiheisiin, jotka aiemmin olivat normaalin neuvottelevan ja kiistelevän politiikan alueella. (sama, 397) Etenkin niin sanottu ”Kööpenhaminan koulukunta” pohjaa tässä kritiikissään vahvasti puhetekoteoriaan. (Suomalaiselle lukijalle hyvä tapa tutustua aiheeseen on _niin & näin_ -lehden numero 2/17, jonka puhetekoteemassa Juha Vuori käsittelee turvallisuuspuhetta nimenomaan tästä näkökulmasta.)
Pähkinänkuoressa ajatus kulkee niin, että turvallisuusuhkat eivät tule sellaisiksi itsestään vaan ne luodaan puhetekojen avulla – ei toki pelkästään sanomalla ”turvallisuus”, vaan se vaatii myös yleisön hyväksyntää. Tosin joissain turvallistamisen kritiikeissä näyttäisi olevan suorastaan ”sanamaaginen” (Lähde 2015) ajatus siitä, että pelkkä sana ”turvallisuus” ikään kuin korruptoi käsiteltävän aiheen (Roe 2012, 254; Trombetta 2008, 588). Tämä on ymmärrettävämpää sellaisten retorisesti vahvojen ja historiallisesti ladattujen termien kuten ”kansallinen turvallisuus” (_national security_) kohdalla. Mutta niin laajasti käytetyn termin kuin ”turvallisuus” lukuisten käyttötapojen niputtaminen on epäilyttävää, etenkin jos ajatellaan sellaisia vakiintuneita käyttöjä kuin sosiaaliturva tai ruokaturva (_social security_, _food security_). Kritiikkejä yhdistää myös ajatus erillisestä, omaleimaisesta ja jossain määrin muuttumattomasta ”turvallisuuden logiikasta”, ja tätä taustaoletusta ei juuri kyseenalaisteta. Turvallistaminen vie asiat poikkeustilaan ja demokraattisen politiikan ulkopuolelle, ja siinä kaikki. Siksi monet turvallistamisen kriitikot epäilevät sitä ajatusta, että ympäristöturvallisuus voisi laajentaa turvallisuusajattelun näköpiiriä konflikteista inhimilliseen hyvinvointiin, tasa-arvoon ja arkielämän sujuvuuteen muuttuvassa maailmassa. He sulkevat lähtökohtaisesti pois sen mahdollisuuden, että turvallisuusajattelun ja -politiikan luonne voisi muuttua aihepiirin moninaistuessa. Tämä on hämmentävää etenkin siksi, että vahvasti turvallistamista kritisoivan ja ”turvallistamisen purkamista” (_desecuritization_) peräänkuuluttavan ”Kööpenhaminan koulukunnan” omien tutkimusten mukaan ympäristöturvallisuuteen vetoaminen ei ole juurikaan käynnistänyt pelättyjä poikkeustoimia (Trombetta 2008, 589). Pikemminkin voisi sanoa, että koko nykyisen eliökunnan tulevaisuutta uhkaavien ongelmien edessä juuri mitään poikkeustoimia ei ole tehty – turvallisuusnäkökohtien tukemana tainiitä ilman
.
Ylipäätään on kyseenalaista, voidaanko ympäristökysymyksille nähdä jokin omaleimainen ja rajattu ”normaalin politiikan” alue (Latour 2013). Pikemminkin ne ulottuvat kaikille inhimillisen elämänalueille.
_”Ne koskevat perustavanlaatuisesti kaikkia yhteiskuntien toiminnan aloja ja kytkeytyvät läpikotaisin eriarvoisuuteen, turvallisuuteen ja sopeutumiskykyyn. Etenkään niukkuuskysymykset eivät asetu luontevasti vanhaan ’ympäristöongelman’ lokeroon. Pelkkä ympäristöpolitiikka ei riitä niiden käsittelyyn, vaan ne ulottuvat yhä laajemmalle turvallisuuspolitiikkaan, elinkeinopolitiikkaan ja muille perinteisille politiikan alueille.”_ (Lähde 2013, 124) YMPÄRISTÖTURVALLISUUDEN KAKSI PUHETAPAA Maria Julia Trombetta on todennut, että ympäristöturvallisuuskeskustelussa on kaksi tendenssiä. Yhtäältä ”kansallisesta turvallisuudesta” ponnistava näkökulma korostaa konflikteja ja uhkia globaalille järjestykselle ja vakaudelle – jolloin kriitikoiden pelkäämä mahdollisuus määritellä toisia ihmisiä tai yhteisöjä uhkiksi vaikuttaa todennäköiseltä. Tämä on näkynyt viime vuosina asenteissa pakolaisiin ja siirtolaisiin (tosin lienee selvää, että turvallistamisen lisäksi taustalla on rasismia, muukalaiskammoa ja monia muita ilmiöitä). Toisaalta keskustelu on kyseenalaistanut perinteisen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman kykyä vastata nykymaailman haasteisiin ja korostanut ennakoinnin ja ehkäisyn merkitystä. (Trombetta 2008, 593) Tästä erinomaisen esimerkin tarjoavat yhdysvaltalaisen Military Advisory Boardin (MAB) raportit vuosilta 2007 ja 2014. MAB perustettiin vuonna 2006 tuomaan nimenomaan ilmastonäkökulmaa yhdysvaltalaiseen turvallisuuskeskusteluun. Paneeli koostuu eläkkeellä olevista korkea-arvoisista eri aselajien upseereista. Vuoden 2007 raportti varoittaa, että ilmastonmuutos aiheuttaa nykyistä laajempia humanitäärisiä katastrofeja, joiden seurauksena poliittinen epävakaus ja yhteisöjen lisääntynyt avuntarve ylittävät kansainvälisen järjestelmän toimintakyvyn (MAB 2007, 6). Kehittyvien maiden auttaminen ja vahva ilmastopolitiikka nähdään tärkeimpinä toimintakeinoina (sama, 7). Raportti korostaa myös sosiaalisen koheesion ja vakaan hallinnon merkitystä ongelmista selviämiselle – jolloin resurssiongelmatkin voivat johtaa parhaimmillaan yhteistyöhön kiistojen sijaan (sama, 18). Vuoden 2007 raportissa mainitaan toki myös ”epäonnistuneiden valtioiden” (_failed states_) ja lisääntyvien konfliktien riski sekä kannetaan huolta armeijan tukikohtien turvallisuudesta ja energiatehokkuudesta armeijan toimintakyvyn ylläpitämiseksi (sama, 6, 8, 39). Ennen kaikkea raportti korostaa kuitenkin edellä mainittua ennakointia ja ehkäisyä, yhteiskunnan sektorien yhteispeliä ja muidenkin kuin turvallisuustoimijoiden aktiivisuutta. Sävy on muuttunut huomattavasti vuoden 2014 raportissa: kehittyvien maiden auttaminen ja päästöjen rajoittaminen eivät ole enää vahvoja toimintasuosituksia. Ilmastonmuutoksen hillinnän sijaan korostuu siihen sopeutuminen. Konfliktien lisääntyminen ja niiden hallinta ovat nyt keskiössä. (MAB 2014, 2, 14). Samana vuonna julkaistu Yhdysvaltain puolustusministeriön _2014 Climate ChangeAdaptation Roadmap
_
keskittyy armeijan ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan toimintakyvyn turvaamiseen. _Quadriennial Defence Review 2014_
korostaa melko harvoissa ilmastohuomioissaan pääosin samaa, konflikteja ja oman toimintakyvyn turvaamista. Tuore raportti At Our Own Peril: DoD Risk Assessment in a Post-PrimacyWorld ,
jonka on julkaissut U.S. Army War Collegen Strategic Studies Institute, käsittelee Yhdysvaltain armeijan muuttuvaa turvallisuusympäristöä ”johtoaseman jälkeisessä” maailmassa. Peruskysymys on, miten puolustusministeriön tulisi muuttaa riskiarviointiaan ympäristössä, jota luonnehtii jatkuva häiriöitä aiheuttava muutos. Huolenaiheiksi nousevat etenkin informaatiosodankäynti, Kylmän sodan jälkeisen järjestyksen mureneminen, lisääntyvä ja pirstaloitunut vastarinta Yhdysvaltoja vastaan, suurten valtioiden lisääntynyt kilpailu ja poliittisen koheesion hajoaminen. Raportti ei edes mainitse ilmastonmuutosta, ja sana ”ympäristö” (_environment_) esiintyy vain viitaten turvallisuusympäristön poliittis-strategisiin muutoksiin. Tämä ei ole yllättävää, sillä raportin päämääränä on ”saada takaisin ja pitää yllä Yhdysvaltain vastustamaton sotilaallinen etulyöntiasema” ja esimerkiksi eläintärkeiden resurssien ja markkinoiden turvaaminen. Trombettan kuvaamat kaksi puhetapaa, uhkiin varautumisen tai ennakoinnin ja ehkäisyn korostaminen, eivät muodosta rajalinjaa vain turvallisuustoimijoiden ja siviilien välille, vaan erilaiset asenteet ympäristö- ja resurssikysymyksiin näkyvät myös turvallisuustoimijoiden puheissa. Korostuuko yhteiskunnan eri sektorien yhteistoiminta vai käsitelläänkö asiaa kapeasti poliisin tai armeijan mandaatilla? Yhdysvaltain puolustusministeri James Mattisin tuore henkilökuva kuvastaa erinomaisesti tätä turvallisuustoimijoiden sisäistä moninaisuutta ja ristiriitaisuutta: ”Military force alone promises only more military force. In congressional testimony from 2013, Mattis said as much, when asked about the role of diplomacy in foreign affairs. ’If you don’t fund the State Department fully, then I need to buy more ammunition ultimately,’ he said. ’The more that we put into the State Department’s diplomacy, hopefully the less we have to put into a military budget.’” OVATKO YMPÄRISTÖONGELMAT KONFLIKTIEN SYY? Edellä kuvatun käsitteellis-teoreettisen kiistelyn lisäksi ympäristöturvallisuuskeskustelua on haastettu empiirisen tutkimuksen näkökulmasta. Aiheesta käydyssä julkisessa keskustelussa on korostettu, miten ympäristöongelmat lisäävät resurssien niukkuutta, vaarantavat ihmisten asuinsijoja ja saavat aikaan väestön siirtymiä. Näin ne lisäävät konfliktien todennäköisyyttä tai kestoa. (Zografos et al. 2014, 327). Tätä on tavoiteltu termillä ”uhkakerroin” (_threat multiplier_), joka lanseerattiin ilmeisesti MAB:n vuoden 2007 raportissa ja levisi sittemmin laajaan käyttöön. (MAB 2007; MAB 2014; _The Arab Spring and Climate Change_ 2013) MAB:n raportti vuodelta 2014 lanseerasi tätä vahvemman käsitteen ”konfliktikatalyytti” (_conflict catalyst_), joskin tarkkaa määritelmää ei ollut ja termien suhde jäi hyvin epäselväksi (MAB 2014, 7–8). Tätä näkemystä on myös kyseenalaistettu tuoreissa tutkimuksissa. Vuonna 2014 julkaistu CLICO-projektiin pohjautuva artikkeli esitti, että poliittisen järjestelmän puutteet ovat merkittävämpiä tekijöitä konfliktien taustalla kuin ilmasto- ja vesijärjestelmistä juontuvat paineet (Zografos et al. 2104). Toisen vuonna 2016 julkaistun kuivuutta ja konflikteja käsitelleen laajan tutkimuksen lopputulos oli ristiriitainen. Yhtäältä tilastollinen yhteys oli heikko, mutta se oli toisaalta vahvempi uusiutuvien luonnonvarojen suorasta hyödyntämisestä riippuvaisissa yhteisöissä, joiden poliittinen asema on heikko. (von Uexkull et al. 2106, 12391, 12394) Tutkimuksessa päädyttiin toteamaan, että kuivuuden ja konfliktien suhde on molemminpuolinen: ne vahvistavat toisiaan. Yleiset tilastolliset tarkastelut eivät kerro mitään kovin hyödyllistä näin vahvasti kontekstiriippuvaisesta asiasta. Jälkimmäisessä tutkimuksessa korostetaankin vaikuttavien tekijöiden moninaisuutta: etniset jaot, riippuvaisuus maataloudesta, poliittinen marginaalisuus, yhdistävät identiteetit, investointipako, terveys ja niin edelleen. Etenkin lehtiartikkeleissa keskustelu ympäristöturvallisuudesta keskittyy useimmiten vääntöön konfliktien syistä tai ilmastopakolaisuuden mahdollisuudesta. Ja koska monimutkaisuus, ajallis-paikallinen hahmottomuus ja etäiset vaikutukset mahtuvat huonosti journalistiseen kieleen ja julkisen keskustelun yksinkertaistuksiin (Lähde 2015), analyysi jää helposti juupas-eipästelyksi ilmiöiden ”tärkeimmästä” syystä. Kädenvääntö konfliktien eri taustasyiden ensisijaisuudesta menee metsään, koska monimutkaisten sosio-ekologisten järjestelmien muutoksia ei voi palauttaa yhteen ”perimmäiseen” syyhyn. Tämä ei estä tutkimusta niiden syistä, mutta taustatekijöitä ei voi noin vain eritellä ja asettaa tärkeysjärjestykseen. Toinen keskustelun jumitus on kiistely siitä, väheksyykö konfliktien ympäristötaustan analyysi niiden poliittista merkitystä. Vuonna 2007 ilmestynyttä UNEP:in raporttia Darfurin konfliktista kritisoitiin,
koska ilmastonmuutoksen esittämisen taustasyyksi koettiin väheksyvän Sudanin hallinnon vastuuta tapahtumista. Viime vuosina tämä syytös on esitetty esimerkiksi usein silloin, kun Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän tuoreiden konfliktien taustoja on tutkittu. Laajaa keskustelua ja kritiikkiä herättänyt raportti _The Arab Spring and Climate Change_
kuitenkin korosti monella tavalla sitä, miten yhteiskunnalliset toimet vaikuttavat ympäristöpaineiden toteutumiseen – esimerkiksi vesi-intensiivisen tuotannon tukeminen kuivuudelle alttiilla alueella (Syyria) tai oman maan ruoantuotannon heikentäminen vientituotteiden kustannuksella maassa, jonka väestö on riippuvaista tuontiruoasta (Egypti). Kääntäen viisaampi politiikka tietysti voi vähentää ympäristömuutosten haitallisia vaikutuksia. Usein on myös muistutettu, että nälänhätien taustalla on aina konflikteja, poliittista sortoa, avustustoiminnan estämistä tai muita poliittisia toimia.
Toisaalta yhtä tärkeää on pitää mielessä, että suurin osa maailman nälkäisistä ei elä konfliktialueilla. Elämä voi olla hyvin turvatonta silloinkin, kun laajaa nälänhätää ja sotaa ei ole näkyvissä. (FAO 2015, 37) LAAJENNETTU TURVALLISUUS JA RESILIENSSI Kun katse nostetaan pelkistä konflikteista yleiseen ihmiselämän sujumiseen, on selvää, että ympäristöturvallisuutta ei voida käsitellä mielekkäästi vain perinteisillä sotilas- tai poliisitoimilla. Turvallisuus ei ole vain valtioiden välisten sotien tai sisäisen turvallisuuden asia. Siihen kuuluvat myös ihmisryhmien väliset jännitteet ja laajemmin mahdollisuus viettää tervettä, toimeliasta ja hyvää elämää. UNDP:n lanseeraamalla ”inhimillisen turvallisuuden” (_human security_) käsitteellä on tuotu onnistuneesti esiin tätä laajennetun turvallisuuden näkökulmaa, joka sopii erinomaisesti yhteen ympäristö- ja resurssikysymysten tarkastelun kanssa. (Zografos et al. 2014, Trombetta 2008, 593) Termistä ”resilienssi” (_resilience_) on tullut varsinainen muotisana viime vuosina. Resilienssi on ollut jo vuosikymmeniä vakiintunut käsite ekologiassa ja psykologiassa. Ekologiassa keskeinen teksti käsitteen lanseeraamisessa oli C. S. Hollingin artikkeli ”Resilience and Stability of Ecological Systems” vuodelta 1973 (Holling 1973). Artikkelissa Holling kyseenalaistaa sellaiset luonnonhoidon käytännöt, jotka perustuvat näkemykseen luonnonjärjestelmien vakaasta tilasta. Ne voivat itse asiassa heikentää järjestelmien resilienssiä eli kykyä säilyttää toimintakykynsä häiriöistä huolimatta – mikä ei ole sama asia kuin järjestelmän vakaus. ”It is useful to distinguish two kinds of behavior. One can be termed stability, which represents the ability of a system to return to an equilibrium state after a temporary disturbance; the more rapidly it returns and the less it fluctuates, the more stable it would be. But there is another property, termed resilience, that is a measure of the persistence of systems and of their ability to absorb change and disturbance and still maintain the same relationships between populations or state variables.” (Holling 1973, 14) Toinen avainteksti on yhteisartikkeli ”Catastrophic Shifts in Ecosystems” vuodelta 2001 (Scheffer et al. 2001), joka esitti ekologisten järjestelmien voivan muuttua nopeasti ja katastrofaalisesti. Se peräänkuulutti Hollingin tavoin resilienssin ylläpitämistä luonnonhoidon käytäntöjen perustana. 2000-luvun alusta lähtien sanan käyttö on kuitenkin levinnyt yhä uusille alueille, ja yhteydet tähän merkitykseen ovat muuttuneet löyhiksi analogioiksi tai katkenneet kokonaan, kuten usein käy tällaisten muotitermien kohdalla. (Hyvönen & Juntunen 2016, 208, 212) Koska termiä käytetään eri aloilla hyvin erilaisissa merkityksissä, turvallisuuskeskustelussakin se on johtanut jatkuvaan merkitysten ristiriitaisuuteen ja ohipuhumiseen (sama, 213). Aivan kuin Trombettan mukaan turvallistamiskeskustelussa on kaksi päälinjaa, Aki-Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen esittävät artikkelissaan ”Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi”, että keskustelu resilienssistä on jumiutunut kahden lähestymistavan yhteen sovittamattomalta näyttävään eroon: yhtäältä vakiintuneen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen ja hallinnointi, toisaalta mahdollisuus ihmisyhteisöjen omalähtöiseen organisoitumiseen, haavoittuvaisuuden vähentymiseen ja toimintakyvyn lisääntymiseen.(sama)
Jälkimmäinen perspektiivi osuu yksiin ”inhimillisen turvallisuuden” korostaman näkökulman kanssa ja on erityisen tärkeä, kun muistetaan edellä mainittu ympäristöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden yhteennivoutuminen – esimerkiksi haavoittuvuus sään ääri-ilmiöille on aina myös yhteiskunnallisen järjestyksen tuote, kuten vuoden 2005 hurrikaani Katriina tai Intian valtameren tsunamiosoittivat
aikanaan. Haavoittuvuus ei ole vain ”ulkoisten olosuhteiden” asia vaan aina myös sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti tuotettua. Tämä ”sisäisen” ja ”ulkoisen” eron ongelmallisuus koskee tietysti myös sosio-ekologisia järjestelmiä, kuten Hollingin artikkeli tuo hyvin esiin (Holling 1973). Harkiten uuteen aihealueeseen sovellettuna resilienssin käsite voi eittämättä olla hyödyllinen sosio-ekologisten järjestelmien ymmärtämisessä, ja laajemmin hahmotettu ympäristöturvallisuus on luontainen sovellusalue. Käsitteet ovat työkaluja, joilla tehdään selkoa maailmasta. Mutta kun saman sanan ”resilienssi” alle pakataan vaikka minkälaisia asioita, se lakkaa olemasta hyödyllinen käsite – tai pikemmin saman termin käytön takaa löytyy käsitteellinen sekamelska. (Lähde 2015) Hyvä esimerkki on MAB:n vuoden 2007 raportti, jossa termiä sovelletaan vapaasti ulottuen yhteisöjen haavoittuvuudesta armeijan toimintakykyyn (MAB 2014, 5, 21, 24), vaikka ilmiöinä niillä on lopulta aika vähän tekemistäkeskenään.
Ympäristöturvallisuudesta käydyssä keskustelussa ei ole tällä hetkellä minkäänlaista yhteistä keskustelutilaa, vaan se on hyvin hajaantunutta. Niinpä mahdollisuuksia resilienssin jaetulle määritelmälle ei ole. Ylipäätään sellaisten mahdollisuudet ovat sitä heikompia, mitä laajempi keskustelu on (Lähde 2015). Siksi muotitermin käytön sijaan on useimmiten parasta puhua ensin itse asiasta, kunnes päästään selville, puhuvatko eri osapuolet samoista kysymyksistä. Muotisanojen ”pikakirjoitus” helposti peittää näkemyseroja. Jaetut käsitteet ovat hyödyllisiä työkaluja sitten, kun puhutaan suunnilleen samasta asiasta ja voidaan käydä tarkempien käsitysten erojen ja yhtäläisyyksien kimppuun. NORMAALIN TILANTEEN ONGELMA Sosio-ekologisten ilmiöiden monisyisyys herättää myös kysymyksen siitä, onko turvallistamisen kriitikkojen peräänkuuluttama ”normaali politiikka” sekään niin tavoiteltavaa. Tässä on ympäristöturvallisuuden syvällinen ristiriita. Yhtäältä nykyinen elämäntapa on riskien ja uhkien synnyttäjä, mutta toisaalta sitä pyritään säilyttämään ja turvaamaan. (Trombetta 2008, 595). Vielä toistaiseksi fossiilisten polttoaineiden käytöstä riippuvainen talous tuottaa olemassaoloaan uhkaavan vaaran. Nälkää tehokkaasti vähentänyt moderni ruoantuotanto on johtanut myös vesivarojen ylikäyttöön ja viljelysmaan heikentymiseen. Maailmantalouden materiaalivirrat ovat kolminkertaistuneet neljässävuosikymmenessä
.
Tämän järjestyksen säilyttäminen ja turvaaminen ovat ristiriitaisia päämääriä, mahdoton projekti. Myöskään mukautuminen käynnissä oleviin muutoksiin ei ole aina ongelmatonta. CLICO-projektin tutkijat korostavat turvattomuuden tuottajina myös ”maladaptaatiota” eli sopeutumistoimia, jotka lisäävät eriarvoisuutta ja vievät joidenkin ihmisten elinkeinon tai tekevät vanhat elämäntavat mahdottomiksi (Zografos et al. 2014). Konflikteja voi syntyä resurssien niukkuuden lisäksi myös niiden runsauden vuoksi, kun esimerkiksi viljelysmaata otetaan haltuun ulkopuoliselle toimijalle (sama, 5). Tällöin voidaan puhua oikeastaan niukkuuden tuottamisesta. Vaikka turvallistamisen kriitikoiden huoli demokratian rapautumisesta, liian kapean turvallisuusnäkökulman ylivallasta ja viholliskuvien luomisesta on tärkeää, on aivan yhtä olennaista muistaa, että heidän peräänkuuluttamansa ”normaali politiikka” osallistuu tällä hetkellä turvattomuuden tuottamiseen. Tämäkin on keskeinen perustelu sille, että turvallisuusajattelun horisonttia on pakkolaajentaa.
_”Laajemmin ymmärrettynä turvallisuus kytkeytyy resurssien tuottamisen ja kuluttamisen heijastusvaikutuksiin. Vauraampienkin alueiden elintasossa piilevä ’näkymätön kulutus’ ja ongelmien ulkoistaminen tarkoittaa, että tilanteen muuttuessa vaurauden keskusten ulkopuolella mullistukset voivat olla nopeita tai hallitsemattomia myös keskuksissa. Kapeampi turvallisuusajattelu ei huomioi näitä monimutkaisempia vaikutussuhteita. Se osallistuu, tahtomattaankin, haavoittuvaisuuden systemaattiseen tuotantoon.”_(Lähde 2013, 156)
Mutta kuten turvallistamisesta käydyssä keskustelussa on toistuvasti muistutettu, tätä ei voida tehdä pelkästään nykyisten turvallisuustoimijoiden ehdoilla. Jos turvallisuuden alue laajenee, on käytävä myös poliittista keskustelua ja kamppailua siitä, kuka tai mikä on turvallisuuden kohde. Kenen asia turvallisuus on? Keskittyykö agenda konfliktien hallitsemiseen ja vallitsevan järjestyksen ylläpitämiseen vai ihmisarvoisen elämän edellytysten turvaamiseen? Jälkimmäisessä tapauksessa se tarkoittaa väistämättä myös vallitsevan elämäntavan muuttamista. KENEN KANSSA KESKUSTELLA? Keskustelua ympäristöturvallisuudesta käydään paljon, mutta se on hyvin sirpaleista. Eri aloilla käytetään erilaista terminologiaa (tai ”resilienssin” tapauksessa samaa terminologiaa ristiriitaisilla merkityksillä), ja totunnaiset näkökulmat poikkeavat toisistaan. Turvallistamisesta kiistelevät tutkijat vääntävät asiasta helposti keskenään, ja yhteys varsinaisiin valta-asemassa oleviin perinteisiin toimijoihin jää vähäiseksi (Gad & Petersen 2014, 322). Toisaalta edellä kuvattu epäluulo ”amatöörien” tungettelua kohtaan voi olla suurta turvallisuustoimijoiden joukoissa. Saako vanhoja näkemyksiä kyseenalaistaa? Onko vierailla oikeaa pääsyä poliittisiin prosesseihin, vai vahditaanko omaa tonttia tiukasti? Tutkijoiden ainakin kannattaa välttää naiiviutta, kun he yrittävät edistää ajatusta laajennetusta turvallisuudesta. Vahva vastakkainasettelu vanhan ja uuden turvallisuusajattelun välillä kuulostaa helposti sinisilmäiseltä Syyrian, Jemenin, Irakin, Nigerian, Afganistanin, Libyan ja Ukrainan sotien ja suurvaltojen välisten jännitteiden aikana. Ympäristöuhkien tuominen turvallisuuskeskusteluun ei tarkoita perinteisten uhkakuvien väistymistä, vaan pikemmin päinvastoin: se osoittaa, miten moninaisia yhteydet ekologisten, taloudellisen, sosiaalisten ja poliittisten tekijöiden välillä ovat. Tämä vaatii yhteiskunnan eri alueiden parempaa yhteistoimintaa mutta myöskin rehellistä keskustelua itse asiasta. Mitä turvataan, miksi ja ketä varten? Ympäristöturvallisuuden todellinen edistäminen instituutioiden tasolla, ei vain julkilausumissa ja tutkimuksellisissa kiistoissa, vaatii näiden eri turvallisuuden eri ulottuvuuksien välisten yhteyksien ymmärtämistä.Ville Lähde
KIRJALLISUUTTA:
_The Arab Spring and Climate Change_. Toim. Caitlin E. Werrell & Francesco Femia. A Climate and Security Correlations Series. Center for American Prgress, Washington, 2013. Verkossa: https://climateandsecurity.files.wordpress.com/2012/04/climatechangearabspring-ccs-cap-stimson.pdf Aradau, Claudia, Security and the Democratic Scene. Desecuritization and Emancipation. _Journal of International Relations and Development_, Vol. 7, 2004, 388–413. CNA Military Advisory Board, _National Security and the Threat of Climate Change._ CNA Corporation, Alexandria (VA), USA, 2007. (MAB2007)
CNA Military Advisory Board, _National Security and the Accelerating Risks of Climate Change_. CNA Corporation, Alexandria (VA), USA, 2014.(MAB 2014)
FAO, _The State of Food Insecurity in the World 2015_. Gad, Ulrik & Lund Petersen, Concepts of Politics in Securitization Studies. _Security Dialogue_. Vol. 42, No. 4–5, 2011, 315–328. Holling, C.S., Resilience and Stability of Ecological Systems. _Annual Review of Ecology and Systematics_. Vol 4, 1973, 1–23. Hyvönen, Ari-Elmeri & Tapio Juntunen, Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi. _Politiikk_a 3/2016,206–223.
Latour, Bruno, Moderni vai ekologinen? Uutta oikeutusta etsimässä. Teoksessa _Luonnon politiikka_. Toim. Yrjö Haila & Ville Lähde. Vastapaino, Tampere, 2003, 67–104. Lähde, Ville, _Niukkuuden maailmassa_. niin & näin, Tampere 2015. Lähde, Ville, _Paljon liikkuvia osia_. Savukeidas, Turku 2013. Roe, Paul, Is Securitization a ’Negative’ Concept? Revisiting the Normative Debate Over Normal Versus Extraordinary Politics. _Security Dialogue_. Vol. 43, No. 3, 249–266. Scheffer, Marten, Steve Carpenter, Jonathan A. Foley, Carl Folke & Brian Walker, Catastrophic Shifts in Ecosystems. _Nature_, Vol. 413,2001.
Trombetta, Maria Julia, Environmental Security and climate change. Analysing the Discourse. _Cambridge Review of International Affairs_. Vol. 21, No. 4, 2008, 585–602. von Uexkull, Nina, Mihai Croicu, Hanne Fjelde & Halvard Buhaug, Civil Conflict Sensitivity to Growing-season Drought. PNAS. Vol. 113, No.44, 12391–12396
Zografos, Christor, Marisa C. Goulden & Giorgos Kallis, Sources of Human Insecurity in the Face of Hydro-Climatic Change. _Global Environmental Change_. Vol. 29, 2014, 327–336. 25.7.2017 Väestönkasvun perusasiat haltuun "Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla." Väestökysymykset nousivat heinäkuussa Suomessakin näkyvästi julkiseen keskusteluun tuoreiden tutkimusten myötä. _Environmental Research Letters_ -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa nimittäin todettiin, että yksilö voisi vaikuttaa ilmastonmuutoksenhillintään
tehokkaimmin tekemällä yhden lapsen vähemmän (Wynes & Nicholas 2017). Samoihin aikoihin ilmestynyt toinen tutkimusartikkeli varoitti maailman eliöpopulaatioiden kiihtyvästä häviämisestä kutsuen sitä populaatioiden joukkotuhoksi (_annihilation_) (Ceballos et al, 2017). Artikkelin mukaan taustalla on sekä ylikansoitus että ylikulutus – ja yksi kirjoittajista, vuoden 1968 _Population Bomb_ -kirjasta tunnettu Paul R. Ehrlich, tilitti tutun kärkevään tapaansa ylikansoituksen ongelmista. Kummastakin tutkimuksesta uutisoitiin laajalti maailmalla ja suomalaisissakin tiedotusvälineissä. Etenkin ensin mainittu artikkeli on herättänyt paljon keskustelua, koska se kohdistuu yksilöiden elämänvalintoihin.
_Helsingin Sanomat_ julkaisi 19.7. näyttävän jutun, jossa asia
ilmaistiin niin, että ”paras yksilön käsissä oleva keino ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on tehdä vähemmän lapsia”. Jutussa aihe tuotiin iholle käymällä läpi ympäristöaktiivin maailmantuskaa lapsentekopäätöksen äärellä. Ja aivan, alkuperäinen tutkimusartikkeli tarkastelikin ilmastonmuutosta ”miljardien yksilöpäätösten kerääntymisen” näkökulmasta (Wynes & Nicholas 2017). Tällainen näkökulma on omiaan herättämään syyllisyyden tunteita, vastustusta ja liioittelua: ”eikö enää saisi tehdä lapsia?” – mitä tutkimusartikkelissa ei tietenkään peräänkuulutettu. Väestönkasvu on ollut perinteisesti vaikea asia ympäristökeskustelussa, ja se tahtoo yhä uudelleen jämähtää joko–tai -asetelmaan. Joko väestönkasvu on maailman tärkein ongelma ja kaikkien muiden alkusyy tai sitten se ei ole varsinainen ongelma. (Lähde 2013, 129–133) Tuoreessa keskustelussakin toistuvat tutut vastakkaiset väitteet. Yhtäältä Suomessa väestöei ole ongelma ,
vaan väestö kasvaa jossain muualla – täällä pitäisi pikemmin tehdä enemmän lapsia huoltosuhteen turvaamiseksi. Toisaalta köyhempien maiden väestönkasvu ei ole ongelma, koska täällä vauraissa maissa yksilöiden kulutus on suurempaa ja elämäntavan seuraukset ovat paljon vakavampia. Kumpikin väite on yhtaikaa kohdallaan ja väärässä. Väestökeskustelussa mennään metsään yhä uudelleen kahdella perustavalla tavalla. Ensinnäkin, kuten niin usein, yksilövalintoihin keskittyvä näkökulma ei tavoita ilmiötä kunnolla – mikä tekee myös edellä mainitun tutkimusartikkelin hyvin ongelmalliseksi.
Toiseksi, jos asiaa tarkastellaan erittelemättömästi globaalien lukujen tasolla, ei voida ymmärtää väestökehityksen ja väestöön liittyvien ympäristökysymysten eroja maailman eri alueilla. Väestön merkitys ei ole sama kaikkialla, eikä alueita voida verrata toisiinsa yhdellä akselilla, kuten keskustelussa tahtookäydä.
Väestönkasvun perusasiat kannattaa ottaa haltuun. ONKO KÄYNNISSÄ VÄESTÖRÄJÄHDYS? Vuonna 2017 maailman väestömäärä oli liki 7,6 miljardia. Väkeä on tullut miljardi lisää 12 viime vuoden aikana, ja kaikkien ennusteiden mukaan väestö kasvaa väistämättä. Se on kiistämätön fakta. YK:n tuoreimpien ennusteiden todennäköisimpänä pidetyn ”keskiarvion” mukaan vuonna 2030 ihmisiä on yli 8,5 miljardia, vuonna 2050 yli 9,7 miljardia ja vuonna 2100 yli 11 miljardia. (UN 2017, 1) Onko siis käynnissä hallitsematon väestöräjähdys? Kyllä ja ei, sillä väestökehitys on hyvin erilaista maailman eri alueilla. Nykyään väkirikkaimmat maat ovat Kiina ja Intia. Kummassakin väestö kasvaa, mutta YK:n ennusteiden mukaan Kiinan väestömäärä näyttäisi kääntyvän laskuun vuoden 2030 tienoilla. Intia ohittaa väestömäärässä Kiinan, mutta senkin väestö näyttäisi vakiintuvan ja kääntyvän laskuun vuoden 2050 tienoilla. (sama, 5) Kuten niin monissa asioissa, hokema ”mutta ne kiinalaiset”ei pidä
kutiaan entiseen tapaan – jos se niin kovin fiksu ajatus koskaanolikaan.
Vauraimmissa maissa väestö joko lisääntyy hyvin vähän, on jo vakiintunut tai vähenee hiljalleen. Euroopassa väestön ennakoidaan vähentyvän siirtolaisuudesta huolimatta. Yhdysvallat on harvoja vauraita valtioita, jonka väestön ennustetaan kasvavan merkittävästi. Mutta vaikka maassa on edelleen ”luontaista kasvua” (eli syntymät ylittävät kuolemat), tulevaisuudessa sen arvioidaan kääntyvän negatiiviseksi – jolloin väestön lisäys selittyy siirtolaisuudella, eli se ei ole globaalista näkökulmasta väestönkasvua. Kaikkiaan vauraiden maiden väestönkasvusta vuoteen 2050 mennessä suurin osa johtuu siirtolaisuudesta. Yhä vähentyvä syntyvyys tarkoittaa myös väestön ikääntymistä (sama, 11). Hallitsemattomasta väestöräjähdyksestä ei myöskään voi puhua siksi, koska keskimääräinen lapsiluku vähenee kaikkialla joitain yksittäisiä maita lukuun ottamatta, ja sen ennustetaan vähenevän koko maailmassa merkittävästi (sama, 7). Merkittävä poikkeus tästä kehityksestä on Afrikka ja etenkin Saharan eteläpuolinen osa mannerta. YK:n ennusteiden mukaan Afrikka on ainoa maailman alue, jossa väestö lisääntyy merkittävästi vuoden 2050 jälkeen. Väestömäärä on nyt yli 1,2 miljardia, ja YK:n keskiarvion mukaan se on vuonna 2030 yli 1,7 miljardia, vuonna 2050 yli 2,5 miljardia ja vuonna 2100 liki 4,5 miljardia. (sama, 1) Mantereen väestö siis liki nelinkertaistuisi vuosisadan loppuunmennessä.
AFRIKKA YLLÄTTI VÄESTÖTUTKIJAT Edellä mainittu teos _Population Bomb_ vuodelta 1968 lanseerasi väestöräjähdyksen käsitteen, mutta väestötutkijoiden piirissä ajatus kyseenalaistui hyvin nopeasti jo 1970-luvun aikana, kun ”hedelmällisyysaste” (eli käytännössä lapsiluku) laski ennakoitua nopeammin Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa. Niin sanottu _väestöllinen muuntuminen_
(demographic transition) tapahtui noilla alueilla paljon nopeammin kuin vanhoissa teollisuusmaissa (_Africa’s Demographic Transition_2015, 5).
Karkeasti kuvattuna väestöllinen muuntuminen käy neljässä tai viidessä vaiheessa. Ensin sekä syntyvyys ja kuolleisuus ovat korkeita, jolloin väestömäärä pysyy melko vakaana. Toiseksi kuolleisuus laskee muun muassa parantuvan hygienian, terveydenhuollon ja ravinnon ansiosta, mutta syntyvyys pysyy vielä korkeana, jolloin väestö kasvaa nopeasti. Syntyvyys kuitenkin alkaa laskea, jolloin kolmanneksi väestönkasvun nopeus hidastuu, kunnes neljänneksi väestö vakiintuu aiempaa korkeammalle tasolle – ja viidenneksi se voi alkaa hiljalleen vähentyä. Latinalaisen Amerikan ja Aasian nopeampi väestöllinen siirtymä heijastettiin ennusteissa kaikkialle maailmaan. Niinpä vielä vuonna 2005 oletettiin, että maailman väestömäärä tasaantuisi vuoteen 2050 mennessä. Vuoden 2012 YK:n ennusteissa oli jo merkkejä näkemysten muutoksesta, mutta vasta vuoden 2015 ennuste murtautui kunnolla julkisuuteen . Se oli olennaisilta osiltaan sama kuin vuoden 2017 ennuste: väestönkasvu jatkuu vähintään vuosisadan loppuun. Afrikka yllätti väestötutkijat, sillä väestöllisen muuntumisen kolmas vaihe ei ollut edennyt odotetusti – lapsiluku pysyi monissa maissa ennakoitua korkeampana. Lapsiluku kyllä pääosin laskee, mutta hitaasti, ja joissain maissa kuten Kongossa ja Nigerissä se jopa nousee (sama, 9). Lisäksi tämän hetken nopea väestönkasvu tarkoittaa, että alueen väestö on hyvin nuorta. Afrikka onkin selvästi nuorin manner. (UN 2017, 4, 10) Siksi väestökehityksessä on hitausvoimaa: lapsentekoiässä olevia ihmisiä on suhteellisesti suuri osuus väestöstä. Niinpä mantereen väestö lisääntyisi, vaikka keskimääräinen lapsiluku putoaisi maagisesti kahteen tällä hetkellä – mikä on tietysti mahdotonta. Tästä johtuen myös ennusteet globaalista ”väestöhuipusta” ovat mullistuneet. Kun aiemmin huipun ennustettiin osuvan vuoden 2050 tienoille, nyt YK ennustaa keskiarviossaan sen jatkuvan vuoteen 2100 (yli 11 miljardia) ja mahdollisesti sen yli (sama, 2). Ennusteissa on tosin väistämättä epävarmuutta. Raportin mukaan on 27% mahdollisuus, että globaali väestö vakiintuisi ja alkaisi vähentyä jo ennen vuotta 2100. Samoin on mahdollista, että väestö kasvaa keskiarviota nopeammin. Alin arvio on vuosisadan lopun väestömäärästä on 7,3 miljardia, ylin 16,5 miljardia – tosin ääripäiden mahdollisuus on ennusteissa erittäin pieni. Kaikissa skenaarioissa kasvu kuitenkin jatkuu vähintään vuoteen 2050. (sama, 3, 12) Miksi Afrikan kehitys ei sujunut ennusteiden mukaan? Ja miten väestöllistä muuntumista voisi nopeuttaa? KOULUTUS VÄESTÖKYSYMYKSEN HOPEALUOTINA? Koulutus nähdään yhä laajemmin tärkeimpänä ratkaisuna väestönkasvuun. Tätä näkökulmaa on edistänyt etenkin itävaltalainen väestötieteilijä Wolfgang Lutz, joka on viime vuosina tullut tunnetuksi ”uuden väestöparadigman” puolestapuhujana. Hänen taustatahonsa on vuonna 2010 perustettu Wittgenstein Centre (WIC) for Demography and Global Human Capital, joka on useiden
tahojen yhteistyöhanke. YK:n käyttämien väestömallien sijaan Lutz ja kumppanit ovat käyttäneet uudenlaista menetelmää, joka perustuu satojen väestötutkijoiden haastatteluihin ja heidän näkemystensä yhteensovittamiseen kansainvälisissä paneeleissa. Näin pyritään saamaan paremmin näkyviin yhteiskuntien paikalliset olosuhteet.Heidän ennusteensa
poikkeavatkin merkittävästi YK:n raporteista: globaali väestöhuippu saavutetaan vuoden 2075 tienoilla (9,4 miljardia), jonka jälkeen se alkaa laskea ja on noin 9 miljardia vuosisadan loppuun mennessä. Miten tämä ero selittyy? Lutz puhuu _koulutusvaikutuksesta_
(education effect): hänen mukaansa koulutuksen merkitys väestökehitykseen on huomattavasti voimakkaampi kuin mitä YK:n malleissa huomioidaan. Koulutusta saanut ihminen on fysiologisesti erilainen olento: kykeneväisempi suunnittelemaan, ennakoimaan, omaksumaan uusia taitoja, osallistumaan yhteiskuntaan ja ottamaan valtaa omaan elämäänsä – tämä on keskeistä naisille, joiden asema on monilla maailman alueilla alisteinen. Siksi etenkin naisten koulutus on merkityksellistä. Lutz myös korostaa sitä, että pelkkä lapsuusajan koulutus ei riitä, vaan tarvitaan myös panostuksia ylemmän asteen koulutukseen, joka valmistaa nuoria työelämään ja aktiiviseen kansalaisuuteen. Väestötutkijat ovat kuitenkin kantaneet huolta siitä, että yhteys koulutuksen ja lapsiluvun vähentymisen välillä ei tuntuisi pätevän kaikkialla Afrikassa.
Etiopiassa koulutusvaikutus on todettu voimakkaaksi (_Africa’s Demographic Transition_ 2015, 2), mutta monilla alueilla vaikutus ei ole huomattava. Meneekö väestönkasvun hopealuoti ohi maalin? Tarkemmin katsottuna on kuitenkin kyseenalaista, onko koulutus edistynyt sillä tavalla, että se voisikaan vaikuttaa kunnolla. Väestötutkijat pitävät tyttöjen koulutusta ensiarvoisen tärkeänä, mutta pojat pääsevät useimmilla alueilla helpommin kouluun (sama, 15). Koulutuksen puute on myös luokkakysymys: sosiaalinen eriarvoisuus määrittää mahdollisuuksia päästä kouluun, jolloin kouluttamattomuudesta tulee ylisukupolvista (sama,16).
Afrikassa on saatu kyllä aikaan edistystä koulutusasioissa (UN 2015, 24–27). Yhä useampi lapsi pääsee kouluun, mutta silti kolmasosa tai neljäsosa on vailla koulutusta. Koulutuksen heikko laatu on ennen kaikkea ongelma, joka selittää hyvin koulutusvaikutuksen ristiriitaa. Monilla alueilla koululuokat ovat liian suuria, välineet ovat puutteellisia, ja opettajilta puuttuu kunnollinen koulutus – lisäksi opettajien poissaolot ovat hälyttävän yleisiä. Vaikka lapset pääsevät kouluun, he siten voivat jäädä ilman oppia. Tuoreen tutkimuksen mukaan jopa puolet oppilaista ei saa ensimmäisinä oppivuosinaan kunnollista luku-, kirjoitus- tai laskutaitoa. Lisäksi moni lopettaa koulun kesken. Koululaitoksen ongelmat ovat kuitenkin vain osaselitys. Afrikassa 40% kouluikäisistä kärsii ravinnonpuutteen aiheuttamista oppivaikeuksista. Tyttölapsien tai nuorten naisten avioliitot ja raskaudet johtavat yleensä siihen, että koulu jää kesken. Ja jos vanhemmat eivät osaa lukea ja kirjoittaa, kotona ei ole tukea oppimiselle. Koulutus ei tapahdu tyhjiössä. Koulutus on äärimmäisen tärkeä tekijä väestökehityksessä, mutta sen tarkasteleminen erillään muusta elämästä ei ole mielekästä. Koulutus ei ole hopealuoti, joka yksinään pysäyttää väestönkasvun. Yhden tekijän selitykset eivät ole ylipäätään toimivia monimutkaisten sosioekologisten ilmiöiden ymmärtämisessä (Lähde, 2013). Väestönkasvun taittuminen tai sen jatkuminen voidaan ymmärtää kunnolla vain monien tekijöiden yhteisvaikutuksena. VÄESTÖKEHITYKSEN MONET ULOTTUVUUDET Väestötutkimus on osoittanut joukon ensiarvoisen tärkeitä yhteiskuntakehityksen ulottuvuuksia, jotta väestöllinen muuntuminen etenisi eli väestönkasvu hidastuisi ja lopulta taittuisi. Mikä tärkeintä, nämä tekijät ovat monisyisin tavoin yhteydessä toisiinsa. Ne eivät ole erillisiä ratkaisuja vaan osa kokonaisvaltaista inhimillistä kehitystä. Terveydenhuollon edistyminen ja etenkin lasten ja äitien terveyden edistäminen ja kuolleisuuden vähentäminen vaikuttavat tehokkaasti lapsiluvun vähenemiseen. Tämä voi vaikuttaa yllättävältä. Eikö juuri kuolleisuuden väheneminen saa aikaan nopean väestönkasvun väestöllisen muuntumisen toisessa vaiheessa? Kyllä, mutta terveydenhuollolla on eri vaikutus väestökehityksen eri vaiheissa. Kun lapsikuolleisuus vähenee ja lapset ovat terveempiä, paine suurempaa lapsilukua kohtaan hellittää. Onkin sanottu, että ”jokainen lapsen kuolema johtaa uuteen lapsen syntymään”. (_Africas’s Demographic Transition_ 2015, 12–13) Ja kuten edellä todettiin, terveydellä on vaikutus koulumenestykseen. Tämä on vain yksi monista tavoista, joilla väestökehityksen eri ulottuvuudetruokkivat toisiaan.
Joka tapauksessa julkisessa keskustelussa yleinen myytti, että terveydenhuolto vain lisää väestönkasvua, ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Sama koskee aikuisten kuolleisuutta. Monilla Afrikan alueilla HIV/AIDS -epidemia on lisännyt kuolleisuutta runsaasti, joskin nyt tilanne alkaa parantua. Epidemia ei kuitenkaan suinkaan johtanut väestönkasvun taittumiseen. Ja vaikka kuolleisuuden vähennyttyä väestöennusteita on rukattu toistaiseksi ylöspäin, heijastusvaikutukset ovat paljon laajempia. Kun epidemia rokottaa ennen kaikkea työikäistä väestöä, lukemattomat lapset jäävät vaille tukea ja turvaa, mikä jälleen ruokkii väestönkasvua kiihdyttäviä tekijöitä. (sama, 6) Syntyvyys on keskimäärin myös alhaisempaa kaupungeissa, varmasti monista syistä: koulutus ja terveydenhuolto voi olla helpompi järjestää, naisilla on enemmän mahdollisuuksia työllistyä muualla kuin kotona ja niin edelleen. Toisaalta nopea kaupungistuminen myös heikentää helposti alueen ruokaturvaa ja rapauttaa maatalous- ja kalastuselinkeinoa. Työpaikkojen häviäminen vie myös mahdollisuuksia koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Jos siis kaupungistuminen on nopeaa ja hallitsematonta, se ei välttämättä suinkaan edistä lapsiluvun alentumista, yleisestä inhimillisestä hyvinvoinnista puhumattakaan. On kuitenkin selvää, että koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen maaseudulle on vaikeampaa – mutta etenkin köyhimpien maiden ruokaturvan edistämiselle se onelintärkeää.
Kuten todettua, koulutus voi parhaimmillaan vaikuttaa voimakkaasti väestökehitykseen. Etenkin naisten koulutuksen yhteys vähenevään lapsilukuun on vahva – miesvaltainen koulutus voi ylläpitäessään eriarvoisuutta jopa luoda painetta lapsiluvun kasvuun ja pitää yllä vanhoillisia normeja – yleisesti ottaen miesvaltaiset normit kun suosivat suurempaa lapsilukua. Sen sijaan koulutetuilla naisilla on parempi mahdollisuus hankkia yhteiskunnallista valtaa ja vaikuttaa normeihin. Tämä kytkeytyy laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin: Onko olemassa toimivaa tiedonvälitystä, joka tukee asenteiden muutosta? Onko yhteiskunta heterogeeninen vai homogeeninen (asenteet muuttuvat yleensä alueilla, joiden väestö on jakaantunut vahvasti erillisiin ryhmiin). (sama, 14–20) Terveys, koulutus ja tasa-arvo eivät kuitenkaan vaikuta vain itsessään vaan etenkin edistämällä ihmisten elinkeinomahdollisuuksia. Naisten mahdollisuus päästä työmarkkinoille lisää heidän päätäntävaltaansa, ja köyhemmissä maissa yleensä naiset myös käyttävät tuloistaan suuremman osuuden lasten terveydestä ja koulutuksesta huolehtimiseen. Työllistyminen tuo myös turvallisuutta, jolloin suurta lapsilukua ei enää tavoitella esimerkiksi vanhuuden turvaksi tai työvoimaksi perheviljelmillä tai -yrityksissä. Olennainen kysymys onkin, millaisia töitä on tarjolla. Monissa köyhimmissä maissa naiset ovat tietysti käytännössä töissä kotona tai ”perheyrityksessä”, mutta palkatta tai olemattomalla palkalla. (sama, 24) Tämä ei tietenkään johda sellaiseen naisten valtaistumiseen, joka vähentää lapsilukua. Tarjolla pitää olla oikeanlaista työtä (sama, 2–3). Väestönkasvu on yleisesti ottaen korkeinta kaikkein köyhimmissä maissa (UN 2017, 5). Afrikassakin lapsiluvun vaihtelu korreloi melko hyvin bruttokansantuotteen kanssa. Tosin BKT-mittarin ongelmia kuvaa hyvin se, että luonnonvarojen myyntiin perustuva ”resurssitalous” ei näytä ohjaavan kehitystä suotuisaan suuntaan, koska se ei levitä taloudellista turvaa tehokkaasti muuhun yhteiskuntaan. (_Africa’s Demographic Transition_ 2015, 10–11) Mutta tarvitaan joka tapauksessa myös taloudellista kehitystä, jotta koulutuksen, terveyden ja tasa-arvon lupaukset voisivat toteutua. On kuitenkin olennaista muistaa, että pelkkä tulotason nousu ei riitä todellisen köyhyyden hävittämiseen.Mikäli
kunnolliset turvaverkot puuttuvat, elämä on epävarmaa ja haavoittuvaista – ja juuri tämä on eriarvoisuuskeskustelun keskeisimpiä teemoja. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai pankkitiliä. Nämä ovat väestöllisen muuntumisen etenemiselle ratkaisevan tärkeitä rakenteellisia tekijöitä, mutta sen lisäksi perhesuunnittelulla voi olla hyvin toimiessaan suuri merkitys etenkin hyvin nopean väestönkasvun oloissa (sama, 19). Pelkkä ehkäisyvälineiden tarjoaminen ei ole osoittautunut tehokkaaksi, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa,
joka yhdistää ehkäisyn, neuvolatoiminnan, raskausajan terveydenhuollon, abortit (mikäli mahdollista) ja muunlaisen valistustyön. Naisten valtaistuminen on myös edellytys toimivalle perhesuunnittelulle ja toisaalta voi edetä sen avulla. Aikanaan monissa Afrikan maissa vastustettiin perhesuunnittelua eräänlaisena kolonialistisena juonena maiden kasvun ja kehityksen tukahduttamiseksi, mutta nykyään tämä ajatus on onneksi häviämässä . Se voidaan kuitenkin kokea uhkaksi miesvaltaisille perinteille ja sitä haittaavat monet uskomukset ja ennakkoluulot. Siksi luoviminen vanhanaikaisten normien ja valistustyön välillä on suuri haaste perhesuunnittelun leviämiselle. Donald Trumpin hallinnon henkiin herättämä ”suukapulasääntö” (gag rule), joka uhkaa viedä rahoitusta perhesuunnitteluprojekteilta ympäri maailman, on tästä näkökulmasta mitä tuhoisinta, sillä se kohdistuu nimenomaan edellä kuvattuun kokonaisvaltaiseen avustus-ja kehitystyöhön.
Väestönkasvun hillinnän ja lopettamisen eri ulottuvuudet tarvitsevat toisiaan, mikä tarkoittaa kääntäen sitä, että ne eivät välttämättä toimi, jos olosuhteet eivät ole oikeat. Monimutkaisen sosio-ekologisen järjestelmän nytkäyttäminen uudelle kehitysuralle voi olla toivottoman vaikeaa. Mutta toisin kuin usein ajatellaan, väestökysymys ei ole omiaan ”kovien asenteiden” ajamiselle. Kuoleman, tautien, rajoitusten ja pakkojen sijaan väestönkasvun hillitseminen rakentuu ”hyvien asioiden kierteelle”. Ja mikä tärkeintä, kaikki nämä asiat ovat arvokkaita itsessään, joten niiden ajamiselle on muitakin hyviäsyitä. (sama, 12)
Juuri siksi yhden selityksen, yhden syyn tai yhden ratkaisun etsiminen menee väistämättä metsään väestökysymysten ymmärtämisessä. Kuvatut tekijät joko onnistuvat tukemaan toisiaan tai epäonnistuvat siinä. Hyvän kehityksen kierteen lisäksi on aina mahdollisuus huonon kehityksen kierteille – nopea väestönkasvu nimittäin tekee koulutuksen, terveydenhuollon, ruokaturvan ja sosiaaliturvan rakentamisesta entistä vaikeampaa (UN 2017, 5). Käynnissä olevalta kehityksen uralta irti pääseminen vaatii paitsi paljon työtä ja resursseja myös apua ja asiantuntemusta – kehitys- ja avustusmäärärahojen leikkaaminen onkin järjettömintä mahdollista politiikkaa tässä maailmantilanteessa. VÄESTÖNKASVUN HILLITSEMISEN BONUS – ”VÄESTÖOSINKO” Mikäli lapsilukua onnistutaan laskemaan nopeasti, tarjoutuu myös ainutkertainen yhteiskunnallisen kehityksen mahdollisuus, ”väestöosinko” (demographic dividend). Tällöin väestörakenne muuttuu pyramidimuotoisesta ”pullistuneeksi” – toisin sanoen nykyinen työikäinen väestönosa on seuraavia sukupolvia suurempi. Tällöin työikäisillä ihmisillä on keskimäärin vähemmän lapsia huolehdittavanaan, joten terveyteen ja koulutukseen on mahdollista panostaa yhä enemmän, yhteiskunnalla on käytössään enemmän työvoimaa ja naisilla on parempi mahdollisuus siirtyä työmarkkinoille (_Africa’s Demographic Transition_ 2015, 1). Väestöosinko voi tarjota hyvän kehityksen kierteelle uutta käyttövoimaa. Tällä hetkellä monilla Afrikan alueilla ongelmana on jatkuvan väestönkasvun lisäksi se, että hedelmällisyysaste laskee niin hitaasti, että väestöosinko toteutuu kovin myöhään (sama, 7). Siksi sellaista kehitystä edistävälle politiikallekin onvaikea saada tukea.
Väestöosinko ei kuitenkaan toteudu itsestään eikä automaattisesti,
vaan sekin vaatii oikeita olosuhteita. Jotta mahdollisuus voitaisiin toteuttaa, tarvitaan tuottavaa työtä. Perinteisesti tätä kehitystä on haettu kaupungistumisesta, korkeasta jalostusasteesta ja vientituotteista – ja koska kaupungistumiskehitys on ollut käynnissä niin pitkään, tämä on välttämättä osa ratkaisua. Tällöin olennainen kysymys on, voidaanko esimerkiksi energiataloudessa hypätä nykyisten vauraiden maiden fossiilivaiheenyli
.
Mutta kuten FAO on todennut , Saharan eteläpuolisessa Afrikassa maatalouden tuki on monin verroin tehokkaampi tapa vähentää köyhyyttä kuin minkään muun sektorin tuki. Pienviljelijät tuottavat suurimman osan maailman ruoasta, ja heidän tukemisensa on olennaista kokonaisvaltaiselle inhimilliselle kehitykselle – joka yhdistää kuvatut väestönkasvun hillinnän ulottuvuudet. (FAO 2015, 28, 42) Juuri siksi koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaalisten turvaverkkojen ja toimivien yhteyksien järjestäminen maaseudullekin on välttämätöntä, vaikka se onkintyöläämpää.
Sen sijaan, mikäli väestöosingon hyödyntämisen olosuhteet eivät ole kunnossa, se voi muuttua ”väestökatastrofiksi”. Luomiskykyisen ja toimeliaan suuren sukupolven sijaan on suuri joukko työttömiä ja toivottomia vailla tulevaisuuden näkymiä – pelottava kasvualusta konflikteille. VÄESTÖKYSYMYS EI OLE SAMA KAIKKIALLA Suomessa ja laajemmin Euroopassa eletään tilanteessa, jossa väestöllinen muuntuma on päätynyt viimeiseen vaiheeseensa – väestö alkaa hitaasti vähentyä. Lapsiluku on alle ”uusiutumistason” (replacement level), joka on keskimäärin 2,1 lasta naista kohden (joskin tarkkaan ottaen uusiutumistaso lasketaan jokaisen maan väestörakenteen mukaisesti). Afrikan monilla alueilla taas eletään tilanteessa, jossa väestö kasvaa niin nopeasti, että yhteiskunnan infrastruktuurin ja instituutioiden rakentaminen ei pysyperässä.
Näiden erojen ymmärtäminen on myös aivan olennaisen tärkeä asia, kun puhutaan väestöstä ja ympäristökysymyksistä. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä ”ympäristöongelmaa”, jonka suhteen ihmisiä ja yhteiskuntia ympäri maailman voitaisiin mielekkäästi vertailla. Suomalaisen yhteiskunnan ympäristövaikutukset keskittyvät ennen kaikkea ilmastopäästöihin, luonnonvarojen kulutukseen ja oman kulutuksemme ”heijastusvaikutuksiin” ympäri maailman (vaikka toki myös paikallisen ekosysteemit ovat monin tavoin uhattuina). Niitä ei olennaisesti hetkauta se, jos yksilöt päättävät tehdä vähän vähemmän lapsia. Väestömäärä laskee jo joka tapauksessa. Väestön näkökulmasta kehitys on jo oikeansuuntainen. Olennaista on se, millä tavalla yhteiskunnassa järjestetään asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon tavat. Palauttaessaan tämän yhteiskuntatason tarkastelun yksilöiden päätöksiin ja valintoihin Wynesin & Nicholasin artikkeli menee pahasti harhaan. Vaikka se voi herättää monien mielestä tarpeellista keskustelua siitä, miten isojen asioiden äärellä olemme ilmastonmuutoksen kanssa, ei kehnoilla työkaluilla saa aikaiseksi fiksua ajattelua siitä, mitätulisi tehdä.
Vakiintuneen tai hitaasti vähentyvän väestön ympäristössä tällaisia perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia muutoksia on huomattavasti helpompi tehdä kuin silloin, kun väestömäärä kasvaa nopeasti. Afrikkalaisten nopean väestönkasvun alueiden tilannetta ei voida tarkastella mielekkäästi räknäämällä yksittäisten ihmisten laskennallista ilmastokuormaa tai ekologista jalanjälkeä. Olennaista on se, että mitä nopeammin väestö kasvaa, sitä suurempi paine on käyttää paikallisia luonnonvaroja kestämättömästi: metsiä, vesivaroja, viljelysmaata. Vahva riippuvuus paikallisista luonnonvaroista ja kyvyttömyys ”ulkoistaa” oman kulutuksen ympäristövaikutuksia (Lähde 2013) tekee väestön myös hyvin haavoittuvaiseksi monenlaisille ympäristömuutoksille. Sitä vaikeampi on myös omaksua uudenlaista ruoantuotantoa, energiantuotantoa ja elinkeinorakennetta. Nopea väestön lisääntyminen altistaa yhteiskuntia epävakaudelle ja vie etenkin nuorilta koulutuksen mahdollisuuksia ja tulevaisuudennäkymiä.
Ei siis ole lainkaan järkevää väittää, että väestönkasvu köyhemmissä maissa olisi pienempi ongelma, koska yksilön kulutus ja päästöt ovat laskennallisesti pienempiä. Nopea väestönkasvu kaivaa maata kestävän inhimillisen ja ekologisen kehityksen alta, ja siksi se on kuolemanvakava asia. Yksilöiden laskennallisiin vaikutuksiin palautuvat vertailut ovat huonoa ajattelua. Hyvin pitkällä aikajänteellä maailmalle olisi varmasti hyväksi, jos ihmisiä olisi vähemmän kuin se 9 miljardia, johon väestökehitys joka tapauksessa näyttää päätyvän vähintäänkin. Se on kuitenkin vuosisatojen kehityksen asia. Väestön nopeaan vähentymiseen ei yksinkertaisesti ole olemassa minkäänlaisia uskottavia skenaarioita – tai sellaisia, jotka eivät samalla aiheuttaisi mittaamatonta tuhoa koko muulle maailmalle. Ainoa mahdollisuus on sekä vakiinnuttaa maailman väestömäärä mahdollisimman nopeasti että viedä yhteiskuntia sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmille raiteille. Kaikeksi onneksi nuo suunnattukevat toisiaan.
Se ei tee tilanteesta helppoa. Mutta ainakaan väestönkasvulla ei voi perustella tulevaisuuden kuvitelmia, jossa ihmiskunnan vauras osa suojautuu omiin saarekkeisiinsa vellovan ihmismeren keskelle.Ville Lähde
KIRJALLISUUS:
_Africa’s Demographic Transition. Dividend or Disaster?_ Toim. David Canning, Sangeeta Raja & Abdo S. Yazbeck. Africa Development Forum Series. World Bank, Washington, DC, 2015. Verkossa: https://openknowledge.worldbank.org/handle/10986/22036 Ceballos, Gerardo, Paul R. Ehrlich & Rodolfo Dirzo, Biological annihilation via the ongoing sixth mass extinction signaled by vertebrate population losses and declines. _PNAS_, 2017. Verkossa: http://www.pnas.org/content/early/2017/07/05/1704949114.full FAO, _The State of Food Insecurity in the World_ 2015. Verkossa: http://www.fao.org/3/a-i4646e.pdf Lähde Ville, _Niukkuuden maailmassa_. niin & näin, Tampere 2017. United Nations, _The Millennium Development Goals Report_ 2015.Verkossa:
http://www.un.org/millenniumgoals/2015_MDG_Report/pdf/MDG%202015%20rev%20(July%201).pdf United Nations, _World Population Prospects. Key Findings & Advance Tables. 2017 Revision_. Verkossa: https://esa.un.org/unpd/wpp/Publications/Files/WPP2017_KeyFindings.pdf Wynes, Seth & Kimberly A. Nicholas, The Climate Mitigation Gap. Education and Government Recommendations Miss the Most Effective Individual Actions. _Environmental Research Letters_. Vol. 12, No. 7,2017. Verkossa:
http://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aa7541 11.7.2017 Tiedote: EU-parlamentin ympäristövaliokunnan päätös metsienkäytön ilmastovaikutusten laskentatavasta oli ennakoitavissa BIOS-tutkimusyksikkö pitää myönteisenä, että EU:n ympäristövaliokunnan päätös on linjassa tiedeyhteisön näkemysten kanssa. Päätös luo taloudellisia kannustimia kestävämmälle metsien käytölle eli metsien hiilivarastojen kasvattamiselle ja pitkäikäisille puutuotteille. Tutkijoiden mukaan juuri näillä ratkaisuilla hillitään ilmastonmuutosta tehokkaimmin. Päätös ja sen Suomessa herättämä pettymys kertoo osaltaan Suomen nykyisten metsänkäyttösuunnitelmien ristiriidasta EU:n päätöksenteon ja kansainvälisen tiedeyhteisön linjausten kanssa. Johtopäätöksenä tulisi olla Suomen poliittisten ja taloudellisten tavoitteiden selkeämpi kytkeminen parhaaseen mahdolliseen tutkimustietoon ja kansainvälisten ilmasto- ja biodiversiteettisopimusten tavoitteisiin. BIOS-tutkimusyksikkö on seurannut tiiviisti puunkäytön ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksista julkaistua tutkimustietoa sekä keskustellut laajasti aihepiirin tutkijoiden kanssa. Olemme myös fasilitoineen huhtikuussa julkaistun 68 tutkijan yhteisen julkilausuman, joka käsitteli puunkäytön lisäämisen vaikutuksia. BIOS kehittää yhteiskunnan ja talouden kykyä vastata globaaleihin ympäristöuhkiin ja päästövähennystavoitteisiin. Vuoden 2017 aikana on julkaistu kaksi laajapohjaista raporttia ja kaksi julkilausumaa. Ne vahvistavat puunkäytön lisäämisen haitoista vallitsevan tieteellisen konsensuksen. BIOS:n haastattelemat tutkijat ovat olleet huolestuneita siitä, että tieteelliset näkökulmat eivät syystä tai toisesta ole välittyneet riittävästi aiheesta käytävään keskusteluun tai päätöksentekoon. Toivommekin, että EU-parlamentin ympäristövaliokunnan päätös osaltaan parantaa edellytyksiä faktapohjaisen keskustelun käymiseen metsien käytöstä ja niidenvaikutuksista.
TUTKIMUSRAPORTIT JA TUTKIJOIDEN JULKILAUSUMAT: 68 suomalaisen tutkijan julkilausuma, 24.3.2017: www.bios.fi/julkilausuma European Academies’ Science Advisory Council (EASAC), 11.5.2017: http://www.easac.eu/home/reports-and-statements/detail-view/article/multi-fun.html Ilmastopaneeli, 23.5.2017: http://www.ilmastopaneeli.fi/news/84/77/Keskeiset-tutkijat-yksimielisia-metsien-kayton-ilmastovaikutuksista/d,News/ Tutkijoiden kansainvälinen julkilausuma metsienkäytön laskentasäännöistä, 15.6.2017: http://www.euractiv.com/section/climate-environment/opinion/forest-accounting-rules-put-eus-climate-credibility-at-risk/ 27.6.2017 Puheenvuoro Suomen Kuvalehdessä: Hävittäjähankinnoista mallia ympäristöuhkien torjuntaan Suomen Kuvalehti julkaisi numerossaan 25-26 (2017) Paavo Järvensivun ja Tero Toivasen puheenvuoron: HÄVITTÄJÄHANKINNOISTA MALLIA YMPÄRISTÖUHKIEN TORJUNTAAN Helsingin Kaivopuiston yllä nähtiin 9. kesäkuuta lentonäytös, joka esitteli eri valmistajien hävittäjiä. Näytöksessä tähyttiin tulevaisuuteen: Suomi harkitsee vuosikymmenien ja jopa kymmenien miljardien eurojen hävittäjäsopimusta. Syvällistä keskustelua hankinnan tarpeesta ja rahoituksesta on käyty niukasti. Rauhanomainen naapuruussuhde Venäjän kanssa on kaikkien toiveissa, mutta mahdollisiin uhkatilanteisiin onvarauduttava.
Rahat hävittäjähankintaan löytyvät vaikeuksitta, koska kyse on yhteiskunnan vakaudesta ja kansalaisten turvallisuudesta. Olisiko mahdollista, että suhtautuisimme ympäristöriskeihin samalla vakavuudella? Suomen olisi kai syytä torjua yhteiskunnan perustoimintoja koettelevia ympäristöuhkia? Tunnetun ilmastotutkijan Johan Rockströmin tutkijaryhmä julkaisi arvostetussa Science-lehdessä artikkelin ”Tiekartta ilmastopäästöjen nopeaksi nollaamiseksi”. Se
kokoaa toimenpiteet, jotka on toteutettava ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi Pariisin sopimuksen mukaiseen alle kahteenasteeseen.
Tiekartan mukaan globaali päästöhuippu on saavutettava viimeistään vuonna 2020, minkä jälkeen ilmastopäästöjä on leikattava rajusti niin, että vuotuiset päästöt puolitetaan jokaisena tulevana vuosikymmenenä. Poiminnat tiekartasta ovat pysäyttäviä: 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan. 2030-luvulla lentoliikenne on hiilineutraalia, samoin betonin ja teräksen valmistus. Vuonna 2040 Euroopan nettopäästöt ovat nollassa ja loppujen maiden vuonna 2050. Historiallisen mittavat toimenpiteet koskettavat kaikkia talouden aloja. Ne vaativat valtioilta massiivista rahoitusta, suunnitelmallisuutta ja päättäväistä toimeenpanoa. Tässä mielessä yhtäläisyydet sotilaallisen puolustuskyvyn ylläpitämiseen ovat vahvat. Presidentti Donald Trumpin vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta vaatii EU:lta, euroalueelta ja Suomen kaltaiselta vakaalta valtiolta entistä määrätietoisempaa vastuunottoa ja johtajuuttailmastotorjunnassa.
Suomen nykyiset energia- ja ilmastosuunnitelmat eivät hillitse ilmastonmuutosta vuosikymmeniin. Esimerkiksi metsienkäytön painopiste on siirrettävä hiiltä sitoviin, pitkäikäisiin puutuotteisiin ja energiamurros toteutettava rohkeilla investoinneilla vähäpäästöiseen energiaan. Julkisessa keskustelussa on viime vuodet oltu huolissaan julkisen velan periytymisestä. Hävittäjät muistuttavat, että kollektiivisten ponnistusten edessä käsitykset valtiontalouden niukoista toimintaehdoista sivuutetaan. Tuleva sukupolvi ottaa todennäköisesti ilomielin vastaan julkisen velan, jos sillä on saatu torjuttua pahimmat ympäristöuhat, rakennettua infrastruktuuri, jonka avulla yhteiskunnan perustoimintoja voidaan ylläpitää vähin luonnonresurssein, ja koulutettua väestö, joka osaa elää hyvä elämää nykyistä vähemmällä energiankulutuksella. Velan suhteen on myös pidettävä mielessä, että hävittäjähankinnat kohdistuvat yksinomaan ulkomaille ja tekevät meidät riippuvaisiksi ulkomaisista panoksista. Määrätietoiset investoinnit tiekartan mukaisiin, Suomen omavaraisuutta, osaamista ja työllisyyttä tukeviin ratkaisuihin maksavat itsensä ajan kuluessa takaisin. Ilmastotorjunta edellyttää investointikyvykkyyttä juuri nyt. 21.6.2017 BIOS – Keitä me olemme? Mitä me haluamme? Itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö BIOS on toiminut kohta kaksi vuotta, vaikka sen juuret ulottuvatkin kauemmas. Seitsenhenkinen joukkomme halusi täyttää aukon suomalaisessa tiedekentässä: tutkijoilta vaaditaan aktiivista osallistumista yhteiskuntaan, mutta akateemiset instituutiot antavat tähän nykyisellään niukasti mahdollisuuksia. Tutkimustiedon suhteesta politiikkaan sekä tiedon ja mielipiteen rajojen hämärtymisestä kannetaan suurta huolta, mutta keinot puuttua tähän tuntuvat olevan vähissä, kun nykyinen tiedemaailma ei jätä juuri aikaa perinteistä asiantuntijan roolia monipuolisemmalle toiminnalle. Nämä puutteet ovat erityisen suuria, kun olemme tekemisissä yhteiskuntien ja ekosysteemien tulevaisuutta uhkaavien ympäristö- ja resurssiongelmien kanssa. Juuri näihin kysymyksiin BIOS keskittyy toiminnassaan. Miten puhua ekologisten, taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen tekijöiden monisyisistä yhteisvaikutuksista niin, että se on ymmärrettävää? Miten yksinkertaistaa hävittämättä olennaisuuksia? Miten säilyttää samalla vahva yhteys tutkimustietoon? Ja ennen kaikkea: miten yhdistää näkemys nykymaailman pelottavista kehityskuluista siihen, miten voidaan mennä kohti parempaa? Toivon ja toiminnan mahdollisuuksia ei voi rakentaa mielekkäästi ymmärtämättä, miten maailma makaa. Tässä on BIOS-tutkimusyksikön idea kaikessa yksinkertaisuudessaan. Me tuotamme ja keräämme yhteen tietoa eri tutkimusaloilta ja saatamme sitä muotoon, joka on ymmärrettävissä ja käytettävissä journalismissa, poliittisessa päätöksenteossa, julkisessa keskustelussa ja koulutuksessa. Siksi yhteiskunnallinen osallistuminen on puolet työstämme, ei piskuinen siivu työajasta. Emme tee tätä työtä vain itseksemme, vaan pyrimme tuomaan yhteen tutkijoita eri aloilta sekä monitieteiseen tarkasteluun että yhteistyöhön esimerkiksi tiedonvälityksen ja taiteiden kanssa. BIOS tarjoaa tilan, jossa meidän lisäksemme monet muut voivat löytää mahdollisuuden tehdä asioita tutkimuksen arjen tuolla puolen. Mikä on työmme päämäärä? Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole kunnollista käsitystä siitä, miten suuria muutoksia vakavimpien ongelmien torjuminen vaatii ja kuinka yhteiskunnan on luotava nahkansa, että tuleviin muutoksiin voidaan sopeutua. Tietoa ympäristö- ja resurssiongelmista on paljon, mutta se ei muodosta mielekästä kokonaisnäkemystä eikä muutu käsitykseksi siitä, mitä on tehtävä. BIOS ei pyri eikä pysty vastaamaan näihin kysymyksiin yksin, vaan haluamme auttaa tiedon tekijöiden, tulkitsijoiden ja toteuttajien yhteistyötä. Vain sillä tavalla suomalainen yhteiskunta voi ymmärtää, millaisessa maailmassa elämme ja millaiseen maailmaan on mahdollista kurottaa. MISTÄ KAIKKI ALKOI? Ensimmäisen kerran ajatus uudenlaisen tutkijaryhmän muodostamisesta lie lausuttu ääneen vuoden 2014 alkupuolella, kun Antti Majava ja Paavo Järvensivu tapasivat Jussi Erosen. Jussi oli ollut Antin kutsusta puhumassa Sitran järjestämässä ”Kohti murrosten maailmaa” -ennakointipäivässä (26.2.2014) etäyhteydellä Saksan Frankfurtista käsin, jossa hän työskenteli tuolloin. Antti ja Paavo olivat pitkään toimineet Mustarinda-seurassa , joka oli järjestänyt monenlaisia tutkijoiden, taiteilijoiden ja muiden tahojen kohtaamisia – ja näissä yhteyksissä Karoliina Lummaa, Ville Lähde ja Tere Vadén olivat tulleet tutuiksi. Yhteyksiä oli siten luotu jo pitkään, ennen kuin Antti ja Paavo istuttivat Jussin saman pöydän ääreenkeskustelemaan.
Jussi oli ollut kollegansa Mikael Forteliuksen kanssa mukana toukokuussa 2013 julkaistussa tutkijoiden julkilausumassa , joka varoitti elämää ylläpitävien järjestelmien vaarantumisesta. Taustalla oli vuonna 2012 _Nature_ssa julkaistu artikkeli ”Approaching a state shift in Earth’s biosphere”, joka oli herättänyt Kalifornian kuvernööri Jerry Brownin huomion.
Brown otti yhteyttä yhteen artikkelin kirjoittajista Anthony Barnoskyyn, ja pyysi häntä tuottamaan päätöksentekijöiden käyttöön yhteenvedon selkeässä ja ymmärrettävässä muodossa. Tuloksena oli mainittu julkilausuma, jonka oli allekirjoittanut yli 500 alojensa johtavaa tutkijaa ympäri maailman. Sittemmin julkilausuma on avattu kaikkien allekirjoitettavaksi. Samoihin aikoihin Karoliina Lummaa oli kirjoittanut ekokritiikistä ja toimittanut kirjan _Monitieteinen ympäristötutkimus _ (2012). Ville Lähde oli julkaissut kirjansa _Niukkuuden maailmassa_(2013) ja luennoi
ympäri maata samankaltaisista teemoista. Tere Vadén oli kirjoittanut ja luennoinut jo vuosikausia energiakysymyksistä esimerkiksi _niin & näin_ -lehdessä ja Antti Salmisen kanssa kirjoittamassaan teoksessa _Energia ja kokemus_(2013).
Tapaamisessa Antin ja Paavon kanssa Jussi ilmaisi turhautumistaan, kun julkilausuman viestin levittäminen Suomessa ei meinannut onnistua. Antilla ja Paavolla oli tahoillaan samanlaisia kokemuksia, ja keväällä 2014 yhdessä he pohtivat yhä enemmän, millaisin keinoin tietoa ja mielekkäitä tulkintoja näistä asioista voisi saada leviämään paremmin. Yhteiskuntien materiaaliset reunaehdot ovat tulossa vastaan elleivät ole jo ylittyneet, mutta poliittinen ja taloudellinen keskustelu etenee edelleen sellaisen maailman ehdoilla, jota ei enää oikeastaan ole olemassa. Kesän 2014 aikana alkoi idea tutkimusyhteisöstä muodostua konkreettisemmaksi, ja kiinnostuneita ihmisiä kerättiin kokoon. Ensimmäisissä rahoitushauissa vuoden 2014 loppupuolella onni ei vielä suosinut. Yhteistyötä päätettiin kuitenkin jatkaa, ja mukaan löydettiin muun muassa yhteisvarallisuuden kysymyksistä kirjoittanut Tero Toivanen. Väki oli itse asiassa myös muutoin tavannut toisiaan ristiin rastiin vuosikymmenen alusta lähtien, vaikka harvoille jokainen oli ennestään tuttu. Sattumalta tavattiin,kuten sanotaan.
Vuoden 2015 alkupuolella tutkijayhteisömme oli vielä hajallaan ympäri maailman: Jussi Frankfurtissa, Antti Hyrynsalmella, Paavo reilaamassa Euroopassa, Ville Yhdysvalloissa tutkimusretriitissä, Tero Helsingissä, Tere Tampereella ja Karoliina Forssassa. Keväällä 2015 taas uusia hakemuksia rustattiin hermot riekaleina ja etäyhteyksien voimin. Tieto Koneen säätiön myöntämästä rahoituksesta tavoitti meidät kesken kiivaimman hakemuskirjoittamisen. Saimme vuoden 2015 täydentävässä Jakaantuuko Suomi? -haussa rahoituksen otsikolla ”Realiteetit ja visio Suomesta: Tutkijaryhmän ja Ylen yhteiskuntatoimituksen kaksivuotinen yhteystyöhanke”.
Nimeä tutkimusyksiköllä ei vielä tuolloin ollut, vaan käytimme keskenämme vitsikkään suureellista nimeä ”Realist Institute” – tiedostaen vallan hyvin sen, miten härskiä poliittis-taloudellista peliä sanan ”realismi” avulla käydään, joten kohtalo työnimenä oli selvä alusta lähtien. Järjestäytymistapaaminen pidettiin Helsingin Vallilassa kesäkuussa 2015, yhteistyö YLE:n yhteiskuntatoimituksen kanssa laitettiin käyntiin, ja (nyttemmin entinen) työtila Kalliolanrinteeltä hankittiin samassa kuussa. Nimi BIOS keksittiin Paavon, Antin, Jussin ja Karoliinan voimin Hilpeän hauen terassilla 17. kesäkuuta. BIOS tarkoittaa (hyvää) elämää, ja siitä juontaa muun muassa termi ”biologia”. BIOS on tietotekniikassa ohjelma joka lataa käyttöjärjestelmän muistiin , ja lyhenteellä (BASIC INPUT OUTPUT SYSTEM) viittaamme myös kaikkien monimutkaisten järjestelmien vaatimiin energia- ja materiavirtauksiin. Vuoden 2016 lopussa saimme kuulla iloisen uutisen, kun Koneen säätiö myönsi neljän vuoden rahoituksen BIOS-tutkimusyksikön toiminnan vakiinnuttamiseen.
Mahdollisuus tehdä pitkäjänteistä työtä näiden aiheiden parissa hämmentää meitä kaikkia edelleen, kun pysähdymme sitämiettimään.
MITÄ OLEMME TEHNEET? Yhteistyö YLE:n kanssa uudenlaisen ympäristöjournalismin kehittämiseksi on ollut pilottiprojektimme, johon olemme panostaneet ensimmäisten vuosien aikana huomattavasti. Olemme tavanneet toimittajatiimiä säännöllisesti syksystä 2015 asti, tuottaneet heille laajoja taustaraportteja väestönkasvun, ruoantuotannon, vesikriisien tai talouden kaltaisista teemoista sekä järjestäneet toimittajille koulutuspäivän kasvokkain. Tämän yhteistyön ensimmäisinä ”sormiharjoituksina” ilmestyi artikkeleita muun muassa ympäristöpakolaisuudesta , maaperän hiilivarastoista ja metsien hiilinieluista . Pääasiallinen yhteistyön tuote on kuitenkin monimediallinen kokonaisuus tulevaisuuden suomalaisen yhteiskunnan mahdollisuuksista, joka toteutetaan yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön, YLE:n yhteiskuntatoimituksen ja draamatoimituksen kesken. Tieteelliseen tutkimukseen pohjaava materiaali vaihtelee draamallisesta muodosta perinteiseen journalismiin. Hankkeen ytimessä on kysymys siitä, miten asioihin vihkiytymätöntä kansalaista voi tutustuttaa vaikeisiin ja monimutkaisiin kysymyksiin erilaisten esitysmuotojen yhteistyöllä. Lopputulos tulee julki ensi syksystä (2017) lähtien. (Toteutuneesta hankkeesta kerrotaan tarkemmin tässä kirjoituksessa.)
Tämän lisäksi BIOS on tehnyt yhteistyötä lukuisten eri tahojen kanssa. Olemme osallistuneet säännöllisesti Valtioneuvoston kanslian ylläpitämän kansallisen ennakointiverkostontoimintaan
vuodesta 2015 lähtien. Olemme tehneet Sitran kanssa yhteistyötä monilla eri eri osa-alueilla, ennakoinnista aina hyvinvointiin ja muuhun. Olemme myös tehneet yhteistyötä Tiedekeskus Heurekan kanssa tulevan näyttelyn suunnittelemiseksi, Dodo ry:n kanssa sekä osallistuneet Kehys ry:n ruokaturvatyöryhmän toimintaan. Antti Majava on mukana Smart Energy Transition -hankkeen murrosareenassa.
Yksittäisistä tapahtumista voi mainita esimerkiksi seuraavat: Tero ja Paavo vierailivat Pariisissa ilmastoneuvotteluiden aikaan joulukuussa 2015 ja tapasivat Anthony Barnoskyn, joka sittemmin vierailisi Suomessa BIOS-yksikön aloitteesta. Tammikuussa 2016 Jussi oli toinen järjestäjä tapahtumassa 32nd Nordic Geological Winter Meeting, symposium: “What is theAnthropocene”.
Helmikuussa 2016 ilmestyi Paavon kirja _Rajattomasti rahaaniukkuudessa_
, joka
kyseenalaisti vallitsevan tavan ymmärtää rahan luonne ja suhde materiaalisiin resursseihin. Julkistustilaisuus pidettiin Tiedekulmassa. BIOS esittäytyi helmikuussa Kansallisen ennakointiverkoston Foresight Friday -workshopissa ja maaliskuussa SITRA:n aamukahviseminaarissa. Paavo, Tero ja Ville esittelivät yksikön ideaa Sosiologipäivillä Jyväskylässä maaliskuussa 2016. Samassa kuussa Ville kävipuhumassa
tulevaisuuden kaupungeista Tampereen yliopisto-TV:ssa. Huhtikuussa 2016 Jussi, Karoliina ja Tero vierailivat Tampereen yliopiston Totuusradiossa puhumassa _antroposeenin_ käsitteestä. Samassa kuussa
Ville oli YLE:n radiossa Sari Valton vieraana keskustelemassa niukkuudesta ja omavaraisuudesta . Syyskuussa Antti järjesti HAM-galleriassa näyttelynsä Victory of the Sun yhteydessä keskustelutilaisuuden “Climate Science as Culture War”. Antin lisäksi keskustelemassa olivat Jussi Eronen ja prof Hanna Johansson. Vuoden 2017 alku on ollut erityisen kiireinen paitsi YLE-yhteistyössä myös monissa muissa pitkään työstetyissä hankkeissa. Alkuvuodesta 2017 aloitimme yhteistyön Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkasen työryhmän kanssa. Järjestimme koulutuspäivän ja olemme osallistuneet sekä haastateltavina että neuvonantajina kirjaprojektiin _Hyvän sään aikana_. Kirja ilmestyy
syksyllä 2017.
Maaliskuun 24. päivä julkaistiin 68 suomalaisen tutkijan allekirjoittama julkilausuma , joka kritisoi suomalaista metsäpohjaiseen energiantuotantoon perustuvaa biotalouslinjausta. BIOS toimi julkilausuman laadintaa koordinoivana tahona. Julkilausuma sai aikaan pitkään kaivattua julkista keskustelua aiheesta ja oli ajankohtainen esimerkki siitä, miten tutkimustiedon ja politiikan suhde on muuttunut Suomessa viimevuosina.
Huhtikuussa 2017 BIOS järjesti yhteistyössä Tampereen ja Helsingin yliopistojen kanssa toimittaja ja tietokirjailija Nafeez Ahmedinvierailun Suomeen .
Ahmed esiintyi Helsingissä ja Tampereella, ja Tere ja Ville pitivät kommenttipuheenvuorot Tampereen esiintymisen jälkeen. Huhti-toukokuussa Karoliina oli tutkimusvierailulla Münchenissa Ludwig-Maximilian-Universitätiin kuuluvassa Rachel Carson Centerissä.
Toukokuussa Paavo ja Tero organisoivat työryhmän Kulttuuritutkimuksen päivillä, ja kesäkuussa Paavo järjesti työryhmän yhteistyössä Tuuli Hirvilammen ja Pernilla Hagbertin kanssa Nordic Environmental Social Science Conferencessa Tampereella. Kesäkuussa Anthony Barnosky vieraili Suomessa . BIOS järjesti hänen esiintymisensä Metsätalolla ja osallistui Koneen säätiön järjestämään ekologista kompensaatiota käsittelevään tapahtumaan Barnoskyn kanssa. BIOS-väki on ollut myös aktiivisesti mukana Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestetyissä tilaisuuksista jo keväästä 2015 lähtien ”Ilmasto muuttaa kaiken” -sarjassa,
tammikuussa 2017 Tieteiden yön ”Vapauden tulevaisuus”
-keskustelussa sekä ”Kestävä planeetta”
-sarjassa keväällä 2017. Tämän lisäksi BIOS-väki on luennoinut aktiivisesti niin yliopistojen, järjestöjen ja monien muiden tahojen tilaisuuksissa ympäri maata koko reilun kahden vuoden ajan. Esiintymisiä on kertynyt kymmenittäin, ja aiheet ovat vaihdelleet ruoantuotannosta kalastukseen, ympäristökonflikteista luonnonresurssien riittävyyteen, taloudesta tutkimusmetodeihin. Joukkomme akateemiset jäsenet ovat samaan aikaan tietysti julkaisseet omilla tahoillaan monenlaista. Näistä merkittävimpiä esimerkkejä ovat Tero Toivasen ja Juhana Venäläisen Tiedekynä-palkitun artikkelin ”Yhteisvaurauden uusi aika”
sekä uraauurtava luonnonsuojelun muutoksia pohtiva _Science_-lehdenartikkeli
,
jonka kirjoittamisessa Jussi oli mukana. Erilaisilta yhteistyöprojekteilta ja aktiiviselta luennointitoiminnaltaan BIOS-joukkiomme ehti kirjoittaa myös yhteisartikkelin ”Kenen antroposeeni?”,
joka ilmestyi _Kosmopolis_-lehden numerossa 4/16. Englanninkielinen pidemmälle kehitetty artikkeli on valmiina ja arviointiprosessissa. Tieteellisen tutkimuksen ja julkaisemisen rinnalla BIOS-yksikölle on aivan yhtä tärkeää osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Puheenvuoroja on ilmestynyt useita eri julkaisukanavissa. Villen laatimat populaarit tekstit ovat luettavissa hänen henkilökohtaisesta blogistaan .MITÄ SEURAAVAKSI?
Loppukeväästä BIOS muutti Kalliosta Kruununhakaan, Meritullintorin merellisiin maisemiin. Syksyllä edessä on tiukka loppupuserrus YLE-yhteistyöprojektin parissa, iso joukko sovittuja vierailuluentoja ja muita esiintymisiä ympäri Suomen sekä seuraavien projektiemmekäynnistämistä.
Uusi toimisto Kruununhaassa Näistä hankkeista etenkin ensimmäinen jatkaa YLE-yhteistyön viitoittamaa osallistumista julkiseen keskusteluun ja tiedon levittämiseen. Tähtäimessä on luoda kenen tahansa käytössä oleva ympäristö- ja resurssitietopankki, joka painottaa helpompaa pääsyä vaikeiden ja monimutkaisten kysymysten ääreen sekä opastusta useimmiten erillisinä nähtyjen asiakysymysten välisiinyhteyksiin.
Taustatyötä tätä tietopankkia varten on tehty jo pitkään niissä taustapapereissa, joita olemme tehneet toimittajayhteistyötä varten, ja seuraava vaihe on kirjoittaa erillisiä laajalle yleisölle suunnattuna tekstejä, jotka muodostavat tietopankin verkoston pohjan. Osa näistä kirjoituksista tullaan julkaisemaan tässä blogissakin, jotta lukijoiden kokemuksista saadaan palautetta. 21.3.2017 Tutkijoiden julkilausuma: Suomen metsänkäyttösuunnitelmat kiihdyttäisivät ilmastonmuutosta ja heikentäisivät luonnonmonimuotoisuutta
Julkistustilaisuus pidettiin Eurooppa-salissa (Malminkatu 16, Helsinki) 24.3.2017 klo 13.30-15.00. Tarkemmat tiedot tilaisuudestatästä
.
Voit ladata julkilausuman tästä. Keskeinen kirjallisuus. Laaja joukko meritoituneita suomalaisia tutkijoita on huolissaan Suomen metsänkäyttösuunnitelmien ja biotalousstrategian vaikutuksista ilmastoon ja luonnon monimuotoisuuteen. Metsien käyttöä eri näkökulmista tarkastelleet tutkijat ovat allekirjoittaneet julkilausuman, jolla he pyrkivät oikaisemaan vallalla olevia väärinkäsityksiä asiasta. Julkilausumassa todetaan, että metsien hakkuiden ja nykyisenlaisen puunkäytön lisääminen eivät hillitse ilmastonmuutosta. Lisäksi hakkuiden lisääminen heikentää luonnon monimuotoisuutta. Allekirjoittajat ovat huolissaan siitä, ettei näihin vaikutuksiin liittyvä tutkimustieto ole välittynyt päätöksentekijöille ja suurelle yleisölle oikein. Tutkimustulokset tulee huomioida paremmin metsien käyttöä koskevassa päätöksenteossa. Allekirjoittajat toivovat herättävänsä keskustelua ratkaisuista, joiden myötä puunkäyttö palvelee globaalien ilmastotavoitteiden saavuttamista ja turvaa luonnon monimuotoisuutta. Tutkijalähtöisen julkilausuman laatimista fasilitoi BIOS-tutkimusyksikkö . Ympäristötiedon foorumi tarjosi keskustelulle areenan järjestämällä julkistustilaisuuden. BIOS-tutkimusyksikkö Meritullintori 6 A 14 , 00170Helsinki
(vierailut sopimuksen mukaan)contact@bios.fi
Details
Copyright © 2024 ArchiveBay.com. All rights reserved. Terms of Use | Privacy Policy | DMCA | 2021 | Feedback | Advertising | RSS 2.0